 |
| Kiitoskortin halusin ehdottomasti olevan suomalaista alkuperää. Myöhemmin postauksessani selviää miksi näin. |
Mutta kuinka minä tämän fysioterapeuttikultakimpaleen oikein löysin?
Yksi neula heinäsuovasta, kiitos
Löysin lopulta fysioterapeuttini pakeille erään Facebook-ryhmän suosituksen kautta. Ja kuten ehkä muistatte viime kesäkuun postauksestani, fysioterapeutin etsintä osui ajankohtaan, jolloin elämässä oli vähän muitakin erikoisaktiviteetteja ilmassa. Niinpä osaavan ammattilaisen löytäminen piilaaksolaisesta heinäsuovasta tuntui suorastaan lottovoitolle!
Fysioterapeuttini on japanilainen nainen ja hänen kanssaan syntyikin antoisia juttelutuokioita hoitokäyntieni lomassa. Hän oli aivan superkiinnostunut Suomesta, niin kuin aika monet japanilaiset, ja jos jostakin suomalaisesta seikasta hänelle kerroin, oli hän seuraavalle hoitokerralle lukenut asiasta lisää ja jatkoimme taas juttua. Meillä synkkasi siis oikein kivasti. Niin ja hän muuten käytti minuun sitä samaa imukuppi-/kuppausmenetelmää, mistä uimari Michael Phelps joutui verenpurkautumineen otsikoihin Rion kesäolympialaisissa. Minulle kyseiset kuppausjäljet olivat siis tuttu juttu. Hi hii!
 |
| Kun kävin ensin vaivani vuoksi lääkärissä, minulle annettiin tämä rannetuki sekä musta kolmioliina pidettäviksi. Oli muuten aika kuumat oltavat Kalifornian auringon alla niiden kanssa. Että niiden sitten piti olla just mustat! Ensimmäisellä fysioterapiakäynnillä kuitenkin selvisi, että tuen ja kolmioliinan pitäminen oli jokseenkin turhaa. |
Uutta ja erikoista käytöstä
Niin, onhan minulla Suomessakin ollut vuosien varrella kaksikin eri vakituista fysioterapeuttia auttamassa työperäisten vaivojen kanssa. Varsinkin viimeisimmäksi minua hoitanut on kyllä ollut aivan huippu. Siitäkään huolimatta ei ole käynyt mielen vieressäkään, että veisin hänelle jotakin erityistä kiitoslahjaa tai edes korttia rustaisin. Nyt tätä uudenlaista käytöstäni pitikin sitten vähän peilata, että miksi ihmeessä minä täällä sitten toimin tällä tavalla.
Ehkä joku seuraavista tai ne kaikki yhdessä saivat minut näin toimimaan:
Amerikkalaisilla itselläänhän on erittäin aktiivinen kiittämisen kulttuuri. Täällä voidaan ja on hyvä tapa kiittää esimerkiksi omaa luottokampaajaa tai puutarhuria ainakin kerran vuodessa. Kiittämisen kulttuuri näkyy mm. ruokakaupoissa ja tavarataloissa aivan valtavina kiitoskorttivalikoimina. On mistä valita! Kortteja voidaan lähettää jälkikäteen kiitoksena, jos joku on kutsunut vaikkapa kotiinsa grillaamaan. Minulle tämä tapa ei tähän mennessä ole iskenyt oikein mitenkään, toisaalta ei minulla täällä luottokampaajaa tai puutarhuria olekaan! :-D Ehkä tämä fysioterapeutin kiittäminen pienen lahjan kera nyt sitten oli ensimmäinen askel kohti amerikkalaista tapaa.
Toisaalta erinomaisen fysioterapeutin löytäminen juuri täällä, ulkomailla, saattoi tuntua aivan erityisen mahtavalle. Etsintähän piti ensinnäkin aloittaa käytännössä nollasta. Tarjolla olevia hoitopaikkoja oli pilvin pimein ja niiden henkilöstö käynyt kuka mitäkin kouluja. Ota niistäkin sitten selvää. Kyllä se melkoinen suo olisi ollut perattavaksi ilman tuota suositusvinkkiä. Lisäksi mukana oli onnenkantamoinenkin. Hyvillä fysioterapeuteilla riittää nimittäin kysyntää täälläkin ja niinpä saamani ensimmäinen vastaanottoaika oli peruutusaika ja näin onnistuin ylipäätään pääsemään hänen asiakkaakseen. Ja vieläpä juuri silloin, kun vaivakin oli akuuteimmillaan.
Kolmas hyvä puoli kyseisen fysioterapeutin ja hoitoklinikan kohdalla oli, että klinikka kuului sairasvakuutuksemme piiriin. Niinpä isoimman osan hoitokustannuksista korvasi sairasvakuutuksemme ja huomio, vaikkei minulla ollut lääkärin lähetettäkään! Suomessahan käsittääkseni sellainen vaaditaan aina korvausten saamiseksi. Mutta kuten olen luvannut, kirjoitan sitten näistä lievästi sanottuna monimutkaisista amerikkalaisista sairasvakuutusasioista oman postauksensa myöhemmin. (Kunhan joskus vain aikaa liikenisi riittävästi.)
Lahjan antaminen
Kiitoslahjan antamisessa taisi lopulta kohdata kolme eri kulttuuria: amerikkalainen, japanilainen ja suomalainen. Tai ainakin yritin huomioida niitä kaikkia parhaani mukaan. Japanilaisilla on paljon uskomuksia eri väreistä. Muistelen, että esimerkiksi sekä mustat että valkoiset lahjapaperit kuuluvat heidän kulttuurissaan hautajaisiin tai että niihin voi liittyä jopa lahjansaajan kuoleman toive. Ajattelin sitten pelata varman päälle ja jättää lahjan käärimättä papereihin laisinkaan. Antaa sen vain vaaleansinisellä lahjanarulla koristeltuna, lahjanaru suomalaisittain saksilla kähärälle vedettynä. :-) Ja koska fysioterapeuttini oli niin kovin kiinnostunut Suomesta, halusin ehdottomasti myös lahjan olevan jotakin suomalaista. Suomi-visiitilläni sain lahjan nyt sitten vaivattomasti hankittua.
Kun sitten kävin lahjan fysioterapeutilleni ojentamassa, hän oli silmin nähden yllättynyt ja tosi iloinen. Halasimme. Melkeinpä harmitti, ettei tällä hetkellä (kerrankin!) mitään paikkaani kolota, jotta voisin mennä taas tämän ihanan ihmisen käsittelyyn. No, onpahan ainakin paikka tiedossa, jos jotakin vaivaa taas ilmenee. Ja mikä sattuma vielä! Fysioterapeuttini kertoi, että hänen vanhempansa Japanista ovat juuri käymässä hänen luonaan, joten he aikoivat herkutella Suomi-suklaalla koko porukalla. Sielläpä saavat nyt japsimummu ja -pappakin suunsa makeiksi. Kyllä jäi niin hyvä mieli! Tätä kiittämistä pienen lahjan kera voisi siis harrastaa useamminkin! Ja kiittäminenhän toki on aina hyvä tapa, oli se sitten lahjalla tai ilman.
Olisikin mielenkiintoista kuulla, oletteko te lukijani antaneet kiitoslahjoja ja -kortteja Suomessa tai muualla? Tai oletteko palveluammatissa toimiessanne kiitoslahjoja tai -kortteja usein saaneet? Onko jokin tapaus jäänyt aivan erityisesti mieleen? Kertomuksistanne voisi saada hyviä vinkkejä vastaisuuden varalle. Vinkkejä odotellessa sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!
