Paluu Piilaaksoon, kotiin

Olen palannut kymmenen viikon Suomi-matkaltani takaisin Piilaaksoon, kotiin. Päässäni risteilee tunteita ja ajatuksia laidasta laitaan. Oloni on lievästi ilmaistuna pöllämystynyt. Kymmenen viikkoa pois omasta arjesta. Aivan kuin minut olisi nakattu noiksi viikoiksi pyykinpesukoneeseen ja säädetty linkous täysille. Sellaista pyöritystä, että näin jälkikäteenkin vielä hirvittää. Ja nyt, kymmenen viikkoa myöhemmin minut on nostettu pyykkinarulle kuivumaan, edelleen kuin märkä rätti. Ensimmäisistä viikoista Suomessa en muista paljoakaan ja ajatustyötä kesän tapahtumista on minulla vielä paljon edessäni. Lähdöstäni takaisin Kaliforniaan voi olla lukuisia mielipiteitä, mutta kukaanhan ei tiedä kaikkia lähtöpäätökseeni liittyviä seikkoja perinpohjin. En tule jakamaan julkisessa blogissani myöskään lähipiiriäni koskettavista asioista tällä erää enempää. Kuittaan toteamalla lyhyesti, että tilanne on hallinnassa mitä se ei vielä alkukesästä ollut. Jo edellisen postauksen tiimoilta sain taas muistutuksen, että mitä enemmän henkilökohtaista ja kipeääkin asiaa blogissaan jakaa, sitä suurempi riski on saada myös kommentteja, jotka satuttavat. Kun asioista ja yksityiskohdista ei halua kirjoittaa kaikkea auki, niin niistä tietämättömät lukijat voivat haluta jakaa elämänohjeitaan. Kenties ne ovat hyväntahtoisiksi tarkoitettu, mutta ytimen ohi osuessaan lopputulos on negatiivinen ja pahoittaa mielen. Tsemppiviestit ja myötäelämiset ovat tietenkin aina asia erikseen. Ne antavat voimaa. Kiitos niistä.

Paitsi että Suomi-matkani oli poikkeuksellisen pitkä, sitä siivittivät myös aivan poikkeukselliset tapahtumat. Lisäksi oli todella poikkeuksellista, etten tavannut ainoatakaan ystävääni koko tuona aikana. Tapasin ainoastaan läheisiäni, mm. kahta läheisintä serkkuani. Nyt oli aika olla ihan vain omien läheisten kesken, eikä minulla voimavaroja varmaan paljon muuhun olisi ollutkaan. Yksi tapaaminen teki kuitenkin poikkeuksen. Sovimme ukkokullan kanssa treffit pienen kummipoikamme ja hänen vanhempiensa kanssa. Pienellä pojulla kun oli kovin vähän muistijälkeä meistä kummivanhemmistaan pienen ikänsä vuoksi, joten tuo mukava jälleennäkeminen sovittiin viimeiselle illalle Suomessa. Sitten viimeiset löylyt, viimeiset pakkailut, viimeiset vähäiset yöunet ja lentokentälle.

Lähtövalmisteluja ja yllätyksiä

Matkavalmisteluihin kuului tällä kertaa omanlaistaan jännitystä. Yhdysvallat vaatii negatiivisen koronatestin kaikilta maahantulijoilta, myös tuplarokotuksen saaneilta. Jo keväällä alkoi koronatesteissä saada jalansijaa kotona tehtävät testit. Yksi niistä oli USA:n terveysviranomaisen CDC:n hyväksymä myös matkustamisen yhteydessä käytettäväksi, samoin muutamat lentoyhtiöt suosittelivat juuri tätä kotitestiä. Niinpä ukkokulta osti testipaketin, joka sisälsi testit kuuteen eri testikertaan, ja toi sen mukanaan Suomeen. Oman jännitteensä testin tekemiseksi toi se, että testi piti tehdä videoyhteyden kautta USA:n itärannikkollla sijaitsevaan laboratorioon. Jossakin vaiheessa kesää testi oli saavuttanut ilmeisesti niin hurjan suosion, että testaajat olivat joutuneet jonottamaan omaa videoyhteysaikaansa laboratorioon jopa yli seitsemän tuntia! Niinpä meidänkin oli varattava käytännössä yksi päivä aikaa, jos molemmilla sattuisi vuorollaan monen tunnin jonotus, että testiä pääsisi ylipäätään tekemään. Meidän kohdalla ruuhkat oli ilmeisesti kuitenkin saatu puretuiksi, eikä jonoa ollut muutamaa minuuttia pidempää. Testin tulos näkyi totta kai testipaketissa 15 minuutissa, mutta jotta siitä saatiin virallinen, matkustukseen oikeuttava dokumentti, täytyi laboratorion todentaa videoyhteyden avulla testin tekevä henkilö, valvoa, että testi tehtiin oikein ja ettei testiä manipuloitu millään tavalla tulosta odotellessa. Testi oli oikein kätevä tehdä ja säästi meiltä kahdelta pitkän pennin rahaa. Oulussa matkustustarkoitukseen koronatestejä tarjoavia tahoja on huomattavasti rajoitetummin kuin vaikkapa pääkaupunkiseudulla, joten testien hinnatkin hipovat Oulussa taivaita. Kuuden testin setistä saimme molemmat tehtyä viralliset matkustukseen oikeuttavat testit. Lisäksi ukkokulta teki setistä kaksi testiä kotioloissa ilman videoyhteyttä ihan vain omaksi varmistuksekseen ennen kuin tapasi ikääntyneitä ja heikentyneen immuniteetin omaavia läheisiä. Loput kaksi testiä ukkokulta antoi amerikkalaisille sukulaisilleen, jotka olivat sattumoisin samaan aikaan visiitillä Oulussa. Kaikesta etukäteisjännityksestä huolimatta koronatestaus kotioloissa sujui kohdallamme ilman lisämutkia.

Koronakotitesti tuloksineen ja testissä käytetty reagenssi. Alaosassa näkyvä tikku on se nenässä pyöritetty vanupuikko. Negatiivista näytti, huh, sillä olin viettänyt paljon aikaa sairaalassa ja kulkenut päivystyspoliknlinikan ja infektiopotilaiden vastaanoton läpi useaan otteeseen. Some-ryhmissä annettiin muuten vinkkinä, että mikäli amerikkalaisen testilabran englanninkielinen videoyhteyslinja on tukkeutunut, kannattaisi kokeilla espanjankielistä, joka on huomattavasti vähemmän ruuhkautunut. Kerroin serkuilleni kotitestin tekemisestä ja vinkki espanjankielisestä sai aikaan hymyjä ja silmien muljauttelua. Mutta kuulemani mukaan puhuisivat sujuvaa englantia myös espanjakanavalla, ettei välttämättä olisi tarvinnut testata koronan lisäksi omia (unohtuneita) espanjan taitojaan.

No, jos koronatestaus ennen paluumatkaa meni putkeen, niin sittenhän tupsahtikin muita yllätyksiä eteen. Sitä meikäläiselle tyypillistä sattuu ja tapahtuu -osastoa, kuten yksi ystäväni tapahtumienkulusta tuumasi. Vain vuorokausi ennen paluumatkaa minulta paukahti nimittäin sylkitiehye tukkoon. Tämä oli toinen kerta elämässäni eli en kauhistunut kankeaksi, vaikka kaulaani turposi lähes kahden kananmunan kokoinen pallukka vain muutamissa sekunneissa. Kyllähän se tosi kipeä oli ja toisaalta säikäytti, turpoaako kaula kokonaan umpeen. Tilanne sattui uusimaan vielä lentokoneessakin, mutta kotikonstein oireen kanssa on tähän asti vielä pärjätty. Mutta kyllä säikäytti (ja stressasi), että vaatiiko turvonnut pallukka kaulassani vielä lekurireissun Suomessa vain muutamia tunteja ennen paluulennon lähtöä, huh huh!

Kotonakin jännitettävää

Pientä jännitystä oli ilmassa myös, kun palasimme kotiimme Kaliforniassa. Kesän aikana kotimme on nimittäin saanut aikamoisen kasvojen- ja varustelukohotuksen, kun vuokraemäntämme sai yllättäen päähänsä asentaa kotiimme uudet sisäovet ja koneellisen ilmastoinnin! Tai no, oviprojektihan on vielä pahemman kerran kesken, aikataulutus kiinalaisten kanssa on ollut "haastavahko", mutta ilmastointi hurisee jo niin kuin pitääkin. Ilmastointi tuleekin oitis todella tarpeeseen, sillä eilen, heti ensimmäisenä päivänä meillä täällä Piilaaksossa oli 34 astetta lämmintä ja samanmoisia lukemia on luvassa nyt koko viikonlopuksi. Tervetullutta lisähyötyä saamme ilmastoinnin suodattimista, sillä parhaillaankin Kaliforniassa eletään taas maastopaloaikaa, eikä tätä kirjoittaessani ilmanlaatu ulkona ole ollut terveellisellä tasolla enää pariin tuntiin.

Perinteinen puutarhan tarkistuskierros

Palatessani Kalifornian kotiin minulla on aina tapana tehdä pihan ja puutarhan tarkistus. Kierros on yleensäkin aina hiukan kutkuttava, mutta nyt kun edellisestä turneestani pihamaalla oli kulunut jo 2,5 kuukautta, olivat yllätyksetkin enemmän kuin mahdollisia. Ja olihan niitä. Viikunapuumme notkuu nyt kypsää poimittavaa aivan hurjat määrät, vaikka yhtä ystävää olin jo pyytänyt käydä satoa poimimassa meidän ollessamme poissa. Sitruunapuut sen sijaan ovat nyt hiukan erikoisessa jamassa, sillä kaikki sitruunat ovat tällä hetkellä raakileita. Yleensä saamme satoa tasaiseen tahtiin ympäri vuoden. Mutta sitten, varsinaisen jymypaukun oli järjestänyt pihamme persikkapuu! Puu on näemmä tänä vuonna tuottanut ja tuottamassa aivan hillittömää satomäärää. Valtava määrä persikoita on jo tippunut puusta ja meillä oli suorastaan persikkainen matto persikkapuun rungon ympärillä.

Yhyy, aika monta kiloa persikoita maassa!

Appelsiinit olivat ottaneet kivaa kasvuspurttia. Nam!

Ja sittenhän meillä oli kotonamme ihan omanlaisensa vastaanottokomiteakin, hahah. Jet lagin vuoksi olimme hereillä jo aamuhämärän aikaan ja ukkokulta tapasi pihapiirissämme täysin uuden vieraan: pesukarhun! Ensimmäistä kertaa näimme sen siis omassa pihapiirissämme ns. livenä. Pesukarhu oli noussut oikein takajaloilleen isottelemaan ja murissut ukkokullalle. Luultavimmin tällainen ärhäkkä reaktio, sillä pesukarhulla oli pieni poikanen mukanaan naapurin auton alla suojissa. Ilman taistelunaarmuja kuitenkin selvisivät molemmat hämäräajan kohtaamisesta, se paljon toitotetttu social distancing auttoi tässäkin tilanteessa.

Sieltä se naamiokaveri tarkkaili ukkokultaa. Lienee ollut yhtä yllättynyt kohtaamisesta kuin ukkokultakin. Hetki tämän jälkeen otus nousi takajaloilleen ja ryhtyi murisemaan ja kovaa. :-)

Olen siis 2,5 kuukauden jälkeen takaisin omassa kodissa. Olo on todellakin pöllämystynyt, eikä jet lag luonnollisestikaan auta asiaa. Ensimmäisen aamun aamutoimetkin hakivat kovasti paikkaansa. Se, mikä 2,5 kuukautta sitten meni rutiinilla, tuntuu nyt oudolle. Ettei hanavettä kannata juoda suoraan sellaisenaan, enkä edes muista kaikkien valokatkaisijoiden paikkaa kodissamme. Käsi hapuilee huoneen seinässä väärää kohtaa. Aikamoista. Mutta nopeasti uskoisin kaiken taas palautuvan, kunhan tässä pääsee asettumaan taloksi. Kodiksi.

Seuraavaksi minun olisi tarkoitus kirjoittaa perinteinen postaus Suomi-reissun jälkeen eli kertoa havainnoistani, joita ulkosuomalaisen silmät tarkkailivat kesän 2021 aikana. Omasta postaustahdistani johtuen saattaa sitä ennen kuitenkin putkahtaa vielä eräänlainen peräänkuulutuspostaus. Nimittäin, blogini lukukerrat alkavat lähennellä lukemaa 300 000 ja sehän tietää Ribs & Coke -blogissa muodostettujen perinteiden mukaan arvontaa! Pysyhän siis linjoilla jatkossakin. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!