Voi hyvät hyssykät millainen Halloween — taas!

Voi hyvät hyssykät taas, millainen Halloween siitä tulikaan! Mehän lähdimme katsokaas ukkokullan kanssa vaihteeksi vähän seikkailemaan ja sattumoisin tämä osui jälleen juuri Halloween-päivälle! Viisi vuotta sitten Halloweenina jäimme päiväksi kiinni mutaan Kuolemanlaaksossa. Tänä vuonna historia toisti tietyiltä osin itseään. Ehkä se pitäisi jo ottaa opiksi, että me ja autoilu Halloweenina emme vain kertakaikkisesti sovi yhteen. Meni nimittäin taas vähän off road -hommiksi, eikä jännitystäkään päivästä puuttunut. Paljonhan meillä oli tuoksi päiväksi suunnitelmia, mutta harva niistä toteutui.

Automme Halloween-päivän retkellä.

Taustaa

Ukkokulta sai 1,5 viikkoa sitten työnantajaltaan ex tempore ylimääräisen vapaapäivän, joka olisi Halloweenia edeltävä perjantai. Niinpä päätimme vaihtaa kotiseinien tuijottelun joksikin muuksi. Yritimme etsiä ensisijaisesti saunallista majoitusta maksimissaan kolmen tunnin ajomatkan päässä, mutta koska lomapäiväilmoitus tuli aika lyhyellä varoitusajalla, oli kaikki saunalliset majapaikat jo varattu. No, saunan korvikkeesta menisi paremman puutteessa myös poreamme ja poreammeella varustettu huoneisto löytyi Koillis-Kaliforniasta kullankaivajien mailta, Highwayn 49 varrelta. Olemme vierailleet tuolla alueella usein aikaisemminkin. Sieltä löytyy nimittäin kivoja haikkipaikkoja, söpöjä pikku kyliä, tunnelmallisia ruokapaikkoja ja houkuttelevia viinitiloja. Niinpä teimme majoitusvarauksen megametropoliin nimeltään Amador City! Kyseessä on peräti 160 asukkaan kylä, paitsi että perillä selvisi, että kyseessä on itse asiassa Kalifornian pienin kaupunki! Ensimmäisenä aamuna paikallinen kirjakauppias esitteli kylänraitilla asuinpaikkaansa meille ylpeänä: "Meillä on 160 asukasta, 90 kotitaloutta ja oma kaupunginvaltuusto!" Että siis kotitalouksienkin tarkka lukumäärä tiedettiin ja meille turisteille lueteltiin, hih.

Amador Cityn sööttiä katukuvaa iltavalaistuksessa.

Amador Cityn taverna, joka oli kylläkin koronarajoitusten myötä kiinni.

Lauantai eli Halloween-päivä koitti

Koronan vuoksi päätimme Halloweenina välttää ruuhkapaikkoja kuten viinitiloja tai kaupunkikeskittymiä. Niinpä päivän suunnitelmiimme kuului haikkaamista metsän keskellä, muutaman nähtävyyden bongaamista ja palatessa yhteen läheiseen, luomu- ja täysin aurinkoenergialla toimivaan viinitilaan tutustumista. Isoimpana houkutuksena tällä tilalla kuitenkin se, että siellä piti olla viinitilakissa, jihuu.

Ensimmäiseksi nähtävyydeksi oli valittu vesiputous. Kuvien perusteella ihan näyttävä ja Googlen arvosteluissa se oli nähtävyytenä pisteytetty jopa 4,9/5. Ei muuta kuin kohde Google Mapsiin ja menoksi. Ajoaikaa nähtävyydelle piti olla alle 1 h 20 min. 

Matka alkoi ihan hyvin, kunnes tiet alkoivat mennä yhä vain serpentiinimäisemmiksi. Lopulta saavuimme vain 32 ihmisen kylään, josta vielä käännyimme yhä vain pienemmälle tielle! Jo tuossa vaiheessa totesin, että olemmekohan me nyt ollenkaan oikealla reitillä, kun kysessä pitäisi kuitenkin olla ihan turistinähtävyys. No, se oli ollut ainoa reitti, mitä Google Maps vesiputousnähtävyydelle näytti. Jatkoimme matkaa.

Tie kuitenkin vain kapeni kapenemistaan. Lopulta ajettavissa oli enää yksi kapea kaista. Asfaltti oli huonossa kunnossa ja lopulta loppui sitten sekin. Olimme siis kapealla ja monttuisella soratiellä. Jos auto tuli vastaan, piti toisen väistää ojaan. Katsoimme, että meidän muukalaisina on parempi olla se väistävä osapuoli. Onneksi olimme liikkeellä nelivedolla, eikä ojanpohjat koituneet kohtaloksemme. Muuta merkille pantavaa tien varrella oli, että olimme ensinnäkin presidenttiehdokas Trumpin kannattajien alueella. Kannatusplakaatteja oli ripoteltu portinpieliin ja tien viereen. Lisäksi joka ikisen tontin, metsä- tai peltopalstan kohdalla oli varoituskyltti, että kyseessä oli yksityismaita ja niille astuminen oli tietenkin ehdottoman kiellettyä. Varoituskylttejä oli oikeasti paljon! Vielä alkutaipaleella tuota kuoppaista tietä vastaan ajeli ihan ystävällisen näköisiä, suurin osa harmaahapsisia papparaisia. Papparaisia, jotka ihan iloisesti avonaisesta kuskin ikkunasta nostivat kättäkin tervehdykseksi. Mutta kun kuoppatie sitten vain kapeni ja kapeni, alkoi vastaan körötellä huonokuntoisilla kotteroillaan enemmän sellaista, no metamfetamiinin käyttäjän näköistä epämääräistä häiskää. Ai minkä näköistä? No sellaista, ettei esimerkiksi syyhygienia ole kuulunut heidän prioriteetteihinsa enää pitkään aikaan. Tunnelma tiellä alkoi olla aika jännittynyt. Minua oikeasti pelotti.

Noin kolmen mailin kohdalla navigaattori olisi ajattanut meidät yksityistielle. Se oli big no-no, eli ei missään nimessä! En ikikuuna päivänä lähtisi näiden hampaattomien veijareiden yksityisteille autoilemaan. Tällä kohtaa meillä ei tietenkään ollut enää puhelinkenttää, että olisi netistä voinut tarkistaa reittiä tai mitään muutakaan lisäinfoa nähtävyydelle pääsystä. Lisäksi tie oli niin kapea, ettei siinä voinut tehdä U-käännöstäkään. Ja kenen yksityisen pihaportin edessä uskaltaisit edes alkaa autoasi epätoivoisesti sahraamaan, kun vastassa voisi olla luotisade. Niinpä oli jatkettava matkaa ja toivoa turvallista poispääsyä. Lopulta, vajaan viiden mailin (8 km) ajon jälkeen tulimme umpikujaan. Vastassa oli ainoastaan yksityistie ja kyltti, että kuka sille ajaa, voi varautua omistajan syytteisiin. 

Tässä kohtaa auton onneksi mahtui kääntämään. Päätimme hiukan jaloitella ja vetää vähän happea. Sama pomppuinen viisimailinen, yksityisalueiden keskellä, oli nimittäin nyt ajettava takaisin. Puhelinverkkoa ei edelleenkään ollut. Jaloitellessamme yhtäkkiä tieltä alkoi meitä lähestyä iso ja vihaisen näköinen koira. Molemminpuolinen jähmettyminen ja tuijotuskisa. Tulisiko tässä meille vielä hampaankuvat takalistoon? No, koira hiipi lähemmäksi ukkokultaa ja luojan kiitos, alkoi sitten heiluttamaan häntäänsä ja kerjäämään rapsutuksia. On se onni, että ukkokulta on tuollainen kissa- ja koirakuiskaaja, joka saa nopeasti puolelleen karvapallon kuin karvapallon.

Lähdimme ajamaan takaisin päin, koiran saatellessa meitä vielä pitkään auton rinnalla tai edessä. Paluumatka kuoppatiellä tuntui tulomatkaakin tuskaisen paljon pidemmälle, sillä minulle iski vielä kova pissahätä. Rakko hölskyi joka montussa ja mutkassa. Mutta eipä siinä uskaltanut mennä kenenkään yksityismaille kyykkimään. Vielä olisin saanut liudan hauleja ahteriini muistoksi!

Tähän kylttiin ja alkavaan yksityistiehen se matka sitten tyssäsi. Muita kuvia ei monttutieltä oikein uskaltanut edes ottaa.

Lounastauko

Google Maps ajatti meidät siis jonnekin aivan hevonjeeraan. Tunnin ja vartin matka oli venynyt jo kolmeen tuntiin, joten nyt oli saatava välissä jo jotakin lounasta. Ajoimme Arnoldin kaupunkiin, ostimme lounassämpylät ja nautimme ne romanttisesti kaupan parkkipaikalla auton takakontista. Nyt kun puhelinverkkoa taas oli, tutkimme mitä muuta kautta kyseisille vesiputouksille oikein voisi päästä. Totuus oli, ettei missään oikein tarkkaan kerrottu, mistä putouksille vievä haikkipolku alkoi. Nyt ukkokulta luki myös muiden antamia palautteita, joiden mukaan haikkipolku vesiputouksille olisi lisäksi todella huonosti merkattu. (Tässä kohtaa ihmettelimme ääneen, miksi nähtävyyden arvostelut sitten olivat kuitenkin niin hyvät? Siksikö, että ne ketkä olivat putouksen lopulta löytäneet, olivat onnekkaasti päässeet metsästä eksymättä vielä takaisinkin!) Lopulta ihan vain karttaa tutkimalla ukkokulta arvioi, että voisimme yrittää lähestyä putouspaikkaa nyt toisesta ilmansuunnasta. Joten ei muuta kuin leivät nassuun, uusi kohde navigaattoriin ja menoksi.

Yritys nro 2

Tällä kertaa tie vei hienojen lomahuviloiden alueelle. Yhden pikku tien päästä tämä mahdollinen haikkipolku sitten lähti. Mitään opasteviittoja ei ollut, ei myöskään sanallakaan mainittu vesiputousta. No, jätimme auton tienvarteen ja aloitimme haikin. Noin kilometrin päässä odotti kuitenkin tenkkapoo. Haikkipolku todellakin loppui. Kartan mukaan piti kääntyä oikealle, mutta siinä ei 20 metrin jälkeen näkynyt enää mitään poluntapaistakaan! Nousimme vielä läheiselle kukkulalle nähdäksemme paremmin, mutta ei, ei polun polkua. 

Tästä sen polun pitäisi mennä. No, ei vaan mene.

Alkupää polusta oli tällaista.

Luovutimme ja palasimme autolle. Ehkä olisi vielä yksi ilmansuunta, josta voisimme vesiputousta lähestyä. Paikasta nimeltään The Top of the World, mielenkiintoista. Ajomatka alkakoon. Noh, tällä kertaa ajoimme kyllä jonkin täysin vieraan haikkipolun alkuun. Tie paikalle oli kertakaikkisen haastava. Ilman nelivetoa ja auton korkeata maavaraa tielle ei olisi ollut mitään asiaa! En ole varmaan koskaan nähnyt tien olevan niin hienojakoista, paikoin punaista paikoin keltaista pölyä! Oikeastaan, en ole elämässäni nähnyt yhtä hienojakoista hiekkapölyä missään dyyneilläkään! Se siis leijaili ja tarttui kuin takiainen ihan joka paikkaan ja meiltä meni molemmilta kengätkin käyttökelvottomiksi tuon pölyn ansiosta. Tai kyllä niistä vielä kengät sai, kun ne myöhemmin pesi. Tämä hienojakoinen, tunkeutuva pöly sai meidät nyt lopulta luopumaan koko ajatuksesta vesiputouksien näkemisestä. Ja tässähän oli nyt jo sellaiset 4 - 5 tuntia istuttu autossa pelkästään oikeata haikkipolkua etsien, joten parhain haikki-innostus oli kyllä päässyt jo pahemman kerran lässähtämään. Pitäkää putouksenne! Ehkä ensi kerralla sitten, kun tiedämme mihin tulla ja millaisella varustuksella.

Vielä kotona useiden satojen ajokilometrien jälkeen meidän autonrenkaat näytti tälle sen pölytien jäljiltä. Ukkokulta risti nämä Halloween-renkaiksi. Ja aivan, niissähän on kurpitsajuhlan värit, mustaa ja oranssia!

Seuraavat nähtävyydet

No, päivän seuraava kohde piti olla hieno linna. Netin mukaan linna olisi ollut avoinna yleisölle ainoastaan tuona lauantaina ja rajoitetun kellonajan klo 10 - 13. Noh, koskapa vesiputous oli lopulta noinkin saavuttamattomissa ja ajomatkat venyivät alkuperäisestä suunnitelmasta reilusti, oli linna tietenkin siltä päivältä (ja koko seuraavan viikon) kiinni. Päätimme, että ajamme linnan kautta sunnuntaina paluumatkalla kotiin. Jos siitä edes vilausta pääsisi näkemään.

Viimeinen "toivo" päivän nähtävyyksistä oli luomuviinitilan kissa. Sinnekin meidän oli alunpitäen tarkoitus mennä majapaikastamme kävellen, mutta koska aikaa oli tuhraantunut jo niin, oli ratkaisuna kurvata autolla sinnekin. Tulimme viinitilalle. Sentään se oli vielä avoinna. Vastassa oli kolme iloista koiraa. Olimme tilan ainoat asiakkaat, mikä oli koronan puolesta meille tietenkin tosi hyvä. Pääsimmekin mukavaan juttuun viinitilan omistaja-maistattajan kanssa. Kerroimme mm. aamupäivän autoseikkailustamme ja yritimme sillä selittää, miksi olemme jaloistamme yltäpäältä oranssissa pölyssä. Eräänlainen Halloween-asu taas, joo! Kun kerroimme pompputien yksityisalueista ja -teistä sekä lukuisista varoituskylteistä, tiesi leidi kertoa, että sillä alueellahan on siis laittomia kannabisviljelmiä ja siksi alueella on niin kovat ukaasit ulkopuolisille pysyä poissa yksityisalueilta. Jep, kyseessähän on siis samanlainen "murder mountain" kuin Pohjois-Kalifornian Humboldtin piirikunnassa. Ei minua siis ihan turhaan siellä pelottanut. (Suosittelen jokaista ainakin täällä päin asuvaa ja miksei matkustelevaakin katsomaan dokumenttisarjan Murder Mountain Netflixistä. Tai ainakin Humboldtin piirikunta kannattaa painaa mieleen. Kyseessä on siis laillisten ja laittomien kannabisviljelmien alue, jossa vallitsee ns. omat lait. Monille viljelmille kokoontuu omanlaisiaan kommuuneja työleireille, pakoon muuta yhteiskuntaa. Piirikunnassa on kadonnut useita henkilöitä ja tuossa dokumenttisarjassa seurataan mm. paria eri perheen vanhempaa, jotka yrittävät etsiä kadonnutta aikuisikäistä lastaan. Miehen etsimä poika löytyi lopulta murhattuna, eikä hän varmasti ole ainoa tuon alueen ja oman käden oikeuksien uhri. Siitä myös nimitys Murder Mountain. Useita ihmisiä on mystisesti kateissa tuolla alueella tänäkin päivänä.)

Mutta missä siis viinitilan kissa? Lopulta kysyimme leidiltä suoraan, että missäs se teidän kissa oikein luuraa. No, siihenpä omistajaleidi huokaa, että no aivan vasta se tässä edellisten asiakkaiden kanssa kiehnäsi, mutta nyt se katosi jonnekin. Siinä sitten jokainen meistä vuorollaan huhuili kissan perään viinivarastohuoneista ja pihalta. Ukkokulta soitti puhelimestaan jopa toisen kissan mau'untaa houkutukseksi, hihih. Mutta ei, kissa ei vain halunnut tulla nyt näytille. Varmastikin kissan vierailukiintiö oli siltä päivältä jo käytetty. Viinit tilalla olivat kyllä tosi hyviä ja vähän harvinaisempia rypälelajikkeita Kaliforniassa, joten pari kolme pulloa lähti mukaan kotiinviemisiksi. Ei siis täysin turha reissu.

Että tällaista nähtävyyksien katselua Halloweenina. Ei sitten tullut nähtyä vesiputousta, ei juurikaan haikkimaisemia, ei linnaa, eikä viinitilan kissaa. Monttuista yhden kaistan ajoväylää ja superpölyistä kinttupolkua kylläkin. Trumpin kannattajia ja epämääräisiä, hampaattomia peikkoja. Romanttinen lounaskin nautittiin asfalttiparkkipaikalla auton takakontista, haha. No, majapaikassa laskin sitten meille kuuman porekylvyn ja kylvyn jälkeen nautimme maittavan illallisen ulkona Amador Cityn ravintolassa. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Preston Castle. Tältä se linna sitten seuraavana päivänä piikkilanka-aidan takaa kuvattuna näytti.

Vaikkei tuo Halloween varsinaisesti ihan nappiin mennyt kaikilta osin, niin muutoin tuo pidennetty viikonloppureissu oli kyllä tosi piristävä. Eikä vähiten siksi, että minusta oli aivan mahtavaa pysytellä pari kolme päivää täysin uutispimennossa. Tai no, Sean Conneryn todella ikävä kuolinuutinen saavutti somen kautta, mutta että korvani ja pääni saivat taukoa USA:n presidentinvaaleista ja maailmalla yhä nousevista koronaluvuista. 

Tällaisia matkamuistoja kertyi tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!