Nettitilausten hurmaa: kastelukannusaaga ja satasella suklaata

Muutamia viikkoja sitten uutisoitiin, että koronapandemian aikana kartongin kulutus on lisääntynyt huomattavasti. Enkä sitä yhtään ihmettele. Ainakin meidän talous on omalta osaltaan päässyt mukaan tähän pahviralliin, sillä harva se päivä kotiovellemme tuodaan jonkinlainen paketti. 

Yksi asia mikä täällä Piilaaksossa asuessa on kyllä tullut arkeen mukaan ja nimenomaan helpottamaan sitä, ovat netistä tehdyt tilaukset. Tilauksia voi tehdä kätevästi eri tavarataloista, yksittäisiltä tuotemerkeiltä, verkkokauppa Amazonista, josta löytyy ihan kaikki maan ja taivaan väliltä, ja nyt koronan myötä myös ruokakauppatilaukset ovat tulleet tutuiksi. Tänne muutettuamme podin aluksi hiukan huonoa omatuntoa, onko nettitilaaminen aina niin ekologista jne. Täällä totuus on kuitenkin se, että esimerkiksi bensaa palaisi varmasti enemmän minulta ja niiltä muilta tilaajilta yhteensä kuin siltä yhdeltä pakettikuskilta, jos me kaikki lähtisimme sitä yksittäistä tuotetta vaikkapa tavarataloista tai rautakaupasta metsästämään. Täällä kaupat ovat isoja, ne sijaitsevat pääsääntöisesti kaukana ja paikallisen järkyttävän liikennemäärän huomioiden et pääse kauppaan mitenkään käden käänteessä. Ruuhkissa palaa aikaa, hermoja ja sitä bensaa. Nettitilaukset ovat myös muutoin käteviä ja houkuttelevia. Useimmiten toimituksesta ei tarvitse maksaa yhtään lisähintaa ja paketit saapuvat kotiovellesi tyypillisesti vain muutamassa päivässä. Joskus jopa heti seuraavana päivänä. Suomessa muistan pakettitoimitusten kovat hinnat ja pakettien henkilökohtaisen noutamisen postikonttorista. Pakettiautomaatit ovat siellä olleet viime vuosina tosi käteviä, mutta pakettien postimaksuista minulla ei ole oikein tuoretta kuvaa. 

Mutta palatakseni kuvioihin Piilaaksossa, niin ainakin näin koronan runteleman talouden aikana luulisi nettitilauksilla olevan myös se työllistävä vaikutus tavarantoimittajille, pakkaajille ja autokuskeille. Ostoksia ei tarvitse kuluttajana ainakaan jättää tyystin tekemättä, vaikka enimmäkseen on käsketty kököttää kotona. Meillä korona on nimittäin jyllännyt täällä tiheästi asutussa Piilaaksossakin välillä todella rajuna. Tartuntatapauslukemat ovat olleet sanalla sanoen tautiset! Niinpä yksittäisen tavaran hakeminen henkilökohtaisesti kaupasta ei ole tuntunut läheskään aina turvalliselle ja olemme kääntyneet nyt pandemian aikana yhä useammin nettikauppojen puoleen. Seuraavaksi pari viimeaikaista nettitilaustapausta, joista ensimmäinen ei mennyt kuten Strömsössä:

Kastelukannusaaga

Kuten ehkä muistatte, istuttelin jo tammikuussa takapihamme kasvimaalle perunaa. Kylvin samaan aikaan myös erilaisia salaatteja. Tähän asti olen hoitanut kasvimaan kastelun puutarhaletkulla ja vain haaveillut kastelukannusta. Puutarhaletkun vedenpaine on kuitenkin niin kova, että tällaiset hentoiset salaatinsiemenet eivät kyllä pysy paikoillaan mullassa ja niinpä laitoimme kastelukannun verkkokauppa Amazonista tilaukseen, jes!

Paria päivää myöhemmin ukkokulta, jonka nimissä Amazonin tili meillä siis on, sai ilmoituksen pakettitoimituksesta. "PLIM", sanoi tietokone. Kastelukannu oli tulossa näillä näppäimillä, jee! Pakettipoika toi tilauksen kotiovellemme. Kun pakettipoika oli lähtenyt, meni ukkokulta pakettia kuistilta ottamaan. Ja toi sisälle aivan hervottoman ison paketin! Siis paketin korkeus oli jotakuinkin metri! Minä purskahdin nauruun. Olikohan nyt mennyt litrat ja gallonat sekaisin? Olimme tilaavinamme noin 10 litran kastelukannun. Jos se olisi 10 gallonan, puhuisimme vajaan 40 litran jättikannusta. Siis sehän olisi saavillinen vettä! Paketti avattiin. Sisältä pilkisti ihan oikeaa väriä ja materiaalia, mustaa muovia. Mutta. Paketissa olikin jättikokoinen muoviroskis, jota siis emme todellakaan olleet tilanneet. Ukkokulta avasi chatin Amazonin asiakaspalvelijan kanssa ja kertoi, että piti tulla kannu, mutta tulikin roskis. Asiakaspalvelija pahoitteli, lupasi laittaa kannun tulemaan ja sanoi lopuksi, että väärä tuote tullaan noutamaan kotoamme huomenna.

No, piakkoin ukkokullan koneelta kuuluu taas PLIM, uusi kastelukannu on jo tulossa. Vain 2,5 tuntia reklamoinnin jälkeen pihaamme kurvaa toinen Amazonin auto, joka toimittaa kastelukannun. Sellaisen, kun tilasimme. Olipas se nopeaa, ajattelimme. Samaiselle iltaa meille saapui vielä USA:n postin toimittama iso paketti. Siinä oli ukkokullan tilaama kitarakotelo. Niinpä lattiallamme lojui tuona iltana melkoinen laatikkomeri. Jättilootat roskiksesta, kastelukannusta, kitarakotelosta ja ovenpielessä odottamassa muita pienempiä pahvilaatikoita, jotka eivät olleet enää mahtuneet pahvinkeräysroskikseemme. Se on ollut meillä ylikuormituksella jo useita viikkoja. Kartonginkulutuksen kasvu tuntui siis todella konkreettiselle. Olohuoneemme lattiaa ei juuri pahvilaatikoilta näkynyt. Hahah!

Kerroimme kavereillemme tuoreeltaan tästä kastelukannun epäonnistuneesta tilausyrityksestämme ja hekin nauroivat: "Tilasitte sitten kastelukannun juuri tällä viikolla, kun Esteri esittelee sulojaan taivaalta käsin ja hyvinkin auliisti." Ja heh, kastelukannu tuli tosiaan perille juuri niinä päivinä, kun meillä satoi kaatamalla vettä. Onneksi Amazonin pakettilähetti ei tiennyt paketin sisältöä, sillä tässähän ei vielä suinkaan ollut kaikki. Kastelukannusaaga ei ollutkaan päätöksessään. Seuraavana päivänä ukkokullan tietokone sanoi nimittäin taas PLIM. Paketti olisi tulossa ja lähetystietojen mukaan paketissa olisi taas kastelukannu! 

Samainen Amazonin lähetti, joka toimitti nyt uuden kannun, oli saanut tiedon myös toisen paketin palauttamisesta. Kundi oli vähän samannäköinen kuin Miami Vicen Ricardo Tubbs ja silmänsä laajenivat lautasiksi, kun näki jättikokoisen laatikon odottamassa häntä. Varmaan säikähti sen oletettua painoa, mutta ukkokulta lohdutteli, että älä huoli, kevyt on. Lähetti nappasi roskiksen laatikossaan mukaansa ja me vuorostamme ryhdyimme jännittyneinä aukomaan uutta pakettia. Ja kyllä, kastelukannuhan sieltä taas tuli. Nyt meillä oli siis kaksi kastelukannua, vaikka vain yksi oli tilattu ja maksettu. Tämä taisikin nyt oikeasti olla vasta se korvattu, uusi tuote ja edellisenä iltana tuotu oli se meidän alkuperäinen kannu. Jälleen kerran ukkokulta avaa chattilinjan Amazonin asiakaspalveluun ja kysyy, että mitäs nyt tehdään. Asiakaspalvelija toteaa, että joo, jotakin sekoilua on nyt tapahtunut, mutta lähetti tulee huomenna noutamaan ylimääräisen kannun.

Siinä ne ovat. Kuin kaksi mustaa marjaa.

Ja kuten arvata saatatte: seuraavana päivänä taas se Tubbsin näköinen mies tulee noutamaan pakettia, tällä kertaa ylimääräistä kastelukannua. Huokaa ovella syvään ja katsoo ukkokullan osoittamaa, jälleen kerran isoa pakettia. Lähetin pään päällä melkeinpä leijuu ajatuskuplansa: "Mitä hemmetin pakettirumbaa tässä nyt joudun teidän kanssanne edestakaisin pyörittelemään!" Ukkokulta toteaakin Tubbsille, että tämä on nyt viimeinen palautus, muuta ei ole tulossa, lupaan. 

Lähetti ottaa paketin ja molemmat toivottelevat toisilleen hyvät päivän jatkot. Lopputulemana meillä on nyt vihdoinkin vain yksi kastelukannu, eikä yhtään ylimääräistä jättiroskista. Sateet ovat tyrehtyneet ja salaatit kasvimaalla voivat hyvin, kukin laji nätisti omissa riveissään.

Mutta sitten vielä toinen, todellakin onnistunut nettitilaus. Tämä on sitä ulkosuomalaisen onnellista huumaa:

Satasella suklaata Suomesta

Suomi-suklaiden varastossamme alkoi pohja häämöttää jo pahasti. Jouluksi olimme tilanneet monien ulkosuomalaisten suosimasta Suomikaupasta isomman erän suomalaista suklaata, karkkia sekä ruis- ja kauraleipää, mutta tuon tilauksen suklaaosasto alkaa olla nyt tuhottu. Meidän huushollissa suomalainen leipä on siis vieläkin säännöstellympää kuin suomalainen karkki. Suomikaupasta kertatilauksen kannattaa olla isompi, sillä postituskuluja tänne rapakon taakse tulee tilaukselle aika paljon. Tyyliin 60 euron ostoksista napsahtaa helposti 30 - 35 euron toimituskulu tuotteiden painosta riippuen. Toki Suomikaupan valikoima on aivan mahtavan laaja, mutta päädyimme tällä kertaa kääntymään Amazonin puoleen. Sitä kautta nimittäin saa joitakin Fazerin tuotteita myös tänne Yhdysvaltoihin. Yksittäisen suklaan tai suklaaerän hinta on toki suomalaista verrokkiaan huomattavasti kalliimpi, mutta Amazonin Prime-asiakkaana saamme vastaavasti toimituksen ilmaiseksi. Niinpä laitoimme tilauksen vetämään kylläkin siitä rajallisesta valikoimasta, mutta onneksi sieltä löytyi yksi lempisuklaistamme: Tupla. Ja paljonko sillä satasella sitten suklaata sai? Luulisi, että kauhean röykkiön, mutta tämän verran sitä tuli:

Tupla-patukoita tilattiin kerralla 42 kappaleen jättilaatikko. Yhdelle Tupla-patukalle tuli tällä tapaa kaikkein halvin kappalehinta 1,85 dollaria (1,54 eur). Jos nyt oikein Suomen hintoja muistan, niin tämä Amazonin hinta taitaa olla lähes kolminkertainen verrattuna Suomessa perusmarketista ostetun patukan hintaan. Kymmenen Pätkis-patukkaa maksoivat yhteensä 12 dollaria eli 1,2 dollaria kappaleelta (0,99 eur). 

Tilaushetkellä salmiakkivalikoima Amazonissa oli melko onneton, mutta 15 kappaleen erä salmiakkitikkareita sieltä lähti tällä tilauskerralla mukaan. Jälkikäteen sain kuulla, että Noitapilli-karkkeja löytyy Amazonin valikoimasta Heksehyl-nimellä. Niitä tilaamme varmastikin seuraavaksi. Tämänkertainen paketti tuli DHL:n toimittamana vain viikossa. Tämä on aivan mielettömän nopea toimitus Suomi-USA välillä, kun viimeisin Suomesta lähetetty joulukorttikin saapui meille vasta tammikuun loppupuolella. Laskeskelin jälkeenpäin, että Suomikaupan kautta vastaava tilauserä olisi todella tullut kalliimmaksi. Tuotteet ovat Suomikaupassa edullisempia, mutta toimitusmaksut melko isot siihen päälle. 

Joskus väärät tuotteet saa pitää

Noista Amazonin vääristä tuotetoimituksista vielä yksi huomio tähän lopuksi. Täällä Amazonin kautta tehdyissä tilauksissa on niin isot volyymit, että monesti näitä virhelähetyksiä ei edes pyydetä tai vaadita toimittamaan takaisin. Amazonille tulee ilmeisesti isommat kustannukset noutaa takaisin ja palautella vääriä paketteja, kuin lähettää sen sijaan vain uusi ja oikea tuote tilalle. Olen kuulut, että aika arvokkaitakin tuotteita on saanut asiakas pitää tapauksissa, joissa tilaus ei ole mennyt oikein tai oikeaan osoitteeseen.

No, meidän tapauksessamme Amazonin asiakaspalvelija kuitenkin tilasi takaisinnoudot sekä roskikselle että kastelukannulle. Myöhemmin ukkokulta näki toimitustiedoista, että kyseinen roskapönttö lähti kohti Phoenixia Arizonassa. Kylläpä tuli sille roskapöntölle hintaa, kun kuljetellaan osavaltiosta toiseen! Tässä ei nyt ehkä toteutunut se ekologisuus ihan parhaimmalla mahdollisella tavalla. Onkohan Euroopan verkkokaupoissa samaa käytäntöä, ettei vääriä pakettitoimituksia välttämättä pyydetä aina takaisin? Kertokaa, jos on omakohtaisia kokemuksia. 

Että tällaista tilaustolskaamista tällä kertaa. Kastelukannun kanssa meni vähän sekoiluksi, mutta suklaat lämmittävät ulkosuomalaisen suuta ja sydäntä vielä moneen kertaan. Namskis! Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa! 

Se pataleipä kohosi sittenkin, jee!

Postaukseni epäonnisista pataleipäkokeiluistani sai aikaan mukavasti kommentointia ja aihe kiinnosti jopa niin, että lukijani pyysivät minua myöhemmin raportoimaan kuinka seuraava pataleipäni oikein onnistuu. Tässäpä se raportti nyt tulee. Ja nyt minulla on kuulkaas hyviä uutisia kerrottavana: kolmas pataleipäni kohosi niin kuin pitääkin! Katsokaa, tässä se komeilee!

Mikä ilmavuus ja mitkä ilmaonkalot! Tumma väri tuli käyttämistäni ruisjauhoista. Mukana myös pähkinää ja kaurahiutaleita. Oli maukasta!

Mutta mikä sai Korpelan ensimmäisillä kerroilla kompuroimaan? Nämä olivat meikäläisen kompastuskivet:

1) Amerikkalainen kuivahiiva

Lähdin leivontahommiin liikkeelle sellaisella innolla, etten malttanut tutustua ensin perusteellisesti amerikkalaisen kuivahiivan saloihin. Niinpä yritin käyttää sitä kuten suomalaistakin kuivahiivaa ja pieleenhän se sitten meni. Täkäläiselle hiivalle lämpötilan pitää ensinnäkin olla suomalaista siskoaan hitusen korkeampi ja lisäksi hiiva pitää ns. herättää sokerin kanssa pienessä vesimäärässä ennen käyttöä. Kuivahiivapaketissa ei tietenkään kerrottu, että tämä herättelyvaihe voi kestää jopa 10 - 15 minuuttia ja minä tyttöhän odotin reaktiota minuutissa tai parissa. Kiitos suomalaisen konkarileipojan, sain amerikkalaisen hiivan heräämisestä vinkkejä lopulta oikein kuvien kera ja niinpä kolmannella kerralla sain paikallisen hiivan heräämään oikeaoppisesti jo minäkin, jes! Maltti oli valttia.

2) Kohotus

Mikä saa taikinan kohoamaan? Hiiva ja kohotus tietenkin, sanoohan sen jo maalaisjärkikin! No, minun ensimmäisessä ohjeessapa ei tätä kohotusvaihetta ollut ollenkaan. Syyksi selvisi se, että tuossa ohjeessa käytettiin vain kauraa, joka ei yksistään käytettynä kohoaisikaan. Mukaan olisi tarvittu puolet vehnää, jotta leipä kohoaisi. Tutkaillessani kaikkia muita pataleipäohjeita, jotka muuten kaikki olivat melkeinpä prikulleen samanlaiset lähteestä riippumatta, oli niissä usein kohotusaikaa 12, parhaimmissa jopa 24 tuntia! Ihmekös tuo sitten, ettei omat ensimmäiset kauraleipäni kohonneet. Kolmannella kerralla kohotin taikinaa yli 12 tuntia.

3) Jauhot

Paitsi että ensimmäisillä kerroilla käytin pelkkää kaurajauhoa, niin nyt oli siis lisättävä myös sitä vehnää. Korvasin pari desiä vehnäjauhoista ruisjauhoilla ja huiskasin mukaan myös kaurahiutaleita. Loppuosa oli vehnäjauhoa. Sain myös erittäin tervetulleen vinkin hyvistä paikallisista vehnäjauhoista leivän leivontaan, kiitos siitäkin lukijalleni. Sillä kuulemma pataleipäkin onnistuisi. 

Tästä jauhovinkistä syntyikin mielenkiintoista keskustelua, ettei välttämättä suomalainen leivontaresepti edes toimi sellaisenaan ulkomailla, sillä jauhoissa voi olla eroja erilaisissa jauhantakarkeuksissa jne. Jotkut leipojat täällä USA:ssa jättävät taikinan kuulemma normaalia löysemmäksi, mikäli leipovat suomalaisella reseptillä.

Toisaalta, tämä suomalaisen reseptin toimimattomuus ulkomailla tuli ainakin pataleivän kohdalla kumotuksi. Nimittäin tämän amerikkalaisen leipäjauhopussin kyljestäpä löytyi mikäpä muukaan kuin sama pataleivän ohje! Englanniksi no-knead artisan bread.

Minulle vinkattu jauhopussi. Voin nyt suositella minäkin!

Tämä taisi olla ensimmäinen pieni onnistumiseni ylipäätään millään saralla tämän vuoden puolella, joten kyllä seuraava pataleipä lähtee kohotukseen vielä myöhemmin tällä viikolla. On se vain uunituore leipä ihanaa ja kun ukkokultakin tykkää! Päälleen tuo leipä ei tarvitse uunituoreena välttämättä mitään tai korkeintaan sipaisun pelkkää voita. Se on hyvän leivän merkki se. Namskis!

Voista puheenollen. Minua aina vähän huvittaa, että Yhdysvalloissa asuva suomalainen joutuu käyttämään irlantilaista voita. Mutta tämä vain on yksinkertaisesti parasta! Paikalliset voit ovat ihan höpö-höpö-kamaa.

Ei muuta kuin leipomisiin ja nyt sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!  

Kreisi ex-naapuri

Varoitus. Tämä postaus ei sovi tosikoille.

Minun on jo pitkään pitänyt kertoa teille eräästä naapuristamme, nykyisin jo ex-naapuristamme. Hän oli aika erikoinen kaveri. Tapaus palautui jälleen mieleeni, kun purimme muuttotavaroita uuteen kotiimme. Hänhän nimittäin muun muassa tulosti kotonaan olevalla 3D-tulostimellaan meille tällaisen lohikäärmeen pään! Eikä minkä tahansa pään, vaan tässä on kierteet ja kaikki, joten tämän voisi siis liittää suihkupääksi kylpyhuoneessa.

Lohikäärmesuihkupää. Joo, emme ole ottaneet käyttöön.

Millainen on sitten kaveri, joka tulostaa 3D-printterillä lohikäärmeenpääsuihkupäitä? Antakaas, kun kerron lisää. Kyseessä on kanadalainen mies, iältään arviolta hiukan alle 40-vuotias. Jouduimme nimittämään häntä ukkokullan kanssa keskenämme kanukiksi, koska englanninkielinen sana kanadalaisesta olisi ollut helposti ymmärrettävä ja koska asuntojemme välissä ollut seinä oli äänieristykseltään lähes pahvin luokkaa. Niinpä puhuttelen häntä tässäkin tuttavallisesti kanukiksi. 

Miltä kanukki sitten näytti? Pahoittelut stereotypiasta, mutta ulkonäöllisesti hän oli jotakuinkin nörtin pyhä ilmentymä. Ihonsa oli kalpea, koska hän ei koskaan käynyt ulkona. Ylipainoakin oli päässyt kertymään, koska hän ei oikeasti töissäkäynnin lisäksi käynyt missään ja ainoa harrastuksensa tuntui olevan kotona nörtteily ja kaikenlainen tekninen värkkäily. Kuten nyt esimerkiksi lohikäärmesuihkupäiden tulostelu. Kanukki vietti siis vapaa-aikansa aina kotona. Ulkona hän kävi ainoastaan tupakoimassa. Jos vanhempansa tulivat Kanadasta käymään, yritti poika hiukan siivoilla asuntoaan ennen vierailua. Tuolloin ulko-oven eteen saattoi tulla pari kolme jätesäkillistä tyhjiä juomatölkkejä ja yksi säkillinen pitsalaatikoita. Muutoinkin hänen elämäntapansa olivat aika epäterveelliset. Kun viikonloppu alkoi, aukesi kanukilla joka kerta myös railakkaasti korkki. Hajusta päätellen marihuanakin maistui ja siinä vaiheessa, kun marihuanan viihdekäyttö Kalifornian osavaltiossakin tuli laillisesti hyväksytyksi, niin kanukin viihdekäyttö hiukan ryöpsähti käsistä. Möyhy haisi harva se päivä. 

Naapurin unirytmitkin olivat viikonloppuisin vähän niin ja näin. Kun me heräsimme vaikkapa lauantaisin aamuvarhain, ei naapurimme ollut tuossa vaiheessa mennyt vielä nukkumaankaan. Patojen ja pannujen paukkeesta päätellen, hän saattoi saada kokkausinnostuksen viikonloppuisin aamuviideltä. Tyypillisesti hän meni nukkumaan lauantaiaamuisin joskus aamupäivän aikana ja seuraavan kerran elonmerkkejä naapurista kuului sunnuntai-iltana. Kun sitten myöhemmin pääsimme käväisemään hänen asunnossaan sisällä (tästä postauksessani myöhemmin lisää), oli sekin aika näky. Vaikka kanukki asui yksin kissansa kanssa, oli hänen vuokraamansa asunto huomattavasti isompi kuin omamme. Ja sitten huh, se tavaran määrä! Tavarapaljouden keskellä kulki vain kapeat polut huoneesta toiseen. Yksi huone oli lattiasta kattoon asti pelkästään teräshyllyjä, jotka taas olivat täynnä kaikenmaailman värkkejä ja teknistä tavaraa. Oli oskillaattoria, sähköjohtoa, ampeerimittaria, piirilevyä, työkalua, mutteria, nippeliä ja nappelia. Niin, ja se 3D-tulostin sijaitsi kanukin keittössä. 

Tämä kaikki viimeistään vahvisti minulle, että nörtti mikä nörtti. Mutta mikään tollo kaverihan hän ei todellakaan ollut. Tiesi maailmanmenosta ja Suomestakin yllättävän paljon. Kerran ukkokulta esitti hänelle myös pähkinän. Ukkokulta nimittäin joutui entisessä työpaikassaan pitämään aika usein työhaastatteluja teknisen osaamisen näkökulmasta ja hänellä oli haastateltaville yksi suosikkikysymys. Se vaati eritoten loogista päättelykykyä. Useat työnhakijat reputtivat tuon kysymyksen kohdalla työhaastattelussa, mutta kanukki esitti oikean ratkaisun 10 minuutin tiukan pohdinnan jälkeen. 

Kuinka tuttavuutemme sitten oikein alkoi? Suihkupää ei suinkaan ollut hänen ensimmäinen 3D-tulostelahjansa meille. Sattui ja tapahtui jotakin kornimpaa: 

Unohtumaton alku tuttavuudelle

Ulko-ovemme olivat aivan vierekkäin, joten kanukkiin tuli ensinnäkin törmättyä aika säännöllisesti. Ja olihan hän puhelias kaveri, alkoholin vaikutuksen alaisena varsinkin. Parempi tutustuminen sai kuitenkin alkunsa tästä seuraavasta, aika uskomattomasta tapahtumaketjusta:  

Minä olin jo lähtenyt Suomeen joululomalle ja ukkokulta oli jäänyt vielä paiskimaan muutamaksi päiväksi töitä tullakseen sitten perästä. Eräänä perjantai-iltana oli kanukki alkanut ulko-oviemme edustalla jutustelemaan ukkokullalle, että mitäpäs puuhailet tänä iltana. Ukkokulta oli todennut, että enpä kummempia, ehkä pelailen vähän XBoxilla, kun vaimokin on jo lomalla Suomessa. Noh, tämän kuultuaan oli kanukki kututtautunut meille kylään. Olivat siinä sitten illan aikana pelailleet ja nauttineet hiukan miehekkäitä virvoitusjuomiakin siinä sivussa. Ilta oli kai ollut ihan ok ja ukkokulta kertoi minulle sitten Suomessa, että kanukki oli käynyt meillä kylässä. Minä vähän nikottelin, että ai, oookei. Noh, todellinen yllätys oli vasta tulossa...

Kun sitten palasimme joululomalta Suomesta ja ukkokulta törmäsi pihapiirissämme kanukkiin ensimmäisen kerran, oli kanukki punastunut naamastaan aivan tulipunaiseksi. Kävi pyytelemään anteeksi vierailunsa käytöstä. Ukkokulta oli ollut aivan kummissaan, että mitä ihmettä, eikös kaikki mennyt ihan hyvin. Sitten kanukki paljasti, että oli saanut päähänsä tehdä pientä jäynää. Oli kuulemma kotonaan juuri siihen aikaan tulostellut 3D-tulostimellaan kikkelifiguureja ja niinpä hän oli piilottanut niitä meidän kotiimme kolme kappaletta! Että siis 3D-tulostettuja kikkeleitä, meidän kotona! Anna mun tämäkin kestää! Kanukki paljasti heti yhden piilopaikan: seinäkalenterimme takana olevassa naulassa roikkuisi yksi kikkeli. Muut kaksi saisimme kuulemma itse löytää...

Kun ukkokulta kertoi tämän koko tarinan minulle, olisi meidän molempien ilmeet varmaankin olleet kuvaamisen arvoiset! Alkushokki oli aikamoinen. Kuinka tällaiseen edes suhtautua? Minä tietenkin seuraavaksi sitten sättimään ukkokultaa, että kaikenlaisia naapureita sinäkin meille kotiin uskallat ottaa, tiedä millainen pervertikko tämäkin nyt sitten lienee! Sappinesteeni käväisi aika tarkalleen sadan Celsius-asteen tuntumassa! Noh, ajan mittaan nuo kaksi muutakin kikkeliä sitten löytyivät. Toinen maustekaapista ja toinen vessan avonaisesta rullavaunusta. Olivatkin sitten ihan viattomissa paikoissa, paljon viattomammissa kuin oma mielikuvitukseni laukalle päästyään niiden arveli olevan. Myöhemmin kanukki pyysi minultakin kasvotusten anteeksi tätä jäynäänsä ja olihan se poika silloin nolona! Noh, ehkä minä kuukauden verran vielä mulkoilin häntä ja vähän murahtelin, mutta lopulta totesimme kaverin kuitenkin ihan harmittomaksi, ehkä vähän yksinäiseksikin, eikä tämän jäynän enää annettu häiritä. Nyt sille voi jo nauraa. On naurettu jo pari vuotta.

3D-printattuja kikkelifiguureja. Kanukin kertoman mukaan figuurien käyttötarkoitus oli alunperin ujuttaa niitä tuulilasinpyyhkimien alle sellaisille autoilijoille, jotka olivat pysäköineet autonsa huonosti. No, meidän tapauksessa yksi kikkeli löytyi maustekaapista. Monikäyttöisiä tuntuvat siis olevan.

Ei meistä ylimpiä ystävyksiä toki tullut, mutta kolme vuotta naapureina synnytti kuitenkin jonkinasteisen luottamuksen molemmin puolin. Lopulta hän kävi meillä kerran tai kaksi kukkien kastelijana ollessamme pidemmästi reissussa. Ajattelimme, että jos hän jotakin varastaisi, niin jäljet sylttytehtaalle olisivat aika lyhyet. Eikä hän varastanut. Selvinpäinhän hän oli ihan topakka poika. Me saimme puolestamme olla hänen kissavahtinaan muutaman kerran ja silloin tosiaan pääsimme näkemään tämän hänen "yltäkylläisen" asuntonsakin. 

Niin, ja jos naapuri oli vähän hullu, niin kissansa oli vähintään yhtä hullu. Jotakin ehkä kertoo se, etten ole koskaan pelännyt kissaa, mutta kanukin kissaa pelkäsin. Hui, oli se pelottava! Ensinnäkin kissa osasi ottaa sellaisen "Häivy siitä!"-ilmeen, että oksat pois. Ja tämä tapahtui yleensä juuri ennen kuin kissa sitten hyökkäsi kimppuun. Toisekseen, kun menimme kissaa tervehtimään ja syöttämään, tuli kissa ensin iloisena heti ovelle vastaan, kiehnäsi jaloissa, maukui ja suorastaan kerjäsi silittelyjä. Tätä huumaa kesti yleensä sen 10-15 minuuttia. Sen jälkeen kissan luonne muuttui kuin taikasauvan iskusta. Siitä tuli tosi arvaamaton. Jos yritit jatkaa silittelyä, mikä vielä 30 sekuntia sitten oli siis ihan ok, niin kissapa saattoikin alkaa purra ja raadella sinua. Kanukki vähän varoittelikin etukäteen kissastaan. Oli kuulemma hyvin tyypillistä, että kissa esimerkiksi hiipi omistajansa lakanoiden alle tämän vielä nukkuessa ja hyökkäsi sitten joko jalkaa tai käsivartta raatelemaan. Erikoinen oli siis kanukin kissakin. 

Että tällaisiakin naapureita voi sattua saamaan Piilaaksossa. 3D-tulosteita tuli niin sanotusti yllätyksenä ja pyytämättä. Nykyinen naapurustomme koostuu valtaosin aasialaisista. Vielä en tiedä, mitä he harrastavat. Eipä tällä kertaa muuta kuin hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Tapahtumien tammikuu ja blogin jatkon pohdintaa

Hups! Niin vain on kalenterit käännetty jo helmikuulle, enkä minä ole ehtinyt kirjoitella blogiani ollenkaan! Edellisestä postauksestani on hurahtanut jo kuukausi! Tammikuussa tapahtui vähän kaikenlaista, eikä aikarakoa blogikirjoituksille ollut. Tässä postauksessa joitakin nostoja tammikuulta ja lopuksi myös blogini jatkon pohdintaa.

Tyynimeri. Näissäkin maisemissa piipahdimme tammikuussa.

Toipilaskaudesta kuntokuurille

Vielä alkuvuosi minulla meni toipuessa tuosta kovasta taudista, joka kaatoi minut petiin jo ennen joulua. Kyllä oli rankka tauti, mikä se sitten lopulta olikaan! Kun sairastelu alkoi lopultakin hellittää ja pääsin aloittamaan liikkumista, sain huomata peruskuntoni suorastaan romahtaneen. Pienetkin portaat saivat minut puuskuttamaan ja kovasti. Liikkuminen oli pakko aloittaa todella kevyesti, mutta sitten halusin saada jotakin uutta buustia liikkumisiini. Niinpä ilmoittauduin sellaiseen kuuden viikon... ööö, sanotaanko nyt kuntokuurille. Tähän asti on ollut tosi kivaa ja ennen kaikkea motivoivaa. Noh, tosin nyt on vasta ensimmäinen kuntoiluviikko takana, joten katsotaan kääntyykö tämä enemmänkin rääkiksi ja alkaa sitä mukaa hymykin sitten hyytymään, heh.

Ajokortin uusintayritystä

Sitten olen yrittänyt uusia Kalifornian ajokorttiani, joka on menossa vanhaksi maaliskuun puolivälissä. Aloitin uusimisprosessin jo joulukuun alussa, mutta kappas, en hoksannut laittaa mukaan liitettä, jota ei pyydetty. Hakemus oli tullut joululoman aikana bumerangina takaisin ja nyt siis mukaan pyydettiin liite todistamaan maassaololupaani. Liite piti lähettää eri osoitteeseen kuin itse hakemus. Tähän saakka ajokorttini on myönnetty ja uusittu viisumini mukaan, mutta nyt kun olemme Yhdysvalloissa Green Cardin turvin, haluaa myös DMV, paikallinen ajokorttien myöntäjä omat blankettinsa minun jatko-oikeuksistani oleskella yhä tässä maassa. 

Yhdysvalloissa pitkälle tammikuuhun vallinnut government shutdown piti maassa erilaisia virastoja kiinni ja niinpä kukaan ei ole varmaankaan käsitellyt minunkaan ajokortin uusimishakemustani, vaikka sen heti alkukuusta lähetin. Pieni murhehan tämä viive toki on verrattuna heihin, jotka eivät saaneet virastosulun aikana yli kuukauteen palkkojansa. Mutta kyllä minua vähän jännittää, ehdinkö saada uuden ajokorttini ajoissa. Kertaakaan en onneksi ole ajokorttiani vielä joutunut maantiepoliisi CHP:lle (California Highway Patrol) näyttämään, mutta korttihan toimii minulla täällä myös henkilöllisyystodistuksena. Uusi ja voimassaoleva ajokortti olisi siis enemmän kuin kiva.  

Ja ei, minä en voinut uusia ajokorttiani suitsait netissä. Ukkokullalta se onnistui, aikaa meni kokonaiset kaksi minuuttia, mutta minun kohdallani ei onnistunut. Arvatenkin juuri siitä syystä, ettei DMV:lla ollut tietoa minun maassaolostatuksestani.

Kummeiksi

Siiten meistä tuli myös tämän tammikuun aikana kummeja. Kummipyyntö esitettiin meille aika lähellä varsinaista kastetilaisuutta, joten emme päässeet Suomessa pidettävään juhlaan itse paikalle. Ilo oli kuitenkin huomata, että kummiksi ryhtyminen onnistui myös näin ulkosuomalaiselle etänä eli vaikkemme olleet kastetilaisuudessa fyysisesti paikalla. Lisäksi vain toinen meistä kuuluu kirkkoon, joten näitä seikkoja siinä hiukan kummilapsemme vanhempien kautta selviteltiin. Liekö kirkko ja seurakunnat Suomessa höllentäneet otettaan, vai oliko vain kyseinen pappi armelias, mutta niin meidät hyväksyttiin kummeiksi ja ihan näin etänäkin. Nyt saamme siis kunnian olla pienen Topias-pojan kummeja. Iiks, ihanaa!

Mutta tammikuu toi mukanaan myös murheen päivän:

Gordon muutto

Olen aina välillä julkaissut blogissanikin kuvia naapurimme supersuloisesta Gordo-kissasta. Kissallahan oli tapana vierailla meillä melkeinpä päivittäin viimeisen liki kahden vuoden ajan. Parhaimpina päivinä katti koisasi meillä kellon ympäri. 12 tunnin päiväunet olivat Gordolle kevyttä kauraa.

Nyt tammikuussa Gordon omistajat joutuivat kuitenkin työkuvioidensa vuoksi muuttamaan San Franciscoon. Gordosta tuli siis yllättäen city-kissa. Kyllä olemme olleet suruissamme heidän muuttonsa jälkeen. Kuinka olimmekaan jo tottuneet tuohon ihanaan tassuttelijaan, joka odotti melkeinpä päivittäin kotiovemme takana päästäkseen meille päiväunille! Nyt olemme olleet kuin näpeille lyötyjä. Ikävä on ollut kova, vaikkei siis tosiaan kyseessä ollut edes oma kissa. Onneksi saimme Gordon omistajilta kutsun tulla moikkaamaan Gordoa San Franciscoon, kunhan he ovat asettuneet rauhassa uuteen kotiinsa. Menemme varmasti lähiaikoina heille vierailemaan!

Tässä viimeinen kuvani Gordosta. Sain kissan vielä muuttopäivänä meille rauhoittumaan ja nukkumaan perheen kantaessa kalusteita muuttoautoonsa. 

Vieraita Suomesta

Tammikuussa myös ukkokullan kollega oli täällä Piilaaksossa muutaman viikon työmatkalla. Pidimme sitten seuraa hänellekin ja teimme mm. eräänä pidennettynä viikonloppuna yhteisen reissun Tyynenmeren rantaan Montereyn pikku kaupunkiin. Meillä oli oikein mukavaa. Saimme nauttia hyvistä kalaruoista ja muistella menneitä, sillä tämä kollegakin asui jonkin aikaa Piilaaksossa muutama vuosi sitten. 

Niin, ukkokullan kollega. Jos ihan tarkkoja ollaan, niin nythän kyseessä on siis jo ex-kollega, nimittäin...

Ukkokullan uudet työtuulet

Viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä: ukkokulta vaihtoi nyt tammikuussa työpaikkaa! Liki 8,5 vuotta taittui edellisen työnantajan palveluksessa, mutta nyt hänen työrintamallaan puhaltavat uudet tuulet. Tällä vaihdoksellahan on ollut omat vaikutuksena myös minuun, sillä täällä useat työnantajat tarjoavat sairasvakuutuksen myös työntekijöidensä puolisoille ja perheenjäsenille. Niinpä olemmekin selvitelleet, millaisia mahdollisia muutoksia työpaikan vaihdos tuo sairasvakuutuksiimme. 

Summa summarum

Tammikuussa sattui ja tapahtui siis monenmoista. Se toi mukanaan niin iloa, surua kuin muutoksiakin. Elämää. Kaiken tämän hulinan keskellä olen jälleen kerran huomannut, ettei blogin kirjoittamiselle tahdo jäädä aikaa ja hiukan jo asiasta jossain välin stressasinkin. Tein myös havainnon, että nykyään saan yhä harvemmin blogiini reagointia tai kommentteja heiltä, joille blogiani halusin alunperin kirjoittaa. Siis silloin yli neljä vuotta sitten. Joko aihevalintani ovat nykyisin olleet epäonnistuneita, tai sitten vain minä ja elämämme Amerikassa eivät yksinkertaisesti enää kiinnosta heitä. Ja jälkimmäinen lienee toki ihan luonnollistakin. Vai jäävätkö reagoinnitkin kenties vähäisemmiksi, koska kirjoitan nykyään harvemmin? Mene ja tiedä. 

Niinpä olen käynyt keskustelua pääni sisällä, laittaisinko blogini reilusti tauolle vai onko sen aika tullut kokonaan päätökseensä. Toisaalta tänään, kun minun ei tarvinnutkaan mennä töihin tuuraamaan sairastumisuhan alla ollutta kollegaani ja aikaa vapautuikin blogille, niin ihan kivalta tämä kirjoittaminen kuitenkin taas tuntui. Ja aiheita minulla olisi postausluonnoksissa odottamassa läjäpäin! Mutta koska en siis tarkkaan ottaen enää tiedä ketkä kaikki blogiani lukevat, niin aiheidenkin valinta on voinut osaltani olla viime aikoina heittelehtivää. Palautetta saisi siis antaa, millaiset aiheet juuri sinä olet blogissani kokenut mielenkiintoisiksi. Kissakuvia nyt ainakin taitaisi jatkossa tulla huomattavasti vähemmän, kun vakiokuvattava muutti pois meidänkin nurkistamme, nyyh ja niisk. Näihin tunnelmiin päätän tällä kertaa ja sanon hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!