Eloonjäämistaisto Kuolemanlaaksossa

Road tripimme alkutaival on osoittautunut varsin töyssyiseksi. Kuin olisi vastakarvaan kissaa silittänyt. Jouduimme heti toisena matkapäivänä todelliseen liemeen Kuolemanlaaksossa. Siinä oli kuulkaas henkiparat kyseessä!

Aurinko nousee Kuolemanlaaksossa. Tässä ajoimme vielä asfalttitiellä.

Eksoottinen eka yö

Jo matkamme ensimmäinen yö osoittautui aika eksoottiseksi. Olimme varanneet majoituksen piskuisesta kylästä, joka koostui tasan kolmesta motellista ja yhdestä kuivalihajalostamosta. Motellimme oli luokiteltu kahden tähden motelliksi ja se oli saanut kylän kolmesta majapaikasta parhaat arviot. Yömme jälkeen manasin paikan kuitenkin ainoastaan puolen tähden arvoiseksi, sillä yöunemme paikassa jäivät sattumusten kautta todella lyhyiksi. 

Kesken parhaimpien unien huoneemme seinässä olevasta palovaroittimesta alkoi loppua patterit. Tämä sai laitteen piippaamaan hermostuttavin väliajoin. Ei kun ylös sängystä ja irroittamaan laitteen patterit ja laite hiljaiseksi. Tämä ongelma poistui, mutta herääminen sai pysymään valveilla jonkin aikaa ja huomaamaan seuraavan pikku ongelmamme. 

Olimme ostaneet matkan varrelta iltapalat mukaamme, sillä lähin seuraava ravintola oli tiekylttien mukaan 80 mailin päässä. Koska huoneessamme ei ollut pöytää, jäi iltapalojen ruoka-astia huoneen lattialle. Kyllähän se kävi jo silloin mielessä, että teko saattoi olla virhe. Ja kyllä, ruoka-astia houkutteli huoneeseemme hiiren! Tässä vaiheessa kello oli noin 05 ja eipä muuta kuin hiirtä jahtaamaan. Ja ilmankos olin tuntenut sänkyyn mennessä kylmää vedon tunnetta, sillä sängyn allahan oli hiirellä oikein oma sisäänkäynti eli lattian rajassa seinässä oli reikä! Episodi sai meidät molemmat niin hereille, ettei nukkumisesta tullut enää mitään. Oli sama nousta lopullisesti ylös ja lähteä heti aamun sarastaessa jo jatkamaan matkaa.

Tässä vaiheessa ei osattu arvatakaan, kuinka tärkeät levolliset yönunet olisivatkaan tulevana päivänä olleet. Koitos odotti.

Kuolemanlaaksoa.

Matka tyssäsi keskelle erämaata

Päivän agendana oli siis autoilla päivä Kuolemanlaaksossa. Matka kuitenkin tyssäsi keskelle ei mitään jo aamuyhdeksän jälkeen, sillä yhdellä erämaapätkällä kulkupelinämme oleva neliveto otti ja upposi mutaan! Olihan tämä aivan käsittämätöntä! Kyseessä on koko Pohjois-Amerikan kuivin alue, mutta sitten sieltä löytyykin pari kolme märkää mutamonttua, joista yksi koitui meidän kohtaloksemme. Siinä oli automme keskellä mutaa, eikä liikkunut enää eteen, eikä taakse. Renkaat vain pyörivät sutia liukkaassa mudassa ja auto upposi aina hitusen syvemmälle. 

Silloin ei naurattanut. Keskellä Kuolemanlaakson erämaata ei ollut puhelinverkkoa, ei tien varressa olevia hätäpuhelimia, eikä siellä tietenkään liikkunut ristin sielua. Ainoa ääni oli tuulen humina, jonka rikoimme soittamalla sos-äänimerkkiä automme äänitorvella. Ei vastausta mistään. Todennäköisesti tuuli vei sos-merkkimme mennessään, kohti vieläkin autiompaa laakson kohtaa. 

Olin ajaessamme sattumoisin tarkkaillut aina välillä puhelinta ja edellinen varma havainto yhden pykälän puhelinkuuluvuudesta oli noin 10 mailia eli 16 kilometriä sitten! Monta vuorennyppylää aikaisemmin. Koska aurinko nousi taivaalle kovaa vauhtia tehden ilmasta koko ajan kuumemman ja kuumemman, ei tuon 10 mailin kävely helteessä houkutellut. Niinpä päätimme yrittää irrottaa autoa mudasta itse ja toivoa, että joku toinenkin turisti osuisi samalle erämaapätkälle. Ei osunut. 

Aloimme kaivamaan autoa mudasta käsipelillä ja yritimme käyttää kaikki mahdolliset kikat. Kiviäkin haimme noin puolen kilometrin päästä ja yritimme saada niitä renkaiden alle pitoa tuomaan. Samoin keräsimme ympäriltä erämaan rutikuivia risuja ja oksia. Pari kertaa toivo jo pilkahtikin, mutta tuloksetta. Auto oli ja pysyi. Yritimme myös kuivattaa mutalammikkoa vedestä, jotta saisimme autonrenkaille paremman pidon. Ainoa väline tähän oli kylmälaukkumme irrotettava sisäosa, josta saimme ns. sankon. En tiedä, montako sataa sangollista kannoimme vettä ja mutaa kuopasta pois, mutta ei. Ei onnistunut. Kyllä siinä kaikenlaista kokeiltiin. Lopulta kuuden tunnin hikoilun ja rehkimisen jälkeen oli yksinkertaisesti todettava, että emme saa irrotettua autoa kahdestaan. Oli saatava apua. 

Selviytymispakkauksemme oli käytännössä katsoen tässä. Ei lapiota, ei hanskoja, ei köyttä. Kuva on otettu autopesulan pihassa.

Ukkokulta teki sitten ritarin teon ja lähti kävelemään tietä takaisin päin niin pitkälle, että kännykkäkuuluvuus löytyy ja soitto hätänumeroon 911 onnistuu. Ensimmäinen pykälä verkkoon oli löytynyt onneksi jo vähän yli tunnin kävelyn päästä ja hinausauton tilaaminen pätkivällä ja huonolla yhteydellä onnistui. Minä jäin autolle, josko joku sattuisi ajamaan tietä toisesta suunnasta. Vasta noin tuntia ennen hinausauton saapumista ajoi paikalle ensimmäiset kaksi turistiautoa. Kyseisellä erämaatiellä ei siis liikkunut ketään meidän jälkeemme 7-8 tuntiin, vaikka tie vei yhdelle laakson nähtäyyksistä. Autoista purkautui joukko kiinalaisnuoria, jotka kyllä kovasti yrittivät auttaa, mutta koska kunnon hinausköyttä ei ollut, eivät omatkaan epätoivoiset köysiviritelmämme kestäneet. Nyt oli työntäjiäkin useampia, mutta jälleen tuloksetta. Nuorukaiset olivat ensinnäkin kovin hinteliä ja asuina heillä oli lähinnä varvassandaaleja ja bling-blingiä (nähtävästi erämaassa pitää olla tyylikkäänä). Se ainoa, jolla oli jaloissaan kunnon vaelluskengät ja joka oli astetta rotevampi, sattui olemaan valokuvaaja ja hän osallistui työntötalkoisiin ainoastaan ottamalla tilanteesta valokuvia. No, hän lupasi lähettää kuvia meille jälkeenpäin. Ehkä niitä on joskus myöhemmin sitten ihan kiva katsella. 

Kun hinausauto lopulta saapui paikalle, olimme olleet jumissa melkein yhdeksän tuntia. Siis käytännössä koko päivän ja pimeä alkoikin jo laskeutumaan. Kyllä siinä onnen kyyneleet tirahtivat, kun ystävälliset hinausukot paikalle saapuivat. Totesivat, että juuri kyseinen muta on jotakin petollista punaista mutaa, emmekä olleet suinkaan ainoat, jotka siihen kuulema ovat kiinni jääneet. Voi niitä riemun kiljahduksia, kun automme hinausauton vetämänä vihdoinkin liikkui! Antoivatpa hinausukot vielä hyvät ohjeetkin, kuinka saada auto takaisin ajettavaan kuntoon renkaiden ja jarrujen puolesta, sillä mutaa oli tietenkin kaikkialla. Kun lopulta soratieltä pääsimme takaisin asfaltille minusta tuntui, etten ole koskaan aiemmin rakastanut asfalttitietä yhtä paljon. Hengissä siis lopulta selvittiin. Olen ikionnellinen siitä.

Kun on tosi kyseessä, sitä on valmis kaivamaan vaikka kyntensä verille.

Onni onnettomuudessa

Mukana tapauksessa oli onneakin. Jo se, että sattumoisin olin tarkkaillut puhelinkenttää tiesimme sen olevan ylipäätään saavutettavissa ja että kuuluvuus löytyi lopulta niinkin "läheltä". Joskin ukkokullan reippailu porottavassa auringonpaisteessa ja todella jyrkkiä mäkiä nousten ei ollut helppo! Toisekseen olimme varustautuneet runsaalla juomavedellä ja ruoallakin. Olisimme varmasti pärjänneet ainakin seuraavaan päivään nesteen ja ruoan puolesta, kiitos marraskuisen ajankohdan. Todella kuumina kesäkuukausina tilanne Kuolemanlaaksossa olisi ollut varmasti toinen, sillä auto oli ainoa varjopaikka kymmeniin ja taas kymmeniin maileihin. Ja sitten kun loppuisi bensa, loppuisi myös ilmastoinnin viilentävä vaikutus.

Sen sijaan yön yli autossa viettäminen minua ehti jo päivän aikana huolestuttamaan. Muta oli nimittäin pinnan alta pohjaa kohti aivan jäätävän kylmää, ihmeellistä kyllä, joten todennäköisesti onnettomuusalueellakin laaksossa yölämpötilat laskevat todella alhaisiksi. Lisäksi yö saisi tietenkin kaikenlaiset saalistajat, kuten kojootit ja puumat liikkeelle, eikä ainakaan jälkimmäisen kanssa olisi leikkimistä. Niinpä esimerkiksi tarpeilla käynnit autosta ulos poistuen pimeällä olisi ehkä pitänyt jättää tekemättä.  

Tässä tossuni mutaoperaation ensimetreillä. Tässä vaiheessa ne oli vielä erotettavissa tossuiksi.

Rättiväsyneet Las Vegasiin

Kun lopultakin pääsimme liikkeelle, valitsimme onnettomuuspaikalta suorimman reitin seuraavaan majapaikkaamme Las Vegasiin. Ajomatkaa oli neljä tuntia. Siinä se meni järkytystä sulatellessa. Olimme löytäneet hyvän tarjouksen viiden tähden hotellista. Perillä odotti siis luksusta ja juuri tuona päivänä se tuntui tulevan enemmän kuin tarpeeseen. Mutta kyllä minua sinne hotelliin saapuminen sitten hävetti! Autostamme paistoi muta jo kaukaa. Samoin me matkalaiset olimme todella räjähtäneen näköiset mutaisissa vaatteissamme, minullakin sääret sentin paksuisessa kuivuneessa mudassa melkein polviin asti. Ja minullahan ei siis ollut edes kenkiä, sillä ne jäivät sille tielle. Sanan varsinaisessa merkityksessään! Olisittepa nähneet sen viiden tähden hotellin edessä odottelevan henkilökunnan ilmeet, kun iltakymmeneltä mutaläjän hotellin sisäänkäynnin eteen kurvasimme! Parkkipoika tuli välittömästi ilmoittamaan, etteivät he kykene autoamme parkkeeraamaan. Autohan oli katsokaas mudassa myös sisältä, joten olisi saanut parkkipoikakin mennä suihkuun ja pesulaan, jos olisi autoamme hipaissutkaan. 

Hotellin respassakin hiukan muljauteltiin silmämunia, kun tiskille saavuimme. Mutta arvatkaapas, kyseisenä päivänä oli sattumoisin juuri Halloween, joten respan nainenkin luuli meidän erikoisia ulkoasujamme naamiaisasuiksi! Ehkä Halloween-juhla siis hiukan pelasti meitä, kun viiden tähden hotellin hississä ja huonekäytävällä jouduimme muita hotellin asukkaita kohtaamaan. 

Uni tuli! 

Ilta menikin sitten kuumassa suihkussa ja kylvyssä mutamöykkyjä ihosta liotellen, sekä lukuisia haavoja ja ruhjeita hoidellen. Aurinkokin oli polttanut ihoamme paikka paikoin, vaikka laitoimme suojakertoimella 30 olevaa aurinkorasvaa. Unta ei tarvinnut näiden toimien jälkeen odottaa ja sinä yönä olisi saanut hiiri köllötellä vaikka samalla tyynylläkin. En olisi herännyt. 

Matkamme alkupää on siis ollut kaikkea muuta kuin onnistunut. Siihen on kuulunut verta, hikeä ja kyyneliä. Majoituksiakin on ehtinyt osua kohdalle puolen tähden motellista aina viiden tähden hotelliin. Toivottavasti matkamme etenee näiden alkuvaikeuksien jälkeen paremmalla onnella.

Mutta hei, nyt olemme jo Arizonan osavaltion puolella ja seuraavaksi minä menen saunaan! Saunassa näytti olevan Harvian kiuas ja kiukaan vieressä kastelukannu, joten jospa siellä saisi heittää vettäkin kiukaalle. Jee! Hengissä Kuolemanlaaksosta selvinneenä ja siitä kiitollisena pääsen sanomaan teille nyt hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!