Erikoinen nimipäivä

Täällä Yhdysvalloissa asuessa on nimipäivien, niin omien kuin läheisten, muistaminen ja vietto jääneet lähes tyystin unholaan. Kun keittiön seinällä ei ole roikkunut suomalaista seinäkalenteria nimipäivälistauksineen enää vuosikausiin, ovat nimipäiväonnittelut jääneet toivottamatta. Mutta tänä vuonna, kun olin Suomessa peräti neljä viikkoa juuri ennen omaa nimipäivääni, oli tämä pieni merkkipäivä paremmin muistissa. Päivä osui maanantaille ja vielä sunnuntaina ajattelin, että minäpäs muistutan leikkisästi asiasta ukkokultaani heti nimipäivän aamuna. Punaista mattoa en toki odottaisi, mutta että saa onnitella. Mutta päivästäpä muodostuikin sen verran erikoinen, että siinä jäivät nimipäivämuistamiset jalkoihin.

Olin matkustanut Suomesta vielä viikonlopuksi Belgian Monsiin ystävämme viisikymppisjuhlille ja sunnuntaina majoituimme ukkokullan kanssa jo Brysselin lentokenttähotelliin, sillä maanantaina meillä lähti paluulento Kaliforniaan aamuvarhain. Kello herätti hotellihuoneessa aamuviideltä ja kunnon aamutohina päälle välittömästi. 

Kuin sattuman kauppaa samana aamuna julkaistiin myös sanomalehti Kalevassa minusta tehty henkilöhaastattelu. Aamun valjetessa ja päivän mittaan puhelin alkoi piippailla viestejä ystäviltä, jotka artikkelin olivat jo ennättäneet lukemaan. Erityisesti minua alkoi kiinnostamaan, millaisia kommentteja lehtijuttu lukijoiltaan saisi. Tuntui, ettei tässä nyt joutaisi koko päiväksi lentokoneeseen istumaan, jolloin viestit kulkevat joko heikosti tai ei ollenkaan, mutta kotimatkaan oli totta kai lähdettävä.  

Ensimmäinen lentomme oli lyhyt pomppu Brysselistä Amsterdamiin, jossa lyhyellä vaihtoajalla vaihtaisimme 11 tunnin lennolle Amsterdamista San Franciscoon. Lyhyt vaihtoaika vilkkaalla kentällä passintarkastuksineen tietenkin vähän stressasi ja juuri ennen ensimmäiseen koneeseen nousua huomasin Kalevan artikkelissa virheen eräässä vuosiluvussa. Joku lukijakin oli siihen jo kiinnittänyt huomionsa. Pikaisesti kirjoittamaan vielä oikaisusähköposti lehden toimittajalle, joka sai vuosiluvun digiversioon nopeasti korjatuksi. Painetussa lehdessä se tietenkin oli ja pysyi. Toimittaja kuittasi virheen korjatuksi juuri, kun puhelimet piti laittaa lentotilaan. Huh. Olin saanut jälleen myös muutamia lehtiartikkeliin tulleita kommentteja tietooni. Joku jopa ihanasti kysyi, mistä artikkelissa mainittua kirjaani voi hankkia. Pakkohan hänellekin oli vielä yrittää ennättää vastata. 

Amsterdamissa pääsimme passintarkastuksessa pikajonoon lyhyen vaihtoajan vuoksi, mutta tästäkin huolimatta kyllä siinä täyttä laukkaa mentiin, että ehdimme ajoissa Atlantin ylittävän lennon lähtöportille. Nyt olisi siis luvassa koneessa istumista niin sanotusti kellon ympäri.

Mutta toisin kävi

Lento lähti ajallaan ja kaikki vaikutti normaalilta, kunnes neljän tunnin lentoajan jälkeen kapteenin kuulutus pysäytti niin sanotusti veret. Koneessa oli havaittu tekninen vika ja oli tehty päätös palata takaisin Amsterdamiin! Tässä vaiheessa avasin istumapaikkani näytöstä lentokartan. Olimme olleet jo Grönlannin päällä, melkein Kanadan rajalla, mutta U-käännös oli jo tehty ja koneen nokka osoitti todella takaisin kohti Eurooppaa!

U-käännös Grönlannin päällä. Nyt on tullut sellainenkin tehtyä.

Voi sitä matkustajien huokailujen määrää, mikä koneessa välittömästi alkoi. Ja kyllä siinä taisi kirosana itseltänikin lipsahtaa. Kotona perillä oli jo tietyt suunnitelmat, mm. ukkokullan välitön paluu takaisin töihin, mutta nyt kaikki meni mönkään. Koneessa oli heikosti toimiva wifi, jolla sain muutamille ystäville Belgiaan ja Suomeen ilmoitettua, ettemme pääsekään tänään kotiin. Yhdessä vastausviestissä serkkuni onnitteli minua nimipäiväni johdosta ja harmitteli äärimmäisen huonoa tuuria lentomatkamme kanssa. Niin, se nimipäivä. Vaikka sen vielä sunnuntaina muistin, niin kaikessa tässä matkustus- ja lehtiartikkelitohinassa olin sen taas lahjakkaasti unohtanut.  

Lentomme Amsterdamista Amsterdamiin kesti sen noin kahdeksan tuntia. Hiukan ennen laskeutumista tuli kuulutus, ettei ketään ole reititetty enää uudelle lennolle samalle illalle, vaan kaikki matkustajat majoitetaan seuraavaksi yöksi lentokenttähotelliin. Lisäksi jokainen tulisi saamaan sähköpostiinsa tiedon uusista lennoista San Franciscoon. Minulla oli pakattuna myös yksi matkalaukullinen kirjoja, joten jäin jännäämään, saapuisiko juuri se laukku perille kaiken tämän lentosähellyksen jälkeen. Ja ukkokullan kanssa meillä oli vielä lisäjännitysmomenttia, sillä paluulentomme olivat alunperin olleet eri varausnumeroilla, joten saisimmekohan keskenämme edes samat lennot alkuperäisten tilalle...

Lopulta pääsimme lentokenttähotelliin noin iltayhdeksän aikaan. Mielessä olivat lähinnä suihku ja vaakatasoon pääsy. Ei niinkään pullakahvit nimipäiväni kunniaksi. Saimme tiedon uusista lennoista: maanantain suora lento Amsterdamista San Franciscoon oli nyt vaihtunut tiistain kahdeksi lennoksi Lontoon kautta. Tiedossa oli siis pidempi matkustusaika ja jälleen kerran aikainen herätys, tällä kertaa jo aamuneljän aikaan. Onnena kuitenkin se, että meillä molemmilla oli samat lennot ja että lennot olivat heti seuraavalle päivälle.

Lopulta kotiin pääsy Amsterdamista kesti meiltä 39 tuntia alkuperäisen 11 tunnin sijaan. Niinpä tässä on ollut nyt painamassa melkoiset univelat perinteisen jet lagin lisäksi. Jäi sitten ne nimipäivätkin niin sanotusti juhlimatta, mutta uskon, että vuoden 2024 nimipäiväni jäi ikuisesti mieleen. Lehtiartikkeli ja lento Amsterdamista Amsterdamiin tekivät siitä mieleenpainuvan.

Tällaisia kuulumisia tällä kertaa. Nyt ryhdyn jo pikku hiljaa valmistautumaan kirjakiertueeni viimeiseen tapahtumaan, kirjanjulkkareihini Piilaaksossa tulevana torstaina. Tulkaahan "paikkakuntalaiset" tilaisuuteen moikkaamaan. Onneksi se kirjoja sisältänyt matkalaukkukin saapui perille asti, huh. Muuten ei olisi ollut, mitä ensi torstaina esitellä. Teille blogilukijoilleni sanon nyt hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Sekoilua Oppenheimer-elokuvanäytöksen kanssa

Helsingin Sanomissa oli heinäkuun loppupuolella artikkeli Christopher Nolanin ohjaamasta Oppenheimer-elokuvasta ja sen poikkeuksellisesta kuvaustekniikasta IMAX-filmille.  Poikkeuksellisen, ja kalliin siitä tekee se, että osa elokuvasta on todella filmattu konkreettiselle filmille näin digikameroiden aikakautena. Artikkelin mukaan maailmassa on vain 30 sellaista elokuvasalia, joissa kyseinen elokuva on mahdollista nähdä ohjaaman haluamalla tavalla, siis käytännössä tarpeeksi isolta IMAX-filmiltä, riittävän suurelta elokuvakankaalta ja oikean kuvasuhteen IMAX-salissa. Yksi noista saleista sijaitsee omassa kotikaupungissamme, mikä on oikein kiva. Suomea lähin vaatimukset täyttävä sali sijaitsee Hesarin mukaan Prahassa. 

Kaikkein parhaimman elokuvaelämyksen perässä pitäisi mennä kotikaupunkimme salia vieläkin suuremman IMAX-filmin äärelle. Näitä IMAX-saleja on minulle kerrotun mukaan Yhdysvalloissakin vain 11 kappaletta, joista meille lähin sijaitsisi San Franciscossa. Varsinkin tuolla isoimmalla mahdolliselta IMAX-filmiltä katsottuna Oppenheimer-elokuvan pitäisi antaa katsojalleen kolmiulotteinen vaikutelma ilman 3D-laseja.

Sohvapotutkin elokuvasaliin

Ukkokullan kollega on kova elokuvafani, mutta käy harvoin elokuvateattereissa. Oppenheimerin kohdalla jopa hän kuitenkin tuumasi, että nyt taitaa olla kyseessä sellainen elokuva, ettei sitä kannata todellakaan katsoa kotisohvalta. Ja hän aikookin vetää leffakokemuksensa niin sanotusti maksimiin eli mennä katsomaan sen juurikin edellä mainitsemaani San Franciscon saliin.

Kolmas kerta toden sanoo

Mekin halusimme nähdä tämän jo paljon ennakkoon kehuja saaneen elokuvan teatterissa, mutta päätimme, että "kotikylän" IMAX-salin maksimia hitusen pienempi filmikoko saa meille riittää. Ja kuinkas sattuikaan, ystäväpariskunta pyysi meitä mukaan juuri tätä elokuvaa katsomaan. Yhteiseksi leffapäiväksi kaavailtiin sunnuntaita. Sunnuntainäytökset olivat sillä hetkellä jo kuitenkin aivan eturivin paikkoja lukuun ottamatta loppuunmyytyjä, joten päätimme jäädä odottamaan seuraavaa viikkoa. 

No, yritys numero kaksi: Kun liput tulivat varattaviksi seuraavalla viikolla, olimme ajoissa liikkeellä ja saimme liput sunnuntain näytökseen hyville paikoille. Myöhemmin kävi ilmi, että näytös osuisi sopivasti Hirosiman muistopäiväksi 6.8. (Elokuva siis kertoo nimenomaan atomipommin kehittäjäfyysikosta.)

Saavuimme odottavin tunnelmin elokuvateatteriin ja ystävämme olivat jo tiskillä tilaamassa ruokia ja juomia. Tuo teatterimme on nimittäin ns. dine-in-teatteri, eli aterioita ja juomia voi tilata myös omalle istuinpaikalle saliin. Meidän oli ukkokullan kanssa tarkoitus olla popcorn- ja limpparilinjalla, mutta eipä niitä sitten ehditty tilaamaan laisinkaan... Nimittäin kun oma vuoromme tiskille tuli, kävikin edellisen asiakkaan kohdalla jo ilmi, että näytöksemme oli peruttu! Salin tekniikka oli mennyt edellisen näytöksen aikana rikki ja kuva pätkisi noin minuutin välein. Vikaa ei oltu saatu 3-3,5 tunnissa korjatuksi. Mielenkiintoista oli, että vain yksi neljästä tiskin myyjästä oli tästä peruuntumisesta tietoinen, muut jatkoivat mm. ruokamyyntiä istuinpaikoille normaalisti. Aivan kuten ystäviemmekin onnistui tilata ruokansa. 

No siitäpäs se sekamelska sitten alkoi. Elokuvasali veti yli 110 katsojaa ja näytös oli paria paikkaa vaille loppuunmyyty. Niinpä me kaikki näytökseen menijät jonotimme vuorollamme tälle yhdelle lippu- ja herkkutiskille, missä jokaiselle tehtiin ostetuista elokuvalipuista ja mahdollisista ruokaostoksista hyvitykset luottokortille. Onneksi olimme itse sattumoisin sen ainoan asiasta tietävän tiskin jonossa jo alunpitäen, joten hyvityksemme hoituivat aivan ensimmäisten joukossa. Kun hyvitykset oli tehty, jäimme ystäviemme kanssa puilla päähän lyötyinä elokuvateatterin aulaan, että mitäs nyt sitten. Elokuviin oltiin menossa, mutta näytöstä ei ole. Ja koskapa oli sunnuntai-iltapäivä, ja ulkona yli 30 astetta lämmintä, oli moni muukin päättänyt tulla hellettä pakoon elokuviin. Kaikkien muidenkin edes hitusen kiinnostavien elokuvien iltapäivänäytökset olivat täynnä. Pää löi ainakin itselläni sen verran tyhjää, ettemme keksineet oikein mitään varasuunnitelmaa, vaan lampsimme takaisin kotiin. Lähtiessämme teatterista sen ala-aulassa oli pitkä kiemurteleva jono kohtalotovereitamme. Jokainen vaihtamassa lippujaan takaisin rahaksi. 

Popcornit jäivät siis tällä kertaa vain makuhaaveena kielelleni. Elokuvateatterin varauskalenterin mukaan salin tekniikka pysyi rikki vielä maanantain ja tiistain, mutta keskiviikosta eteenpäin näytöslippuja oli jälleen saatavilla.

Popcorneihin voi halutessaan itse tursottaa voin makuista litkua päälle. Luulen tosin, ettei tällä ole oikean voin kanssa mitään tekemistä.

Joten yritys numero kolme: Kun seuraavan sunnuntain liput tulivat taas myyntiin, olimme nopeita ja saimme varattua meille kaikille vieläpä samat paikat, mitä peruutetussa näytöksessä piti olla. Niinpä kaksi peräkkäistä sunnuntaita toisti meillä ikään kuin samaa kaavaa. Kunnon kofeiinitankkaus iltapäiväkahvien muodossa kotona ja sitten elokuvateatteriin. Sunnuntain sääkin noudatti tuttua lukemaa: 30 astetta. Tällä kertaa elokuva onnistuttiin myös näkemään.

Mutta kaikki sekoilu ei ollutkaan vielä tässä

Kun näytös jouduttiin perumaan, niin elokuvateatterin tiskillä tehtiin siis välittömästi lippurahojen hyvitys. Olimme ostaneet peruuntuneeseen näytökseen vain omat lippumme kaksi kappaletta, ja niistä toinen oli maksettu teatteriketjun jäsenyyden myötä kertyneillä pisteillä. (Kyllä, olemme käyneet heinä-elokuussa ukkokullan kanssa elokuvissa oikein urakalla, hahah.) Tiskillä meille hyvitettiin yhden lipun hinta luottokortille ja pisteillä ostettu lippu hyvitettiin antamalla "vieraspassi", jolla pääsisi mihin tahansa näytökseen.

Samaisena iltana ukkokulta tarkisti luottokorttitapahtumista, oliko palautus tullut oikein. Olihan se tullut, mutta nyt lippurahoja olikin palautettu sekä meidän kotikaupunkimme teatterin, että maanlaajuisen elokuvateatteriketjun toimesta. Molemmat palautukset näkyivät tiliotteessamme kaksi päivää ns. pending-tilassa. Niinpä oletimme, että ainakin toinen palautuksista vielä peruttaisiin. Näin ei kuitenkaan käynyt. Olimme siis maksaneet kahdesta lipusta, mutta lopulta meille palautettiin neljän lipun rahat. Ystäväpariskunnalle hyvitykset heidän omista lipuista ja istumapaikoille tilatuista ruoista oli mennyt ihan oikein.

Tiskiltä annettu vieraspassi.

Ei putkeen kaikilla muillakaan

Mutta oli jollakin tapaa lohdullista kuulla, ettei Oppenheimerin katsontakokemukset ole menneet kaikilla muillakaan aivan putkeen. Ukkokullan toinen kollega oli kertonut omasta "elämyksestään". Hän oli käynyt katsomassa tuon kolmetuntisen elokuvan toisen kaupungin teatterissa. Siellä vuorostaan oli pettänyt salin ilmastointi ensimmäisen puolen tunnin jälkeen, mutta elokuva oli kuitenkin näytetty loppuun saakka. Salissa oli istunut suuri määrä ihmisiä sen 3,5 tuntia (elokuva + alun mainokset) ja lisäksi ulkona oli porottanut aurinko ja kuumentanut teatterirakennuksen rakenteet mukavan kuumiksi, niin ilmastoinnin hajoamisen jälkeen vielä kolme tuntia lisää (keino)nahkapenkeillä istumista on ollut varmasti ikimuistoinen kokemus! Kun kollega oli sitten "päässyt" näytöksen jälkeen salista ulos, oli hän huomannut, että hengitysilma oli kyllä ollut lopussa jo melko sankka. Huh huh!

Elokuvateatterissamme juoman saa laskea automaatista itse. Käynnistysnapin mukaan valittavana on yli 100 vaihtoehtoa. En kai minä edes tiedä niin montaa limppari- ja vichymakua, hahah!

Moni muukin on nyt innostunut menemään elokuviin pandemian jälkeen. Oppenheimer- ja Barbie-elokuvat pääsivät jopa Helsingin Sanomien pääkirjoitukseen. Sen mukaan nyt sunnuntaina Oppenheimerin lipputulot ylittivät puoli miljardia (joskin toisen lähteen mukaan tulot olisivat jo 650 miljoonaa dollaria) ja Barbien miljardi dollaria. Jos myös te lukijani olette käyneet viime aikoina elokuvissa, niin toivon mukaan kohdallanne näytökset ovat onnistuneet hiukan vähemmällä sekoilulla kuin meidän.

Tällaisia tunnelmia tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Kaikkihan siellä Kaliforniassa surffaa...

Kun mainitaan sana Kalifornia, tulee monille ensimmäisenä mielleyhtymänä palmut, hiekkarannat ja surffaaminen. Niitäkin täältä löytyy, mutta eiväthän kaikki kalifornialaiset todellakaan harrasta surffausta. Osavaltion monipuolinen luonto tarjoaa runsaasti muitakin mahdollisuuksia ulkoaktiviteetteihin. Noin puolet vuodesta meillä täällä Pohjois-Kaliforniassa on esimerkiksi mahdollisuus päästä halutessaan hiihtämään ja laskettelemaan. Tarvitsee ajaa vain neljän tunnin ajomatka, jolloin Sierra Nevadan vuoriston laskettelurinteet avautuvat eteesi. Talvilajitkaan eivät siis ole poissuljettuja.

Mutta nyt minä kerron teille tarinan, kuinka minäkin surffasin eilen elämäni ensimmäistä kertaa ja vieläpä ihan kuivalla maalla!

Meillä on täällä Piilaaksossa pieni suomalaisnaisten ryhmä, jolla pyrimme käymään haikkaamassa kerran viikossa jokin arkiaamu. Ryhmän kokoonpano on vaihdellut vuosien varrella paljon poismuuttojen myötä, mutta uusiakin jäseniä on liittynyt joukkoon. Eilen kävimme leidien kanssa tekemässä astetta rankemman haikin. Huiputimme Mission Peak -nimisen vuorentyngän. Matkaa tuli lähes kymmenen kilometriä ja nousua tuolla matkalla oli peräti 645 metriä. Kiipesimme siis huomattavasti korkeammalle kuin Rukatunturi Suomessa. Huipulla nautimme pienet eväät ja otimme pakolliset tolppaselfiet kuten huipulla kuuluu tehdä. Oli tosi kova tuuli ja ylöspäin mennessä tietenkin vielä vastatuuli. Rankan nousun lisäksi maskit kasvoillamme saimme kyllä todellista haastetta hengitystie-elimistöillemme. Myös pohkeet huusivat hoosiannaa ainakin allekirjoittaneella, mutta kyllä maisemat ylhäällä palkitsivat. Kannatti puuskuttaa!

Tässä näkymiä noin puolivälistä nousua. Alhaalla Piilaaksoa ja San Francisco Bay. Tuota serpentiiniä pitkin tepastelimme.

Näkymät huipulta sisämaahan päin. Olimme valinneet tämän Mission Peak -haikin ajankohdaksi juuri nyt, sillä tällä hetkellä luonto on täällä meillä vehreimmillään talven sateiden jäljiltä. Kuukausi eteenpäin ja nämäkin kukkulat alkavat jo kellertää, kun sateet tyrehtyvät ja aurinko on porottanut kasvillisuutta karrelle.

Pisteenä i:n päälle huipulla oli, että olin tehnyt evääksi Reissumies-leivän! Suomesta tilattua ruisleipää, aijjaijjai.

Haikkireitin molemmilla puolilla laidunsi lehmiä, eikä suojaavaa aitaa polun ympärillä ollut. Niinpä polullakin oli lehmien lantakasoja ja heti alussa jo puhuimme, että pitääpä olla tarkkana mihin astuu. No, paluumatkalla, kun meno oli pelkkää alamäkeä, Korpelan ote tarkkaavaisuuden suhteen selvästikin herpaantui. Todennäköisesti puhua pälpätin ja katselin upeita maisemia, enkä siis vahtinut mihin askeleeni tähtäsin. Astuin suoraan isoon lehmän lantakasaan! Ja sehän oli todellinen liukumiina, liukas kuin mikä!

Tapauksessa olisi ollut ainekset vaikka mihin vakavampaankin: selän nitkauttamiseen, polven vääntymiseen, kaatumiseen selälleen läjään valkoisella takilla jne. Kaikki tapahtui niin nopeasti, ettei varoliikkuja yksinkertaisesti ehtinyt tehdä. Mutta mitä tapahtui? Mikä minut pelasti? Katsokaapa tätä lantaläjää:

Lantaläjässä oli päällimmäisenä jo auringon kuivattama kuori, josta jäi minun kengänpohjan muotoinen lämpäre lenkkarini alle. Niinpä minä ikäänkuin surffasin tällä kuivaneella kuorella sen liukkaan liejun päällä! Tämä minun "surffausalusta" näkyy kuvan vasemmassa reunassa. Kaikessa uskomattomuudessaan mitään fyysistä haaveria ei onneksi tapahtunut ja kengätkin pysyivät puhtaina. Ainoastaan pikku kokkare jäi kantapäähän ja sekin puhdistui vaivatta nurmikkoon. Onneksi lehmät olivat ns. grass fed cows eli vain ruohoa märehtineitä, joten sotku ja haju eivät paisuneet mahdottomiksi. Kyllä me makeat naurut saatiin koko porukka!

Tässä vielä läjän kokoluokkaa. Oikeassa alalaidassa olisi ollut vielä lisää surffailtavaa tarjolla. Photo credit: R.L.

Näitä tallusteli aika lähelläkin polkua. Ja kyllä, pala Piilaaksoa ja sonni on mahdollista saada samaan kuvaan.

Nyt voin siis minäkin sanoa surffanneeni, kun täällä Kaliforniassa ollaan. Ja minä onnistuin tekemään sen vieläpä kuivalla maalla, hahah! Tällaista liukastelua tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Ja liukkaudesta puheenollen. Moni on kysellyt, kiitos vaan, kuinka kirjaprojektini luistaa. Niinpä tiedoksenne, että sekin on lähtentyt liikkeelle varsin liukkaasti, ensimmäiset 20 liuskaa ovat jo kasassa. Jihuu!

Nettitilausten hurmaa: kastelukannusaaga ja satasella suklaata

Muutamia viikkoja sitten uutisoitiin, että koronapandemian aikana kartongin kulutus on lisääntynyt huomattavasti. Enkä sitä yhtään ihmettele. Ainakin meidän talous on omalta osaltaan päässyt mukaan tähän pahviralliin, sillä harva se päivä kotiovellemme tuodaan jonkinlainen paketti. 

Yksi asia mikä täällä Piilaaksossa asuessa on kyllä tullut arkeen mukaan ja nimenomaan helpottamaan sitä, ovat netistä tehdyt tilaukset. Tilauksia voi tehdä kätevästi eri tavarataloista, yksittäisiltä tuotemerkeiltä, verkkokauppa Amazonista, josta löytyy ihan kaikki maan ja taivaan väliltä, ja nyt koronan myötä myös ruokakauppatilaukset ovat tulleet tutuiksi. Tänne muutettuamme podin aluksi hiukan huonoa omatuntoa, onko nettitilaaminen aina niin ekologista jne. Täällä totuus on kuitenkin se, että esimerkiksi bensaa palaisi varmasti enemmän minulta ja niiltä muilta tilaajilta yhteensä kuin siltä yhdeltä pakettikuskilta, jos me kaikki lähtisimme sitä yksittäistä tuotetta vaikkapa tavarataloista tai rautakaupasta metsästämään. Täällä kaupat ovat isoja, ne sijaitsevat pääsääntöisesti kaukana ja paikallisen järkyttävän liikennemäärän huomioiden et pääse kauppaan mitenkään käden käänteessä. Ruuhkissa palaa aikaa, hermoja ja sitä bensaa. Nettitilaukset ovat myös muutoin käteviä ja houkuttelevia. Useimmiten toimituksesta ei tarvitse maksaa yhtään lisähintaa ja paketit saapuvat kotiovellesi tyypillisesti vain muutamassa päivässä. Joskus jopa heti seuraavana päivänä. Suomessa muistan pakettitoimitusten kovat hinnat ja pakettien henkilökohtaisen noutamisen postikonttorista. Pakettiautomaatit ovat siellä olleet viime vuosina tosi käteviä, mutta pakettien postimaksuista minulla ei ole oikein tuoretta kuvaa. 

Mutta palatakseni kuvioihin Piilaaksossa, niin ainakin näin koronan runteleman talouden aikana luulisi nettitilauksilla olevan myös se työllistävä vaikutus tavarantoimittajille, pakkaajille ja autokuskeille. Ostoksia ei tarvitse kuluttajana ainakaan jättää tyystin tekemättä, vaikka enimmäkseen on käsketty kököttää kotona. Meillä korona on nimittäin jyllännyt täällä tiheästi asutussa Piilaaksossakin välillä todella rajuna. Tartuntatapauslukemat ovat olleet sanalla sanoen tautiset! Niinpä yksittäisen tavaran hakeminen henkilökohtaisesti kaupasta ei ole tuntunut läheskään aina turvalliselle ja olemme kääntyneet nyt pandemian aikana yhä useammin nettikauppojen puoleen. Seuraavaksi pari viimeaikaista nettitilaustapausta, joista ensimmäinen ei mennyt kuten Strömsössä:

Kastelukannusaaga

Kuten ehkä muistatte, istuttelin jo tammikuussa takapihamme kasvimaalle perunaa. Kylvin samaan aikaan myös erilaisia salaatteja. Tähän asti olen hoitanut kasvimaan kastelun puutarhaletkulla ja vain haaveillut kastelukannusta. Puutarhaletkun vedenpaine on kuitenkin niin kova, että tällaiset hentoiset salaatinsiemenet eivät kyllä pysy paikoillaan mullassa ja niinpä laitoimme kastelukannun verkkokauppa Amazonista tilaukseen, jes!

Paria päivää myöhemmin ukkokulta, jonka nimissä Amazonin tili meillä siis on, sai ilmoituksen pakettitoimituksesta. "PLIM", sanoi tietokone. Kastelukannu oli tulossa näillä näppäimillä, jee! Pakettipoika toi tilauksen kotiovellemme. Kun pakettipoika oli lähtenyt, meni ukkokulta pakettia kuistilta ottamaan. Ja toi sisälle aivan hervottoman ison paketin! Siis paketin korkeus oli jotakuinkin metri! Minä purskahdin nauruun. Olikohan nyt mennyt litrat ja gallonat sekaisin? Olimme tilaavinamme noin 10 litran kastelukannun. Jos se olisi 10 gallonan, puhuisimme vajaan 40 litran jättikannusta. Siis sehän olisi saavillinen vettä! Paketti avattiin. Sisältä pilkisti ihan oikeaa väriä ja materiaalia, mustaa muovia. Mutta. Paketissa olikin jättikokoinen muoviroskis, jota siis emme todellakaan olleet tilanneet. Ukkokulta avasi chatin Amazonin asiakaspalvelijan kanssa ja kertoi, että piti tulla kannu, mutta tulikin roskis. Asiakaspalvelija pahoitteli, lupasi laittaa kannun tulemaan ja sanoi lopuksi, että väärä tuote tullaan noutamaan kotoamme huomenna.

No, piakkoin ukkokullan koneelta kuuluu taas PLIM, uusi kastelukannu on jo tulossa. Vain 2,5 tuntia reklamoinnin jälkeen pihaamme kurvaa toinen Amazonin auto, joka toimittaa kastelukannun. Sellaisen, kun tilasimme. Olipas se nopeaa, ajattelimme. Samaiselle iltaa meille saapui vielä USA:n postin toimittama iso paketti. Siinä oli ukkokullan tilaama kitarakotelo. Niinpä lattiallamme lojui tuona iltana melkoinen laatikkomeri. Jättilootat roskiksesta, kastelukannusta, kitarakotelosta ja ovenpielessä odottamassa muita pienempiä pahvilaatikoita, jotka eivät olleet enää mahtuneet pahvinkeräysroskikseemme. Se on ollut meillä ylikuormituksella jo useita viikkoja. Kartonginkulutuksen kasvu tuntui siis todella konkreettiselle. Olohuoneemme lattiaa ei juuri pahvilaatikoilta näkynyt. Hahah!

Kerroimme kavereillemme tuoreeltaan tästä kastelukannun epäonnistuneesta tilausyrityksestämme ja hekin nauroivat: "Tilasitte sitten kastelukannun juuri tällä viikolla, kun Esteri esittelee sulojaan taivaalta käsin ja hyvinkin auliisti." Ja heh, kastelukannu tuli tosiaan perille juuri niinä päivinä, kun meillä satoi kaatamalla vettä. Onneksi Amazonin pakettilähetti ei tiennyt paketin sisältöä, sillä tässähän ei vielä suinkaan ollut kaikki. Kastelukannusaaga ei ollutkaan päätöksessään. Seuraavana päivänä ukkokullan tietokone sanoi nimittäin taas PLIM. Paketti olisi tulossa ja lähetystietojen mukaan paketissa olisi taas kastelukannu! 

Samainen Amazonin lähetti, joka toimitti nyt uuden kannun, oli saanut tiedon myös toisen paketin palauttamisesta. Kundi oli vähän samannäköinen kuin Miami Vicen Ricardo Tubbs ja silmänsä laajenivat lautasiksi, kun näki jättikokoisen laatikon odottamassa häntä. Varmaan säikähti sen oletettua painoa, mutta ukkokulta lohdutteli, että älä huoli, kevyt on. Lähetti nappasi roskiksen laatikossaan mukaansa ja me vuorostamme ryhdyimme jännittyneinä aukomaan uutta pakettia. Ja kyllä, kastelukannuhan sieltä taas tuli. Nyt meillä oli siis kaksi kastelukannua, vaikka vain yksi oli tilattu ja maksettu. Tämä taisikin nyt oikeasti olla vasta se korvattu, uusi tuote ja edellisenä iltana tuotu oli se meidän alkuperäinen kannu. Jälleen kerran ukkokulta avaa chattilinjan Amazonin asiakaspalveluun ja kysyy, että mitäs nyt tehdään. Asiakaspalvelija toteaa, että joo, jotakin sekoilua on nyt tapahtunut, mutta lähetti tulee huomenna noutamaan ylimääräisen kannun.

Siinä ne ovat. Kuin kaksi mustaa marjaa.

Ja kuten arvata saatatte: seuraavana päivänä taas se Tubbsin näköinen mies tulee noutamaan pakettia, tällä kertaa ylimääräistä kastelukannua. Huokaa ovella syvään ja katsoo ukkokullan osoittamaa, jälleen kerran isoa pakettia. Lähetin pään päällä melkeinpä leijuu ajatuskuplansa: "Mitä hemmetin pakettirumbaa tässä nyt joudun teidän kanssanne edestakaisin pyörittelemään!" Ukkokulta toteaakin Tubbsille, että tämä on nyt viimeinen palautus, muuta ei ole tulossa, lupaan. 

Lähetti ottaa paketin ja molemmat toivottelevat toisilleen hyvät päivän jatkot. Lopputulemana meillä on nyt vihdoinkin vain yksi kastelukannu, eikä yhtään ylimääräistä jättiroskista. Sateet ovat tyrehtyneet ja salaatit kasvimaalla voivat hyvin, kukin laji nätisti omissa riveissään.

Mutta sitten vielä toinen, todellakin onnistunut nettitilaus. Tämä on sitä ulkosuomalaisen onnellista huumaa:

Satasella suklaata Suomesta

Suomi-suklaiden varastossamme alkoi pohja häämöttää jo pahasti. Jouluksi olimme tilanneet monien ulkosuomalaisten suosimasta Suomikaupasta isomman erän suomalaista suklaata, karkkia sekä ruis- ja kauraleipää, mutta tuon tilauksen suklaaosasto alkaa olla nyt tuhottu. Meidän huushollissa suomalainen leipä on siis vieläkin säännöstellympää kuin suomalainen karkki. Suomikaupasta kertatilauksen kannattaa olla isompi, sillä postituskuluja tänne rapakon taakse tulee tilaukselle aika paljon. Tyyliin 60 euron ostoksista napsahtaa helposti 30 - 35 euron toimituskulu tuotteiden painosta riippuen. Toki Suomikaupan valikoima on aivan mahtavan laaja, mutta päädyimme tällä kertaa kääntymään Amazonin puoleen. Sitä kautta nimittäin saa joitakin Fazerin tuotteita myös tänne Yhdysvaltoihin. Yksittäisen suklaan tai suklaaerän hinta on toki suomalaista verrokkiaan huomattavasti kalliimpi, mutta Amazonin Prime-asiakkaana saamme vastaavasti toimituksen ilmaiseksi. Niinpä laitoimme tilauksen vetämään kylläkin siitä rajallisesta valikoimasta, mutta onneksi sieltä löytyi yksi lempisuklaistamme: Tupla. Ja paljonko sillä satasella sitten suklaata sai? Luulisi, että kauhean röykkiön, mutta tämän verran sitä tuli:

Tupla-patukoita tilattiin kerralla 42 kappaleen jättilaatikko. Yhdelle Tupla-patukalle tuli tällä tapaa kaikkein halvin kappalehinta 1,85 dollaria (1,54 eur). Jos nyt oikein Suomen hintoja muistan, niin tämä Amazonin hinta taitaa olla lähes kolminkertainen verrattuna Suomessa perusmarketista ostetun patukan hintaan. Kymmenen Pätkis-patukkaa maksoivat yhteensä 12 dollaria eli 1,2 dollaria kappaleelta (0,99 eur). 

Tilaushetkellä salmiakkivalikoima Amazonissa oli melko onneton, mutta 15 kappaleen erä salmiakkitikkareita sieltä lähti tällä tilauskerralla mukaan. Jälkikäteen sain kuulla, että Noitapilli-karkkeja löytyy Amazonin valikoimasta Heksehyl-nimellä. Niitä tilaamme varmastikin seuraavaksi. Tämänkertainen paketti tuli DHL:n toimittamana vain viikossa. Tämä on aivan mielettömän nopea toimitus Suomi-USA välillä, kun viimeisin Suomesta lähetetty joulukorttikin saapui meille vasta tammikuun loppupuolella. Laskeskelin jälkeenpäin, että Suomikaupan kautta vastaava tilauserä olisi todella tullut kalliimmaksi. Tuotteet ovat Suomikaupassa edullisempia, mutta toimitusmaksut melko isot siihen päälle. 

Joskus väärät tuotteet saa pitää

Noista Amazonin vääristä tuotetoimituksista vielä yksi huomio tähän lopuksi. Täällä Amazonin kautta tehdyissä tilauksissa on niin isot volyymit, että monesti näitä virhelähetyksiä ei edes pyydetä tai vaadita toimittamaan takaisin. Amazonille tulee ilmeisesti isommat kustannukset noutaa takaisin ja palautella vääriä paketteja, kuin lähettää sen sijaan vain uusi ja oikea tuote tilalle. Olen kuulut, että aika arvokkaitakin tuotteita on saanut asiakas pitää tapauksissa, joissa tilaus ei ole mennyt oikein tai oikeaan osoitteeseen.

No, meidän tapauksessamme Amazonin asiakaspalvelija kuitenkin tilasi takaisinnoudot sekä roskikselle että kastelukannulle. Myöhemmin ukkokulta näki toimitustiedoista, että kyseinen roskapönttö lähti kohti Phoenixia Arizonassa. Kylläpä tuli sille roskapöntölle hintaa, kun kuljetellaan osavaltiosta toiseen! Tässä ei nyt ehkä toteutunut se ekologisuus ihan parhaimmalla mahdollisella tavalla. Onkohan Euroopan verkkokaupoissa samaa käytäntöä, ettei vääriä pakettitoimituksia välttämättä pyydetä aina takaisin? Kertokaa, jos on omakohtaisia kokemuksia. 

Että tällaista tilaustolskaamista tällä kertaa. Kastelukannun kanssa meni vähän sekoiluksi, mutta suklaat lämmittävät ulkosuomalaisen suuta ja sydäntä vielä moneen kertaan. Namskis! Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa! 

Vuoden 2020 viimeiset kolttoset

Kuten kaikki tiedämme, vuosi 2020 kulki aivan omaa eksoottista rataansa. Omanlaistaan "voittokulkua". Tässä vielä tuon kummallisen vuoden järjestämät viimeiset kolttoset:

Vino rusketusraja otsaan

Kuten jouluaattopostauksestani ehkä muistatte, olimme aikeissa mennä aattona visiitille Tyynenmeren rantaan hakemaan edes hitusen verran joulurauhaa. Näin tehtiin. Pakkasin mukaan kuumaa glögiä ja pipareita. Rannalla olikin todella lämmin. Yleensä mereltä puhaltelee aina viileä tuuli, mutta nyt rannalla olisi tarjennut shortseissa ja t-paidassa. Ja minä kun olin varautunut retkeen kevyttoppatakista lähtien... No, ei muuta kuin vaatetta vähemmäksi ja ihanaa, kiireetöntä auringossa paistattelua. Mukanani oli myös tonttulakki ja päätin tehdä extempore videojoulutervehdyksen someen. 

Nähtävästi tonttulakki jäi videoinnin jälkeen kallelleen päähäni, sillä joulupäivän aamuna peilistä katsoi vastaan nassu, jonka otsassa oli vino rusketusraja! Hahah! Rannallahan oli siis porukoita kerääntyneinä rantajakkaroineen ja eväineen ja kiinnitin huomiota, että ihmiset todella voitelivat aurinkorasvaa, vaikka elettiin siis joulukuuta. Tähän aikaan vuodesta UV-indeksit eivät tyypillisesti ole kovinkaan korkealla. No, onneksi aurinkoisia päiviä on riittänyt jouluaaton jälkeenkin ja olen yrittänyt paistatella päivää takapihallamme, että saisin vinon rusketusrajan hälventymään. Tällä hetkellä värieroa ei enää juurikaan huomaa, huh. Olen siis voinut aloittaa uuden vuoden jotakuinkin yksivärisellä naamalla.

Rusketusrajat pääsivät yllättämään joulun viettäjän. Tässä kuvassa tonttulakki oli vielä suorassa.

Jännitystä joulupakettien kanssa ja pieleenhän ne meni

Jo marraskuussa olin löytänyt netin syövereistä hauskan kissa-aiheisen käsipyyhkeen. Päätin tilata sellaisen ja sain idean, että antaisimme samanlaisen pyyhkeen lahjaksi myös ystäväpariskunnalle, joiden kissoja olemme päässeet aina välillä hoitamaan. No, tilaus sisään ja vahvistusviesti saapui. Mutta sittenpä alkoikin odottelu. Tilatuista pyyhkeistä ei kuulunut kahteen viikkoon yhtään mitään. Joulukuun puolivälissä tuli paketista ensimmäinen ilmoitus, että sitä ollaan laittamassa matkaan. Jahas. Joulukuun 19. päivä paketti saapui jo peräti Los Angelesin lentokentälle, oikeassa maassa ja osavaltiossa siis jo oltiin. Ehtisikö paketti siis jouluksi vai ei? No, sitten paketti siirrettiinkin Comptoniin, Los Angelesin kupeeseen, josta se lopulta valui tänne Pohjois-Kaliforniaan, ensin Union Cityyn. Vihdoin ja viimein paketti löysi perille oikeaan kaupunkiin, mutta se toimitettiin meille siis vasta tapaninpäivänä. Eli marraskuussa tilattu paketti ei sitten saapunutkaan ajoissa ja näin ollen veimme joululahjan ystävillemme myöhässä, vasta tapaninpäivänä. No, sentään tuli perille ja sitä mitä tilattiin eli loppu hyvin kai kuitenkin.

Kauan odotettu kissapyyhe.

Kyllä huvitti, kun kissapyyhepakettiin oli laitettu vieläpä merkintä "Time Sensitive Material". Kauankohan paketilla olisi kestänyt, jos tätä merkintää ei olisi ollut? :-D

Myös ukkokullan jouluaaton paketti meni päin prinkkalaa. Kyseessä oli eräänlainen tilattu erikoistyö, mutta tilauksen yhteydessä antamiani ohjeita ei tähän lopputoteutukseen oltu noudatettu kyllä ollenkaan. Paketista tuli siis jotakin aivan muuta kuin piti ja olen tässä nyt jo yli viikon verran käynyt kirjeenvaihtoa valmistajan kanssa uudesta tuotteesta. Saapa nähdä millaisen päätöksen tämä saaga saa.

Surkeahko appelsiinisato, hah hah!

Vuosi 2020 ei myöskään ollut meille kovin rikas ja runsas appelsiinisatokausi. Siis voitteko kuvitella, että tänä talvena saimme appelsiinipuustamme ainostaan yhden vaivaisen appelsiinin! Siis tasan yhden! Huutonaurua. Viime vuonna appelsiineja oli ihan kerätä asti ja niinpä ensin ajattelin, että ehkäpä nyt on vain huono appelsiinivuosi. No, naapurustossa ovat appelsiinipuut kyllä suorastaan notkuneet hedelmiä, mutta eipä vain meillä. Ilmeisesti sitruspuut voivat välillä viettää tällaista lepovuotta, jolloin sato jää huomattavasti pienemmäksi. Ainakin meidän appelsiinipuu veti lonkkaa ihan kunnolla vuonna 2020, hahah.

Appelsiinisatomme vm. 2020 koko komeudessaan. Siinä hän ylhäisessä yksinäisyydessään kypsytteli itseään. 

Vuoden 2020 viimeinen päivä oli sitten se päivä, jolloin minä tämän ainokaisen silmäteräni kävin poimimassa. Ja tiedättekö, mitä appelsiinille tein? Puristin sen mehuksi ja valmistin siitä meille raikkaat mimosa-drinkit, kun pidimme videopuhelun Suomeen ja osallistuimme näin ystäviemme uuden vuoden juhlintaan. Jospa ensi vuonna saisi sitten appelsiinejakin taas vähän runsaammin...

Ja tässä appelsiinimme jalostetussa muodossa. Kippikset uudelle vuodelle!

Näiden pikku kommellusten myötä toivotan kaikille oikein hyvää alkanutta vuotta 2021! Pientä pomppua tosin on ollut jo uudenkin vuoden taivalluksessa. Täällä Pohjois-Kaliforniassa on saatu heti vuoden kahtena ensimmäisenä päivänä tuta jo pienet maanjäristykset ja tänä aamuna meiltä posahti suihkuletku rikki kylpyhuoneessa. Vesiroiskeita oli lattiasta kattoon saakka. Näihin kuviin ja tunnelmiin päätän tältä erää ja sanon hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa.

Voi hyvät hyssykät millainen Halloween — taas!

Voi hyvät hyssykät taas, millainen Halloween siitä tulikaan! Mehän lähdimme katsokaas ukkokullan kanssa vaihteeksi vähän seikkailemaan ja sattumoisin tämä osui jälleen juuri Halloween-päivälle! Viisi vuotta sitten Halloweenina jäimme päiväksi kiinni mutaan Kuolemanlaaksossa. Tänä vuonna historia toisti tietyiltä osin itseään. Ehkä se pitäisi jo ottaa opiksi, että me ja autoilu Halloweenina emme vain kertakaikkisesti sovi yhteen. Meni nimittäin taas vähän off road -hommiksi, eikä jännitystäkään päivästä puuttunut. Paljonhan meillä oli tuoksi päiväksi suunnitelmia, mutta harva niistä toteutui.

Automme Halloween-päivän retkellä.

Taustaa

Ukkokulta sai 1,5 viikkoa sitten työnantajaltaan ex tempore ylimääräisen vapaapäivän, joka olisi Halloweenia edeltävä perjantai. Niinpä päätimme vaihtaa kotiseinien tuijottelun joksikin muuksi. Yritimme etsiä ensisijaisesti saunallista majoitusta maksimissaan kolmen tunnin ajomatkan päässä, mutta koska lomapäiväilmoitus tuli aika lyhyellä varoitusajalla, oli kaikki saunalliset majapaikat jo varattu. No, saunan korvikkeesta menisi paremman puutteessa myös poreamme ja poreammeella varustettu huoneisto löytyi Koillis-Kaliforniasta kullankaivajien mailta, Highwayn 49 varrelta. Olemme vierailleet tuolla alueella usein aikaisemminkin. Sieltä löytyy nimittäin kivoja haikkipaikkoja, söpöjä pikku kyliä, tunnelmallisia ruokapaikkoja ja houkuttelevia viinitiloja. Niinpä teimme majoitusvarauksen megametropoliin nimeltään Amador City! Kyseessä on peräti 160 asukkaan kylä, paitsi että perillä selvisi, että kyseessä on itse asiassa Kalifornian pienin kaupunki! Ensimmäisenä aamuna paikallinen kirjakauppias esitteli kylänraitilla asuinpaikkaansa meille ylpeänä: "Meillä on 160 asukasta, 90 kotitaloutta ja oma kaupunginvaltuusto!" Että siis kotitalouksienkin tarkka lukumäärä tiedettiin ja meille turisteille lueteltiin, hih.

Amador Cityn sööttiä katukuvaa iltavalaistuksessa.

Amador Cityn taverna, joka oli kylläkin koronarajoitusten myötä kiinni.

Lauantai eli Halloween-päivä koitti

Koronan vuoksi päätimme Halloweenina välttää ruuhkapaikkoja kuten viinitiloja tai kaupunkikeskittymiä. Niinpä päivän suunnitelmiimme kuului haikkaamista metsän keskellä, muutaman nähtävyyden bongaamista ja palatessa yhteen läheiseen, luomu- ja täysin aurinkoenergialla toimivaan viinitilaan tutustumista. Isoimpana houkutuksena tällä tilalla kuitenkin se, että siellä piti olla viinitilakissa, jihuu.

Ensimmäiseksi nähtävyydeksi oli valittu vesiputous. Kuvien perusteella ihan näyttävä ja Googlen arvosteluissa se oli nähtävyytenä pisteytetty jopa 4,9/5. Ei muuta kuin kohde Google Mapsiin ja menoksi. Ajoaikaa nähtävyydelle piti olla alle 1 h 20 min. 

Matka alkoi ihan hyvin, kunnes tiet alkoivat mennä yhä vain serpentiinimäisemmiksi. Lopulta saavuimme vain 32 ihmisen kylään, josta vielä käännyimme yhä vain pienemmälle tielle! Jo tuossa vaiheessa totesin, että olemmekohan me nyt ollenkaan oikealla reitillä, kun kysessä pitäisi kuitenkin olla ihan turistinähtävyys. No, se oli ollut ainoa reitti, mitä Google Maps vesiputousnähtävyydelle näytti. Jatkoimme matkaa.

Tie kuitenkin vain kapeni kapenemistaan. Lopulta ajettavissa oli enää yksi kapea kaista. Asfaltti oli huonossa kunnossa ja lopulta loppui sitten sekin. Olimme siis kapealla ja monttuisella soratiellä. Jos auto tuli vastaan, piti toisen väistää ojaan. Katsoimme, että meidän muukalaisina on parempi olla se väistävä osapuoli. Onneksi olimme liikkeellä nelivedolla, eikä ojanpohjat koituneet kohtaloksemme. Muuta merkille pantavaa tien varrella oli, että olimme ensinnäkin presidenttiehdokas Trumpin kannattajien alueella. Kannatusplakaatteja oli ripoteltu portinpieliin ja tien viereen. Lisäksi joka ikisen tontin, metsä- tai peltopalstan kohdalla oli varoituskyltti, että kyseessä oli yksityismaita ja niille astuminen oli tietenkin ehdottoman kiellettyä. Varoituskylttejä oli oikeasti paljon! Vielä alkutaipaleella tuota kuoppaista tietä vastaan ajeli ihan ystävällisen näköisiä, suurin osa harmaahapsisia papparaisia. Papparaisia, jotka ihan iloisesti avonaisesta kuskin ikkunasta nostivat kättäkin tervehdykseksi. Mutta kun kuoppatie sitten vain kapeni ja kapeni, alkoi vastaan körötellä huonokuntoisilla kotteroillaan enemmän sellaista, no metamfetamiinin käyttäjän näköistä epämääräistä häiskää. Ai minkä näköistä? No sellaista, ettei esimerkiksi syyhygienia ole kuulunut heidän prioriteetteihinsa enää pitkään aikaan. Tunnelma tiellä alkoi olla aika jännittynyt. Minua oikeasti pelotti.

Noin kolmen mailin kohdalla navigaattori olisi ajattanut meidät yksityistielle. Se oli big no-no, eli ei missään nimessä! En ikikuuna päivänä lähtisi näiden hampaattomien veijareiden yksityisteille autoilemaan. Tällä kohtaa meillä ei tietenkään ollut enää puhelinkenttää, että olisi netistä voinut tarkistaa reittiä tai mitään muutakaan lisäinfoa nähtävyydelle pääsystä. Lisäksi tie oli niin kapea, ettei siinä voinut tehdä U-käännöstäkään. Ja kenen yksityisen pihaportin edessä uskaltaisit edes alkaa autoasi epätoivoisesti sahraamaan, kun vastassa voisi olla luotisade. Niinpä oli jatkettava matkaa ja toivoa turvallista poispääsyä. Lopulta, vajaan viiden mailin (8 km) ajon jälkeen tulimme umpikujaan. Vastassa oli ainoastaan yksityistie ja kyltti, että kuka sille ajaa, voi varautua omistajan syytteisiin. 

Tässä kohtaa auton onneksi mahtui kääntämään. Päätimme hiukan jaloitella ja vetää vähän happea. Sama pomppuinen viisimailinen, yksityisalueiden keskellä, oli nimittäin nyt ajettava takaisin. Puhelinverkkoa ei edelleenkään ollut. Jaloitellessamme yhtäkkiä tieltä alkoi meitä lähestyä iso ja vihaisen näköinen koira. Molemminpuolinen jähmettyminen ja tuijotuskisa. Tulisiko tässä meille vielä hampaankuvat takalistoon? No, koira hiipi lähemmäksi ukkokultaa ja luojan kiitos, alkoi sitten heiluttamaan häntäänsä ja kerjäämään rapsutuksia. On se onni, että ukkokulta on tuollainen kissa- ja koirakuiskaaja, joka saa nopeasti puolelleen karvapallon kuin karvapallon.

Lähdimme ajamaan takaisin päin, koiran saatellessa meitä vielä pitkään auton rinnalla tai edessä. Paluumatka kuoppatiellä tuntui tulomatkaakin tuskaisen paljon pidemmälle, sillä minulle iski vielä kova pissahätä. Rakko hölskyi joka montussa ja mutkassa. Mutta eipä siinä uskaltanut mennä kenenkään yksityismaille kyykkimään. Vielä olisin saanut liudan hauleja ahteriini muistoksi!

Tähän kylttiin ja alkavaan yksityistiehen se matka sitten tyssäsi. Muita kuvia ei monttutieltä oikein uskaltanut edes ottaa.

Lounastauko

Google Maps ajatti meidät siis jonnekin aivan hevonjeeraan. Tunnin ja vartin matka oli venynyt jo kolmeen tuntiin, joten nyt oli saatava välissä jo jotakin lounasta. Ajoimme Arnoldin kaupunkiin, ostimme lounassämpylät ja nautimme ne romanttisesti kaupan parkkipaikalla auton takakontista. Nyt kun puhelinverkkoa taas oli, tutkimme mitä muuta kautta kyseisille vesiputouksille oikein voisi päästä. Totuus oli, ettei missään oikein tarkkaan kerrottu, mistä putouksille vievä haikkipolku alkoi. Nyt ukkokulta luki myös muiden antamia palautteita, joiden mukaan haikkipolku vesiputouksille olisi lisäksi todella huonosti merkattu. (Tässä kohtaa ihmettelimme ääneen, miksi nähtävyyden arvostelut sitten olivat kuitenkin niin hyvät? Siksikö, että ne ketkä olivat putouksen lopulta löytäneet, olivat onnekkaasti päässeet metsästä eksymättä vielä takaisinkin!) Lopulta ihan vain karttaa tutkimalla ukkokulta arvioi, että voisimme yrittää lähestyä putouspaikkaa nyt toisesta ilmansuunnasta. Joten ei muuta kuin leivät nassuun, uusi kohde navigaattoriin ja menoksi.

Yritys nro 2

Tällä kertaa tie vei hienojen lomahuviloiden alueelle. Yhden pikku tien päästä tämä mahdollinen haikkipolku sitten lähti. Mitään opasteviittoja ei ollut, ei myöskään sanallakaan mainittu vesiputousta. No, jätimme auton tienvarteen ja aloitimme haikin. Noin kilometrin päässä odotti kuitenkin tenkkapoo. Haikkipolku todellakin loppui. Kartan mukaan piti kääntyä oikealle, mutta siinä ei 20 metrin jälkeen näkynyt enää mitään poluntapaistakaan! Nousimme vielä läheiselle kukkulalle nähdäksemme paremmin, mutta ei, ei polun polkua. 

Tästä sen polun pitäisi mennä. No, ei vaan mene.

Alkupää polusta oli tällaista.

Luovutimme ja palasimme autolle. Ehkä olisi vielä yksi ilmansuunta, josta voisimme vesiputousta lähestyä. Paikasta nimeltään The Top of the World, mielenkiintoista. Ajomatka alkakoon. Noh, tällä kertaa ajoimme kyllä jonkin täysin vieraan haikkipolun alkuun. Tie paikalle oli kertakaikkisen haastava. Ilman nelivetoa ja auton korkeata maavaraa tielle ei olisi ollut mitään asiaa! En ole varmaan koskaan nähnyt tien olevan niin hienojakoista, paikoin punaista paikoin keltaista pölyä! Oikeastaan, en ole elämässäni nähnyt yhtä hienojakoista hiekkapölyä missään dyyneilläkään! Se siis leijaili ja tarttui kuin takiainen ihan joka paikkaan ja meiltä meni molemmilta kengätkin käyttökelvottomiksi tuon pölyn ansiosta. Tai kyllä niistä vielä kengät sai, kun ne myöhemmin pesi. Tämä hienojakoinen, tunkeutuva pöly sai meidät nyt lopulta luopumaan koko ajatuksesta vesiputouksien näkemisestä. Ja tässähän oli nyt jo sellaiset 4 - 5 tuntia istuttu autossa pelkästään oikeata haikkipolkua etsien, joten parhain haikki-innostus oli kyllä päässyt jo pahemman kerran lässähtämään. Pitäkää putouksenne! Ehkä ensi kerralla sitten, kun tiedämme mihin tulla ja millaisella varustuksella.

Vielä kotona useiden satojen ajokilometrien jälkeen meidän autonrenkaat näytti tälle sen pölytien jäljiltä. Ukkokulta risti nämä Halloween-renkaiksi. Ja aivan, niissähän on kurpitsajuhlan värit, mustaa ja oranssia!

Seuraavat nähtävyydet

No, päivän seuraava kohde piti olla hieno linna. Netin mukaan linna olisi ollut avoinna yleisölle ainoastaan tuona lauantaina ja rajoitetun kellonajan klo 10 - 13. Noh, koskapa vesiputous oli lopulta noinkin saavuttamattomissa ja ajomatkat venyivät alkuperäisestä suunnitelmasta reilusti, oli linna tietenkin siltä päivältä (ja koko seuraavan viikon) kiinni. Päätimme, että ajamme linnan kautta sunnuntaina paluumatkalla kotiin. Jos siitä edes vilausta pääsisi näkemään.

Viimeinen "toivo" päivän nähtävyyksistä oli luomuviinitilan kissa. Sinnekin meidän oli alunpitäen tarkoitus mennä majapaikastamme kävellen, mutta koska aikaa oli tuhraantunut jo niin, oli ratkaisuna kurvata autolla sinnekin. Tulimme viinitilalle. Sentään se oli vielä avoinna. Vastassa oli kolme iloista koiraa. Olimme tilan ainoat asiakkaat, mikä oli koronan puolesta meille tietenkin tosi hyvä. Pääsimmekin mukavaan juttuun viinitilan omistaja-maistattajan kanssa. Kerroimme mm. aamupäivän autoseikkailustamme ja yritimme sillä selittää, miksi olemme jaloistamme yltäpäältä oranssissa pölyssä. Eräänlainen Halloween-asu taas, joo! Kun kerroimme pompputien yksityisalueista ja -teistä sekä lukuisista varoituskylteistä, tiesi leidi kertoa, että sillä alueellahan on siis laittomia kannabisviljelmiä ja siksi alueella on niin kovat ukaasit ulkopuolisille pysyä poissa yksityisalueilta. Jep, kyseessähän on siis samanlainen "murder mountain" kuin Pohjois-Kalifornian Humboldtin piirikunnassa. Ei minua siis ihan turhaan siellä pelottanut. (Suosittelen jokaista ainakin täällä päin asuvaa ja miksei matkustelevaakin katsomaan dokumenttisarjan Murder Mountain Netflixistä. Tai ainakin Humboldtin piirikunta kannattaa painaa mieleen. Kyseessä on siis laillisten ja laittomien kannabisviljelmien alue, jossa vallitsee ns. omat lait. Monille viljelmille kokoontuu omanlaisiaan kommuuneja työleireille, pakoon muuta yhteiskuntaa. Piirikunnassa on kadonnut useita henkilöitä ja tuossa dokumenttisarjassa seurataan mm. paria eri perheen vanhempaa, jotka yrittävät etsiä kadonnutta aikuisikäistä lastaan. Miehen etsimä poika löytyi lopulta murhattuna, eikä hän varmasti ole ainoa tuon alueen ja oman käden oikeuksien uhri. Siitä myös nimitys Murder Mountain. Useita ihmisiä on mystisesti kateissa tuolla alueella tänäkin päivänä.)

Mutta missä siis viinitilan kissa? Lopulta kysyimme leidiltä suoraan, että missäs se teidän kissa oikein luuraa. No, siihenpä omistajaleidi huokaa, että no aivan vasta se tässä edellisten asiakkaiden kanssa kiehnäsi, mutta nyt se katosi jonnekin. Siinä sitten jokainen meistä vuorollaan huhuili kissan perään viinivarastohuoneista ja pihalta. Ukkokulta soitti puhelimestaan jopa toisen kissan mau'untaa houkutukseksi, hihih. Mutta ei, kissa ei vain halunnut tulla nyt näytille. Varmastikin kissan vierailukiintiö oli siltä päivältä jo käytetty. Viinit tilalla olivat kyllä tosi hyviä ja vähän harvinaisempia rypälelajikkeita Kaliforniassa, joten pari kolme pulloa lähti mukaan kotiinviemisiksi. Ei siis täysin turha reissu.

Että tällaista nähtävyyksien katselua Halloweenina. Ei sitten tullut nähtyä vesiputousta, ei juurikaan haikkimaisemia, ei linnaa, eikä viinitilan kissaa. Monttuista yhden kaistan ajoväylää ja superpölyistä kinttupolkua kylläkin. Trumpin kannattajia ja epämääräisiä, hampaattomia peikkoja. Romanttinen lounaskin nautittiin asfalttiparkkipaikalla auton takakontista, haha. No, majapaikassa laskin sitten meille kuuman porekylvyn ja kylvyn jälkeen nautimme maittavan illallisen ulkona Amador Cityn ravintolassa. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Preston Castle. Tältä se linna sitten seuraavana päivänä piikkilanka-aidan takaa kuvattuna näytti.

Vaikkei tuo Halloween varsinaisesti ihan nappiin mennyt kaikilta osin, niin muutoin tuo pidennetty viikonloppureissu oli kyllä tosi piristävä. Eikä vähiten siksi, että minusta oli aivan mahtavaa pysytellä pari kolme päivää täysin uutispimennossa. Tai no, Sean Conneryn todella ikävä kuolinuutinen saavutti somen kautta, mutta että korvani ja pääni saivat taukoa USA:n presidentinvaaleista ja maailmalla yhä nousevista koronaluvuista. 

Tällaisia matkamuistoja kertyi tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Kun yli 30 vuotta vanha haaveesi on toteutumassa...

Jatkan blogissani vielä yhden postauksen verran Etelä-Amerikan lomamatkastamme. Kyseessä ei kuitenkaan ole puhdas matkailupostaus, vaan ennemminkin taas yksi osoitus siitä, ettei minun kohdallani asiat tuppaa menemään kuten Strömsössä. Eräänlaista kovan onnen matkailuahan se taas yhdessä vaiheessa oli. Tämä on tarina erään pitkäaikaisen unelman toteutumisesta ja kuinka se uhkaa jäädäkin toteutumatta aivan viime metreillä.

Unelmani lapsuusvuosista asti

Olen haaveillut Argentiinasta ja eritoten Buenos Airesista aivan pikku tytöstä asti. Unelmani on ollut päästä katsomaan Buenos Airesiin katutangoa ja ehkäpä peräti myös aitoa, argentiinalaisen tangon näytöstä. Noh, lokakuisen matkamme päätepisteenä oli juurikin Buenos Aires. Iiks, ihanaa! Olin jo ennen matkaa aivan onneni kukkuloilla. Yli 30 vuotta vanha unelmani saattaisi siis viimeinkin toteutua! Kröhöm, tässähän voitaneen siis puhua jopa 35 vuoden ikäisestä unelmastani!

Suunnitelmamme oli jatkaa matkaamme eräänä lauantaina Patagoniasta, pienestä eteläargentiinalaisesta kaupungista Buenos Airesiin. Lennot oli varattuina iltapäiväksi, joten jo lauantai-iltana pääsisimme tutkimaan tuota unelmieni kohdekaupunkia. Ja heti seuraavaksi sunnuntai-illaksi meillä olisi liput huikeaan ja ennalta kehuttuun tangonäytökseen! Odotin tuota hetkeä kuin kuuta nousevaa. 

Kunnes kohtalo puuttui peliin

Lauantaiaamuna saimme kuitenkin yllättäen tietää, että lentomme Buenos Airesiin oli peruttu! Alkoi uusien, korvaavien lentoyhteyksien selvittely. Ja mehän olimme siis hyvin pienessä, 30 000 asukkaan kaupungissa, käytännössä keskellä Patagonian erämaita, joten päivittäistä lentoliikennettä ei todellakaan ollut paljon. Samaisen lentoyhtiön seuraava lento lennettäisiin vasta tiistaina. Apua, meille aivan liian myöhään! Tiistai-iltana meillä lähtisi jo lento takaisin kotiin Kaliforniaan. Ja tuo lentoaikataulu tietäisi myös sitä, että saisimme unohtaa tangoshowt tyystin.

Pian alkoi selvitä, että moni muukin lento oli peruttu. Syy meidänkin lentomme peruuntumiseen alkoi valjeta. Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, Buenos Airesiin oli iskenyt raju ukkosmyrsky ja salama oli iskenyt kotimaan lentojen lentokentän lennonjohtotorniin aiheuttaen tornissa tulipalon! Käytännössä koko Argentiinan sisäinen lentoliikenne pysähtyi useiksi tunneiksi lähes kaikkien kotimaan lentojen lentäessä nimenomaan Buenos Airesin kautta. Lentokatastrofi ei siis suinkaan koskettanut ainoastaan meitä, vaan kyseessä oli valtakunnallinen hässäkkä. Argentiinalainen hässäkkä. 

En ollut uskoa koko tapausta todeksi! Juuri, kun olin saavuttamassa 35 vuotta haaveilemani kohteen, sattuu ja tapahtuu jotakin tällaista. Tilanne tuntui sillä hetkellä paitsi uskomattomalta, myös toivottomalta. Henkilöautolla matka Buenos Airesiin olisi kestänyt yli 32 tuntia, bussilla noin 40 tuntia. Niinpä lento olisi oikeastaan ainoa järkevä vaihtoehto matkan jatkamiseen. Jokainen odotettu lisätunti söi aikaamme tutkia Buenos Airesia ja tottahan toki vaakalaudalla oli, ehtisimmekö lainkaan tangonäytökseen!

Muutaman tunnin selvittelyjen jälkeen saimme kuin ihmeen kaupalla lennot toisen lentoyhtiön lennolle. Lento lähtisi sunnuntaina iltapäivällä. Vielä olisi siis toiveita ehtiä illan tanssinäytökseen. Noh, lopulta tangonäytökseen ehtiminen meni tosi täpäräksi. Vielä tämä sunnuntainenkin lento oli noin 1,5 tuntia myöhässä! Olin aika tulisilla hiilillä lähtölentokentällä, kun viiveminuutit näyttötauluilla vain kasvoivat kasvamistaan. Lopulta lento kuitenkin lähti. Buenos Airesissa nakkasimme matkalaukut hotellille melkeinpä kaaressa ja ajoimme renkaat ulvoen tangonäytöspaikalle. Huh, ehdimme viime tingassa! Ennen tangonäytöstä olisi ollut vielä tarjolla noin tunnin mittainen tangon opetustunti, minun mukavuusaluettani, ukkokullan kauhu, hah hah, mutta tuolle tanssitunnille en koskaan sitten ehtinyt. Tangoshow oli kuitenkin vaikuttava. Juuri niin upea kuin oletinkin. Ahmin puolitoistatuntisen näytöksen jokaisella solullani. Jännitysnäytelmä oli saanut onnellisen lopun. 

Ooh, unelmieni täyttymys!

Vanhaa tyyliä! Live-orkesteri soitti koko näytöksen tuolta lavan takaa ylälehtereiltä. Se oli komeaa kuunneltavaa!

Taitavia laulajia! Myös puvustus oli upeaa ja jo pelkästään sen katselu sai minut haltioitumaan!

Lopulta jo vähän nauratti

Lentohässäkän vuoksi jouduimme viettämään vielä yhden lisäyön tuossa pienessä tuppukaupungissa. Majapaikaksi löytyi aika vaatimaton hotelli, jossa kävi illan ja yön aikana kova vinkka ikkunoista. Huoneen ainoa lämmitin oli vessan lattialämmitin. Oli se kuulkaas kylmä yö nukkua! Kun sitten lopulta vaihtoehtoinen lento oli varmistunut ja näytti, että ehdimme vielä tanssinäytökseenkin, alkoi hymy palata kasvoilleni ja murjaisin jo mustaa huumoria koko tilanteesta. Ehkäpä muistatte Patagonia-postaukseni, jossa kerroin calafate-marjasta. Patagoniassa on uskomus, että syötyään tuota marjaa se tarkoittaa, että jonakin päivänä palaa vielä uudelleen. No, mekin nautimme tuota marjaa eri muodoissaan varmistaaksemme jonakin päivänä paluumme Patagoniaan. Mutta nyt minua lähinnä nauratti. Olimme jumissa patagonialaisessa tuppukaupungissa. Jos siis jonakin päivänä haluaisimme tulla Patagoniaan uudestaan, eikö meidän pitäisi ensin päästä pois sieltä?! Hah hah!

Kun siis ison osan elämästäsi olet haaveillut jostakin ja tuon haaveen toteutuminen on melkeinpä jo näppiesi ulottuvilla, mitä vaan voi vielä näemmä tapahtua! Ainakin minun kohdallani kävi näin. Tapaus rokotti meiltä lopulta noin 1,5 vuorokautta aikaa Buenos Airesissa, mutta kyllä minä jäljelle jäävät kaksi päivää yritin käyttää mahdollisimman tehokkaasti. Buenos Aires on kyllä lempikaupunkini ja unelmoin palaavani sinne vielä jonakin päivänä! Kun jäihän se tangotuntikin ottamatta. Toivon mukaan siihen ei mene toiset 35 vuotta, vaikka hyväähän kannattaa toki aina odottaa!

Muistakaa lukijani unelmoida! Voi viedä aikaa, mutta jonakin päivänä unelmasi voivat hyvinkin toteutua. Näihin unelmiin päätän tällä kertaa ja sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Lumimyrskyn silmässä Suomeen

Olen saapunut joululomalle Suomeen ja tämä postaus kertoo matkastani tänne. Kohdallani kun tuppaa asiat usein menemään toisin kuin Strömsössä ja eihän tästäkään Kaliforniasta Ouluun matkastani mikään onnistunut tullut. Siitähän muodostui suorastaan karmea päivä!

Näin seesteiselle näytti sää ilta-auringossa Oaklandin kentällä Kaliforniassa.

Matkan kesto

Kävin viimeksi Suomessa elokuussa ja kenties muistattekin, kuinka silloin ilakoin lyhyestä matkustusajasta USA:n länsirannikolta aina Ouluun asti. Silloin Finnair vielä operoi suoraa yhteyttä San Francisco - Helsinki, minkä ansiosta pääsin vain yhdellä koneen vaihdolla Ouluun. Tuolloin matka-aikani kutistui ihanaksi 13 tunniksi. No, nyt minun oli pakko ottaa kolme eri lentoa ja lopulta matkustusajaksi ovelta ovelle muodostui 26,5 tuntia! Puhutaan siis melkoisista eroista matkustusajassa.

Toki alunperin matkustusaikani ei pitänyt olla aivan noin hurja, kuitenkin reilusti yli 20 tuntia, mutta Suomen ja Ruotsin yllä myllertänyt lumimyrsky teki minun ja monen muun matkantekoon tepposet:

Tukholman kentällä se alkoi

Jo Kaliforniasta lähdettäessä kone pääsi lähtemään hiukan myöhässä, mutta lennon aikana aikataulua saatiin kirittyä ja kone saapui kuitenkin ajallaan Tukholmaan. Tukholman kentällä sain lentoyhtiöltä tekstiviestin, että viimeisin lentoni Helsinki - Oulu tulisi olemaan 51 minuuttia myöhässä. Ihmettelin matkakaverini kanssa, että onpa jännä, että jo näin hyvissä ajoin etukäteen tietävät koneen olevan myöhässä. No, ei tarvinnut kuin ulos katsoa, niin syykin selvisi. Myös Tukholmassa oli nimittäin aivan järkyttävä lumimyrsky ja useat lennot myöhässä. Myös meidän Helsinkiin lähtevä lentomme oli. Yhdessä välin katselin kiitoradalle ja siellä suhasi ainakin 20 jättimäistä lumiauraa, jotka yrittivät pitää kiitoradan kunnossa. Lunta tuli massoittain. Lopulta lentomme lähti Tukholmasta kaksi tuntia aikataulustaan jäljessä.

Tässä vaiheessa tajusin, etten enää ehdi Helsingissä tekemään uutta lähtöselvitystä Oulun lennolleni. (Lentoyhtiö Norwegianin nettisivujen kautta pystyy tekemään samalle lipulle vain kahden lennon varauksia, ei kolmen, joten en saanut kaikkia kolmea lentoani samalle lipulle. Tästä syystä jouduin tekemään uuden lähtöselvityksen Helsingissä turvatarkastuksineen kaikkineen. Ja jos olisin myöhästynyt Oulun koneesta, ei lentoyhtiö välttämättä olisi vastuussa järjestämään minulle uutta lentoa, koska viimeinen lento oli tilattu eri lipulle. Jälkeenpäin kuulin, että ainakin Supersaver-sivuston kautta kolmekin Norwegianin lentoa samalle lipulle onnistuu ja jatkossa aion kyllä ehdottomasti käyttää kyseistä sivustoa, jos Norwegiania käytän. Tämäpä vinkiksi muillekin.)

Uuden lähtöselvityksen lisäksi myös laukku oli odotettava ruumasta ja saatava siihen uudet tarrat Ouluun asti. Tässä vaiheessa stressikäyräni nousi todella korkealle. Jäin Arlandan lentokentällä koneellisestamme viimeisten joukkoon ja sain aivan viime minuuteilla tehtyä lähtöselvityksen itselleni Norwegianin oman portaalin kautta. Heillähän ei esimerkiksi ole tekstiviestimahdollisuutta lähtöselvityksen tekoon kuten joillakin lentoyhtiöillä. Huh, ainakin sain siis itseni ilmoitettua Oulun lennolle, mutta miten kävisi laukun...

Kun kone laskeutui Helsinkiin, sain uuden tekstiviestin lentoyhtiöltä. Oulun kone tulisi olemaan kaksi tuntia myöhässä. Ei kiva, että kokonaismatka-aika venähti taas, mutta toisaalta tämä antoi minulle lisää minuutteja juosta laukkuni kanssa laukkuhihnalta check-in-tiskille laittaakseni laukun eteenpäin. Mutta... Helsinki-Vantaallahan se vasta kaaos odottikin! Jokainen viime päivinä suomalaisia iltapäivälehtiä lukenut tietää, kuinka kaoottinen tilanne Helsinki-Vantaan lentokentällä lumimyrskyn vuoksi oli. Useita lentoja myöhässä, useita kokonaan peruttu ja yhden lehtijutun mukaan ainakin 4 500 matkustajaa jäi kokonaan ilman lentoa. Matkalaukkujen tuloaulassa minua odottikin siis kaamea näky. Jo useamman minun lentoani aikaisemman lennon laukkujakaan ei vielä oltu toimitettu matkustajille, enkä ole koskaan nähnyt Helsinki-Vantaalla kyseistä laukkuhihnatilaa niin ruuhkaisena kuin se tiistaina illalla oli! Kun lopulta sain laukkuni, kiidin lentoyhtiön tiskille ja sain kuin sainkin matkalaukkuni vielä kirjatuksi Oulun lennolle. Huoh!

Tältä näytti Tukholman kentällä heti laskeuduttuamme. Pahin lumimyräkkä oli vasta tuloillaan.

Sitten alkoivat kitutunnit

Lentoyhtiö antoi Oulun konetta odottaville 10 euron voucherit Helsinki-Vantaan lentokentän ravintoloissa tai kahviloissa käytettäväksi. Onneksi jokunen ruokaa tarjoava paikka kentällä oli vielä auki, vaikka iltamyöhä jo olikin. Vähän väliä tuli kuulutuksia yhä myöhemmäksi siirretyistä tai kokonaan perutuista lennoista. Noin klo 21.30 aikaan lentokentällä myös kuulutettiin, että Helsingin alueen kaikki hotellit olivat jo täynnä. Niinpä lentoyhtiöt eivät voineet enää varata majapaikkoja matkustajilleen, joiden lento peruttiin kokonaan. Kiva! Sääliksi kävi mm. sen lennon porukka, jolta lento kuulutettiin peruutetuksi klo 23.45! Ei varmasti enää mitään mahdollisuutta saada majapaikkaa mistään lähialueelta.

Tässä vaiheessa myös Norwegianin tiedotus meille matkustajille päin tyrehtyi kokonaan. Kaksi tuntia alkuperäisestä lähtöajasta oli jo kulunut, mutta uutta lähtöaikaa ei tiedotettu missään, ei siis edes lentokentän näyttötauluilla. Matkakaverini kanssa sitten seurattiin eri nettisivuja, kuten Norwegianin omat sivut sekä Oulun lentokentän lähtevien ja saapuvien lentojen listaa, ja näistä kävi ilmi, että meidän koneemme arvioitu lähtöaika oli nyt jo kolme tuntia alkuperäistä ajankohtaansa jäljempänä. Kyllähän ne todellisia kitutunteja olivat! Ja viimeiseen asti pelkäsimme, että vieläköhän meidänkin lentomme tullaan perumaan...

Lentomme lähtöportti vaihdettiin vielä viime metreillä. Kuin kohtalon ivaa, lähtöportilla oli kyltti "Be on time". Just, oli kyllä melkoista irvailua siinä tilanteessa ja siinä vaiheessa iltaa ja matkantekoa.

Isoksi onneksemme lentomme kuitenkin lennettiin, vaikkakin noin 3,5 tuntia myöhässä. Koneemme joutui vielä ennen kiitorataa jonottamaan jäänpoistokoneen käsittelyyn, mutta siinä vaiheessa olo oli jo helpottunut, sillä tiedossa oli, että vielä tässä pääsee kuin pääseekin määränpäähänsä. Lisäyö lentokentän kovilla penkeillä tai lattialla torkkuen ei suoraan sanoen houkutellut, kun matkustustunteja oli takana reilusti jo yli vuorokauden verran. 

Lopulta pääsin kotiin klo 02 yöllä. Olin nukkunut vain yhden tunnin koko matkan ja viimeisen 33 tunnin aikana. Niinpä tässä on melkoiset univelat nyt hoidettavana ja jetlagin riivaamana keskellä Suomen yötä tämäkin postaus on kirjoitettu. Olo on siis melkoisen töttöröö. 

Tässä kuva Oulun keskustan tuntumasta klo 02 yöllä. Lunta tuli edelleen sakeasti.

Isona ilona tässä matkustushässäkässä oli, että sattui olemaan matkakaveri mukana, ukkokulta tulee joululomalle Suomeen vasta ensi viikolla, joten kaikkea sitä piinaa saatiin voivotella yhdessä. Lisäksi näimme muutamia julkkiksiakin lentokentillä. Jos en aivan väärin nähnyt, niin Oaklandin kentällä oli Ulla Tapaninen tai hänen ilmetty kaksoisolentonsa. Tukholman Arlandassa näimme Jope Ruonansuun, Nalle Wahlroosin, Jari Sillanpään ja oletettavasti myös Waltteri Torikan. Helsingissä Jopen ja minun laukut tulivat hihnalla peräkanaa, hi hii! Tällä matkalla ilo oli revittävä pienistä asioista.

Mutta hei, nyt lähden taas yrittämään, josko Nukkumatin unihiekkaa riittäisi minullekin asti, joten teille sanon jälleen hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!