Käsikirjoitus nro 2 työn alla

Esikoiskirjailijana oletan, että kirjailija saa valtaosan henkilökohtaisia kanavia pitkin lähetetyistä lukijapalautteista aivan lähiviikkoina ja -kuukausina heti kirjan ilmestymisen jälkeen. Näin kävi ainakin omalla kohdallani. Jokainen näistä palautteista on ollut minulle todella arvokas ja tein jopa niin, että keräsin ne kaikki itselleni yhteen tiedostoon muistoksi. Ajattelin, että sinä päivänä, kun esikoiskirjailijan niskaan sataa kuraa, voisin palata niihin ihanan positiivisiin ja kannustaviin viesteihin. Pitäisin tuota tiedostoa yhdenlaisena voimavarana. 

Nyt syyskuun alussa sain yllätyksekseni jälleen mieltäni lämmittävän lukijapalautteen. Se alkoi seuraavasti: 

En tunne tätä palautteen antanutta naista, joka kirjoitti lopuksi vielä näin ihanasti:

Jo se, että palaute lähetettiin minulle liki kaksi vuotta esikoiskirjani ilmestymisen jälkeen, ilahdutti minua kovasti. Ja eihän noille loppusanoille voi muuta kuin hymyillä. Niinpä päätin, että ehkä olisi aika niin sanotusti tulla ulos kaapista ja tunnustaa, että olen aloittanut kirjoittamaan toisen romaanini käsikirjoitusta. Tein paljastuksen jo aiemmin somessani, mutta vasta nyt rohkenin ja ehdin kirjoittaa siitä myös tänne blogiini. Tämä ilmoitus blogilukijoilleni myös siksi, että jos blogissa on välillä vähän hiljaisempaa, niin sormeni saattavat naputella sillä hetkellä jotakin muuta tekstiä. 

Valkoisen paperin kammo

Käsikirjoitus numero 2 ei ole lähtenyt liikkeelle kitkatta. Perimmäinen ajatukseni oli ensin taustatyönä haastatella amerikansuomalaisia, mutta se tyrehtyi. Teema oli sellainen, että haastattelut olisi paras ollut toteuttaa kasvotusten. Ja jotta haastateltavien anonymiteetti olisi säilynyt lopullisessa teoksessa, olisi haastatteluja pitänyt tehdä runsaasti ja eri puolilla Yhdysvaltoja. Tämä olisi aiheuttanut matkakustannuksia, tässä valtavan kokoisessa maassa useamman tuhat dollaria.

Niinpä yritin hakea tälle laajalle haastattelukierrokselle viime vuonna muutamia kertoja apurahaa siinä kuitenkaan onnistumatta. Suomeksi kirjoittavalle ulkosuomalaiselle apurahahaut olivat ensinnäkin rajalliset. Lisäksi yksikään apurahahakemus ei ollut vasemmalla kädellä huitaistavissa, vaan jokainen haku vaati paljon ennakkovalmisteluja. Hakemuksissa piti olla mukana mm. puoltavia lausuntoja. Tein niiden eteen kovan urakan ja onnistuin saamaan lausuntoja niin Suomesta kuin USA:n länsi- ja itärannikolta. Iso kiitos vielä kerran, jos joku teistä lausunnonantajista tämän sattuu lukemaan. 

Kun lopulta myös se viimeinen apurahapäätös saapui tämän vuoden puolella kielteisenä, oli mieli pitkään maassa. Kaikki se tuntien ja tuntien uurastus hakemusten parissa tuntui valuneen hukkaan. Lisäksi koko kirjani aihe tuntui lässähtäneeltä, olinhan jankannut sitä hakemuksiin kerta toisensa jälkeen, ja niinpä sitä piti pohdiskella uudestaan.

Kolmanneksi nousi pintaan peikko nimeltään Valkoisen paperin kammo. Näppäimistöön tarttuminen hirvitti. Mistä aloittaisin? Aloittaisinko ollenkaan? Osaisinko enää? Miksi tämä aloittaminen tuntuu niin tahmealta? Lukisiko sitä kuitenkaan kukaan, jos se jonakin päivänä valmistuisi? 

Mutta sitten yksinkertaisesti pakotin itseni tietokoneen ääreen ja kirjain kirjaimelta tekstiä alkoi lopulta syntyä. Hitaasti kylläkin, mutta ainakin sitä syntyi. Paperilla alkoi olla edes jotakin, mitä muokata. 

Valkoisen paperin kammo on tällä erää selätetty. 

Erilainen kirjoitusprosessi

Esikoiskirjani kohdalla teoksen teemat ja mukaan tulevat kohtaukset olivat muhineet päässäni jo vuosia ennen lopullista kirjoitusprosessia. Niinpä silloin tilanne oli enemmän se, että irrotin vain tulpan tynnyristä, minkä jälkeen tekstiä pulppusi nopeasti ja paljon. Jonakin päivänä saatoin kirjoittaa jopa 10 tuntia putkeen.

Nyt kyseessä on erilainen teos. Kaikki sen tapahtumat ovat fiktiivisiä, henkilöhahmot mukaan lukien, joten juonikäänteiden ja yksittäisten tapahtumien suunnittelu onkin täysin oma erillinen luomisprosessinsa. Toki minulle tutut ulkosuomalaisuus ja tapahtumien sijoittumispaikkana (ainakin tämänhetkisen luonnoksen mukaan) Piilaakso tulevat kumpuamaan tarinaan mukaan myös tässä toisessa kirjassani. Mutta kokonaan fiktiivisen tarinan luonti on osoittautunut enemmän aikaa haukkaavaksi projektiksi.

Tässä vaiheessa ei tietenkään vielä tiedä, tuleeko käsikirjoituksestani koskaan valmista kirjaa. Teksti on tällä hetkellä vielä se kuuluisa ensimmäinen versio, raakile, kuten tuossa yllä olevassa kuvassa kasvava sitruuna. Mutta toiveissani on, että jonakin kauniina päivänä siitä syntyisi kirja. 

Ja yllätysten yllätys! Syyskuun lopussa kirjailija Satu Rämö nosti Instagramin stooreissaan esikoiskirjani esiin. Aihe oli resonoinut. Me ulkosuomalaiset voimme siis jakaa samanlaisia ajatuksia asuimmepa sitten länsirannikolla Islannissa tai Yhdysvalloissa.

Tällaisia tunnelmia ja käsikirjoituspaljastuksia tällä kertaa. Nyt toivotan teille mukavaa viikonlopun jatkoa ja sanon hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!