Buenos días! ¿Cómo estás? — aamulenkillä jälleen

Buenos días! ¿Cómo estás? Hyvää huomenta. Miten menee? Näin huikkaa espanjaksi postinkantaja jalkakäytävällä seisovalle meksikaanonaiselle. Nainen on odottanut kotinsa edustalla postinjakajaa, jotta voisi ojentaa jakajalle oman kirjeensä postin toimitettavaksi eteenpäin. Se on minusta mukava palvelu täällä USA:ssa. Ei tarvitse välttämättä lähteä viemään kirjeitä postilaatikkoon tai -toimistoon. Kirje vaihtaa jalkakäytävällä haltijaansa. Postimiehellä on kertakäyttöhanskat, kasvomaskit molemmilla ja turvavälit palautetaan heti vaihdon jälkeen. Olen perinteisellä aamulenkilläni. Havaintoja ja ajatuksia on taas monenlaisia.

Kaipuu

Juuri ennen lenkille lähtöäni, olen Suomi-kaipuussani postannut Facebookin oheisen tekstin:

Unelmani pitää täysin paikkansa ja haaveilen siitä edelleen. Aamulenkkini aikana postaukseni saa somessa aikaan reaktioita laidasta laitaan. Osa ymmärtää täysin mistä kenkäni puristaa. Se ulkosuomalaisen kenkä. Sen rutikuivassa Kaliforniassa asuvan kenkä. Osaa puolestaan päivitykseni hämmästyttää tai huvittaa. Ja onhan se nyt tietenkin vähän hullua, että ihminen kaipaa vesisateeseen. Mutta minä en ole nähnyt, kuullut, saati muutoin kokenut vesisadetta kohta neljään kuukauteen! En ole päässyt tuoksuttelemaan sitä ihanaa, sateen jälkeistä raikasta ilmaa. Ja kuten olen teille jo aiemminkin todennut, sateen jälkeen ilma Kaliforniassa tuoksuu aivan erilaiselle kuin sateen jälkeen ilma Suomessa. Sitä suomalaista tuoksua minä haluaisin nyt vetää keuhkoihini täysin palkein. Oikeasti. Kaipaan sadetta. Kaipaan Suomea. Kaipaan niitä yhdessä ja erikseen.

Tuulen suunta

Meillä on siis eletty karanteenimaisia oloja nyt jo yli kolmannes tästä vuodesta. Lähes kaikkiin sisätiloihin on maskipakko ja moni ystäväni on yllättynyt, kun kerron, ettei meillä esimerkiksi ole ollut kampaamot auki sitten maaliskuun alkupuolen eikä ruokakauppaan saa edelleenkään viedä omia kestokasseja, mahdollisia pöpöpesäkkeitä kun ovat. Sosiaalisten etäisyyksien pitäminen on tuonut uutta tarkkaavaisuutta myös aamulenkkeihini. En ota kasvomaskia lenkille mukaan, sillä pääsääntöisesti ne omakotitaloalueet, joissa lenkkini teen, ovat superhiljaisia. Harvoin siellä ketään edes näkee. Jos ja kun joku toinen sitten tulee vastaan, jompi kumpi väistää jalkakäytävältä ajotielle. Kierretään toisemme kaukaa. Tapa on toiminut täällä hyvin kaikki nämä kuukaudet.

Mutta nämä ohitustilanteet ovat saaneet minut nykyisin siis tarkkaavaiseksi. Pitää havainnoida aina juuri senhetkisen tuulen suunta. Jos tuulee suoraan edestä, voi vastaantulijan mahdollinen pisara(tartunta)pilvi tavoittaa minut jo kaukaa. Jos taas tuulee suoraan takaapäin, minun mahdollinen pilvi tavoittaa vastaantulijan hyvissä ajoin ennen varsinaista kohtaamista. Sivutuuli on yleensä se kaikkein suotuisin ja yritän valita oman ohituskaistani aina tuulen "yläpuolelta". No, joka tapauksessa me lenkkeilijät ohitamme toisemme yleensä useamman metrin päästä. Se on ollut se uusi normaali. On vain ollut jännä huomata, ettei sitä todellakaan aiemmin, ennen kevättä 2020, miettinyt tuulen suuntaa kanssaihmisiä ulkona ohittaessaan. Nyt miettii.

Asuntomarkkinat

Aamulenkkini varrelle on tullut taas uusia taloja joko myyntiin tai vuokralle. Talo, jossa oli todella sotkuinen piha, on mennyt vihdoin kaupaksi. Tai ainakin For sale -kyltti on poistettu. Vain pari päivää aiemmin kävin katsomassa yhden kotiamme lähellä sijaitsevan vuokratalon tietoja netistä. Liian iso, kökkö piha ja aivan liian kallis. Samalla nettihaahuilukerralla silmiini osui myös kerrostaloasuntoja nykyisestä asuinkaupungistamme. Nämä ydinkeskustan kerrostalot ovat aika uusia, ehkä vuoden tai kaksi vanhoja. Pahimmillaan pienehköstä kerrostalokolmiosta pyydettiin 5 200 dollarin kuukausivuokraa. 5 200! Järkyttävää. Kun toukokuussa kirjoitin koronan ja etätöiden mahdollisesti tuomasta joukkopaosta Piilaaksosta ja asumiskustannusten madaltumisesta, niin ainakaan meidän kulmilla vuokrat eivät kyllä ole vielä alentuneet.

Katseita lähikulmien komeilta kolleilta.

Etanoiden sielunelämä

Aamulenkkien ehdottomasti parasta antia kuitenkin on, kun näkee tutun kissan pihassaan tai bongaa reitiltä jopa täysin uuden kissan. Reittini kulkeekin yllätys, yllätys, kissataloja kierrellen. Eilen bongasin kolme uutta kissaa yhden ja saman talon pihasta. Kateilla oli ilmeisesti aamupalan sulatteluvaihe, sillä yksikään ei suostunut tulemaan rapsutuksille, vaikka tein kaikki kissakuiskaajan temput.

Muitakin eläimiä tulee lenkeillä ihmeteltyä. Kuten nyt vaikkapa etanoita ja niiden sielunelämää. Aamuisin asfaltilla voi näkyä etanoiden yöllisiä matelureittejä. Limavanat ovat jo kuivuneet ja aamuauringon osuessa vanoihin ne kiiltävät. Mutta sitä etanoiden mutkittelua minä ihmettelen. Miksi kurvailla? Jos minä olisin sellainen hitaasti liikkuva matelija, niin yrittäisin kyllä laittaa mutkat suoriksi. Kurvailuhan kestää ikuisuuden sillä nopeudella! Niinpä etanoiden sielunelämä on minulle vielä mysteeri. Ja aivan, kun oma elinkupla surkastuu näinkin pieneksi, sitä tulee jo miettineeksi etanoidenkin elämää, hahah. 

Etanoiden mutkittelevia reittejä asfaltissa. Ei kiiltoa, sillä kuva otettu puun varjossa.

Lenkki on tehty. Fiilis hyvä. Kotipihaan palatessani tutkiskelen pihamme pomelopuuta. Saan poimia siitä nyt jo toisen pomelon. Ensimmäinen pomelomme olikin oikeasti kokoa lentopallo, tämä toinen on kooltaan jo maltillisempi. 

Satokauden 2020 pomelo nro 2 halkaistuna. On tämäkin sellaisen kahden greipin kokoinen mollukka. 

Näihin kuviin ja tunnelmiin päätän tällä kertaa. Nyt sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa.