Mittelöitä pesukarhujen kanssa ja havaintoja arkeen palatessa

Kuten ensimmäisestä tämän vuoden Suomi-visiittiäni koskevasta postauksestani kävi ilmi, onnistuin viettämään tänä kesänä Suomessa peräti viisi ja puoli viikkoa. Kun noiden viikkojen jälkeen sitten palasi pitkästä aikaa arkeen Piilaaksossa, niin sitä katseli hetken aikaa maailmanmenoa taas täälläkin ikään kuin tuorein silmin. Ja vaikka sanotaan, että arki on kaikkialla samanlaista, niin ei se kuitenkaan aivan prikulleen sitä ole. 

Tässä postauksessa siis havaintojani, joiden kohdalla ajattelin, että kyllä arki sittenkin eroaa suomalaisesta verrokistaan. Lista ei tietenkään ole kaikenkattava, mutta millaisiin asioihin ja ajatuksiin törmäsin alkumetreillä koto-Kaliforniassa, ja vieläpä kaikkien näiden täällä asuttujen vuosien jälkeen. 

Ensimmäisessä tapauksessa kyse oli todellakin törmäämisestä:

Pesukarhujengi

Kenties muistatte, että olemme saaneet ruokkia kotitalomme nurkalla kahta siistiä villikissaa. Olimme etukäteen hiukan huolissamme, kuinka kissojen käy ollessamme niinkin monta viikkoa poissa. Ovathan ne jo tottuneet saamaan kuivamuonaa ja vettä meiltä aina samasta paikasta ja melkeinpä säännöllisesti tietyillä kellonajoilla. (Lue: eli milloin nyt ruoka-aika sattuukin kissan päiväohjelmaan kulloinkin sopimaan, hahah. Palvelijoitahan me tässä kuviossa vain olemme.) 

Niinpä ennen Suomeen lähtöä päätimme tilata kissoille ulos ruoka-automaatin. Ukkokulta ajasti masiinan purskauttamaan kuivamuonanappuloita ruokakuppiin kolmesti päivässä. Jospa kissat pysyisivät sen avulla ainakin hengissä ja tykkäisivät pihapiiristämme jatkossakin. Toivottavasti pääsisimme siis jatkamaan lähempiä ystävyysneuvotteluja kattien kanssa taas reissumme jälkeen. 

Suomi-matka tehtiin ja palasimme Piilaakson-kotiimme keskellä yötä. Koska uni ei tietenkään heti tullut, tarkistimme tullutta postia, huonekasvien vointeja sekä myös kissojen ruoka-automaatin. Sen säiliö oli tyhjä, joten oletettavasti se oli toiminut niin kuin pitikin. Ukkokulta täytti ruokasäiliön ja painuimme pehkuihin. 

Kiitos jetlagin nukuimme vain muutaman tunnin ja heräsimme ilman kellonsoittoa jo ennen kukonlaulua. Yhtäkkiä aamutoimien ohessa pihalta kuului rymistelyä, juurikin kissojen ruoka-automaatin luota. Ukkokulta ponkaisi tilannetta katsomaan. Ja kas, siellähän oli pesukarhujengi pistänyt ranttaliksi. Paikalla oli kolmen kopla. Isoin pesukarhuista oli repinyt ruoka-automaatin kolmeen osaan ja kappaleet lojuivat pitkin tannerta. Kuivamuonat olivat levinneet rikospaikalle ja tihutyön tekijä seisoi verekseltään saaliinsa äärellä. Kaksi pienempää pesukarhua luikki äkkiä matkoihinsa, mutta isoin jäi puolustautumaan. Kun ukkokulta yritti häätää sitä, nousikin pesukarhu takajaloilleen, paljasti kyntensä ja hammasrivistönsä. Murisi ja ärisi. Ja kyllähän täysikokoinen pesukarhu on takakoivillaan seistessään noin metrin korkuinen, hui! Lopulta karvaturri päätti kuitenkin luovuttaa ja luikki pois pihamaaltamme.

Jännähän tässä tapauksessa oli, että ruoka-automaatti oli saanut olla kaikki ne Suomi-viikot rauhassa. Mutta heti ensimmäisenä yönä, kun saavuimme reissusta kotiin, oli pesukarhujengi päättänyt iskeä kyntensä masiinaan ja heitellyt sen osat pitkin ja poikin. 

Yksi ystäväni kertoi tapauksen kuultuaan, että pesukarhut, fiksuja otuksia kun ovat, saattavat muistaa jopa neljä vuotta paikan, mistä ovat joskus onnistuneet ruokaa löytämään. Niinpä mekin olemme nyt vahingosta viisastuneita ja asetimme painavan betoniharkon ruoka-automaatin päälle painoksi. Saa käydä isoinkin pesukarhuista muutaman kerran punttisalilla ennen kuin pystyy työntämään painon sivuun... Ja kappas, nyt on automaatti saanut olla rauhassa jo pari kolme viikkoa.

Suomessa pesukarhu eli supi on vieraslaji. Kuva sivustolta vieraslajit.fi.

Ja mikä tarinassa tärkeintä, kissat ovat jatkaneet pyörimistä edelleen pihapiirissämme. Onnistuimme jopa toisen kanssa tekemään "läpimurron" jokin aika sitten: Hänen Ylhäisyytensä on vihdoin antautunut silitettäväksi, jee!

Plakaatit pihanurmikoilla

Mikäpä sen parempaa hoitoa jetlagille, kuin lähteä aamuvarhain kävelyille. Aurinko jo paistaa ja kroppa ymmärtää alkaa kellottamaan itseään oikeaan päivärytmiin. (Joskin täytyy sanoa, että tällä kertaa meillä molemmilla kesti jetlag Kalifornian päässä yllättävän kauan! Kun yleensä se on vaatinut päivätolkulla aikaa vain Suomessa.) 

Aamuisin oli ihana käydä reippailemassa tutuilla kotikulmilla ja tarkistaa, millaisia muutoksia viiden ja puolen viikon aikana on mahdollisesti tapahtunut. Kenen ruusupensaat ovat nyt kukoistuksessaan ja mikä on naapuruston eri hedelmäpuiden satotilanne. Noilla aamukävelyillä tein sitten havainnon käytännöstä, joka kyllä eroaa kovastikin suomalaisesta. Nimittäin ihmisten kantaaottavuus ja kaikenlainen "mainostaminen" omakotitalojensa pihoilla. 

Täällä on esimerkiksi aivan normaalia laittaa omalle etupihan nurmelle plakaatti, joka kertoo vaikkapa kannattamasi puolueen tai presidentti- tai pormestariehdokkaan nimen. Nimikyltit voivat notkua pihoilla vielä kuukausia vaalien jälkeen. Samoin olen nähnyt etupihoilla esimerkiksi suhteellisen viattomia "I'm a reader"-kylttejä. Joku siis haluaa ohikulkijoiden tietävän, että talossa asuu lukutoukka. Kesäaikaan on myös tyypillistä onnitella talossa asuvaa, koulunsa päättänyttä nuorta ja tehdä sekin pihaplakaatin avulla:

Onnittelut Hausner-koulun päättävälle luokalle. Hausner-nimen alla luki selvennys, joka tosin näkyy kuvassani heikosti: koulu on juutalainen koulu Palo Alton kaupungissa.

Mutta sitten on myös näitä astetta radikaalimpia kannanottoja, ja näihin minä nyt aamutepasteluillani todella havahduin. Että ei meillä Suomessa kyllä mitään tällaista...

"Vasectomy prevents abortion", vasektomia ehkäisee abortin. Ja tottahan väite toki on, mutta aina tällaisten kohdalla ajattelee, että millainen persoona mahtaa tuon ikkunan takana asua. Kukin kuitenkin tyylillään. Saahan sitä jokainen kiinnittää omaan ikkunaansa mitä haluaa.

Ja kun viime postauksessani kirjoitin, kuinka uskonto sattui tulemaan keskipohjanmaalaisella huoltoasemalla yllättäen iholleni, niin täällä puolestaan voidaan mainostaa omaa kirkkoa tai sen seuraavaa messua tai jumalanpalvelusta omalla pihamaalla.

Rakastan kirkkoani, tahtoo tämä asukas ohikulkijoille tiedottaa. Alla kirkon nimi. Ja kertoo myös, että kirkolla kokoonnutaan sunnuntaisin kello 10. Että toivottanee myös tervetulleeksi mukaan kirkonmenoihin.

Tässä koen siis selkeän eron suomalaisen ja piilaaksolaisen omakotitaloalueiden välillä. Olisivatko Suomessa tällaiset plakaatit ja näkyvät kannanotot jopa pöyristyttäviä? En osaa sanoa.

Indeksit ja määräykset taas seurantaan

Paluu Piilaaksoon oli siinä mielessä oikein kiva, että kotikaupunkimme aloitti juuri samaan aikaan ilmaisien kesäkonserttiensa sarjan. Kun sitten ensimmäisestä katukonserttitapahtumasta kävelimme kotiin, oli aurinko jo laskemaan päin. Ilma ei kuitenkaan ollut putipuhdas. Siinä leijaili jotakin, ja ilta-auringon säteet tulivat ikäänkuin harmahtavan verhon takaa. Niin, olinkin jo täysin unohtanut! Täällä meillä kuuluu normaaliin arkeen, varsinkin syksyn lähestyessä, että muistaa seurata ilmanlaatuindeksiä! Ei Suomessa tällaisesta tarvinnut todellakaan huolehtia. Mutta täällä maastopalojen ollessa karua todellisuutta jos ei omassa osavaltiossa, niin naapurisellaisissa, tai vaikkapa Kanadassa. Tuona iltana ilmanlaatuindeksi näytti lukua 98. Siis viittä vaille punaisella jo liikuttiin. Olin onnistunut unohtamaan nämä maastopaloista kantautuvat riesat tyystin.

Siinä samalla mieleeni putkahti yhtäkkiä myös oman kotikaupunkimme tai piirikuntamme mahdolliset vedenkäyttörajoitukset. Olikohan meillä sellaisia tullut edellisen 5,5 viikon aikana voimaan? Saisinko kastella pihanurmeamme mikä päivä tahansa ja mihin kellonaikaan tahansa? Vai oliko joku taho määrännyt rajoitukset kuten useana vuonna aiemmin on ollut? Ystäväni kuitenkin palautti minut ajantasalle: Tänä vuonna vedenkäyttörajoituksia ei ainakaan vielä ole tarvinnut antaa, sillä viime talvi oli poikkeuksellisen sateinen. Vettä ei tarvitse vielä säännöstellä. Tämä oli tervetullut tieto. 

Suomi-viikkojen jälkeen nämä meidän arkiset käytännöt, ilmanlaatuindeksin ja vedenkäyttörajoitusten seuranta, korostuivat. Todellakin eroavat suomalaisesta perusarjesta.

Sairaan kallis ruoka

Arkitouhuihin kuuluu totta kai myös ruokakaupassa käynti. Kun menin 5,5 viikon tauon jälkeen piilaaksolaiseen ruokakauppaan, niin kyllähän nämä meidän hinnat lävähtivät päin näköä taas kerran. Että kuinka järjettömän kallista ruoka täällä ruokakaupoissamme on! Kun oli Suomessa saanut nauttia ruokakauppojen ihanuudesta, kaikesta siitä valikoimasta ja myös hintatasosta, niin ensimmäinen ruokakauppareissu Piilaaksossa oli kyllä karu. Joidenkin tuotteiden hintojen huomasin kohonneen jopa tänäkin poissaoloaikana. Yhtenä hyvänä esimerkkinä, että yksi avokado maksoi yhdessä kaupassa 3 dollaria. Ja kun avokadopuita täällä kuitenkin kasvaa, ei nyt joka pihassa, mutta ainakin yksi jokaisessa korttelissa! Niin onhan nämä hinnat vain hurjia.

Ja kun kustannusaiheeseen päästiin, niin avaanpa vielä seuraavaakin seikkaa. Kun asia tuli Suomessa puheeksi muutamien tuttujen kanssa, oli jokainen heistä hiukan yllättynyt hintatasosta.

Lentolippujen hinnoittelu

Meillä oli ylipäätään onni päästä tänä kesänä Suomeen ja vielä onnekkaampia olimme, että saimme hankittua lentomme kokonaan lentopisteillä. Moni USA:n suomalainen on nimittäin tänä vuonna joutunut kauhistelemaan lentolippujen hintoja. Economy-luokan lentolippu Yhdysvalloista Suomeen ja takaisin on voinut tänä kesänä maksaa 2 000 - 2 500 dollaria/henkilö! Kun siis esimerkiksi nelihenkinen perhe lähtee käymään lomallaan Suomessa, on hyvin nopeasti kymppitonni palanut, ja se raha pelkkiin lentoihin. Tämän vuoksi erittäin monilta täällä asuvilta suomalaisilta jäi tänä kesänä Suomi-reissu tekemättä.

Samaan aikaan tämä sinivalkoisin siivin lennättävä yhtiö mainosti kuitenkin täsmälleen samoja lentoja 700-900 eurolla, jos siis vain matkanteon aloitti Suomesta. Kyllähän tämä hinnoittelutapa aika monia raastoi. Ja näinhän asia on ollut aina. USA:sta matkaan lähdettäessä kyseinen firma on rahastanut lentomatkaajia oikein kunnolla. Tänä vuonna lentolippujen hinta kuitenkin ylitti todella monelle sen kuuluisan kipurajan.

Tulikin taas pitkä postaus, mutta päätteeksi vielä loppukevennyskuva. Kun puhutaan, että suomalaisella pitää olla se henkilökohtainen tila. Liian lähelle ei ole soveliasta tulla. Sain tästä ikuistettua mainion esimerkkitapauksen oululaiselta bussipysäkiltä:

Suomalaisten toisiinsa pitämä hajurako on siis todistettavasti olemassa. :-)

Mutta nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Sen, että olin saanut tämänkertaisen tekstini oikolukua ja kuvia vaille valmiiksi, niin eiköhän pesukarhujengi palannut rikospaikalle. Ja tällä kertaa oltiinkin sitten otettu oikein koko suku mukaan! Kummin kaimoja myöten. Pesukarhuja oli nyt yli kymmenen yksilön lössi, sekä täysikokoisia että pienempiä. Ja nähtävästi joukossa oli voimaa, sillä olivat saaneet raskaan betoniharkon pois ruoka-automaatin päältä ja kuivamuonat olivat jälleen maassa levällään. Argh!

PPS. Ja jos joku jäi ihmettelemään, miksi emme todellakaan halua pesukarhuja tontillemme, niin syy ei ole pelkästään ruoka-automaatin hajottamisessa. Pesukarhut ovat yleensä melkoisia tautipesäkkeitä. Ne kantavat mm. raivotautia, myyräekinokokkia ja suoliloisia. Eli niiden kanssa ei todellakaan kannata kaveerata ei (koti)eläinten eikä ihmisten.

Kun mikään aika ei riitä

Istun lentokentällä Oulussa. Edessäni on lasi kuohuvaa. Se perinteinen, jonka pyrin nauttimaan joka kerta, kun olen palaamassa Suomesta Kaliforniaan. Yllättäen lasilliselle jäi aikaa myös tällä kertaa. Olin varautunut jälleen armottomaan lomakehässäkkään check-in-tiskillä. Siihen, jonka pandemia toi Yhdysvaltoihin matkustaville mukanaan. Mutta tällä kertaa kaikki meneekin jouhevasti. Lentokenttävirkailija on ajantasalla nykysäädöksistä, eikä satasivuisia monistenivaskoita ja ohjeopuksia tarvitse tiskillä plärätä.

Tuon lentokenttäkuohuvan nautiskelun aikana minun on ollut tapana tehdä mielessäni pientä yhteenvetoa tapahtumista ja kaikesta kokemastani Suomessa. Sainko tarvittavat asiat hoidetuiksi? Jäikö jokin ensi kertaan roikkumaan? Ketä tapasin? Kuka jäi tapaamatta? Missä kaikkialla tulin käyneeksi? Mitä kaikkia ihania ruokia jään taas kaipaamaan? Paljonko ajokilometrejä tällä kertaa ja mikä oli tämänkertainen "oli sekin tapaus"-kommellus?

Tällä kertaa oloni lasillisen ääressä on erityisen pöllämystynyt. Olen ollut Suomessa neljä viikkoa. Neljä viikkoa tukka putkella. Kuinka ennen matkaa ajattelin, että nyt on kerrankin aikaa. On paljon hoidettavia asioitakin, mutta että neljä viikkoa. Siinä ajassahan ehtii vaikka mitä. Haaveilin, kuinka käyn hierojalla kerran viikossa. Laitan jumiutuneet hartiani lupsakkaan kuntoon. Kuinka käyn rennosti lounaalla hyvien ystävieni ja ex-työkavereideni kanssa. Siis sillä tavalla rennosti, ilman minuuttiaikataulua. Tapaan vihdoin myös heitä, joille viime vuonna jouduin elämäntilanteeni vuoksi sanomaan "sorry, nyt en ehdi enkä jaksa." Tapaan sukulaisiani. Vaihdetaan kuulumisia kiireettä. Tarkoitus oli tehdä myös matka Israeliin. Mennä tapaamaan työkomennuksella olevaa suomalaisystävää. Säästyä yhdeltä aikaerorasitukselta lisää ja tehdä reissu Suomesta käsin. 

Hah, kuinka väärässä olinkaan kaikissa näissä! Nimittäin kiirehän siinä taas tuli, ihan kaiken kanssa. En ehtinyt hierojalle. En Israeliin. Enhän minä ehtinyt edes Helsinkiin! 

Mutta että neljä viikkoa. Miten ei muka ehdi? Ehkä ne olivat ne yllättävät käänteet ja aikataulut, joihin en itse voinut vaikuttaa. Ehkä nälkä kasvoi syödessä. Sovinko taas tapaamisia liikaa? Mutta kun sitä aikaa piti kerrankin olla... Ehkä ulkosuomalaisen kello tikittää Suomessa nopeammin. Tai jotain. Joku jippo siinä täytyy olla. Ei neljä viikkoa voi mennä näin nopeasti!

Lentokentällä on tunne, että vihdoinkin stressi helpottaa. Todellakin helpottaa, vaikka paluumatka kotiin kolmella lennolla ja yhdellä superlyhyellä vaihtoajalla on vasta alkamassa. Yhtä aikaa myös surettaa. On haikea jättää kauaksi kaikki tämä, mikä on Suomessa. Suomen luontokin jää juuri kauneimmilleen, kun kaikki on tuoreen vihreää. Toisaalta olen kuitenkin onnellinen, koska kaikki ne lukuisat ihanat tapaamiset tuovat iloa ja muistoja vielä pitkäksi aikaa. Läpikäyn niitä mielessäni vielä useasti, kun pääsen kotiin. Juuri nyt olo on kuitenkin kuin jyrän alle jääneellä. Uuvuttaa. Mutta onnen tunne pohjalla vihjaa, että kaikki se säätäminen ja minuuttiaikataulutus olivat ehkä sittenkin sen kaiken väärti.

Lopputulemana totean, että mikään aika ei siis riitä. Olinpa Suomessa kaksi tai neljä viikkoa, niin lopputulos on sama. Minuuttiaikataulua ja uupumus. Vaisujen pandemiavuosien jälkeen sosiaalisten kanssakäymisten ilotulitus vie varmasti omalla tavallaan voimia jo sekin. Myös tämän Suomi-visiitin loppupuolella lupaan itselleni, ettei koskaan enää tällaista päätöntä menoa. Muista, ei koskaan. Mutta kokemuksesta tiedän, että tuo lupaus rikkoontuu heti seuraavalla kerralla, kun Suomen valtiorajan taas ylitän. Koska se kaikki on kuitenkin niin ihanaa. Se on kai sitä Suomessa vierailevan ulkosuomalaisen elämää se.  

Paluu laaksoon

Neljä viikkoa on saanut lahjakkaasti unohtamaan myös arjen rutiinit Piilaaksossa. Ensimmäiset päivät soljuvat hapuillen, pienen jet lagin siivittäminä. Sekavista unirytmeistä johtuen ajatukset eivät ole vielä kirkkaimmillaan. Kirittävänä on kymmenen tunnin aikaero. Onneksi se on tänne länteen matkatessa kuitenkin aina helpompaa.

Sanotaan, että unohtuneet arkirutiinit ovat hyvän loman merkki. Tämän Suomi-visiitin jälkeen tunnen kuitenkin olevani uuden loman tarpeessa. Kuukauden kiire Suomessa vei mehut. Nyt olisi uusi hyvinvointiretriitti tai all inclusive -loma tervetullut. No, eiköhän arki lähde tästä pikku hiljaa rullaamaan ilman niitäkin.

Kiitos kaikille tapaamisestamme Suomessa. Tänä aamuna sain noutaa lounaspöytään antimia omalta kasvimaalta. Kiitos siis myös teille, jotka kävitte kasvimaatamme kastelemassa Suomi-viikkojen aikana.

Näihin kuviin ja tunnelmiin. Nyt sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Paluuyrityksiä arkeen

Olisi niin paljon kirjoitettavaa, mutta tuntuu, etten saa mitään näppäimistölle asti. Ajatuksetkin harhailevat pahemman kerran, eikä keskittymiskykyä ole. Konkarikirjoittajien viisaita ohjeita lukeneena kirjoittamisen pään saa kuulemma auki ainoastaan kirjoittamalla. Pitää kirjoittaa edes jotakin. Edes vartti päivässä. Tämä postaus on nyt sitten sitä jotakin. Että saisin palauteltua itseäni kirjoittamisen pariin takaisin.

Suomessa tontin rajalla voi kasvaa orapihlaja-aita. Meillä aidan virkaa toimittavat muiden puskien lisäksi myös muotoonleikatut appelsiini- ja sitruunapuu. Muotoonleikkaus rokottaa harmillisesti saatavaa hedelmäsatoa, mutta tänä talvena näyttää sato hyvälle!

Palasin viime viikolla Suomesta Piilaaksoon. Takanani on elämäni rankin syksy. Tai oikeastaan elämäni rankin puoli vuotta. Lähdin syyskuussa Suomeen kahdeksi viikoksi, mutta vietin siellä lopulta 2,5 kuukautta! On kylläkin heppoista käyttää sanaa "viettää", se kun kuulostaa omiin korviini lähinnä lomailulta. Minulle viikot Suomessa eivät olleet lomailua, sillä syksyni Suomessa oli paitsi hyvin surullista, myös äärimmäisen kiireistä ja stressaavaa aikaa. Kauhistuisitte, jos kertoisin sen kaiken. Kun muutama ystävä pysyi suht koht ajantasalla kaikista noiden viikkojen aikana tapahtuneista käänteistä, heidän kommenttinsa olivat: "Huh huh, hengästyttää pelkästään kuulla tuosta kaikesta!". 

Marraskuun loppupuolella huomasinkin, etten muista viimeisestä 1,5 kuukaudesta oikein mitään. On pitänyt katsella kännykästä kuvia, mitä kaikkea tuohon ajanjaksoon elämässäni on mahtunut. Ainakin tulin järjestäneeksi hautajaiset, valmistelin perunkirjat, tyhjensin lapsuudenkotini ja kilpailutin kiinteistövälittäjän. Sattui ja tapahtui myös muuta ikävää, mutta niistä ei tässä sen enempää. Mutta sainpa survottua tiukkaan aikatauluun osallistumiseni hyvän ystäväni väitöstilaisuuteenkin. Se oli ihana, yhden iltapäivän mittainen irtiotto siitä kaikesta muusta. 

Fyysisesti kaikkein rankinta oli lapsuudenkotini tyhjentäminen. Tiedän joidenkin tyhjentäneen omakotitalojaan puoli vuotta tai vuoden, mutta minulla ei ulkosuomalaisena ollut sellaiseen ajan venyttämiseen mahdollisuutta. Meillä ulkosuomalaisilla kun on vain tietty maksimilukumäärä päiviä, jotka voimme Suomen kamaralla olla ilman inhottavaa lisäbyrokratiaa. Minä pystyin irrottamaan talon tyhjennykselle aikaa tasan kuusi viikkoa. Lopulta taisin puristaa sen viiteen. Tietenkään talojen tyhjennysurakat eivät ole suoraan vertailtavissa keskenään, mutta voin kertoa, että kun asuinneliöitä on yli sata ja toinen mokoma erinäköistä varastotilaa siihen päälle, niin niihin neliöihin mahtuu aivan helvetisti tavaraa! 40 vuoden aikana kertynyttä. Että esimerkiksi puutarhakalustojakin piti olla kaksi kokonaista sarjaa! 

On varmasti väärin käyttää sanaa onnellinen seuraavassa yhteydessä, mutta käytän sitä kuitenkin: Nimittäin, taloa tyhjentäessäni ja tuon loppumattomalta tuntuvan urakan alla rimpuillessani ajattelin, että onnellisia ovat he, joiden vanhempi tai vanhemmat ovat ikääntyessään jo muuttaneet omakotitaloistaan pienempiin asuntoihin. Paitsi että kerrostalo-osakkeessa neliöitä ja näin ollen tavaraa on yleensä vähemmän, niin tuohon asuntoon ei myöskään liity tyhjentäjän omia lapsuusmuistoja. Minulla niitä nyt oli, paljon! Löysin esimerkiksi ne lukuisat ihanat kirjeetkin, joita olimme lapsena kirjoitelleet serkkujeni kanssa. Lähetin niistä kuvaotoksia kirjeenvaihtokavereilleni muistoksi ja saimme nauraa yhdessä. Luin myös nipuittain peruskoulu- ja lukioaikaisia ainekirjoituksiani. Voi sitä myötähäpeän määrää, kun toisinaan varsinaista asiaa oli ehkä ollut yhden sivun verran, mutta aineen piti kuitenkin olla neljän sivun mittainen. Käskystä sitten kirjoitettiin se neljä sivua... Kylmäksi ei myöskään jättänyt ainekirjoitukseni armokuolemasta. Vaikka 16-17-vuotiaan ajatusmaailma oli kyseisestä teemasta vielä kovin naiivi, enpä olisi arvannut millaisessa elämäntilanteessa tuohon kirjoitukseeni tulen myöhemmin palaamaan. Huh!

Kaikille noille lukuhetkille ei oikeasti olisi ollut aikaa, mutta jäin niihin ensimmäisinä päivinä kiinni. Samoin kuin albumikaupalla läpikäymiini valokuviin. Aikaa ei olisi ollut, mutta en malttanut olla sukeltamatta noihin aarteisiin. Moni kysyikin minulta talotyhjennysurakan edetessä (lue: madellessa), saanko siihen keneltäkään apua. Kyllä minä sain. Ilman ukkokultaa, sukulaisia ja ystäviäni koko hommastahan ei olisi tullut yhtikäs mitään. Kiitos vielä kerran. Mutta, ollessani ainoa lapsi, minä olin myös tasan se ainoa henkilö, jonka piti läpikäydä talon jokainen soppakauha, käsilaukku, nojatuoli, toppatakki, ruohonleikkuri ja kahviastiasto ja päättää, mikä kyseisen tavaran jatko-osoite aina kulloinkin oli. Tuntuukin, että tein viidessä viikossa niin paljon päätöksiä, isoja ja pieniä, että pääni pian räjähtäisi.

Näiden lukuisten aarteiden löytämisen lisäksi lapsuudenkodillani oli ihan omanlaisensa tunnearvo. Talon ollessa omien vanhempieni aikoinaan rakentama, kumpusi sen jokaisesta nurkasta tai isäni luovista, jopa nerokkaista sisustusratkaisuista roppakaupalla lisää muistoja. Haikeita sellaisia. Ja onhan tuo talo ollut omanlaisensa turvasatama vielä näin aikuisiälläkin. 40 vuotta elämästäni olen saunonut juuri sen saunan lauteilla ja kuinka tuo sauna viimeistään teki minusta saunahullun. Niille lauteille toistuvasti palasin, aina täältä maailman ääristä saakka. Heitin ne parhaimmat löylyt. Puukiukaan sihahtaessa maailman murheet palasivat takaisin omiin pikkuriikkisiin mittasuhteisiinsa.

Mutta nyt olen palannut tuon talon ja yhden elämän kokoisen hurrikaanin jäljiltä takaisin omaan kotiin. Voimissani en voi sanoa olevani. Takana on sen verran rankkoja kokemuksia viimeiseltä puolelta vuodelta. Viimeisen kahden kuukauden aikana tunnustan nukkuneeni kokonaiset kolme kunnollista yötä. Erilaisia lääkkeitäkin vaivaan on tullut kokeiltua, mutta eipä ne juurikaan ole auttaneet. Eivätkä yöunet ole palautuneet oikein vieläkään uomiinsa. Aikaerorasitus alkaa helpottamaan, mutta kroppani on edelleen jonkinlaisessa ylivirittyneessä tilassa, enkä kykene oikein rauhoittumaan. Sekä mieli että kroppa vaativat nyt elpymistä ja palautumista.

Niinpä olen nyt etsimällä etsinyt uuteen arkeeni mahdollisimman paljon mielihyvää tuottavia asioita ja aktiviteetteja. Kulmakunnan kissat on käyty jo paijaamassa, nyt jos koskaan kissaterapia on tullut tarpeeseen! Samoin pihan ja puutarhamme inventaario sai aikaan mukavaa odotusta. Nyt nähkääs näyttäisi sille, että tämä talvi on ensinnäkin hyvä appelsiinisatokausi: raja-aitana kasvavassa appelsiinipuussamme odottaa ainakin 30 appelsiinia! Sitruunoitakin tulee rutkasti. Ja mikä iloinen superyllätyskin tulla tupsahti. Etupihallamme on ollut outo, kitukasvuinen, aiemmin tunnistamaton, vielä pensaskokoinen sitruspuu. Olen aina syksyisin ja talvisin ihmetellyt, kun sen pisimmän varren oudonmuotoisiin lehtiin tulee ruska, mitä muut sitruspuut eivät juurikaan harrasta. Ruskaa on pensaan lehdissä tälläkin hetkellä, mutta kappas, nyt sen oksissa roikkuu myös kuusi raakiletta ja niiden muoto viittaisi mandariineihin!

Pieniä ja raakoja vielä ovat, mutta jännitettävää riittää siihen saakka, kunnes pääsemme näitä maistamaan.

Ja tällä välin olemme saaneet uudet naapuritkin. He olivat sitten päättäneet laitella vähän jouluvaloja yhteisen pihapiirimme pomeloon. Tadaa, tämä näky minua odotti, kun keskellä yötä saavuin lentokentältä kotiin! OMG, koko kortteli häikäistyy noista!

Eilen kävimme sitten ottamassa ukkokullan kanssa koronarokotteen tehosteet. Suositusten mukaan olimme jo kolmannen piikin rokotustahdista jäljessä, mutta minkäs teet, kun emme olleet oikeassa maassa aiemmin piikkiä vastaanottamassa. Mutta nyt on tehosteet pistetty ja minullehan se iski taas pienen kuumeen rokotuksen tiimoilta. Ei onneksi lähellekään yhtä karmeaa olotilaa kuin toisen piikin jälkeen. Onnea olikin löytää tänä aamuna kaapin perukoilta vielä yksi pullo Ikean raparperimehua. Paitsi, että mehu tuo mieleeni lapsuuden kesät niin se on maistunut tähän kuumeeseeni nyt jotenkin aivan taivaallisen hyvälle.

Kuumepäivän eliksiiriä.

Sen verran on elämä minua tänä vuonna kolhinut, että voin suorilla ristiä vuoden 2021 elämäni paskimmaksi vuodeksi. Eikä paskin vuosi -titteli napsahtanut edes pandemian ansiosta. Niinpä nyt kovasti toivoisin, että elämä kohtelisi minua edes hetken aikaa silkkihansikkain. Kirjoittaisinko tuon toiveeni vaikka Joulupukille?

Tällaisia tunnelmia tällä erää. Irtosihan sitä sitten näemmä taas jotakin näppäimistölle asti, kun alkoi vain vartti kerrallaan kirjoittamaan. Oikeassa olivat ammattilaiset. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Paluu Piilaaksoon, kotiin

Olen palannut kymmenen viikon Suomi-matkaltani takaisin Piilaaksoon, kotiin. Päässäni risteilee tunteita ja ajatuksia laidasta laitaan. Oloni on lievästi ilmaistuna pöllämystynyt. Kymmenen viikkoa pois omasta arjesta. Aivan kuin minut olisi nakattu noiksi viikoiksi pyykinpesukoneeseen ja säädetty linkous täysille. Sellaista pyöritystä, että näin jälkikäteenkin vielä hirvittää. Ja nyt, kymmenen viikkoa myöhemmin minut on nostettu pyykkinarulle kuivumaan, edelleen kuin märkä rätti. Ensimmäisistä viikoista Suomessa en muista paljoakaan ja ajatustyötä kesän tapahtumista on minulla vielä paljon edessäni. Lähdöstäni takaisin Kaliforniaan voi olla lukuisia mielipiteitä, mutta kukaanhan ei tiedä kaikkia lähtöpäätökseeni liittyviä seikkoja perinpohjin. En tule jakamaan julkisessa blogissani myöskään lähipiiriäni koskettavista asioista tällä erää enempää. Kuittaan toteamalla lyhyesti, että tilanne on hallinnassa mitä se ei vielä alkukesästä ollut. Jo edellisen postauksen tiimoilta sain taas muistutuksen, että mitä enemmän henkilökohtaista ja kipeääkin asiaa blogissaan jakaa, sitä suurempi riski on saada myös kommentteja, jotka satuttavat. Kun asioista ja yksityiskohdista ei halua kirjoittaa kaikkea auki, niin niistä tietämättömät lukijat voivat haluta jakaa elämänohjeitaan. Kenties ne ovat hyväntahtoisiksi tarkoitettu, mutta ytimen ohi osuessaan lopputulos on negatiivinen ja pahoittaa mielen. Tsemppiviestit ja myötäelämiset ovat tietenkin aina asia erikseen. Ne antavat voimaa. Kiitos niistä.

Paitsi että Suomi-matkani oli poikkeuksellisen pitkä, sitä siivittivät myös aivan poikkeukselliset tapahtumat. Lisäksi oli todella poikkeuksellista, etten tavannut ainoatakaan ystävääni koko tuona aikana. Tapasin ainoastaan läheisiäni, mm. kahta läheisintä serkkuani. Nyt oli aika olla ihan vain omien läheisten kesken, eikä minulla voimavaroja varmaan paljon muuhun olisi ollutkaan. Yksi tapaaminen teki kuitenkin poikkeuksen. Sovimme ukkokullan kanssa treffit pienen kummipoikamme ja hänen vanhempiensa kanssa. Pienellä pojulla kun oli kovin vähän muistijälkeä meistä kummivanhemmistaan pienen ikänsä vuoksi, joten tuo mukava jälleennäkeminen sovittiin viimeiselle illalle Suomessa. Sitten viimeiset löylyt, viimeiset pakkailut, viimeiset vähäiset yöunet ja lentokentälle.

Lähtövalmisteluja ja yllätyksiä

Matkavalmisteluihin kuului tällä kertaa omanlaistaan jännitystä. Yhdysvallat vaatii negatiivisen koronatestin kaikilta maahantulijoilta, myös tuplarokotuksen saaneilta. Jo keväällä alkoi koronatesteissä saada jalansijaa kotona tehtävät testit. Yksi niistä oli USA:n terveysviranomaisen CDC:n hyväksymä myös matkustamisen yhteydessä käytettäväksi, samoin muutamat lentoyhtiöt suosittelivat juuri tätä kotitestiä. Niinpä ukkokulta osti testipaketin, joka sisälsi testit kuuteen eri testikertaan, ja toi sen mukanaan Suomeen. Oman jännitteensä testin tekemiseksi toi se, että testi piti tehdä videoyhteyden kautta USA:n itärannikkollla sijaitsevaan laboratorioon. Jossakin vaiheessa kesää testi oli saavuttanut ilmeisesti niin hurjan suosion, että testaajat olivat joutuneet jonottamaan omaa videoyhteysaikaansa laboratorioon jopa yli seitsemän tuntia! Niinpä meidänkin oli varattava käytännössä yksi päivä aikaa, jos molemmilla sattuisi vuorollaan monen tunnin jonotus, että testiä pääsisi ylipäätään tekemään. Meidän kohdalla ruuhkat oli ilmeisesti kuitenkin saatu puretuiksi, eikä jonoa ollut muutamaa minuuttia pidempää. Testin tulos näkyi totta kai testipaketissa 15 minuutissa, mutta jotta siitä saatiin virallinen, matkustukseen oikeuttava dokumentti, täytyi laboratorion todentaa videoyhteyden avulla testin tekevä henkilö, valvoa, että testi tehtiin oikein ja ettei testiä manipuloitu millään tavalla tulosta odotellessa. Testi oli oikein kätevä tehdä ja säästi meiltä kahdelta pitkän pennin rahaa. Oulussa matkustustarkoitukseen koronatestejä tarjoavia tahoja on huomattavasti rajoitetummin kuin vaikkapa pääkaupunkiseudulla, joten testien hinnatkin hipovat Oulussa taivaita. Kuuden testin setistä saimme molemmat tehtyä viralliset matkustukseen oikeuttavat testit. Lisäksi ukkokulta teki setistä kaksi testiä kotioloissa ilman videoyhteyttä ihan vain omaksi varmistuksekseen ennen kuin tapasi ikääntyneitä ja heikentyneen immuniteetin omaavia läheisiä. Loput kaksi testiä ukkokulta antoi amerikkalaisille sukulaisilleen, jotka olivat sattumoisin samaan aikaan visiitillä Oulussa. Kaikesta etukäteisjännityksestä huolimatta koronatestaus kotioloissa sujui kohdallamme ilman lisämutkia.

Koronakotitesti tuloksineen ja testissä käytetty reagenssi. Alaosassa näkyvä tikku on se nenässä pyöritetty vanupuikko. Negatiivista näytti, huh, sillä olin viettänyt paljon aikaa sairaalassa ja kulkenut päivystyspoliknlinikan ja infektiopotilaiden vastaanoton läpi useaan otteeseen. Some-ryhmissä annettiin muuten vinkkinä, että mikäli amerikkalaisen testilabran englanninkielinen videoyhteyslinja on tukkeutunut, kannattaisi kokeilla espanjankielistä, joka on huomattavasti vähemmän ruuhkautunut. Kerroin serkuilleni kotitestin tekemisestä ja vinkki espanjankielisestä sai aikaan hymyjä ja silmien muljauttelua. Mutta kuulemani mukaan puhuisivat sujuvaa englantia myös espanjakanavalla, ettei välttämättä olisi tarvinnut testata koronan lisäksi omia (unohtuneita) espanjan taitojaan.

No, jos koronatestaus ennen paluumatkaa meni putkeen, niin sittenhän tupsahtikin muita yllätyksiä eteen. Sitä meikäläiselle tyypillistä sattuu ja tapahtuu -osastoa, kuten yksi ystäväni tapahtumienkulusta tuumasi. Vain vuorokausi ennen paluumatkaa minulta paukahti nimittäin sylkitiehye tukkoon. Tämä oli toinen kerta elämässäni eli en kauhistunut kankeaksi, vaikka kaulaani turposi lähes kahden kananmunan kokoinen pallukka vain muutamissa sekunneissa. Kyllähän se tosi kipeä oli ja toisaalta säikäytti, turpoaako kaula kokonaan umpeen. Tilanne sattui uusimaan vielä lentokoneessakin, mutta kotikonstein oireen kanssa on tähän asti vielä pärjätty. Mutta kyllä säikäytti (ja stressasi), että vaatiiko turvonnut pallukka kaulassani vielä lekurireissun Suomessa vain muutamia tunteja ennen paluulennon lähtöä, huh huh!

Kotonakin jännitettävää

Pientä jännitystä oli ilmassa myös, kun palasimme kotiimme Kaliforniassa. Kesän aikana kotimme on nimittäin saanut aikamoisen kasvojen- ja varustelukohotuksen, kun vuokraemäntämme sai yllättäen päähänsä asentaa kotiimme uudet sisäovet ja koneellisen ilmastoinnin! Tai no, oviprojektihan on vielä pahemman kerran kesken, aikataulutus kiinalaisten kanssa on ollut "haastavahko", mutta ilmastointi hurisee jo niin kuin pitääkin. Ilmastointi tuleekin oitis todella tarpeeseen, sillä eilen, heti ensimmäisenä päivänä meillä täällä Piilaaksossa oli 34 astetta lämmintä ja samanmoisia lukemia on luvassa nyt koko viikonlopuksi. Tervetullutta lisähyötyä saamme ilmastoinnin suodattimista, sillä parhaillaankin Kaliforniassa eletään taas maastopaloaikaa, eikä tätä kirjoittaessani ilmanlaatu ulkona ole ollut terveellisellä tasolla enää pariin tuntiin.

Perinteinen puutarhan tarkistuskierros

Palatessani Kalifornian kotiin minulla on aina tapana tehdä pihan ja puutarhan tarkistus. Kierros on yleensäkin aina hiukan kutkuttava, mutta nyt kun edellisestä turneestani pihamaalla oli kulunut jo 2,5 kuukautta, olivat yllätyksetkin enemmän kuin mahdollisia. Ja olihan niitä. Viikunapuumme notkuu nyt kypsää poimittavaa aivan hurjat määrät, vaikka yhtä ystävää olin jo pyytänyt käydä satoa poimimassa meidän ollessamme poissa. Sitruunapuut sen sijaan ovat nyt hiukan erikoisessa jamassa, sillä kaikki sitruunat ovat tällä hetkellä raakileita. Yleensä saamme satoa tasaiseen tahtiin ympäri vuoden. Mutta sitten, varsinaisen jymypaukun oli järjestänyt pihamme persikkapuu! Puu on näemmä tänä vuonna tuottanut ja tuottamassa aivan hillittömää satomäärää. Valtava määrä persikoita on jo tippunut puusta ja meillä oli suorastaan persikkainen matto persikkapuun rungon ympärillä.

Yhyy, aika monta kiloa persikoita maassa!

Appelsiinit olivat ottaneet kivaa kasvuspurttia. Nam!

Ja sittenhän meillä oli kotonamme ihan omanlaisensa vastaanottokomiteakin, hahah. Jet lagin vuoksi olimme hereillä jo aamuhämärän aikaan ja ukkokulta tapasi pihapiirissämme täysin uuden vieraan: pesukarhun! Ensimmäistä kertaa näimme sen siis omassa pihapiirissämme ns. livenä. Pesukarhu oli noussut oikein takajaloilleen isottelemaan ja murissut ukkokullalle. Luultavimmin tällainen ärhäkkä reaktio, sillä pesukarhulla oli pieni poikanen mukanaan naapurin auton alla suojissa. Ilman taistelunaarmuja kuitenkin selvisivät molemmat hämäräajan kohtaamisesta, se paljon toitotetttu social distancing auttoi tässäkin tilanteessa.

Sieltä se naamiokaveri tarkkaili ukkokultaa. Lienee ollut yhtä yllättynyt kohtaamisesta kuin ukkokultakin. Hetki tämän jälkeen otus nousi takajaloilleen ja ryhtyi murisemaan ja kovaa. :-)

Olen siis 2,5 kuukauden jälkeen takaisin omassa kodissa. Olo on todellakin pöllämystynyt, eikä jet lag luonnollisestikaan auta asiaa. Ensimmäisen aamun aamutoimetkin hakivat kovasti paikkaansa. Se, mikä 2,5 kuukautta sitten meni rutiinilla, tuntuu nyt oudolle. Ettei hanavettä kannata juoda suoraan sellaisenaan, enkä edes muista kaikkien valokatkaisijoiden paikkaa kodissamme. Käsi hapuilee huoneen seinässä väärää kohtaa. Aikamoista. Mutta nopeasti uskoisin kaiken taas palautuvan, kunhan tässä pääsee asettumaan taloksi. Kodiksi.

Seuraavaksi minun olisi tarkoitus kirjoittaa perinteinen postaus Suomi-reissun jälkeen eli kertoa havainnoistani, joita ulkosuomalaisen silmät tarkkailivat kesän 2021 aikana. Omasta postaustahdistani johtuen saattaa sitä ennen kuitenkin putkahtaa vielä eräänlainen peräänkuulutuspostaus. Nimittäin, blogini lukukerrat alkavat lähennellä lukemaa 300 000 ja sehän tietää Ribs & Coke -blogissa muodostettujen perinteiden mukaan arvontaa! Pysyhän siis linjoilla jatkossakin. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!