Ensimmäinen työnhaku Piilaaksossa ja kuinka siinä kävi

Piilaaksossa on tarjolla avoimia työpaikkoja runsaasti. Pelkästään LinkedInin mukaan Piilaaksossa ja sen lähiympäristössä Bay Arealla on ollut viime aikoina jatkuvasti avoinna reilusti yli 100 000 työpaikkaa. Kaikki avoimet työpaikat eivät toki edes ole löydy Linkedinistä. Avoimia paikkoja siis on, mutta löytääpä joukosta itselleen se sopiva, varsinkaan kun ei ole puhtaasti teknistä tutkintoa tai työkokemusta taskussa. Kyseessä on siis melkoista neulan etsintää heinäsuovasta. Ja vaikka avoimia työpaikkoja on runsaasti, niin voitte uskoa, että täällä niihin riittää myös hakijoita! Työnhaun "helppoudesta" Piilaaksossa voi halutessaan lukea tästä Kauppalehden artikkelista. Jo tovi sitten hain itsekin täällä ensimmäistä työpaikkaa ja siitä kerron teille tällä kertaa. 

Mistä kaikki alkoi?

Olin nähnyt mielenkiintoisen työpaikkailmoituksen eräässä Facebook-ryhmässä. Kyseessä oli ihan hyväpalkkainen osa-aikatyö. Hakuprosessi oli lopulta kaiken kaikkiaan 4 - 5 -vaiheinen ja kesti noin kolme viikkoa. Ja melkoinen mankelipa se olikin! Ainakin, jos vertaan työnhakukokemuksiini Suomessa.

Otin ensimmäisenä sähköpostitse yhteyttä työpaikkailmoituksen kontaktihenkilöön ja kysyin, vieläkö paikka olisi avoin. Täällähän ei siis läheskään kaikissa työpaikkailmoituksissa ole ns. eräpäivää, johon mennessä työhakemukset pitää lähettää. Jotkut pitävät paikkaa auki niin kauan, että sopiva rekrytoitava löytyy, toiset taas saattavat ottaa vaikkapa ensimmäiset 50 hakemusta sisään ja sen jälkeen haku suljetaan.

Sain vastauksen, että paikka olisi vielä haettavissa. Samassa sähköpostissa minua pyydettiin mahdollisimman nopeasti lähettämään resumé (= amerikkalainen CV, joka poikkeaa suomalaisesta sisarestaan aika lailla). Tässä yhteydessä minua pyydettiin myös allekirjoittamaan kaksi eri salassapitosopimusta. Sopimukset kieltävät minua esimerkiksi jakamasta tietoa hakuprosessin aikana saamastani informaatiosta koskien loppuasiakasta, jolle töitä viime kädessä tehtäisiin. Tällaiset alihankintakuviot ovat enemmän kuin tyypillisiä työllistämiskanavia Piilaaksossa, ei siis mitenkään poikkeus paikallisilla työmarkkinoilla. Salassapitosopimuksista johtuen en siis voi aivan kaikkea tähänkään postaukseen kirjoittaa. Niinpä jos sinulla lukijani tekee mieli jotakin tarkemmin aiheesta kysyä, niin kysyä saa, mutten välttämättä pysty siihen vastaamaan. You know. ;-)

Oma resuméni oli tietenkin vielä täysin keskeneräinen ja lisäksihän se kuuluu täällä räätälöidä jokaista hakemaansa työpaikkaa kohti erikseeen. Ja tässä kohtaa räätälöinnillä tarkoitan muutakin, kuin että papereihin vaihdetaan haettavan työtehtävän titteli. Todella nopea räätälöinti sunnuntai-iltana kotona viikonloppureissumme päätteeksi, tutustuminen useampisivuisiin salassapitosopimuksiin, sopimusten allekirjoitus ja näiden lähettäminen yhdyshenkilölle. Huoh, ehdin jo huokaista, mutta tästähän se mylly vasta alkoikin pyörimään. 

Seuraavaksi minulla oli 24 tuntia aikaa tehdä ja palauttaa ensimmäinen työnäyte. Hiukan otsahikeä siinä pääsi pukkaamaan, mutta olipa oitis mahdollisuus kurkistaa millaiselta varsinainen työ tulisi näyttämään. Palautin työnäytteeni 24 tunnin sisään ja sain ohjeen jäädä odottelemaan tuloksia. Jos läpäisisin tämän vaiheen, pääsisin seuraavaan vaiheeseen. Jos en, työnhakuni katkeaisi siihen.

Muutaman päivän kuluttua sain odottamani vastauksen. Olin päässyt seuraavaan hakuprosessin vaiheeseen. Nyt eteen tuli teknisen testauksen, toisen työnäytteen antamisen sekä henkilökohtaisen haastattelun vaihe. Nämä tapahtuivat etäyhteyden avulla. Haastattelija sijaitsi fyysisesti Etelä-Amerikassa, joten aikaeroista johtuen aikataulusäätöä molemmille osapuolille sopivan haastatteluajan löytämiseksi jouduttiin hiukan tekemään. Niin, haastattelija oli tosiaan Etelä-Amerikassa, vaikka rekrytoiva yritys ei ollut edes kummaltakaan Amerikan mantereelta. Että ihan kansainvälinen meininki siis.

Tähän tekniseen testaukseen, toisen työnäytteen antamiseen ja haastatteluun oli varattu aikaa yhteensä kaksi tuntia ja sepä niissä vierähtikin. Olin melkoisen hermona ennen teknistä testausta, sillä en tiennyt olisiko oma tietokoneeni yhteensopiva testissä käytettävän laitteiston ja ohjelmistojen kanssa. Mitään etukäteistietoa tai -rajoituksia laitteisto- tai ohjelmistovaatimuksista ei siis oltu annettu. No, arvannette kuinka kävi! Oma koneeni ei tietenkään ns. kätellyt testinteettäjän systeemejä ja paikalla Etelä-Amerikassa kävi jo mikrotukihenkilökin. Itse olin yksin kotona, joten sain olla mikrotukihenkilö itse itselleni. Kummastakaan päästä tilannetta ei saatu korjattua. Niinpä jouduin vaihtamaan lennosta ukkokullan koneeseen päästäkseni testiä tekemään. Onni onnettomudessa oli se, että juuri tuohon aikaan ukkokullan koneessa ei ollut salasanaa sisäänkirjautumiseen (nykyään on), vaan pääsin käyttämään hänen konetta sen puolesta nopeasti. Mutta kaikki konferenssipuheluyhteyden avaamiset ja kirjautumiset testinpitäjän alustoille piti tietenkin tehdä uudestaan. Tämä kaikki sählinki söi totta kai omaa käytettävissä olevaa aikaani testin ja työnäytteen tekemiseen. Tästä kaikesta seurasi hiukan lisää hermoilua.

Tein teknisen osuuden sekä annoin työnäytteeni ns. livetilassa eli testintekijän tarkkaillessa etäyhteydellä koneeni näyttöä. Näiden jälkeen alkoi haastatteluosuus. Sille jäi kaksituntisesta sessiosta lopulta melkoisen vähän aikaa, alkupään tekniikkasählingistä johtuen. Haastattelukin kyllä jännitti minua etukäteen. Eihän minulla ollut minkäänlaista aiempaa omaa kokemusta amerikkalaisista tai eteläamerikkalaisen pitämistä työhaastatteluista. Tulisiko esimerkiksi kielimuuria? Ei myöskään ollut kokemusta tai tietoa, mitä juuri tällaiseen työtehtävään liittyvien työpaikkojen rekrytointiprosesseissa oli tapana kysyä. Samoin minusta tuntui, että kasvotusten tehty haastattelu olisi tuntunut itselleni huomattavasti luontevammalta. Nythän haastattelukin tehtiin konferenssipuhelun kautta, ilman näköyhteyttä. No, hengissä toki tästäkin selvisin, mutta suoraan sanoen en tässä vaiheessa osannut sanoa, miten koko kaksituntinen kokonaisuus oli kohdallani mennyt. Alun tekninen sähläys oli tietenkin itselläni se, joka jäi koko tästä vaiheesta painavimmin mieleeni.

Jäin jälleen odottamaan tämän vaiheen tuloksia. Jos läpäisisin, pääsisin hakuprosessin viimeiseen vaiheeseen. Meni useampi päivä, kunnes sain tietää tulokset: olin päässyt viimeiseen vaiheeseen. Jahuu! Viimeinen hakuprosessin vaihe käsitti puolikkaan päivän työskentelyn loppuasiakasyrityksen tiloissa Piilaaksossa. Tähän sessioon sain erilliset "käyttäytymisohjeet" etukäteen ja mielenkiintoisia detaljeja niihin kuuluikin. Mutta niistä ei tässä sen enempää.

Tämä postaus on ollut minulla viittä vaille valmiina jo parikin viikkoa, mutta kulissien takana on nyt ollut yhtä sun toista, joten aikaa, eikä rahkeita ole ollut palata näppäimistölle. Tässä kuvaa viime viikonlopulta. Piti käydä vähän meren äärellä puhaltelemassa.

Viimeinen testipäivä koitti. Kaikki sallitut neljä tuntia minulla testissä kuluivat. Kun testiaika alkoi olla lopuillaan, huomasin kuitenkin tehneeni yhden ison munauksen. Olin kertakaikkiaan unohtanut yhden suullisesti, heti alkajaisiksi annetun ohjeen. Niinpä minulle jäi noin 15 - 20 minuuttia aikaa yrittää korjata hätäpäissäni tätä virhettä. Voi, voi! Kun testin päätyttyä lähdin loppuasiakkaan tiloista ulos, tunne omasta menestyksestäni ei ollut kovin vahva. Pidin silti toivoa yllä, josko kuitenkin tärppäisi.

Kuinka kävi? 

Arvatkaa! En sitten saanut sitä paikkaa. Pettymykseni oli tietenkin tuoreeltaan suuri. Näin jälkeenpäin olen sitten yrittänyt ajatella koko helahoitoa oppimiskokemuksena itselleni. Jospa tämä ensimmäinen työnhakukokemukseni ainakin leikkaisi jännitysmomenttia jatkossa pienemmäksi. Tottahan on, että työmarkkinat ja hakuprosessit täällä ovat niin erilaiset kuin Suomessa, joten uusi on aina uutta ja ihmeellistä. Ja näistä syistä myös kovin jännittävää.

Yleistä Piilaakson hakuprosesseista

Syy, miksi halusin kertoa tästä hakuprosessistani näinkin tarkkaan kaikkine vaiheineen on, että tällaiset monivaiheiset hakuruljanssit eivät ole vain yhden tai kahden yrityksen tapa toimia Piilaaksossa. Esimerkiksi monet isot IT-alan yritykset täällä toimivat samalla periaatteella. Rekrytointiprosessit ovat pitkiä, monivaiheisia ja hakijakandidaatteja tutkaillaan todellakin monesta eri näkökulmasta. Vaikka tämä vie aikaa ja rahaa, niin silti se on yritykselle loppukädessä edullisempaa kuin tehdä väärä rekrytointi. Se se vasta kalliiksi usein tuleekin! Miksi näin? Täällähän tyypilliseen amerikkalaiseen tapaan pitkiä irtisanomisaikoja niin työntekijän kuin työnantajankaan puolelta ei ole, joten irtisanominen tai irtisanoutuminen voisi siis astua voimaan välittömästi. Miksi väärä rekrytointi voisi sitten olla yritykselle kallis tikki, jos työntekijästä on mahdollisuus päästä eroon nopeastikin? Monet isot yritykset laskevat kuitenkin tässä oman imagonsa säilyttämisen puolesta. Jos rekrytoinnissa tehdään virhe ja työntekijä tai työnantaja lopettaa tuoreen työsuhteen nopeasti, on se hyvin usein huonoa mainetta yritykselle. Harvoinhan siitä tilanteesta jää työntekijällekään hyvä maku suuhun, jos juuri työpaikan saaneena työsuhteesi loppuukin nopeasti, syystä tai toisesta. Silloin tällöin tilanteet etenevät aina käräjille asti. Ja mikäli näistä riitatilanteista joutuu median kynsiin, on se useimmiten yritys, ei työntekijä, jonka maine siinä ryvettyy tai vähintäänkin kolhiintuu.

Luonnollisesti työnhakuprosessitkin ovat hyvin erilaiset johtuen siitä millaista työpaikkaa haetaan. Tiskarin paikkaan tuskin ihan näin monivaiheista hakuprosessia vedetään, olettaisin olevan hiukan kevyempää settiä. ;-) Toisaalta taas paikallisissa yliopistoissa työnhakujen olen kuullut olevan ihan omanlaisensa maailma. Stanfordin yliopistossa työskentelevä kaverini kertoi, että siellä yksittäinen rekrytointiprosessi voi kestää jopa kahdeksan kuukautta!

Ovi merelle. Jospa se joku sopiva ovi aukeaa kohdallani vielä työmaailmassakin.

Tällaista menoa tällä kertaa. Nyt on aika sanoa taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!