Sekoilua Oppenheimer-elokuvanäytöksen kanssa

Helsingin Sanomissa oli heinäkuun loppupuolella artikkeli Christopher Nolanin ohjaamasta Oppenheimer-elokuvasta ja sen poikkeuksellisesta kuvaustekniikasta IMAX-filmille.  Poikkeuksellisen, ja kalliin siitä tekee se, että osa elokuvasta on todella filmattu konkreettiselle filmille näin digikameroiden aikakautena. Artikkelin mukaan maailmassa on vain 30 sellaista elokuvasalia, joissa kyseinen elokuva on mahdollista nähdä ohjaaman haluamalla tavalla, siis käytännössä tarpeeksi isolta IMAX-filmiltä, riittävän suurelta elokuvakankaalta ja oikean kuvasuhteen IMAX-salissa. Yksi noista saleista sijaitsee omassa kotikaupungissamme, mikä on oikein kiva. Suomea lähin vaatimukset täyttävä sali sijaitsee Hesarin mukaan Prahassa. 

Kaikkein parhaimman elokuvaelämyksen perässä pitäisi mennä kotikaupunkimme salia vieläkin suuremman IMAX-filmin äärelle. Näitä IMAX-saleja on minulle kerrotun mukaan Yhdysvalloissakin vain 11 kappaletta, joista meille lähin sijaitsisi San Franciscossa. Varsinkin tuolla isoimmalla mahdolliselta IMAX-filmiltä katsottuna Oppenheimer-elokuvan pitäisi antaa katsojalleen kolmiulotteinen vaikutelma ilman 3D-laseja.

Sohvapotutkin elokuvasaliin

Ukkokullan kollega on kova elokuvafani, mutta käy harvoin elokuvateattereissa. Oppenheimerin kohdalla jopa hän kuitenkin tuumasi, että nyt taitaa olla kyseessä sellainen elokuva, ettei sitä kannata todellakaan katsoa kotisohvalta. Ja hän aikookin vetää leffakokemuksensa niin sanotusti maksimiin eli mennä katsomaan sen juurikin edellä mainitsemaani San Franciscon saliin.

Kolmas kerta toden sanoo

Mekin halusimme nähdä tämän jo paljon ennakkoon kehuja saaneen elokuvan teatterissa, mutta päätimme, että "kotikylän" IMAX-salin maksimia hitusen pienempi filmikoko saa meille riittää. Ja kuinkas sattuikaan, ystäväpariskunta pyysi meitä mukaan juuri tätä elokuvaa katsomaan. Yhteiseksi leffapäiväksi kaavailtiin sunnuntaita. Sunnuntainäytökset olivat sillä hetkellä jo kuitenkin aivan eturivin paikkoja lukuun ottamatta loppuunmyytyjä, joten päätimme jäädä odottamaan seuraavaa viikkoa. 

No, yritys numero kaksi: Kun liput tulivat varattaviksi seuraavalla viikolla, olimme ajoissa liikkeellä ja saimme liput sunnuntain näytökseen hyville paikoille. Myöhemmin kävi ilmi, että näytös osuisi sopivasti Hirosiman muistopäiväksi 6.8. (Elokuva siis kertoo nimenomaan atomipommin kehittäjäfyysikosta.)

Saavuimme odottavin tunnelmin elokuvateatteriin ja ystävämme olivat jo tiskillä tilaamassa ruokia ja juomia. Tuo teatterimme on nimittäin ns. dine-in-teatteri, eli aterioita ja juomia voi tilata myös omalle istuinpaikalle saliin. Meidän oli ukkokullan kanssa tarkoitus olla popcorn- ja limpparilinjalla, mutta eipä niitä sitten ehditty tilaamaan laisinkaan... Nimittäin kun oma vuoromme tiskille tuli, kävikin edellisen asiakkaan kohdalla jo ilmi, että näytöksemme oli peruttu! Salin tekniikka oli mennyt edellisen näytöksen aikana rikki ja kuva pätkisi noin minuutin välein. Vikaa ei oltu saatu 3-3,5 tunnissa korjatuksi. Mielenkiintoista oli, että vain yksi neljästä tiskin myyjästä oli tästä peruuntumisesta tietoinen, muut jatkoivat mm. ruokamyyntiä istuinpaikoille normaalisti. Aivan kuten ystäviemmekin onnistui tilata ruokansa. 

No siitäpäs se sekamelska sitten alkoi. Elokuvasali veti yli 110 katsojaa ja näytös oli paria paikkaa vaille loppuunmyyty. Niinpä me kaikki näytökseen menijät jonotimme vuorollamme tälle yhdelle lippu- ja herkkutiskille, missä jokaiselle tehtiin ostetuista elokuvalipuista ja mahdollisista ruokaostoksista hyvitykset luottokortille. Onneksi olimme itse sattumoisin sen ainoan asiasta tietävän tiskin jonossa jo alunpitäen, joten hyvityksemme hoituivat aivan ensimmäisten joukossa. Kun hyvitykset oli tehty, jäimme ystäviemme kanssa puilla päähän lyötyinä elokuvateatterin aulaan, että mitäs nyt sitten. Elokuviin oltiin menossa, mutta näytöstä ei ole. Ja koskapa oli sunnuntai-iltapäivä, ja ulkona yli 30 astetta lämmintä, oli moni muukin päättänyt tulla hellettä pakoon elokuviin. Kaikkien muidenkin edes hitusen kiinnostavien elokuvien iltapäivänäytökset olivat täynnä. Pää löi ainakin itselläni sen verran tyhjää, ettemme keksineet oikein mitään varasuunnitelmaa, vaan lampsimme takaisin kotiin. Lähtiessämme teatterista sen ala-aulassa oli pitkä kiemurteleva jono kohtalotovereitamme. Jokainen vaihtamassa lippujaan takaisin rahaksi. 

Popcornit jäivät siis tällä kertaa vain makuhaaveena kielelleni. Elokuvateatterin varauskalenterin mukaan salin tekniikka pysyi rikki vielä maanantain ja tiistain, mutta keskiviikosta eteenpäin näytöslippuja oli jälleen saatavilla.

Popcorneihin voi halutessaan itse tursottaa voin makuista litkua päälle. Luulen tosin, ettei tällä ole oikean voin kanssa mitään tekemistä.

Joten yritys numero kolme: Kun seuraavan sunnuntain liput tulivat taas myyntiin, olimme nopeita ja saimme varattua meille kaikille vieläpä samat paikat, mitä peruutetussa näytöksessä piti olla. Niinpä kaksi peräkkäistä sunnuntaita toisti meillä ikään kuin samaa kaavaa. Kunnon kofeiinitankkaus iltapäiväkahvien muodossa kotona ja sitten elokuvateatteriin. Sunnuntain sääkin noudatti tuttua lukemaa: 30 astetta. Tällä kertaa elokuva onnistuttiin myös näkemään.

Mutta kaikki sekoilu ei ollutkaan vielä tässä

Kun näytös jouduttiin perumaan, niin elokuvateatterin tiskillä tehtiin siis välittömästi lippurahojen hyvitys. Olimme ostaneet peruuntuneeseen näytökseen vain omat lippumme kaksi kappaletta, ja niistä toinen oli maksettu teatteriketjun jäsenyyden myötä kertyneillä pisteillä. (Kyllä, olemme käyneet heinä-elokuussa ukkokullan kanssa elokuvissa oikein urakalla, hahah.) Tiskillä meille hyvitettiin yhden lipun hinta luottokortille ja pisteillä ostettu lippu hyvitettiin antamalla "vieraspassi", jolla pääsisi mihin tahansa näytökseen.

Samaisena iltana ukkokulta tarkisti luottokorttitapahtumista, oliko palautus tullut oikein. Olihan se tullut, mutta nyt lippurahoja olikin palautettu sekä meidän kotikaupunkimme teatterin, että maanlaajuisen elokuvateatteriketjun toimesta. Molemmat palautukset näkyivät tiliotteessamme kaksi päivää ns. pending-tilassa. Niinpä oletimme, että ainakin toinen palautuksista vielä peruttaisiin. Näin ei kuitenkaan käynyt. Olimme siis maksaneet kahdesta lipusta, mutta lopulta meille palautettiin neljän lipun rahat. Ystäväpariskunnalle hyvitykset heidän omista lipuista ja istumapaikoille tilatuista ruoista oli mennyt ihan oikein.

Tiskiltä annettu vieraspassi.

Ei putkeen kaikilla muillakaan

Mutta oli jollakin tapaa lohdullista kuulla, ettei Oppenheimerin katsontakokemukset ole menneet kaikilla muillakaan aivan putkeen. Ukkokullan toinen kollega oli kertonut omasta "elämyksestään". Hän oli käynyt katsomassa tuon kolmetuntisen elokuvan toisen kaupungin teatterissa. Siellä vuorostaan oli pettänyt salin ilmastointi ensimmäisen puolen tunnin jälkeen, mutta elokuva oli kuitenkin näytetty loppuun saakka. Salissa oli istunut suuri määrä ihmisiä sen 3,5 tuntia (elokuva + alun mainokset) ja lisäksi ulkona oli porottanut aurinko ja kuumentanut teatterirakennuksen rakenteet mukavan kuumiksi, niin ilmastoinnin hajoamisen jälkeen vielä kolme tuntia lisää (keino)nahkapenkeillä istumista on ollut varmasti ikimuistoinen kokemus! Kun kollega oli sitten "päässyt" näytöksen jälkeen salista ulos, oli hän huomannut, että hengitysilma oli kyllä ollut lopussa jo melko sankka. Huh huh!

Elokuvateatterissamme juoman saa laskea automaatista itse. Käynnistysnapin mukaan valittavana on yli 100 vaihtoehtoa. En kai minä edes tiedä niin montaa limppari- ja vichymakua, hahah!

Moni muukin on nyt innostunut menemään elokuviin pandemian jälkeen. Oppenheimer- ja Barbie-elokuvat pääsivät jopa Helsingin Sanomien pääkirjoitukseen. Sen mukaan nyt sunnuntaina Oppenheimerin lipputulot ylittivät puoli miljardia (joskin toisen lähteen mukaan tulot olisivat jo 650 miljoonaa dollaria) ja Barbien miljardi dollaria. Jos myös te lukijani olette käyneet viime aikoina elokuvissa, niin toivon mukaan kohdallanne näytökset ovat onnistuneet hiukan vähemmällä sekoilulla kuin meidän.

Tällaisia tunnelmia tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!