Suomessa kesällä 2026, osa 2

No niin, kesän 2026 Suomi-havainnot ja -kokemukset blogissani jatkuvat.

Suomalaiseen niittykukkakimppuun saa väriä, kokoa ja näyttävyyttä kauniilla lupiineilla. Mielenkiintoista se, että Suomessa lupiini on vieraslaji, josta halutaan päästä eroon, mutta Andeilla se on syötävä hyötykasvi ja jo vuosia sitten Perussa povattiin siitä seuraavaa superfoodia.

Kampaajalla peräti kahdesti

Minulla oli Piilaaksossa kampaaja-aika varattuna Suomeen lähtöä edeltävänä aamuna. Mutta kappas, vain puoli tuntia ennen h-hetkeä aikani peruttiin. Kampaaja oli sairastunut. (Tämä oli toinen kerta, kun on käynyt täsmälleen samalla tavalla saman kampaajan kanssa. Siis juuri ennen matkaa.) No eihän täällä samalle päivälle saa enää mistään uutta aikaa varatuksi, joten paniikki päälle, kunnes kysäisin tuntemaltani kampaajalta Oulusta. Ja hänelle onnekseni sain ajan. Ei siis tarvinnut mennä kaikkiin niihin juhliin tai kulkea kaveri- ja sukulaistapaamisissa variksenpelättimen näköisenä, huh.

Aikaa vierähti sen kuusi viikkoa välissä, kun sain päähäni mennä Suomessa kampaajalle vielä uudestaan. Pienellä paikkakunnalla Etelä-Pohjanmaalla sain sopivan ajan seuraavaksi päiväksi. Tähän toiseen käyntiin minua innosti kaksi seikkaa: Se, että hiustenleikkuu maksoi siellä alle puolet Piilaakson hinnasta ja se, että halusin ennakoida koti-Kaliforniassa kuumana jatkuvaa kesää ja syksyä leikkauttamalla niskaani pienen sängen. Täällä Piilaaksossa käyttämilläni kampaajilla ei nimittäin ole ollenkaan sitä parturikonetta käytössä, mitä minä jaksan aina suuresti ihmetellä. Kyllähän nykyisin monissa naistenkin leikkausmalleissa tarvitsisi käyttää konetta, jolla saa eri mittaisia sänkileikkauksia. Suomessa tämä hoitui nyt suitsait, ja nyt polkkapituisten hiusteni alus on mukavan kevyt ja ilmava, kun lämpötila kohoaa joinakin päivinä +30 asteeseen ja ylikin.

Ihoparkani ihmettelee

Blogissani lienee tullut jo vuosien saatossa ilmi, että rakastan saunomista. Suomi-reissut ovat tälle nautinnolleni tietenkin ruhtinaallista aikaa. Loppureissusta minulla tuli 2,5 viikon yhtäjaksoinen putki, jolloin saunoin joka ikinen päivä. Ja ihoni totta kai tottui siihen, sekä puhdistumiseen saunoessa että uusiutumiseen. Nyt olen sitten ollut takaisin Kaliforniassa jo 3,5 viikkoa enkä ole saunonut vielä kertaakaan! On mahtanut ihoparkani ihmetellä tätä muutosta. Tuntuu, että ihoni on täällä jotenkin aivan "jumissa" eikä pääse kunnolla hengittämään. Tulevalla viikolla aion korjata tilannetta ja menen taas kuntosalini saunaan.

Sauna Lapissa. Ai että!

Viime postauksessa mainitsin suomalaiset puolukat. Tämä oli herkkuani.

Ravintolakokemuksia

Yksi suuri nautinto Suomessa on tietenkin joka kerta myös suomalainen ruoka. Sovimme ystäviemme kanssa usein tapaamisen jonnekin ravintolaan joko lounaan tai illallisen merkeissä, ja Lappi oli tietenkin ruokien puolesta aivan oma ihana lukunsa. (Tämä ravintoloissa herkuttelu kirpaisi kyllä sitten mukavasti sekä luottokorttilaskussa että puntarilla, kun palasin Piilaaksoon.)

Näissä ruokapaikoissa kuten myös vaikkapa huoltoasemilla vessanovet aukesivat ensinnäkin taas amerikkalaiseen tapaan tottuneelle väärään suuntaan. Mutta olihan se mukava mennä vessakoppiin, kun ovi aukesikin ulospäin ja koppiin jäi paremmin tilaa. Samoin valokatkaisijat olivat Suomessa alempana kuin USA:ssa. Eräänkin kerran käteni hapuili seinää sieltä sun täältä ennen kuin valon sain syttymään. Huvittuneena ihmettelin, kuinka tuollaiseenkin asiaan tulee lihasmuisti!

Mutta näitä seikkoja enemmän saimme ukkokullan kanssa molemmat äimistellä suomalaisten ravintoloiden palvelua! Kohdallamme sattui todella monta kertaa tilanne, että kaikki alkoi ravintolassa palvelun puolesta oikein hyvin, mutta sitten loppua kohden se jotenkin joko tyssäsi kokonaan eli meidät asiakkaina "unohdettiin" tai taso laski kuin lehmänhäntä. Joissakin paikoissa esimerkiksi laskun saanti saattoi kestää aivan tolkuttoman kauan. Ja osa käymistämme ravintoloista oli siis laadukkaita paikkoja eli en puhu nyt Simpukka-huoltamoiden aterioista niitä tässä yhtään mollaamatta. (Näin siis tänä kesänä jossakin Simpukka-huoltamon, olisiko ollut peräti Helsingissä, ja olin ihmeissäni, että niitä vielä on olemassa!) 

Tänä kesänä esimerkiksi testasimme paikkaa, joka taitaa tituleerata itseään Oulun parhaana ravintolana, ja sielläkin meni homma mönkään. Yksi ruoka-annos jäi kokonaan tulematta ja meidän neljän henkilön seurue jäi jo ennen tätä myös täysin ilman tarjoilijan huomiota ja pitkäksi aikaa. Jälkiruoat menimme sitten syömään toiseen paikkaan, kun ei niitä reilussa kahdessa tunnissa onnistuttu saamaan. Ravintola onneksi hyvitti tätä mokailuaan, kun laskun yhteydessä ystävällisesti kerroimme, mitkä asiat olivat menneet pieleen. Selitykset kuulostivat meistä hiukan kootuilta, mutta jos mitään pahoitteluja ei olisi tullut, tuskin menisimme paikkaan enää uudestaan. Nyt jäi ihan hyvä mieli ja ajatus, että voisimme kokeilla paikkaa vielä joskus toistekin.

Näistä kaikista hiukan epäonnistuneista ravintolapalvelukokemuksista ajattelimme ukkokullan kanssa, että meillä oli vain kummallisen huonoa tuuria. Mutta kun ihmettelin tätä somessani ääneen, sain useamman yhteydenoton kavereiltani, että kehno ja erityisesti hidas palvelu on monissa Suomen ravintoloissa nykyään vakio. Kesän loma-aika ja mahdollinen henkilöstöpula voi totta kai selittää tätä, mutta sain kuulla, että tätä tapahtuisi myös talviaikaan. Enkä voinut olla katselematta asiaa amerikkalaisen turistin lasien läpi. Mitä amerikkalainen turisti ajattelisi? He kun ovat kotimaassaan tottuneet hyvään ja yliystävälliseen palvelukulttuuriin, niin kuinka he kokisivat tämän suomalaisen mallin...

Tätä kainuulaisista herkkutateista tehtyä kermaista keittoa olisin voinut syödä litratolkulla! Aivan taivaallisen hyvää!

Tällaisia havaintoja tällä kertaa. Vielä on tulossa Suomen kesäreissusta kolmaskin postaus, ja siinä saattekin lukea, millainen ikävä päätös omalle matkalleni tuli. Mutta siihen asti sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

7 + 1,5 viikkoa Suomessa

Olin haaveillut jo useamman vuoden pidemmästä kesäjaksosta Suomessa ja tänä vuonna pystyin sen vihdoin toteuttamaan. Mukavat kahdeksan ja puoli viikkoa vierähtivät aivan valtavan nopeasti. Tässäpä siis vahingossa pitkäksi venähtäneen bloggaustauon jälkeen kevyt "linjoille paluu"-postaus. 

No kuinkas ne lennot meni?

Ehkäpä muistatte, että menomatkaani liittyi pieni jännitysnäytelmä. Onnistuisivatko ahkeran lakkoilun keskellä kaikki lentoni niin, että ennättäisin kirjastovierailuilleni Ouluun ja Helsingin Oodiin? Lentopäiväni oli maanantai ja lennot lensivät ajallaan, huh. Mutta aika uskomatonta, että sekä edeltävä että seuraava maanantai kärsivät lentolakoista. Samoin lennoista pisintä eli USA-Suomi -lentoani seuraava vuoro jouduttiin perumaan lentäjän sairastumisen vuoksi. Mukanani taisi siis olla aimo annos hyvää tuuria, kerrankin. 

Pääsin siis sovitun aikataulun mukaisesti esiintymään kirjastoihin, ja mikä oli valtavan ihanaa, sain tavata niissä myös teitä blogilukijoitani. Niillä on minulle aina tosi iso merkitys. Kiva, kun tulitte paikalle moikkaamaan. Ja Helsingissä kävi vielä niin upea kohtaaminen, että tapasin lukijan, joka ei edes asu Suomessa. Hän vain sattui nyt olemaan Helsingissä samaan aikaan ja oli sattumalta nähnyt mainoksen Oodi-vierailustani. Se oli oikein kirsikka kakkuun, ai että. 

Mikä kiire!

Se, että Suomi-viikoistani muodostuikin niin mahdotonta ravia ja laukkaa, yllätti minut täysin. Tällä kertaa oli paljon asioita hoidettavana, yhdet ylioppilasjuhlat ja nuo mainitsemani kirjastovierailut. Lisäksi olin itse järjestämässä meidän yläasteluokkamme kokoontumista. Siitä tuli aivan mahtava tapaaminen, joka nostatti pintaan paljon nostalgiaa ja muistoja. Pääsimme vierailemaan myös vanhan koulumme tiloissa. Tuosta luokkakokouksen aiheuttamasta tunnemyrskystä kestikin sitten tovi toipua. 

Lisäksi ensimmäisten seitsemän viikon aikana tein Oulusta käsin seuraavat matkat: Helsinki, Kainuu, Etelä-Pohjanmaa, Lappi ja vielä toisen kerran Etelä-Pohjanmaa. Suomea tuli siis koluttua aika tavalla päästä päähän ja aika monta kertaa sai laukkua pakata ja purkaa.

Lemmenjoen kansallispuistossa. Lapin rauha ja maisemat tekivät hyvää.

Kiireestäni kertoi kaiken oleellisen tosiseikka, että ostin heti ensimmäisenä päivänä Suomessa lähikaupasta naistenlehden. Silmissäni siinsi iltapäivän seesteinen kahvitteluhetki tuota lehteä selaillen. Loikoilisin rennosti sohvalla tai ulkona jalat kohti taivasta. Mutta toisin kävi. Pääsin avaamaan tuon naistenlehden ensimmäistä kertaa vasta, kun olin ollut Suomessa jo tasan seitsemän viikkoa! Ja tuosta rajapyykistä syntyi myös tämän postauksen otsikko. Tämä myös selittää, miksi blogini pysyi vaiti näinkin pitkään.

Seitsemän viikkoa siihen kahvitteluhetkeen meni!

Ensimmäiset viikot Suomessa olivat viileitä ja vettäkin satoi. Minua vesisade ei kyllä haitannut eikä harmittanut, sehän oli suorastaan harvinaista herkkua minulle. Minä nautin. Viimeiset kaksi viikkoa sen sijaan olivat Suomessa aika armotonta ja tukalaakin hellettä. Oli trooppisia öitä ja pitkiä aikoja tuuletonta, mikä oli varsinkin merikaupunki Oulussa kyllä erikoinen kokemus. Keskustan kadut olivat päivisin lähes autioita. Toki oli lomakuukausi heinäkuu, mutta kaikki kynnelle kykenevät olivat varmasti karanneet kuumuutta ns. väljemmille vesille, ja kaupunkiin jääneet pysyttelivät pääosin sisätiloissa viilentimien läheisyydessä. 

Niinpä kun palasin tänne Piilaaksoon, tuntui porukkaa kuhisevan joka paikassa kuin muurahaispesässä, hihih. Vastassa oli myös hyvinkin poikkeuksellinen sää. Piilaaksossa on ollut tänä kesänä viileintä sitten vuoden 1999! Täällä elohopea lämpömittareissa on kohonnut nyt vain pykälän tai kaksi yli 20 Celsius-asteen.

Kuvakaappaus USA:n kansallisen sääpalvelun sivuilta.

Mutta hei, jos menolentoni Suomeen sujuivat mallikkaasti, niin sitä samaa ei todellakaan voi sanoa paluulennoistani Kaliforniaan. Tästä kerron teille seuraavassa postauksessani. Tulossa on myös perinteinen postaus Suomi-havainnoistani. Niistä te lukijani olette tyypillisesti tykänneet. 

Nyt minä jatkan aikaerorasituksesta toipumista. Seinäkello ja kehoni sisäinen kello näyttävät tällä hetkellä aivan eri aikaa. Joten ensi kertaan! Siihen asti sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Lisää havahtumisia ja hassuja tilanteita Suomessa, tapaus kesä 2023

Vielä tämän postauksen verran jatkan havaintojani ja hauskoja tilanteita viimeisimmästä Suomi-visiitistäni. Aikaisemmat kaksi Suomi-postaustani voi lukea täältä ja täältä. Mutta sitten asiaan:

Uskonto tuli iholle

Viiden ja puolen viikon aikana ehdin ajella Suomea ristiin rastiin, lopulta reilusti yli 2 600 kilometriä. Eräänä päivänä ajomatka oli pitkä, joten päätin pitää taukoa ja nautiskella lounaan huoltoasemalla. Pysähdyin Neste-asemalle Keski-Pohjanmaalla. Ilokseni huomasin, että pikaruoan lisäksi tarjolla oli myös lohikeittovaihtoehto. Ja juoma-altaasta löytyi aina Suomessa himoitsemaani kotikaljaa. Kun sellaistakaan ei meillä Piilaaksossa saa, ellet tee itse.

Huoltamolounas parhaasta päästä. Kotikaljalasi ei päässyt kuvaan. Ettei muuten vaan olisi ollut mangoa tuo keltainen salaatin päällä... ;-)

Otan soppa-annokseni lisukkeineen ja juomineen ja kannan ne tarjottimella pöytään. Kun ryhdyn ruokailemaan, huomaan suoraan edessäni ison television. Se pauhaa melkoisen kovaäänisesti. TV-ohjelmana pyörii ulkona pidetty jumalanpalvelus! Ja nyt ei ole pyhä, vaan arkinen maanantai! Hämmentävää. Jumalanpalveluksen esittämiseen julkisella paikalla en ole törmännyt sitten vuosiin.

Saarnat ja virrenveisuu jatkuvat televisiossa koko ruokailuni ajan. Ajattelen kyseessä olevan jokakesäinen "painajainen", Suviseurat. Painajainen sen vuoksi, että aikoinaan eräänkin kerran olen joutunut autoilemaan tapahtuman aiheuttamissa valtavissa ruuhkissa. Tiet ovat tuolloin täynnä karavaanaria toisensa perään. Tarkistan Suviseurojen vuoden 2023 päivämäärät netistä. Ei, televisiossa ei pyöri suora lähetys Suviseuroista, sillä tapahtuma järjestetään vasta useamman viikon päästä. Siis miksi ihmeessä huoltoaseman televisiosta huudatetaan virsiä kaikkien läsnäolijoiden korville? Maanantaina, lounasaikaan. Tämä jää minulle arvoitukseksi.

Mutta tilanne jää myös hyvin mieleeni. Ei Piilaaksossa uskonto tai paremminkin tämän alueen kaikki eri uskonnot tule vastaavalla tavalla iholle. Ikäänkuin pakkosyöttönä. Ja noinkin arkisessa tilanteessa. Toki on huomioitava, että myös Yhdysvalloista löytyy alueita, joissa uskonto ja sen tunnustaminen näkyvät arjessa takuulla selkeämmin kuin expattien keskittymässä Piilaaksossa. Ja toisaalta taas, Suomessa sen arvelisin näkyvän voimakkaimmin juurikin Pohjois-, Keski- ja Etelä-Pohjanmaan alueilla. Ihan hyvä herätys minulle, ei sentään herännäisyyttä. Jos tässä nyt aihetta hipoen saan veistellä.

Jos jokin asia pysyy Suomessa muuttumattomana, niin huoltoasemakahvi. Että se on joka ikinen kerta yhtä pahaa. Mutta taitohan se on sekin, saada siitä keitettyä niin kitkerää, hahah.

Seuraavaksi aivan toisenlaiseen ilmentymään:

Seiska-lehti

Vielä muutamia vuosia sitten meillä oli tapana ostaa Suomesta Yhdysvaltoihin palatessamme mukaan juorulehti Seiska. Kysyin tälläkin kertaa ukkokullalta, että mites, hankitaanko lehti taas matkalaukkuun. Vastaus oli ei. Jäin vähän hämmästelemään, mutta perustelut olivat hyvät. Juorut keskittyvät nykyään enimmäkseen sellaisiin julkkiksiin, joita me emme ulkomailla asuneina tunnista laisinkaan. Niinpä heihin kohdistuvat juorutkaan ei meitä oikein liikauta millään lailla. Ja tämä pätee tietenkin myös iltapäivälehtiin. Kohahduttavat uutisoinnit saavat meiltä laimean vastakaiun, kun emme tiedä, ovatko asianosaiset henkilöt laulajia, koomikkoja, urheilijoita, televisiojuontajia vai ketä lienevät.

Eli on aika havahduttavaa huomata jäävänsä vuosi vuodelta yhä enemmän ulkopuolelle siitä "julkkisskenestä", josta Suomessa saatetaan jauhaa isollakin kierteellä. Ja toisaalta taas yhdessä porukassa Suomessa tulimme miettineeksi, että onko eräs vanhempi julkkislaulaja enää edes hengissä, kun ei hänestä ole kuulunut aikoihin mitään. Kasvokuvat lehtien kansissa ovat vuosien saatossa vaihtuneet. Mutta näin se vain menee, tästäkin kelkasta tipahdamme siis vuosi vuodelta lisää.

No sitten hauska tilanne, joka sattui jälleen pienellä paikkakunnalla Suomessa:

"Kaippa ne amerikkalaisetkin jotakin osaa"

Opin viime keväänä Suomessa asuvalta ystävältäni, että Suomessa on ollut villitys juoda USA:n Washingtonin osavaltiossa tuotettua riesling-viiniä. Samoin ystäväni Piilaaksossa kertoi tämän viinin olleen pop täällä meilläkin jo muutama vuosi sitten. Minulta tämä trendi on mennyt täysin ohi, koska juon valkoviinejä harvakseltaan. 

No Suomessapa osui kohdalle oikein lämmin ja kaunis kesäsää. Olin maalla ja päätin käydä ostamassa tätä supersuosittua viiniä iltaruoalle. Saavun pikkupaikkakunnan Alkoon ja hyllystä löytyy kuin löytyykin kyseistä viiniä. Jäljellä on enää kaksi pulloa, joista otan toisen. Myyjä ennättää kertomaan, kuinka hylly on myyty heiltäkin jo liki tyhjäksi ja todella lyhyessä ajassa. Niin suosittua juoma on. Kassan läheisyydessä on samaa juomaa vielä magnum-kokoisena pullona ja myyjä kertoo sen sopivan oikein hyvin juhlissa tarjottavaksi. Kerron kassalla, että päätin nyt itsekin ostaa tätä viiniä vasta ensimmäistä kertaa, ystäväni suosituksesta, vaikka juoma on ollut aallonharjalla Suomessakin jo hyvän aikaa. Tähän myyjä jatkaa minulle: " Joo, kyllä tämä todella suosittu viini on ollut. Ja mikä hämmästyttävintä, tämä on tehty Jenkkilässä. Kaippa ne sitten sielläkin jotakin osaa..."

Naurahdan myyjän "hiukan" ennakkoasennetta tihkuvaan kommenttiin USA:n viininvalmistustaidoista. Päätän olla paljastamatta, missä asun: Kaliforniassa, vain parin tunnin ajomatkan päässä kuuluisasta Napan viinilaaksosta. Ja että parin tunnin säteellä kodistamme sijaitsee varmasti satoja ellei tuhansia eri viinitiloja. Ja löytyyhän taidokasta viininvalmistusta myös muista USA:n osavaltioista.

Kenties myyjä tarkoitti nimenomaan riesling-viinin valmistusta, sillä se ei ainakaan Kaliforniassa ole yleisesti tuotettu viinilaji. Joka tapauksessa kommenttinsa USA:sta minua hymyilytti.

Maalaismiljöössä "mökkilasista" viileänä nautittuna viini toimitti tehtävänsä erittäin hyvin.

Ja sattuihan minulle myös heti Suomeen saavuttuani iloinen yllätys:

Se puhui minulle!

Ennen lähtöäni Suomeen oli ystäväni Piilaaksossa muistuttanut minua leikkimielisesti suomalaisista käyttäytymissäännöistä. Yksi niistä oli, ettei tuntemattomille puhuta. Mutta mitä kummaa! Kun olen juuri saapunut Suomeen ja astelen matkalaukkuineni oululaiseen hissiin, hississä onkin jo nuori herrahenkilö. Ja molempien määränpäänä vieläpä sama kerros. Ja sitten se ihme tapahtui: hän avasi keskustelun kanssani! Siis juuri, kun kaverini oli ennen matkaani varoitellut, ettet sitten mene noin vain tuntemattomille lörpöttelemään siellä. No, matkalaukkujeni kirvoittama lyhyt keskustelu käydään, hymyssä suin ja jopa kohti katsoen. Mietin, joudunko "raportoimaan" hetimiten ystävälleni Kaliforniaan, että täällä Suomessa on kuule kaikki aivan mullin mallin. Tuntemattomat saattavat tulla juttelemaan!

Kaunis voikukkapelto. Kyllähän monet suomalaiset ovat kesäisin niin hyvällä tuulella, että saattavat toistekin huikata jotakin tuntemattomalle.

Jos joitakin seikkoja huomaa kerran vuodessa Suomessa käydessään muuttuneen, on omalla tavallaan maadoittavaa huomata myös tiettyjen piirteiden säilyvän. Ja tässä loppukevennyksenä yksi niistä:

Säästä valittaminen

Suomalaiset taitavat olla mestareita valittamaan säästä. Milloin on liian kylmä, milloin tukalan kuuma. Välillä kaivataan kovasti sateita, kunnes niitä saadaan suomalaisen mielestä aivan liikaa. Ja tätä säästä marmattajan viittaa huomaan kantavani aika ajoin itsekin. Jos nyt ei muuta, niin joko ilma on liian kosteaa tai kuivaa. 

Säästä valittamisesta sattui hauska muistutus, kun olimme Rukalla. Olin seurannut Rukan alueen säätiedotuksia jo useampi päivä ennakkoon, että osaisi pakata oikeita varusteita mukaan, olimmehan suunnitelleet tekevämme myös yhden päivähaikin. Kun sitten pääsimme paikan päälle, huomasin ilokseni, että ennusteissa luvatut sateet eivät pitäneet paikkaansa. Perillä odotti pilvipoutainen ja oikein kaunis kesäsää. 

Mutta tämäpä ei miellyttänyt kaikkia matkailjoita. Ystävämme kuuli paikallisella vastaanottotiskillä, kuinka suomalaismatkailija valitti henkilökunnalle, etteivät paikalliset säätiedotukset olleet pitäneet moneen päivään paikkaansa. Aina oli luvattu sateita, mutta yhtenäkään päivänä ei ollut satanut. Vastaanottotiskin työntekijä oli vastannut valittajalle, että hän on asunut Rukalla 40 vuotta, eivätkä säätiedotukset ole pitäneet kertaakaan paikkaansa. Mielestäni virkailijalta oikein naseva vastaus. Minkäpä hän säälle tai sen ennusteille voi.

Huvittavaa siis oli, että valitushetkellä ulkona oli mitä kaunein pilvipoutainen ja lämmin kesäsää. Annettuja ennusteita huomattavasti parempi. Ja silti suomalainen valitti.

Että tällaisia katkelmia vielä Suomen-matkaltamme. Ensi kerralla sitten jo tunnelmia ja ajatuksia arkeen palaamisesta Kaliforniassa. Siihen asti hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa! 

Kun mikään aika ei riitä

Istun lentokentällä Oulussa. Edessäni on lasi kuohuvaa. Se perinteinen, jonka pyrin nauttimaan joka kerta, kun olen palaamassa Suomesta Kaliforniaan. Yllättäen lasilliselle jäi aikaa myös tällä kertaa. Olin varautunut jälleen armottomaan lomakehässäkkään check-in-tiskillä. Siihen, jonka pandemia toi Yhdysvaltoihin matkustaville mukanaan. Mutta tällä kertaa kaikki meneekin jouhevasti. Lentokenttävirkailija on ajantasalla nykysäädöksistä, eikä satasivuisia monistenivaskoita ja ohjeopuksia tarvitse tiskillä plärätä.

Tuon lentokenttäkuohuvan nautiskelun aikana minun on ollut tapana tehdä mielessäni pientä yhteenvetoa tapahtumista ja kaikesta kokemastani Suomessa. Sainko tarvittavat asiat hoidetuiksi? Jäikö jokin ensi kertaan roikkumaan? Ketä tapasin? Kuka jäi tapaamatta? Missä kaikkialla tulin käyneeksi? Mitä kaikkia ihania ruokia jään taas kaipaamaan? Paljonko ajokilometrejä tällä kertaa ja mikä oli tämänkertainen "oli sekin tapaus"-kommellus?

Tällä kertaa oloni lasillisen ääressä on erityisen pöllämystynyt. Olen ollut Suomessa neljä viikkoa. Neljä viikkoa tukka putkella. Kuinka ennen matkaa ajattelin, että nyt on kerrankin aikaa. On paljon hoidettavia asioitakin, mutta että neljä viikkoa. Siinä ajassahan ehtii vaikka mitä. Haaveilin, kuinka käyn hierojalla kerran viikossa. Laitan jumiutuneet hartiani lupsakkaan kuntoon. Kuinka käyn rennosti lounaalla hyvien ystävieni ja ex-työkavereideni kanssa. Siis sillä tavalla rennosti, ilman minuuttiaikataulua. Tapaan vihdoin myös heitä, joille viime vuonna jouduin elämäntilanteeni vuoksi sanomaan "sorry, nyt en ehdi enkä jaksa." Tapaan sukulaisiani. Vaihdetaan kuulumisia kiireettä. Tarkoitus oli tehdä myös matka Israeliin. Mennä tapaamaan työkomennuksella olevaa suomalaisystävää. Säästyä yhdeltä aikaerorasitukselta lisää ja tehdä reissu Suomesta käsin. 

Hah, kuinka väärässä olinkaan kaikissa näissä! Nimittäin kiirehän siinä taas tuli, ihan kaiken kanssa. En ehtinyt hierojalle. En Israeliin. Enhän minä ehtinyt edes Helsinkiin! 

Mutta että neljä viikkoa. Miten ei muka ehdi? Ehkä ne olivat ne yllättävät käänteet ja aikataulut, joihin en itse voinut vaikuttaa. Ehkä nälkä kasvoi syödessä. Sovinko taas tapaamisia liikaa? Mutta kun sitä aikaa piti kerrankin olla... Ehkä ulkosuomalaisen kello tikittää Suomessa nopeammin. Tai jotain. Joku jippo siinä täytyy olla. Ei neljä viikkoa voi mennä näin nopeasti!

Lentokentällä on tunne, että vihdoinkin stressi helpottaa. Todellakin helpottaa, vaikka paluumatka kotiin kolmella lennolla ja yhdellä superlyhyellä vaihtoajalla on vasta alkamassa. Yhtä aikaa myös surettaa. On haikea jättää kauaksi kaikki tämä, mikä on Suomessa. Suomen luontokin jää juuri kauneimmilleen, kun kaikki on tuoreen vihreää. Toisaalta olen kuitenkin onnellinen, koska kaikki ne lukuisat ihanat tapaamiset tuovat iloa ja muistoja vielä pitkäksi aikaa. Läpikäyn niitä mielessäni vielä useasti, kun pääsen kotiin. Juuri nyt olo on kuitenkin kuin jyrän alle jääneellä. Uuvuttaa. Mutta onnen tunne pohjalla vihjaa, että kaikki se säätäminen ja minuuttiaikataulutus olivat ehkä sittenkin sen kaiken väärti.

Lopputulemana totean, että mikään aika ei siis riitä. Olinpa Suomessa kaksi tai neljä viikkoa, niin lopputulos on sama. Minuuttiaikataulua ja uupumus. Vaisujen pandemiavuosien jälkeen sosiaalisten kanssakäymisten ilotulitus vie varmasti omalla tavallaan voimia jo sekin. Myös tämän Suomi-visiitin loppupuolella lupaan itselleni, ettei koskaan enää tällaista päätöntä menoa. Muista, ei koskaan. Mutta kokemuksesta tiedän, että tuo lupaus rikkoontuu heti seuraavalla kerralla, kun Suomen valtiorajan taas ylitän. Koska se kaikki on kuitenkin niin ihanaa. Se on kai sitä Suomessa vierailevan ulkosuomalaisen elämää se.  

Paluu laaksoon

Neljä viikkoa on saanut lahjakkaasti unohtamaan myös arjen rutiinit Piilaaksossa. Ensimmäiset päivät soljuvat hapuillen, pienen jet lagin siivittäminä. Sekavista unirytmeistä johtuen ajatukset eivät ole vielä kirkkaimmillaan. Kirittävänä on kymmenen tunnin aikaero. Onneksi se on tänne länteen matkatessa kuitenkin aina helpompaa.

Sanotaan, että unohtuneet arkirutiinit ovat hyvän loman merkki. Tämän Suomi-visiitin jälkeen tunnen kuitenkin olevani uuden loman tarpeessa. Kuukauden kiire Suomessa vei mehut. Nyt olisi uusi hyvinvointiretriitti tai all inclusive -loma tervetullut. No, eiköhän arki lähde tästä pikku hiljaa rullaamaan ilman niitäkin.

Kiitos kaikille tapaamisestamme Suomessa. Tänä aamuna sain noutaa lounaspöytään antimia omalta kasvimaalta. Kiitos siis myös teille, jotka kävitte kasvimaatamme kastelemassa Suomi-viikkojen aikana.

Näihin kuviin ja tunnelmiin. Nyt sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Ulkosuomalaisen siirtymä(ret)riitti

Takkatuli tuprauttaa savua pikkuruiseen suomalaiseen maalaismökkiin. Tuo savu tuoksuu hyvälle. Samaan aikaan Kaliforniassa kärsitään pahojen maastopalojen savuista. Savu leijailee Piilaaksonkin yllä päiviä, jopa viikkoja, tunkeutuen joka soppeen. Se savu ei tuoksu hyvälle. Se tekee hengittämisen vaikeaksi. Istuessani suomalaisen takkatulen ääressä, nuo kaksi maailmaa, Suomi ja Kalifornia, tuntuvat toisistaan niin kaukaisille. Ja sitähän ne ovatkin, kaksi hyvin erilaista maailmaa ja minä ulkosuomalaisena elän ajoittain hetkellisesti molemmissa.

Kun kerroin Suomessa ystävälleni, ettei meillä voi moneen viikkoon lähteä lenkille enää klo 12 jälkeen, koska on niin tukalan kuumaa, hän totesi, että tuopa on asia, jota ei koskaan Suomessa tarvitse miettiä. Kun vuorostaan mainitsin toiselle ystävälleni, että olemme olleet parikin kertaa vaarassa joutua vaihtamaan road tripimme matkasuunnitelmaa ihan vain metsäpalojen ja niiden savujen aiheuttaman epäterveellisen ilmanlaadun vuoksi, tuumasi tämä ystäväni, ettei sellaista ole tullut koskaan edes ajatelleeksi. Nämä ystävieni toteamukset saivat itseni aatoksiin, että aivan totta, kyllä tässä kuitenkin aika erilaisissa maailmoissa eletään. Perusarjessa pitää huomioida vähän erilaisia asioita. Onhan Suomessakin syksyisin se oma, toisinaan tuhojakin aiheuttava syysmyrskykausi. Meillä Kaliforniassa se on maastopalokausi. Yhteistä niille on, että molempien aikana kannattaa pysytellä sisätiloissa. Jos siis näiden kahden eri maailman tämänhetkisiä luonnonilmiöitä verrataan. Sitten on se iso liuta muita arjen erilaisuuksia, lähtien aina hanaveden laadusta liikenteen erilaiseen tempoon, joihin kaikkiin täällä on tietenkin kuudessa vuodessa jo kummasti tottunut.

Samaan aikaan, kun minä nautin Suomen puhtaasta luonnosta, sen kirkkaista vesistä, sinisestä taivaasta ja raikkaasta hengitysilmasta, niin ukkokulta viestittää minulle päivittäin erittäin huonosta ilmanlaadusta ja jopa yli +40 asteen lämpötiloista Piilaaksossa.

Samaan aikaan aurinko Piilaaksossa. Savua ja kuumuutta. Kaksi niin erilaista maailmaa.

Mutta palataan vielä lyhyesti Suomi-visiittiini:

Perinteinen kuviohan minulle Suomessa taas kävi, että visiitistäni muodostui ajoittain aikamoista minuuttiaikataulua. Karanteenin aikana oli tietenkin rauhallista, mutta sittenpä se hulina taas alkoikin. Paljon hoidettavia asioita ja lisäksi mahdollisimman monien ystävien ja sukulaisten tapaamisia. Lyhyessä ajassa tapahtuu siis aina paljon. Ja toki haluan kaiken sen kokeakin! En minä mene Suomeen tuijotellakseni seiniä yksikseni. Mutta sitten kaikki se tapaamisten tuoma tunteiden vuoristorata! Ensin nähdään pitkästä aikaa, iloitaan ja nautitaan, mutta pian onkin jo sanottava jälleen haikeat heipat. Visiitit Suomessa ovat olleet minulle siis aina melkoista tunteiden tykitystä ja sitä se on aina myös elämysten suhteen. Ja tässä kohtaa elämyksillä tarkoitan niitä pieniä tärkeitä hetkiä. Kuten nyt vaikkapa sitä makkaranpaistoa siinä takkatulen äärellä itsellesi tärkeässä paikassa ja tärkeässä seurassa. Lisäksi haluan aina aistia Suomen luontoa. Käydä kävelyillä ja samoilla metsässä. Vetää keuhkoihini sitä raitista ilmaa. Syksy on lempivuodenaikani Suomessa ja silläkin tämänkertainen reissu Suomeen oli kerrassaan ihana!

Mutta sitten, se kolikon toinen puoli

Jotenkin visiitit Suomessa ottavat kuitenkin aina kovasti voimille. Toki matkat ovat pitkiä aikaeroineen kaikkineen ja sitä on ihan fyysisestikin väsynyt. Huomaan kuitenkin olevani aina myös hiukan henkisesti väsynyt. Joskus olo on kuin märällä rätillä Suomi-vierailun jälkeen. Toki kaikki Suomessa tapahtuvat asiat ja tapaamiset jäävät aina ehdottomasti positiiviseen vaakakuppiin sitten pidemmässä juoksussa, mutta aivan välittömästi näiden kiitolaukkaa tehtyjen kaikkien tapaamisten, asioiden hoidon ja vaikkapa lentoja koskevien säätämisten jälkeen olen aivan puhki. Olen kirjoittanut tästä Suomi-visiittien jälkeisestä uupumuksesta blogissani jo aiemminkin, mm. joulukuussa 2017 ja tuo postaus on keikkunut blogini kymmenen luetuimman tekstin joukossa jo pitkään.

En tiedä, tunnistavatko kaikki ulkosuomalaiset tätä samaa itsessään. Tätä Suomi-loman jälkeistä uupunutta olotilaa. Jotkut ulkosuomalaiset ovat sanoneet, että tarvitsisivat Suomi-vierailujen jälkeen uuden loman toipumiseen. Eli taitaa minulla olla jokunen kohtalotoverikin. Kun sitten vuorostani palaan Kaliforniaan, niin yleensä itselläni menee se muutama päivä, että pääsen sitten taas tähän paikalliseen arkeen täällä käsiksi. Nyt minusta tuntui, että meni kokonainen viikko! Olo on ollut pöllämystynyt ja ajatukset ovat tahtoneet kovasti kiertää vielä Suomen asioissa. Olen nyt siis ollut Kaliforniassa jo viikon fyysisesti, mutta mieleni seilaa vielä jossakin jälkirahtina Suomen ja Kalifornian välillä. En oikein saanut otetta tämän postauksenkaan kirjoittamiseen, vaikka sen heti tuoreeltaan täällä aioin tehdäkin. Ehkä normaalia pidempi visiitti, ne ihanat viisi viikkoa, ja kovin intensiivinen jakso Suomessa vaikuttivat tähän normaalia pidempään siirtymisriittiini takaisin Kalifornian arkeen.

Kuusi vuotta ja analysointi jatkuu

Olen nyt tarkkaillut tätä ilmiötä omalla kohdallani reilut kuutisen vuotta. Tätä Suomi-visiittien yhteydessä tapahtuvaa tunteiden vuoristorataa ja uupumistakin. Tuoreimpana ahaa-elämyksenä tein itsestäni huomion, että joudun joka kerta ikäänkuin "maadoittamaan" itseni taas siihen uuteen ympäristöön ja arkeen, kun vaihdan mannerta. Eräänlainen ulkosuomalaisen siirtymäriitti siis. Niinpä aivan viime kertoina olen pyrkinyt Suomessa rauhoittamaan visiittini lopuksi edes sen yhden, viimeisen illan, mielellään jopa kaksi. En sovi enää tapaamisia, laitan puhelimen äänettömälle, minimoin muutkin mahdolliset ulkopuoliset ärsykkeet ja yritän ottaa sitä omaa aikaa. Jos ukkokultakin on Suomessa, niin silloin tietenkin ukkokullan kanssa kaksin. Niinpä ainakin omalla kohdallani tämä siirtymäriitti on alkanut muistuttamaan enemmän jo siirtymäretriittiä. Puhelimet ja tietokoneet tiks' kiinni ja sitä rataa. Aina se pieni, viimeisen illan retriitti ei toki ole mahdollista, mutta tällä kertaa sellaisen Suomessa pidin ja voin kertoa, että kylläpä teki hyvää!

Olisiko mitä mainioin paikka siirtymäretriitille?

En tosiaan tiedä tuntevatko muut ulkosuomalaiset samanlaisia kokemuksia käydessään Suomessa, ainakaan yhtä voimakkaasti. Ja mitkä kaikki tekijät tähän oikein vaikuttavat? Onko se juuri ne tuolla postauksen alussa kuvaamaani kaksi hyvin erilaista maailmaa, jotka sitten vaativat jollakin tapaa kalibroimaan itsesi uudestaan, kun siirryt maailmasta tai mantereesta toiseen? Ehkä sekin vaikuttaa, asuuko aivan Suomen naapurimaassa tai onko nykyisessä asuinmaassa paljon yhtäläisyyksiä Suomen kanssa. Tai voinhan se olla vain minä, joka tällaisen siirtymäriitin, rauhallisen maadoituksen, tai jopa -retriitin nykyään mielellään tarvitsee.

Ainakin seuraavien seikkojen olen pohtinut tähän ulkosuomalaisen siirtymisilmiöön tunteineen vaikuttavan:
- perusarjen erilaisuus Suomen ja nykyisen asuinmaan välillä (ne eri maailmat)
- välimatkan pituus
- Suomessa käyntitiheys
- Suomessa vieraillun ajan pituus
- visiitin intensiivisyys eli se kuuluisa minuuttiaikataulu, ml. eri puolella Suomea vierailtujen paikkakuntien määrä
- vuodenaika
- ulkomailla elettyjen vuosien lukumäärä
- onko visiitti tehty yksin vs. perheenjäsen(t)en kanssa
- oma ja/tai perheenjäsenten perusterveys
- matkan päätarkoitus (puhdas loma, asioiden hoito, häät, hautajaiset jne. )
- varsinainen matkanteko (esim. koronan tuomat lentomuutokset ja muu mahdollinen matkustamiseen liittyvä stressi)
-visiitin onnistuminen kokonaisuudessaan (esim. sairastumiset jne.).

Loppujen lopuksi muuttujia on tosi paljon ja lapsi- ja lemmikkiperheissä löytyy varmasti vielä omat lisänsä!

No huh huh, melkoista ajatuksenjuoksua tästä nyt tuli. Osasinkohan minä nyt ollenkaan sanoittaa näitä tuntemuksiani tekstiksi niin, että se olisi lukijana mahdollista ymmärtää? Jos teksti vaikuttaa sekavalta, eikä tahdo oikein avautua, niin ajatelkaa vain, että no se on vielä maadoittamassa itseään mantereelta toiselle. Olen siis yhä siirtymäriitissäni.

Tällaisia ajatuksia tällä erää. Nyt sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Että mä oon poikki...

Takana on 2,5 viikkoa Suomessa. Taisivat olla elämäni nopeimmin kuluneet kaksi ja puoli viikkoa ja nyt olen ihan poikki. Huh, huh! Varsinkin visiittini alkupää sekä viimeiset päivät olivat yhtä minuuttiaikataulua. Argh, taas! Tapaamisia, asioiden hoitoa sekä pieniä, yllättävien käänteiden mukanaan tuomia lisähommia.

Tämä ilmiö, Suomi-visiittien minuuttiaikataulu, ei ehkä avaudu täysipainoisena muille kuin toisille ulkosuomalaisille ja vieläpä sellaisille, jotka asuvat kauempana Suomesta ja pääsevät käymään Suomessa melko harvoin. No, toisaalta ne siinä aivan lähinnä olevat läheiset Suomessa kyllä myös saavat tuntumaa ja pääsevät näkemään mitä se minuuttiaikataulutettu päivä toisensa jälkeen on. Tämänkertaisenkin Suomi-visiitin jälkeen tunsin siis huonoa omaatuntoa, koskapa kaikkia niitä kavereita, joita kyllä olisi ihana nähdä, mutta aika ei vain yksinkertaisesti riitä kaikkien tapaamiseen ja joutuu sanomaan niin monelle ei.

Tällä visiitilläni yritin kaveritapaamisissa painottaa heitä, joita en ole voinut tavata syystä tai toisesta viime kerralla tai muutoin pitkään aikaan. Sainpa aikaiseksi sopia vihdoinkin treffit parin sellaisenkin ystävän kanssa, joita en ole nähnyt useampaan vuoteen! Mutta tälläkin kertaa jouduin sanomaan harmillisen monelle "sorry, ei ehdi", kun yhteistä tapaamisaikaa yritettiin kanssani sovitella. Ja vaikka kuinka haluaisinkin tavata kaikkia, niin julma fakta vain on se, että aika ei riitä kaikkien tapaamiseen millään!

Yhteydenpitoa muulloinkin

Toisaalta olen yrittänyt täältä Amerikasta käsin peräänkuuluttaa ja kysellä joiltakin kavereiltani heidän kuulumisia näiden eri sähköisten apuvälineiden kautta. Kaikki eivät niihin ole kuitenkaan vastanneet. Ainakaan tyyliin, mitä heille oikeasti kuuluu. Ehkä nämä ihmiset tuntevat pysyvänsä tarpeeksi kärryillä minun elämästäni niin sosiaalisen median kuin bloginikin kautta, vaikka enhän minä totta vieköön näissä kanavissa kaikkea itsestäni ja elämästäni kerro. Ja ehkä heillä sitten hämärtyy seikka, että minustakin olisi kiva kuulla mitä heidän elämiinsä kuuluu ja kuinka heidän näkövinkkelissään maailma makaa juuri sillä hetkellä. Tämän vuoksi tuntuu, että sosiaalisen median kautta saamani kaikenlainen info ystävieni elämästä on entistäkin arvokkaampaa, sillä aina ei tosiaan aikataulut ja kulkemiset mene yksiin sitten, kun olen ollut Suomessa käymässä. Ja tämä toki on täysin ymmärrettävääkin. Melko pieni aikaikkunahan se tuollainenkin 2,5 viikkoa on. Nykyään vain omistakin kavereista yhä harvempi sosiaaliseen mediaan enää isommin omia juttujaan päivittää. Tästäkin syystä ne henkilökohtaisesti saadut viestit heidän omista kuulumisista olisivat minulle täällä ollessa varsin tärkeitä.

Mihin se aika oikein menee?

Moni voi ihmetellä, että mihin tuollainen 2,5 viikkoa sitten oikein hujahtaa? Miksi se ei riitä kaikkeen haluamaani? No, ensinnäkinhän siinä on usein sitäkin jetlagin hoitoa eli nukkumiset väärään aikaan vuorokaudesta jo vievät ns. tehotunteja päivästä. Kaikkien sovittujen ja ihanien tapaamisten lisäksi on Suomessa useina kertoina myös hoidettavia asioita. Ja koska sattuu Suomen kamaralla olemaan vielä omaisuuttakin, niin sehän usein tietää niin ajan, vaivan kuin rahankin kulumista. Hyvänä esimerkkinä automme, jota aina Suomessa käydessäni käytän. Sekin vaatii toisinaan huoltamista, katsastuksia sekä talvi- ja kesärenkaiden vaihtoa (joskus jo ennakoidusti seuraavaa kertaa varten). Ja heh, tällä visiitillähän suomalaiset tilhet samperi soikoon järjestivät minulle vielä lisäohjelmaa lähtöpäivän aamuksi. Pirskatti, kun olivat pupeltaneet pihlajanmarjoja ja sotkivat puolikkaan auton maalipinnan aivan täyteen pihlajanmarjamössöä. Autohan oli pesetettävä, etteivät happamat pihlajanmarjat jääneet auton pintaa pitkäksi aikaa syövyttämään. Tämäkin lisäkäänne sitten aiheutti sen, että pääsimme ukkokullaan kanssa pakkaamaan laukkujamme vasta reilu tunti ennen lentokentälle lähtemistä. Aikamoista säätöä se jälleen oli.

Mikä avuksi?

Mutta mikä sitten avuksi tähän ulkosuomalaisen Suomi-visiittien minuuttiaikatauluongelmaan? Olen yrittänyt pohtia ratkaisuja, mutta en ole vielä oikein järkevää löytänyt. Mutta jonkinlainen muutos olisi tervetullut, sillä olen nyt parin edellisen visiitin jälkeen ollut niin stressaantunut kireästä aikataulusta, että se on vaikuttanut häiritsevästi jo omiin yöuniinkin. Sitä kun tahtoo sitten yöt vatvoa, mitä kaikkea ohjelmanumeroa on vielä edessä ja ehtiikö kaikki asiat hoitaa ajallaan. Eikä se kielteisistä vastauksista tapaamispyyntöihin kerätty huono omatuntokaan mikään kiva tunne ole.

Nyt parin viime visiitiin jälkeen olen jopa uhonnut, että seuraavalla kerralla en edes kerro kenellekään tulevani Suomeen. Aivan pikkuriikkiselle lähipiirille ainoastaan. Noh, aika raju veto olisi sekin. Joka kerta aika on kuitenkin kullannut muistot edellisestä Suomi-visiitistä ja aloitan tapaamisten sopimisen jo ennen Suomeen saapumistani. 

Yksi ratkaisuhan voisi olla seuraava: Tapasimme ukkokullan kanssa Suomessa myös yhden ystäväpariskunnan, joka on asunut aikaisemmin useita vuosia ulkomailla. He tunnistivat tämän ulkosuomalaisen minuuttiaikatauluongelman oitis. He olivat pari ensimmäistä vuotta jaksaneet ravata sukuloimassa ja ystävillään pitkin Suomea, mutta myöhempinä vuosina olivat tyyliin ilmoittaneet olevansa tavattavissa aikajaksona x vaikkapa kesänviettopaikassaan. Näkivät asian niin, että jos he olivat jo matkustaneet puolikkaan maapallon verran, toiset voinevat matkustaa muutamankin sata kilometriä jos ja kun halusivat kuulumisia kasvotusten vaihtaa. Oli kuulemma toiminut ihan hyvin ja vähentänyt heidän omaa "hötkyilyä" paikasta toiseen huomattavasti. Kun useinhan sitä itsekin haluaisi nauttia Suomesta ja sen maisemista ihan kaikessa rauhassa. Niin sanotusti olla vaan ja chillailla. Jotakin tällaista voisi ehkä itsekin kokeilla, tosin poikkeuksen tekevät luonnollisesti liikuntarajoitteiset lähisukulaiset, joita meilläkin molemmilla ukkokullan kanssa on.

Sininen, rauhoittava hetki Suomessa. Näistä sitä toivoisi saada nauttia visiittien aikana hiukan enemmän. Kuvanottohetkellä oli muuten 16,5 astetta pakkasta!

Jos jollakin teistä on toimivia tai kokeilunarvoisia ideoita tähän Suomi-vierailujen minuuttiaikatauluongelmaan, niin kuulisin niistä mielelläni. Ettei nyt sitten aivan salaa tarvitsisi Suomeen seuraavan kerran tulla, heh, tai vaihtoehtoisesti menettää hermojaan kireän aikataulun kanssa.

Tulikin nyt vähän raskaampi aihe tänne blogiin vuoden viimeiseksi postaukseksi, mutta nämä ovat aatokseni juuri tällä hetkellä, Suomesta tuoreeltaan palanneena. Useissa blogeissa näyttää näin vuoden lopussa kiertävän kaikenlaisia yhteenvetoja vuoden 2017 saralta, mutta minä en nyt tähän saumaan sellaisia yhteenvetoja ehdi edes miettiä. :-) Mutta ensi postauksessa aion raottaa ihan hauskoja havaintoja, joita Suomessa käydessäni taas tein. Sitä kun katsoo joitakin asioita hiukan ulkopuolisen silmin, hi hii. Mutta nyt toivotan kaikille oikein hyvää uutta vuotta 2018 ja sanon hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Suomi-visiitin antia

Vaikken Suomesta käsin ehtinyt blogiani päivittämään, niin joitakin ajatuksia tuli kirjattua ylös ja niistä kirjoittelen teille tällä kertaa. Eli miltä se ulkosuomalaisen Suomi-vierailu taas tuntui. Näiden visiittien aikaan sitä erityisesti huomaa, kuinka itsellä on nykyään tuntosarvet töröllään kaikelle suomalaiselle ja suomalaisuudelle, suomalaisten ominaispiirteille.

Kerrankin ihana sää!

Suomalaisenhan pitää aina puhua säästä. Ja harmillisen usein nimenomaan marmattaa siitä, sillä useimmitenhan se on joko liian kylmä tai kuuma, liian sateinen tai kuiva, joskus tuulee liikaa, joskus liian vähän. Mutta nytpä minä pääsen kehumaan Suomen säätä tämänkertaisessa postauksessani oikein pariinkin otteeseen. Oli nimittäin aivan mahtava saapua pitkän lentomatkustamisen jälkeen Ouluun, kun ensimmäistä kertaa tämän Amerikka-vuoden aikana vastassa ei ollutkaan räntäsadetta!

Näin nättinä Oulu minut vastaanotti.

Jos tein näitä aurinkoon liittyviä huomioita Suomessa, niin tein niitä myös Piilaaksoon palattuani. Olin Suomessa hiukan alle kolme viikkoa ja tänä aikana oli Kaliforniassakin alkanut syksy kurkistelemaan. Päivä on täällä nyt jo huomattavasti lyhyempi ja aurinko paistaa selvästi matalemmalta kuin ennen lähtöäni. Lämpötilat keikkuvat kuitenkin päivisin edelleen jopa yli +30 asteen lukemissa, joten villahousuja ei ole tarvinnut sentään kaivaa esiin. :-) 

Sitten takaisin Suomen kamaralle.

Joko sinulla on UVC-suoja aurinkoon?

Kauan odotettujen suomalaisten makuelämysten lomassa pääsin vihdoin myös sinne saunaan! Ja voi mikä karsta iholtani irtosikin! Vielä kolmannella ja neljännellä saunomiskerrallakin ihostani lähti melkoista möhnää. (Kainuussa tätä möhnää kutsutaan kanahkaksi.) Ei kai sellaisen kerroksen läpi ole iho päässyt hengittämään aikoihin!

Valveutuneen auringonpalvojanhan tai ylipäätään auringossa oleskelijan tulee nykyään tietää, että auringonsuojatuotteissa pitää olla sekä UVA-, että UVB-suojat. No eipä A:ta ja B:tä ilman C:tä. Ensimmäisten saunakertojen aikana totesin, että viime ajat minulla on tainnut olla myös UVC-suoja, jossa C tulee sanasta carsta. ;-) Hyvinhän se on suojannut, kun ei kai sellaisen möhnän läpi ole auringonsäteetkään päässeet ihooni asti enää aikoihin.

Suomalaista saunahuumaa.

Sääntö-Suomi

Aurinkosuojat olivatkin vähällä tulla Suomi-visiitilläni tarpeeseen, sillä aivan kuten Pekka Pouta lupasi, Suomeen paukahti päälle intiaanikesä siellä ollessani! Olipa se mukavaa nautiskella yli +20 asteen lämpötiloista vielä syyskuussa! 

Mutta sitten. Kyllä minua huvitti. Että suomalaisen pitää tämäkin asia yrittää tehdä ankeaksi tai ainakin latistaa. Oli nimittäin Pekka Pouta ilmeisestikin saanut tiukkoja tiedusteluja, mikä tarkkaan ottaen luokitellaan intiaanikesäksi. Paljonko asteita pitää olla? Mitkä ovat viralliset intiaanikesän määritelmät? Pekka kuittasi nämä kuitenkin säätiedotuksessaan vain olkia kohauttamalla ja tuumasi, ettei intiaanikesää taida olla asteiden tarkkuudella määritelty. Minua hymyilytti. Niinpä, eikö suomalainen nyt tosiaankin voisi vain ottaa ja nauttia niistä lämpimistä säistä?! Pitääkö aina olla jokin raja taikka sääntö, jota tiukasti tulkitsemalla pääsisi tässäkin yhteydessä toteamaan, että ei, ei vain täytä intiaanikesän mittapuuta, aivan p***a sää, ei voi mitään.

UKK - Usein kysytyt kysymykset

Tällä kertaa visiittipäivieni polttavin kysymys tuntui olevan, mitä aion tehdä jatkossa, vuorotteluvapaani jälkeen. Kysymys tuntui olevan kaikkien huulilla ja kaikki saivat minulta saman, totuudenmukaisen vastauksen: "En vielä tiedä." 

Mutta sitten tuli myös yksi hiukan korvaani särähtänyt tiedustelu. Yksi puolituttu kysäisi: "Kauanko te meinaatte olla vielä reissussa?" Jösses sentään! Ihmiset siis edelleen luulevat, että olemme jollakin reissulla?! Mehän olemme siis muut-ta-neet! Mutta aivan kuten kirjoitin jo kotirouvan vuosikatsauksissa, voi pelkkien välähdysmäisten kuvien ja Facebook-postausten näkeminen luoda helposti kuvan, että olisimme vain jollakin reissulla, vieläpä lomareissulla. Mutta olemmehan kuitenkin "joutuneet" sen arjen, joskin kovin uudenlaisen arjen tänne rapakon taakse rakentamaan ja sen pyörteissä nyt elämme. Eli ihan arki se kuulkaas rullaa täällä Kaliforniassakin. :-)

Mahdolliseen Amerikka-ikävään Suomessa ollessa olisi voinut auttaa Pirkka.

Yllättävä lottovoitto

Saunasta puheenollen kohdalleni osui Suomessa myös pieni lottovoitto. Kun aloitin paluumatkan Suomesta Kaliforniaan, olin varannut hotelliyön Helsingin lentokenttähotellista. Sain kun sainkin ystävättäreni kanssa polkumme parin vuoden kiireiden jälkeen kohtaamaan ja tapasimme hotellilla. Olin ilmoittanut hotellille hyvissä ajoin, että meitä majoittuukin huoneeseen kaksi henkilöä, mutta hotellin vastaanotossa tieto tuli heille uutena. Hotellin ollessa täynnä, vastaanottovirkailija nostikin huoneemme tasoa ja saimme samaan rahaan saunallisen hotellihuoneen. Jee! Olisin niin voinut halata sitä virkailijaa. Pääsin siis vielä muutama tunti ennen Suomesta lähtöäni saunan lauteille. Voi minua onnen tyttöä!

Suomea.

Lopuksi kerron vielä hauskan tapauksen, joka sattui juuri ennen tätä Suomi-matkaani.

Myyntipuhe, joka ei tällä kertaa osunut ja uponnut

Ensin hiukan johdantoa tapaukseen: Kun vielä luulin, että minulle jäisi Suomessa ollessa hiukan luppoaikaakin, ajattelin käyväni paikallisella kuntosalilla. Olin nimittäin saanut Kaliforniassa taas hyvän kuntoiluvireen päälle ja toivoin, ettei tämänkertainen Suomi-vierailu pääsisi sitä pahasti taas katkaisemaan. No, toisinhan lopulta kävi.

Otin siis etukäteen yhteyttä erääseen kuntosaliin. Paikan nettisivuilta ei käynyt ilmi päivä- tai kertakohtaisen maksun suuruutta, tarjolla näytti olevan vain 10 kerran- tai kuukausikortteja. Niinpä lähetin sinne jo täältä rapakon takaa kyselyn. Sain oikein ystävällisen vastauksen. Päiväkohtainen maksu maksaisi 20 euroa, joka sisältäisi kuntosalin, kaikki päivän aikana tarjolla olevat ryhmäliikuntatunnit sekä saunan. Mutta eipä tässä vielä kaikki! Samaan hintaan olisin päässyt vielä oikein solariumiinkin! Sain tätä "kaupan päälle" tuntuvaa tarjontaa lukiessani hymyn kasvoilleni. Ehkä solarium Suomen kehnojen keskikesän säiden jälkeen olisi jollekin paikalliselle todellakin se viimeinen koukuttava tekijä ollutkin, mutta eipä tainnut tyttö tietää, että tarjotteli solariumia nyt henkilölle, jolla on ollut Kalifornian aurinko -merkkinen solarium päänsä päällä pian vuoden. :-)

Kyseiseen paikkaan olisivat minut kyllä päiväasiakkaaksi saaneet, jos vain sitä aikaa olisi ollut. Kivan oloinen paikka. Mutta eipä sitä minnekään kuntosalille... (Huomaa suomalainen vähättely. ;-D Tyyli, jota en äkkiseltään osaisi kuvitella kuulevani amerikkalaisen suusta.) Hyvä, kun ehdin kissaa sanomaan, sen verran riitti sitä haipakkaa.

Mutta hei, nyt heittää arki taas hetkeksi kuperkeikkaa, sillä saamme jälleen vieraita Suomesta. Jee! Jos siis arkeni sanoo hurlumhei, niin minä sanon teille taas perinteisen hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Toinen vierailu Suomeen

Tällä kertaa kirjoittelen teille, millaisia ajatuksia toinen vierailuni Suomeen ulkosuomalaisena toi ennen matkaa ja sen aikana, sekä millaisia kokemuksia, yllättäviäkin sellaisia tuon vierailuni aikana kohtasin. 

Sää (suomalaisenhan pitää aina raportoida säästä)

Visiittini Suomessa kesti kymmenen päivää. Laskin, että seitsemänä päivänä niistä satoi räntää. Eli ei taas Suomi-neito aivan parhaita puoliaan raskinut koko aikaa minulle näyttää. Mutta ne kolme päivää, jotka sateelta säilyivät, olivat kyllä todella kauniita aurinkoisia kevätpäiviä ja niitä oli ilo katsella. 

Sateisesta säästä huolimatta huoneilman kosteus Oulussa oli vaivaiset 21 %. Kyllä siinä olivat taas nenä ja kurkku ihmeissään vaihdoksesta, kun täällä on tottunut 50-60 % huoneilman kosteuteen. Köh, köh!

Otin taas taksin ikkunasta kuvan samasta kohtaa kuin viimeksi saapuessani Ouluun. Ei kovin ruusuinen vastaanotto tälläkään kertaa. Voit verrata 3 kk sitten nappaamaani kuvaa klikkaamalla tästä.

Sateen tuoksu

Oulussa vastassa odotti jälleen tyhjä jääkaappi ja ensitehtävänä oli suorittaa ruokatäydennys. Lähdin ulos kävelläkseni lähikauppaan ja tietenkin siellä satoi sitä hemmetin räntää. Mutta. Vaikka se olikin räntää, niin sen tuoksu oli oikeasti ihana! Sateen jälkeinen tuoksu nimittäin täällä Kaliforniassa on jotakin ihan muuta kuin Suomessa. Ja sitä suomalaisen sateen jälkeistä tuoksua olen huomannut kaipaavani.

No ei Kaliforniassakaan tietenkään pahalle sateen jälkeen haise, mutta tuoksu vain on erilainen. Sitä on hankala selittää. Ja toisaalta, täällä sataa niin harvoin. Ja nyt, ennen Suomeen lähtöäni pistin merkille, että koko edellisen viikon täällä Piilaaksossa oli ilmassa todella kukkaisat tuoksut. Samoin uutisiin tulivat myös siitepölyvaroitukset, puiden kohdalla oikein supersiitepölyvaroitukset. Joten ihan mielekkäästä tuoksujen maailmasta Suomeen lähdin. Mutta nyt Suomessa, jopa räntäsade tuoksui minusta aivan erityisen hyvälle. Hurmaavalle! Eihän se räntäsade näkynä toki kaunista katseltavaa ollut, mutta joskus kannattaa näemmä antaa valta toiselle aistille, tällä kertaa hajuaistille, ja nauttia tilanteesta. Suosittelen kokeilemaan!

Himoitut herkut tällä kertaa

Tällä kertaa haaveilin jo pari viikkoa ennen lentoja suosikkimaksamakkarastani, joka on maultaan aurinkokuivattu tomaatti. Se tulee syödä paahdetun ruisleivän päällä ohuiden suolakurkkusiivujen kera. Kuolasin tämän herkun perään jo somessa ennen matkaa ja niinpä vain sain Bay Arealla asuvalta ystävältämme tietää, että myös täältä löytyy ihan ok makuista maksamakkaraa. Kiitos vain, Johanna R!

Toinen tuolta valmiiksi prosessoitujen lihatuotteiden osastolta olivat nakit, HK:n napakat nakit. Niitä oli pakko Suomessa saada. Hyvähän se on katsokaas varmistaa tuo nitraattien saanti. ;-) Ja päätyivätpä lautaselleni vielä ihanat, vanhat kunnon roskamakkarat Gotler ja Lauantaikin. Nekin muuten maistuvat sitä paremmille, mitä ohuempina siivuina niitä saa. Ihan vaan tiedoksi. :-)

Ja sitten, jostain se mieleeni putkahti, että haluaisin syödä yhden kappaleen Runebergin torttuja. Aikataulullisestihan tämä oli täysin järjetön toive, olihan Runebergin päivästä kulunut jo 1,5 kk kun tulisin saapumaan Suomeen. Laitoin etukäteistiedusteluja menemään kaveripiirissäni ja perheessäni, oliko torttuja vielä näkynyt myynnissä. Aika laihat olivat tulokset. Työpaikkani kahviossa kuulema saattaisi vielä kerran viikossa olla noita torttuja tarjolla. Lopulta rakas äitini otti ja leipoi Runebergin torttuja ja ai että, hyviä olivat! Ja tulihan niitä sitten syötyäkin useampi kuin se yksi.

Nakki naisen tiellä pitää.

Mutta nyt näiden tuoksu- ja makuaistimusten jälkeen niiden muiden kokemusten pariin:

Apua, rahakaan ei ollut entisellään!

Muistan hyvin, kun työkaverini vaimoineen muutti aikoinaan Dallasista takaisin Suomeen. Heidän Amerikan vuosien aikana Suomessa oli siirrytty euroihin ja niinpä paluushokki Suomessa oli katala. Kaupassa hinnat olivat euroissa, eikä paluumuuttajilla ollut rahan suuruusluokasta minkäänlaista käsitystä.

Itselleni kävi nyt Suomi-visiitilläni vähän samanlainen shokki, joskin paljon lievempänä. Sain nimittäin kaupan kassalta vastarahana uuden kympin setelin. Se näytti suoraan sanoen oudolle ja olisin luullut seteliä vääräksi rahaksi, ellen olisi syksyllä ehtinyt näkemään uutisoinnissa, että seteliuudistus alkaa. Paitsi että uusi kymppi näytti oudolle, oli se mielestäni myös kooltaan todella pieni. Sattumoisin minulla oli kuitenkin rahapussissa myös vanha kymppi ja totesin jälkikäteen setelien olevan ihan samankokoiset. Jotenkin uusi ulkoasu vain hämäsi. Tämä kokemus ravisteli: En ollut tunnistaa oman synnyinmaani rahaa!

Se uusi kymppi ja kai ihan oikeaa valuuttaa.

Lisää shokkeja

No kun minä sinne lähikauppaan ensimmäisena iltana tepastelin, niin mitä minun silmäni kaupassa näkivätkään! Kassalla oli myynnissä lukkosulaa! Hei, oikeasti en edes muistanut sellaista olevan olemassa! Eikä tähän ole vaikuttanut pelkkä Kalifornia, en vain ole kyseistä tuotetta joutunut Suomessakaan käyttämään vuosikausiin. Varmaan se kassaneiti minua ihmetteli, kun katseeni suorastaan nauliutui tyrkyllä olleeseen lukkosulalaatikkoon. 

Tässä muuten taas yksi mainio esimerkki, kuinka suomalaisesta pienestä lähikaupasta löytyy kaikki, aivan kaikki. Lukkosulasta lähtien. Eikä laajaan valikoimaan tarvita hehtaarihallia. Huomaan siis kaipaavani suomalaista Siwaa, K-Marketia, Salea, Valintataloa, Lähikauppa Tarmoa ja mitä niitä nyt on.

Ensimmäisen illan lähikauppaostokset.

Muita pieniä huomioita

Vielä jouluvisiitin aikaan olin jotakuinkin kärryillä suomalaisesta tv-ohjelmatarjonnasta. Nyt siellä pyöri useita aivan outoja tv-ohjelmia, joista en ollut kuullutkaan. Samoin autossa kuuntelemani radiokanavat olivat nyt jotain Bassoa ja Loopia. Mutta hassua oli huomata itsessään, että tulin seuranneeksi elokuvia yllättäen ilman käännöstekstien lukua. Täällä rapakon takana pakostakin totuttu tapa oli ns. jäänyt päälle. 

Sekin oli nyt huvittavaa huomata, että valtaosa some-päivityksistä ja suomalaisten uutissivustojen tuoreimmat uutiset tulivatkin samaan aikaan, kun itse olin hereillä. Täällä Kaliforniassa ollessa nämä tuutit kun täyttyvät aina silloin, kun meillä on yö tai varhainen aamu. Nyt siis pääsi seuraamaan Suomessa uutisoituja asioita ja suomalaisten some-päivityksiäkin ns. reaaliajassa. 

Kurjasta säästä huolimatta ihmiset sentään vaikuttivat iloisemmilta nyt kuin joulun aikaan. Olivat tainneet talven taittuminen ja edellisen viikon kauniit kevätsäät tehdä tehtävänsä Suomen kansalle ja hyvä niin. Kiinnitin myös huomiota, että sain suomalaisittain poikkeuksellisen ystävällistä ja iloista palvelua, ainakin Kainuussa. Liekö palvelun taso sitten todella vaihtelee Suomessa vuodenaikojen mukaan? Talvella ja erityisesti ennen joulua on mörökölli-meininkiä ja kevättä ja kesää kohden hymyillään kuin keijukaiset.

Pitää sisällään kaenuulaesia herkkuja.

Lopuksi vielä mieleeni painunut tilanne Oulun kadulta:

Oulun kadulla kuultua

Sää oli juuri ollut aivan järkyttävä räntä- ja lumisateineen, jotka tuuli tuiversi välillä myös alhaalta ylöspäin. Suoraan sanoen potutti tarpoa siinä säässä, mutta päivällä hyvä lounas- ja illemmalla hyvä päivällisseura vetivät tottakai pitemmän korren ja talsin tuossa kauheassa säässä ihaniin tapaamisiini. Kun olin palaamassa päivällistreffeiltä, sää oli juuri vaihtunut asteikossa inhimilliselle puolelle. Pyry ja tuisku olivat lakanneet, tosin jalkakäytävät olivat edelleen hitsin liukkaat. 

Tällöin kaksi varttunutta rouvaa lähtivät juuri iltakävelylleen ja minun kohdalla toinen rouvista tuumasi toiselle: "Kyllä meiän vaan täälä pohojosessa kelepaa." Minua hymyilytti. Olisi niin tehnyt mieleni nostaa etusormi rouvien edessä pystyyn ja vastata, että hei, just on satanut pikku-ukkoja ties mihin suuntaan ja edelleen jalkakäytävät ovat melkeinpä hengenvaarallisen liukkaat ja teidän mielestä vaan kelepaa. Itselläni olisi kyllä mielessä jokin ihan muu paikka, missä kelepais. No, jätin kuitenkin sormeni nostamatta, jotta rouvat pystyivät keskittymään askeliinsa liukastumatta. En voi muuta kuin nostaa hattua noiden oululaisrouvien positiivisuudelle.

Oululaisia sorsia paistattelemassa päivää. Ja hei, LUNTA!

Paljon se antoi, jotain myös otti

Paljonhan se Suomi-reissu taas antoikin, saunomisineen kaikkineen, mutta jostain jäin myös paitsi. Olin nimittäin joulukuusta asti odottanut täällä rapakon takana järjestettävää suurta flamencofestivaalia, mutta kuin sattuman sanelemana festivaalipäivät osuivat juuri minun matkapäivilleni. No, ehkä ensi kerralla sitten. Aina ei voi voittaa. Tämä myös tarkoittaa, että minulta toivottu flamencopostaus siirtyy taas tuota tuonnemmaksi.

Ne jälkiseurannat

Mainitsinkin jo aiemmin, kuinka minulla oli vielä pari jälkiseurantaa tämän Suomi-matkani tiimoilta. Toinen koski matkalaukkuani, joka siis saapui perille yli vuorokausi allekirjoittanutta myöhemmin ja toinen oli jetlag. 

Kirjoittelenkin teille tuosta jetlagista aivan omassa postauksessaan, joten nyt sanon hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!


PS. Flamencopostauksen lisäksi ystäväni ovat minulta kovasti toivoneet muitakin aiheita tänne blogiini. Jokainen aihe on kirjoitettu ylös ja osaa olen aloittanut jo kirjoittamaankin. Nyt vaan ensinnäkin tahtoo olla hiukan ajanpuute, kun en haluaisi koneella istua aivan 24/7 ja pitäisi kai vähän elää tätä elämääkin täällä, ja toisekseen, osa aiheista vaatii aika paljonkin taustatyötä ja paikallistuntemusta ja taas minulle jonkin viikon ahaa -elämyksieni huippu voi olla juuri tuo maksamakkaran löytäminen paikallisesta ruokakaupasta. Kääntelen siis vielä aivan peruskiviä tuolla paikallistuntemusrintamalla monessakin asiassa. :-) Jos siis toivomaasi aihetta ei vieläkään ole tullut, älä masennu. Tulee, kun ehditään. :-)