Ulkosuomalaisen siirtymä(ret)riitti

Takkatuli tuprauttaa savua pikkuruiseen suomalaiseen maalaismökkiin. Tuo savu tuoksuu hyvälle. Samaan aikaan Kaliforniassa kärsitään pahojen maastopalojen savuista. Savu leijailee Piilaaksonkin yllä päiviä, jopa viikkoja, tunkeutuen joka soppeen. Se savu ei tuoksu hyvälle. Se tekee hengittämisen vaikeaksi. Istuessani suomalaisen takkatulen ääressä, nuo kaksi maailmaa, Suomi ja Kalifornia, tuntuvat toisistaan niin kaukaisille. Ja sitähän ne ovatkin, kaksi hyvin erilaista maailmaa ja minä ulkosuomalaisena elän ajoittain hetkellisesti molemmissa.

Kun kerroin Suomessa ystävälleni, ettei meillä voi moneen viikkoon lähteä lenkille enää klo 12 jälkeen, koska on niin tukalan kuumaa, hän totesi, että tuopa on asia, jota ei koskaan Suomessa tarvitse miettiä. Kun vuorostaan mainitsin toiselle ystävälleni, että olemme olleet parikin kertaa vaarassa joutua vaihtamaan road tripimme matkasuunnitelmaa ihan vain metsäpalojen ja niiden savujen aiheuttaman epäterveellisen ilmanlaadun vuoksi, tuumasi tämä ystäväni, ettei sellaista ole tullut koskaan edes ajatelleeksi. Nämä ystävieni toteamukset saivat itseni aatoksiin, että aivan totta, kyllä tässä kuitenkin aika erilaisissa maailmoissa eletään. Perusarjessa pitää huomioida vähän erilaisia asioita. Onhan Suomessakin syksyisin se oma, toisinaan tuhojakin aiheuttava syysmyrskykausi. Meillä Kaliforniassa se on maastopalokausi. Yhteistä niille on, että molempien aikana kannattaa pysytellä sisätiloissa. Jos siis näiden kahden eri maailman tämänhetkisiä luonnonilmiöitä verrataan. Sitten on se iso liuta muita arjen erilaisuuksia, lähtien aina hanaveden laadusta liikenteen erilaiseen tempoon, joihin kaikkiin täällä on tietenkin kuudessa vuodessa jo kummasti tottunut.

Samaan aikaan, kun minä nautin Suomen puhtaasta luonnosta, sen kirkkaista vesistä, sinisestä taivaasta ja raikkaasta hengitysilmasta, niin ukkokulta viestittää minulle päivittäin erittäin huonosta ilmanlaadusta ja jopa yli +40 asteen lämpötiloista Piilaaksossa.

Samaan aikaan aurinko Piilaaksossa. Savua ja kuumuutta. Kaksi niin erilaista maailmaa.

Mutta palataan vielä lyhyesti Suomi-visiittiini:

Perinteinen kuviohan minulle Suomessa taas kävi, että visiitistäni muodostui ajoittain aikamoista minuuttiaikataulua. Karanteenin aikana oli tietenkin rauhallista, mutta sittenpä se hulina taas alkoikin. Paljon hoidettavia asioita ja lisäksi mahdollisimman monien ystävien ja sukulaisten tapaamisia. Lyhyessä ajassa tapahtuu siis aina paljon. Ja toki haluan kaiken sen kokeakin! En minä mene Suomeen tuijotellakseni seiniä yksikseni. Mutta sitten kaikki se tapaamisten tuoma tunteiden vuoristorata! Ensin nähdään pitkästä aikaa, iloitaan ja nautitaan, mutta pian onkin jo sanottava jälleen haikeat heipat. Visiitit Suomessa ovat olleet minulle siis aina melkoista tunteiden tykitystä ja sitä se on aina myös elämysten suhteen. Ja tässä kohtaa elämyksillä tarkoitan niitä pieniä tärkeitä hetkiä. Kuten nyt vaikkapa sitä makkaranpaistoa siinä takkatulen äärellä itsellesi tärkeässä paikassa ja tärkeässä seurassa. Lisäksi haluan aina aistia Suomen luontoa. Käydä kävelyillä ja samoilla metsässä. Vetää keuhkoihini sitä raitista ilmaa. Syksy on lempivuodenaikani Suomessa ja silläkin tämänkertainen reissu Suomeen oli kerrassaan ihana!

Mutta sitten, se kolikon toinen puoli

Jotenkin visiitit Suomessa ottavat kuitenkin aina kovasti voimille. Toki matkat ovat pitkiä aikaeroineen kaikkineen ja sitä on ihan fyysisestikin väsynyt. Huomaan kuitenkin olevani aina myös hiukan henkisesti väsynyt. Joskus olo on kuin märällä rätillä Suomi-vierailun jälkeen. Toki kaikki Suomessa tapahtuvat asiat ja tapaamiset jäävät aina ehdottomasti positiiviseen vaakakuppiin sitten pidemmässä juoksussa, mutta aivan välittömästi näiden kiitolaukkaa tehtyjen kaikkien tapaamisten, asioiden hoidon ja vaikkapa lentoja koskevien säätämisten jälkeen olen aivan puhki. Olen kirjoittanut tästä Suomi-visiittien jälkeisestä uupumuksesta blogissani jo aiemminkin, mm. joulukuussa 2017 ja tuo postaus on keikkunut blogini kymmenen luetuimman tekstin joukossa jo pitkään.

En tiedä, tunnistavatko kaikki ulkosuomalaiset tätä samaa itsessään. Tätä Suomi-loman jälkeistä uupunutta olotilaa. Jotkut ulkosuomalaiset ovat sanoneet, että tarvitsisivat Suomi-vierailujen jälkeen uuden loman toipumiseen. Eli taitaa minulla olla jokunen kohtalotoverikin. Kun sitten vuorostani palaan Kaliforniaan, niin yleensä itselläni menee se muutama päivä, että pääsen sitten taas tähän paikalliseen arkeen täällä käsiksi. Nyt minusta tuntui, että meni kokonainen viikko! Olo on ollut pöllämystynyt ja ajatukset ovat tahtoneet kovasti kiertää vielä Suomen asioissa. Olen nyt siis ollut Kaliforniassa jo viikon fyysisesti, mutta mieleni seilaa vielä jossakin jälkirahtina Suomen ja Kalifornian välillä. En oikein saanut otetta tämän postauksenkaan kirjoittamiseen, vaikka sen heti tuoreeltaan täällä aioin tehdäkin. Ehkä normaalia pidempi visiitti, ne ihanat viisi viikkoa, ja kovin intensiivinen jakso Suomessa vaikuttivat tähän normaalia pidempään siirtymisriittiini takaisin Kalifornian arkeen.

Kuusi vuotta ja analysointi jatkuu

Olen nyt tarkkaillut tätä ilmiötä omalla kohdallani reilut kuutisen vuotta. Tätä Suomi-visiittien yhteydessä tapahtuvaa tunteiden vuoristorataa ja uupumistakin. Tuoreimpana ahaa-elämyksenä tein itsestäni huomion, että joudun joka kerta ikäänkuin "maadoittamaan" itseni taas siihen uuteen ympäristöön ja arkeen, kun vaihdan mannerta. Eräänlainen ulkosuomalaisen siirtymäriitti siis. Niinpä aivan viime kertoina olen pyrkinyt Suomessa rauhoittamaan visiittini lopuksi edes sen yhden, viimeisen illan, mielellään jopa kaksi. En sovi enää tapaamisia, laitan puhelimen äänettömälle, minimoin muutkin mahdolliset ulkopuoliset ärsykkeet ja yritän ottaa sitä omaa aikaa. Jos ukkokultakin on Suomessa, niin silloin tietenkin ukkokullan kanssa kaksin. Niinpä ainakin omalla kohdallani tämä siirtymäriitti on alkanut muistuttamaan enemmän jo siirtymäretriittiä. Puhelimet ja tietokoneet tiks' kiinni ja sitä rataa. Aina se pieni, viimeisen illan retriitti ei toki ole mahdollista, mutta tällä kertaa sellaisen Suomessa pidin ja voin kertoa, että kylläpä teki hyvää!

Olisiko mitä mainioin paikka siirtymäretriitille?

En tosiaan tiedä tuntevatko muut ulkosuomalaiset samanlaisia kokemuksia käydessään Suomessa, ainakaan yhtä voimakkaasti. Ja mitkä kaikki tekijät tähän oikein vaikuttavat? Onko se juuri ne tuolla postauksen alussa kuvaamaani kaksi hyvin erilaista maailmaa, jotka sitten vaativat jollakin tapaa kalibroimaan itsesi uudestaan, kun siirryt maailmasta tai mantereesta toiseen? Ehkä sekin vaikuttaa, asuuko aivan Suomen naapurimaassa tai onko nykyisessä asuinmaassa paljon yhtäläisyyksiä Suomen kanssa. Tai voinhan se olla vain minä, joka tällaisen siirtymäriitin, rauhallisen maadoituksen, tai jopa -retriitin nykyään mielellään tarvitsee.

Ainakin seuraavien seikkojen olen pohtinut tähän ulkosuomalaisen siirtymisilmiöön tunteineen vaikuttavan:
- perusarjen erilaisuus Suomen ja nykyisen asuinmaan välillä (ne eri maailmat)
- välimatkan pituus
- Suomessa käyntitiheys
- Suomessa vieraillun ajan pituus
- visiitin intensiivisyys eli se kuuluisa minuuttiaikataulu, ml. eri puolella Suomea vierailtujen paikkakuntien määrä
- vuodenaika
- ulkomailla elettyjen vuosien lukumäärä
- onko visiitti tehty yksin vs. perheenjäsen(t)en kanssa
- oma ja/tai perheenjäsenten perusterveys
- matkan päätarkoitus (puhdas loma, asioiden hoito, häät, hautajaiset jne. )
- varsinainen matkanteko (esim. koronan tuomat lentomuutokset ja muu mahdollinen matkustamiseen liittyvä stressi)
-visiitin onnistuminen kokonaisuudessaan (esim. sairastumiset jne.).

Loppujen lopuksi muuttujia on tosi paljon ja lapsi- ja lemmikkiperheissä löytyy varmasti vielä omat lisänsä!

No huh huh, melkoista ajatuksenjuoksua tästä nyt tuli. Osasinkohan minä nyt ollenkaan sanoittaa näitä tuntemuksiani tekstiksi niin, että se olisi lukijana mahdollista ymmärtää? Jos teksti vaikuttaa sekavalta, eikä tahdo oikein avautua, niin ajatelkaa vain, että no se on vielä maadoittamassa itseään mantereelta toiselle. Olen siis yhä siirtymäriitissäni.

Tällaisia ajatuksia tällä erää. Nyt sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!