Paluu Piilaaksoon, kotiin

Olen palannut kymmenen viikon Suomi-matkaltani takaisin Piilaaksoon, kotiin. Päässäni risteilee tunteita ja ajatuksia laidasta laitaan. Oloni on lievästi ilmaistuna pöllämystynyt. Kymmenen viikkoa pois omasta arjesta. Aivan kuin minut olisi nakattu noiksi viikoiksi pyykinpesukoneeseen ja säädetty linkous täysille. Sellaista pyöritystä, että näin jälkikäteenkin vielä hirvittää. Ja nyt, kymmenen viikkoa myöhemmin minut on nostettu pyykkinarulle kuivumaan, edelleen kuin märkä rätti. Ensimmäisistä viikoista Suomessa en muista paljoakaan ja ajatustyötä kesän tapahtumista on minulla vielä paljon edessäni. Lähdöstäni takaisin Kaliforniaan voi olla lukuisia mielipiteitä, mutta kukaanhan ei tiedä kaikkia lähtöpäätökseeni liittyviä seikkoja perinpohjin. En tule jakamaan julkisessa blogissani myöskään lähipiiriäni koskettavista asioista tällä erää enempää. Kuittaan toteamalla lyhyesti, että tilanne on hallinnassa mitä se ei vielä alkukesästä ollut. Jo edellisen postauksen tiimoilta sain taas muistutuksen, että mitä enemmän henkilökohtaista ja kipeääkin asiaa blogissaan jakaa, sitä suurempi riski on saada myös kommentteja, jotka satuttavat. Kun asioista ja yksityiskohdista ei halua kirjoittaa kaikkea auki, niin niistä tietämättömät lukijat voivat haluta jakaa elämänohjeitaan. Kenties ne ovat hyväntahtoisiksi tarkoitettu, mutta ytimen ohi osuessaan lopputulos on negatiivinen ja pahoittaa mielen. Tsemppiviestit ja myötäelämiset ovat tietenkin aina asia erikseen. Ne antavat voimaa. Kiitos niistä.

Paitsi että Suomi-matkani oli poikkeuksellisen pitkä, sitä siivittivät myös aivan poikkeukselliset tapahtumat. Lisäksi oli todella poikkeuksellista, etten tavannut ainoatakaan ystävääni koko tuona aikana. Tapasin ainoastaan läheisiäni, mm. kahta läheisintä serkkuani. Nyt oli aika olla ihan vain omien läheisten kesken, eikä minulla voimavaroja varmaan paljon muuhun olisi ollutkaan. Yksi tapaaminen teki kuitenkin poikkeuksen. Sovimme ukkokullan kanssa treffit pienen kummipoikamme ja hänen vanhempiensa kanssa. Pienellä pojulla kun oli kovin vähän muistijälkeä meistä kummivanhemmistaan pienen ikänsä vuoksi, joten tuo mukava jälleennäkeminen sovittiin viimeiselle illalle Suomessa. Sitten viimeiset löylyt, viimeiset pakkailut, viimeiset vähäiset yöunet ja lentokentälle.

Lähtövalmisteluja ja yllätyksiä

Matkavalmisteluihin kuului tällä kertaa omanlaistaan jännitystä. Yhdysvallat vaatii negatiivisen koronatestin kaikilta maahantulijoilta, myös tuplarokotuksen saaneilta. Jo keväällä alkoi koronatesteissä saada jalansijaa kotona tehtävät testit. Yksi niistä oli USA:n terveysviranomaisen CDC:n hyväksymä myös matkustamisen yhteydessä käytettäväksi, samoin muutamat lentoyhtiöt suosittelivat juuri tätä kotitestiä. Niinpä ukkokulta osti testipaketin, joka sisälsi testit kuuteen eri testikertaan, ja toi sen mukanaan Suomeen. Oman jännitteensä testin tekemiseksi toi se, että testi piti tehdä videoyhteyden kautta USA:n itärannikkollla sijaitsevaan laboratorioon. Jossakin vaiheessa kesää testi oli saavuttanut ilmeisesti niin hurjan suosion, että testaajat olivat joutuneet jonottamaan omaa videoyhteysaikaansa laboratorioon jopa yli seitsemän tuntia! Niinpä meidänkin oli varattava käytännössä yksi päivä aikaa, jos molemmilla sattuisi vuorollaan monen tunnin jonotus, että testiä pääsisi ylipäätään tekemään. Meidän kohdalla ruuhkat oli ilmeisesti kuitenkin saatu puretuiksi, eikä jonoa ollut muutamaa minuuttia pidempää. Testin tulos näkyi totta kai testipaketissa 15 minuutissa, mutta jotta siitä saatiin virallinen, matkustukseen oikeuttava dokumentti, täytyi laboratorion todentaa videoyhteyden avulla testin tekevä henkilö, valvoa, että testi tehtiin oikein ja ettei testiä manipuloitu millään tavalla tulosta odotellessa. Testi oli oikein kätevä tehdä ja säästi meiltä kahdelta pitkän pennin rahaa. Oulussa matkustustarkoitukseen koronatestejä tarjoavia tahoja on huomattavasti rajoitetummin kuin vaikkapa pääkaupunkiseudulla, joten testien hinnatkin hipovat Oulussa taivaita. Kuuden testin setistä saimme molemmat tehtyä viralliset matkustukseen oikeuttavat testit. Lisäksi ukkokulta teki setistä kaksi testiä kotioloissa ilman videoyhteyttä ihan vain omaksi varmistuksekseen ennen kuin tapasi ikääntyneitä ja heikentyneen immuniteetin omaavia läheisiä. Loput kaksi testiä ukkokulta antoi amerikkalaisille sukulaisilleen, jotka olivat sattumoisin samaan aikaan visiitillä Oulussa. Kaikesta etukäteisjännityksestä huolimatta koronatestaus kotioloissa sujui kohdallamme ilman lisämutkia.

Koronakotitesti tuloksineen ja testissä käytetty reagenssi. Alaosassa näkyvä tikku on se nenässä pyöritetty vanupuikko. Negatiivista näytti, huh, sillä olin viettänyt paljon aikaa sairaalassa ja kulkenut päivystyspoliknlinikan ja infektiopotilaiden vastaanoton läpi useaan otteeseen. Some-ryhmissä annettiin muuten vinkkinä, että mikäli amerikkalaisen testilabran englanninkielinen videoyhteyslinja on tukkeutunut, kannattaisi kokeilla espanjankielistä, joka on huomattavasti vähemmän ruuhkautunut. Kerroin serkuilleni kotitestin tekemisestä ja vinkki espanjankielisestä sai aikaan hymyjä ja silmien muljauttelua. Mutta kuulemani mukaan puhuisivat sujuvaa englantia myös espanjakanavalla, ettei välttämättä olisi tarvinnut testata koronan lisäksi omia (unohtuneita) espanjan taitojaan.

No, jos koronatestaus ennen paluumatkaa meni putkeen, niin sittenhän tupsahtikin muita yllätyksiä eteen. Sitä meikäläiselle tyypillistä sattuu ja tapahtuu -osastoa, kuten yksi ystäväni tapahtumienkulusta tuumasi. Vain vuorokausi ennen paluumatkaa minulta paukahti nimittäin sylkitiehye tukkoon. Tämä oli toinen kerta elämässäni eli en kauhistunut kankeaksi, vaikka kaulaani turposi lähes kahden kananmunan kokoinen pallukka vain muutamissa sekunneissa. Kyllähän se tosi kipeä oli ja toisaalta säikäytti, turpoaako kaula kokonaan umpeen. Tilanne sattui uusimaan vielä lentokoneessakin, mutta kotikonstein oireen kanssa on tähän asti vielä pärjätty. Mutta kyllä säikäytti (ja stressasi), että vaatiiko turvonnut pallukka kaulassani vielä lekurireissun Suomessa vain muutamia tunteja ennen paluulennon lähtöä, huh huh!

Kotonakin jännitettävää

Pientä jännitystä oli ilmassa myös, kun palasimme kotiimme Kaliforniassa. Kesän aikana kotimme on nimittäin saanut aikamoisen kasvojen- ja varustelukohotuksen, kun vuokraemäntämme sai yllättäen päähänsä asentaa kotiimme uudet sisäovet ja koneellisen ilmastoinnin! Tai no, oviprojektihan on vielä pahemman kerran kesken, aikataulutus kiinalaisten kanssa on ollut "haastavahko", mutta ilmastointi hurisee jo niin kuin pitääkin. Ilmastointi tuleekin oitis todella tarpeeseen, sillä eilen, heti ensimmäisenä päivänä meillä täällä Piilaaksossa oli 34 astetta lämmintä ja samanmoisia lukemia on luvassa nyt koko viikonlopuksi. Tervetullutta lisähyötyä saamme ilmastoinnin suodattimista, sillä parhaillaankin Kaliforniassa eletään taas maastopaloaikaa, eikä tätä kirjoittaessani ilmanlaatu ulkona ole ollut terveellisellä tasolla enää pariin tuntiin.

Perinteinen puutarhan tarkistuskierros

Palatessani Kalifornian kotiin minulla on aina tapana tehdä pihan ja puutarhan tarkistus. Kierros on yleensäkin aina hiukan kutkuttava, mutta nyt kun edellisestä turneestani pihamaalla oli kulunut jo 2,5 kuukautta, olivat yllätyksetkin enemmän kuin mahdollisia. Ja olihan niitä. Viikunapuumme notkuu nyt kypsää poimittavaa aivan hurjat määrät, vaikka yhtä ystävää olin jo pyytänyt käydä satoa poimimassa meidän ollessamme poissa. Sitruunapuut sen sijaan ovat nyt hiukan erikoisessa jamassa, sillä kaikki sitruunat ovat tällä hetkellä raakileita. Yleensä saamme satoa tasaiseen tahtiin ympäri vuoden. Mutta sitten, varsinaisen jymypaukun oli järjestänyt pihamme persikkapuu! Puu on näemmä tänä vuonna tuottanut ja tuottamassa aivan hillittömää satomäärää. Valtava määrä persikoita on jo tippunut puusta ja meillä oli suorastaan persikkainen matto persikkapuun rungon ympärillä.

Yhyy, aika monta kiloa persikoita maassa!

Appelsiinit olivat ottaneet kivaa kasvuspurttia. Nam!

Ja sittenhän meillä oli kotonamme ihan omanlaisensa vastaanottokomiteakin, hahah. Jet lagin vuoksi olimme hereillä jo aamuhämärän aikaan ja ukkokulta tapasi pihapiirissämme täysin uuden vieraan: pesukarhun! Ensimmäistä kertaa näimme sen siis omassa pihapiirissämme ns. livenä. Pesukarhu oli noussut oikein takajaloilleen isottelemaan ja murissut ukkokullalle. Luultavimmin tällainen ärhäkkä reaktio, sillä pesukarhulla oli pieni poikanen mukanaan naapurin auton alla suojissa. Ilman taistelunaarmuja kuitenkin selvisivät molemmat hämäräajan kohtaamisesta, se paljon toitotetttu social distancing auttoi tässäkin tilanteessa.

Sieltä se naamiokaveri tarkkaili ukkokultaa. Lienee ollut yhtä yllättynyt kohtaamisesta kuin ukkokultakin. Hetki tämän jälkeen otus nousi takajaloilleen ja ryhtyi murisemaan ja kovaa. :-)

Olen siis 2,5 kuukauden jälkeen takaisin omassa kodissa. Olo on todellakin pöllämystynyt, eikä jet lag luonnollisestikaan auta asiaa. Ensimmäisen aamun aamutoimetkin hakivat kovasti paikkaansa. Se, mikä 2,5 kuukautta sitten meni rutiinilla, tuntuu nyt oudolle. Ettei hanavettä kannata juoda suoraan sellaisenaan, enkä edes muista kaikkien valokatkaisijoiden paikkaa kodissamme. Käsi hapuilee huoneen seinässä väärää kohtaa. Aikamoista. Mutta nopeasti uskoisin kaiken taas palautuvan, kunhan tässä pääsee asettumaan taloksi. Kodiksi.

Seuraavaksi minun olisi tarkoitus kirjoittaa perinteinen postaus Suomi-reissun jälkeen eli kertoa havainnoistani, joita ulkosuomalaisen silmät tarkkailivat kesän 2021 aikana. Omasta postaustahdistani johtuen saattaa sitä ennen kuitenkin putkahtaa vielä eräänlainen peräänkuulutuspostaus. Nimittäin, blogini lukukerrat alkavat lähennellä lukemaa 300 000 ja sehän tietää Ribs & Coke -blogissa muodostettujen perinteiden mukaan arvontaa! Pysyhän siis linjoilla jatkossakin. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Sattumusten maanantai

Olikin mielenkiintoinen päivä tänään. Sattui pari normaalista poikkeavaa tapausta ja ajattelinpa jakaa ne tuoreeltaan teidänkin kanssanne. Että tällainen maanantai:

Tapaus 1: Kännikalan myymää kalaa

Olin aamupäivällä hoitamassa asioita. Ennen lounasaikaa olin tehnyt ostokseni eräässä ihan laadukkaassa ostoskeskuksessa ja päätin nauttia lounaan siellä, sillä iltapäiväksi oli ehdittävä vielä töihin. Ostoskeskuksen ruokapaikat olivatkin menneet sitten viime käyntini uusiksi, eikä tuttua ja hyväksi havaittua poke bowl -paikkaa enää ollutkaan. Osa ostoskeskuksesta näytti olevan myös remontissa ja aivan remonttialueen vieressä, hiukan syrjässä muista paikoista oli jokin uusi poke bowl -ruokapaikka. Menin paikan liepeille nähdäkseni ruokalistaa paremmin ja sainkin heti nuoren myyjäkundin jututtamaan minua. Hän esitteli iloisesti tarjontaa samalla, kun pyyhki paikan tilaustiskiä ja pöytiä. Jo siinä vaiheessa katselin kundia, että olikohan hänellä jokin sairaus, sillä hän teki hiukan erikoisia liikkeitä ja oli muutenkin kovin levoton. Noh, enpä siinä jäänyt pidemmästi mulkoilemaan, vaan päätin kokeilla uuden paikan tarjontaa. 

Tiedoksi teille, joille poke bowl -paikat eivät ole tuttuja, että niissä yleensä ruoka-annokseen tulevat ainesosat toivotaan valikoimasta jokainen erikseen tiskin yli henkilökohtaisesti. Kanssakäymistä myyjän kanssa tulee siis aika paljon. Aloitin omat toiveeni annokseen ja pääsin seuraamaan kundin toimintaa lisää. Kyllä, jonkinmoisia "pakkoliikkeitä" hänellä oli. Jotenkin huomattavan laajat liikeradat. Parin ensimmäisen ruoka-artikkelin kohdalla vielä ajattelin myötätuntoisesti jotakin motorista häiriötä, kunnes totuus alkoi valjeta. Viimeistään siinä vaiheessa, kun kundin lappamat kala-kuutiot eivät osuneet laajaan kulhoon, vaan menivät ohi, olin varma: kundihan oli tuhannen päissään! Siis keskellä kirkasta maanantaipäivää piilaaksolaisessa ostoskeskuksessa. 

Mitä pidemmälle tilaukseni tiskin yli eteni, sitä varmempi olin kundin vahvasti päihtyneestä olotilasta. Ja sitä epävarmempi olin tilaukseni viemisestä loppuun asti. Poke bowl -annoksethan sisältävät siis aina myös raakaa kalaa, joten hygienia-asiatkin siinä jo vilisivät mielessäni. Mutta kyllä kundi piti hygieniasta huolta. Jäi nimittäin varsin hyvin mieleeni, ettei hän tahtonut saada muovihanskoja käsiinsä tilauksen alussa. Aikamoista ähräämistä se oli, heh! No, vedin kuitenkin tilaukseni loppuun ja olin vähällä kysyä, että anteeksi nuori herra, mutta olettekohan te parhaillaan alkoholin vaikutuksen alaisena. Noh, ilmiselvää oli, että nautintoaineita oli otettu. Jätin kysymyksen kysymättä, sillä uuttakin jännitettävää oli luvassa.

Kun tilaus oli valmis, olikin nimittäin jännät paikat, kuinka kundi saisi naputeltua tilauksen kassakoneeseen. Menin vielä onneton ottamaan lisämaksullista avokadoa! O-ou, sen täytyi olla haastava naputeltava kännikalamyyjälle. Noh, kundihan lykkäsikin annoksen minulle kouraan survottuaan ensin ylitursuavat salaatit väkipakolla vielä kerran rasian sisään. Ei hän kysynyt, halusinko annoksen mukaan vai söisinkö sen paikan päällä, vaan lykkäsi vain rasian kouraani ja sanoi annoksen olevan ilmainen! Ja minä vain jännitin, että saako se lyötyä sitä lisämaksullista avokadoa kassaan. No, sen verran yllättävän loppuhuipennuksen kundi onnistui tekemään, että poistuin sitten leuka auki koko paikasta. Kävelin varmaan leuka auki ulos asti parkkipaikalle ja aloitin tekstaamaan ukkokullalle, että mitä oikein juuri tapahtui. Ja nii-in. Mitä siinä oikein tapahtui? En minä tiedä! Juovuksissa oleva myyjä teki minulle ilmaisen lounaan, hah hah! Näin kai tämä on nähtävä. 

Koska kännikalan avokätisyyteen ei kuulunut ruokailuvälineitä, päätin ajella kotiin ja katsastaa lounaan vielä tarkemmin ennen sen nauttimista. Kotona haistelin jokaisen kalapalan ja kyllä kaikki ihan tuoreelle sekä haisi että maistui. Kun sanontahan on, ettei ilmaisia lounaita ole olemassakaan. Olisiko tässä ollut jälkikäteismaksuna mojova ruokamyrkytys? Tätä kirjoittaessani aikaa on kuitenkin kulunut jo yhdeksän tuntia tuon lounaan nauttimisesta ja terveinä tässä vielä ollaan. Huh! 

Lounaani tänään. Kyllä se hyvää oli, tosin tonnikalat taisi tippua ohi, eikä pihteihin ollut juurikaan osunut montaa kurkkuviipaletta, eikä sipulisuikaletta.

Ruokapaikkahan oli varsin siisti ja sanoisin jopa trendikäs. Se vaan sijaitsi hiukan syrjässä ja olin tuona hetkenä sen ainoa ja ehkäpä päivän ensimmäinen asiakas. Jälkiviisaana on taas helppo sanoa, että ehkä minun olisi ollut hyvä ilmoittaa vaikkapa jollekin ostoskeskuksen vartijalle, ettei kyseisessä ruokapaikassa ole välttämättä tänään kaikki ihan kunnossa. Mutta kyllä minä niin äimänkäkenä olin tapauksesta, ettei siinä tulleet järkevät toimintatavat heti todellakaan mieleeni. Nythän tapaus vain huvittaa, koska ilman jälkiharmeja tästäkin onneksi selvisin.

Tapaus 2: Vokotteleva ruokakaupan kassa

Kun lounas ui onnellisesti masussani, eikä lähtenyt onnekseni tulemaan vastavirtaan ylöspäin, oli aika tehdä vielä ruokaostokset. Ajelin lähiruokakauppaamme, tein ostokset ja menin kassajonoon. Jo edeltävän asiakkaan kohdalla kiinnitin huomiota, kun nuorehko miespuolinen kassatyöntekijä kysyi, oliko asiakkaalla kaikki hyvin. Kysymys ei ollut ihan päivittäistä small talkia, vaan kysymys esitetiin nimenomaan muodossa "Is everything ok with you today?" Kun oma vuoroni tuli, mies esitti saman kysymyksen minulle. Vastasin, että kyllä kiitos, ihan ok on. (Mitä nyt vähän humalassa oli edellinen tämän päivän asiakaspalvelija, mutten sitä toki hänelle sanonut.) Kun sitten mies kiersi kassahihnan ja nosti ostoskassini ostoskärryyn, minkä siis toki saman oli tehnyt edellisillekin asiakkaille, hän kysyikin ostoskärryn yli, että haluaisinko tavata miestä tänään myöhemmin. Siis että mitä! Taas Korpelan leuka loksahtaa auki ja kysyn kohteliaasti, että anteeksi kuinka?! Kundi jo käppäili takaisin kassakoneellensa, eikä vastannut mitään. Takana oli asiakkaita odottamassa vuoroaan. Kysyin uudestaan, että anteeksi, mutta mitä sinä sanoit äsken. Nyt mies esittikin kysymyksen aivan uudessa muodossa: "Haluatko osallistua hyväntekeväisyysruokakassin hankintaan?" Hän siis muutti kysymyksensä täysin, sillä kuulollahan oli nyt liuta muita asiakkaita. En ollut uskoa korviani. Ja tämä hyväntekeväisyyskampanjaan osallistuminen on täällä ihan normaali kysymys ruokakaupoissa tiettyinä ajankohtina vuodessa, mutta kyllähän se kysytään siinä vaiheessa, kun omia ostoksia ei vielä ole maksettu ja kokonaislaskuun olisi helppo tämä hyväntekeväisyysostos vielä lisätä. Että kyllä se kassaherra muutti kysymyksensä, kun sitä tivasin uudestaan. 

Noh, taas minä poistuin ulos parkkipaikalle ja vain ihmettelin itsekseni, että mitä tässä taas oikein tapahtui! No, sentään työpäivänä sujui tänään jokseenkin niin kuin pitikin. Omanlaisensa neuvottelut ovat käynnissä sielläkin, mutta niistä ehkä myöhemmin lisää. Mutta että tämmöinen maanantai. Mitäköhän loppuviikko vielä ehtii tuoda tullessaan? Tapahtumarikasta viikon jatkoa teillekin! Nyt sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!  

Road trip antaa — ja ottaa

No senhän tietää, että kun Korpela lähtee taas tien päälle, niin aivan kaikki ei mene ihan niin kuin Strömsössä. Tässä postauksessa pientä selontekoa road tripistämme sekä sattumuksia, joista ainakin osa olisi saanut jäädä vaikka kokonaan toteutumatta. Niin paljon kuin road trip matkustusmuotona antaakin, niin kyllä se näemmä sitten vähän ottaakin...

Aivan ensinnä kuitenkin road tripimme ns. strategiset mitat, jotta saatte käsityksen millaisesta reissusta nyt puhutaan:

Statistiikkaa

- 3 310 mailia = 5 327 km

- 54 ajotuntia
- 6 osavaltiota (alunperin 5)

- 10 reissupäivää, joista 9 ajopäiviä

- 2 autokuntaa
- mahtavana matkaseurana 4-henkinen perhe ja koira

Niin, kun näin jälkikäteen ajattelee, niin onhan se reilu 5 300 km aikamoinen matka. Jos minulta kysyttäisiin, lähtisinkö ajamaan Suomen viisi kertaa päästä päähän 10 päivän aikana, niin tuhahtaisin, että en todellakaan! Ja että älkää nyt minua sentään ihan NIIN hulluna pitäkö! Saattaisi siinä tulla Kärsämäen liikenneympyrä jo vähän liiankin tutuksi edestakaisin suhatessa. No, käytännössä tuollainen kilometrimäärä tuli kuitenkin nyt tällä reissulla 10 päivässä ajettua. 

Näppärimmät saattoivat kuitenkin noista yllä olevista luvuista pikaisesti laskea, että keskinopeutemme koko reissussa huiteli liki 100 km/h. Ja se on aivan totta. Varsinkin tuolla etelämpänä sijaitsevissa osavaltioissa nopeusrajoitukset olivat pitkillä pätkillä 70 mph (112 km/h) tai 75 mph (120 km/h). Ja kröhöm, saattoihan siinä ukkokullan kaasujalka painahtaa välillä hiukan raskaamminkin... Joten kyllä siinä maisemat vaihtuivat huomattavasti vilkkaammin kuin Suomen maanteillä, varsinkaan Suomen talvinopeusrajoituksilla. Ja kumma kyllä, kaikki tämä istuminen autossa ei edes ollut mitenkään tuskaisaa.

Auringonlasku ja 5-metrinen kaktus Arizonassa. Iltaseitsemältä lämpötila oli +36 C. Arizonan lisäksi muita osavaltioita reissussamme olivat Kalifornia, Nevada, Utah, New Mexico ja ekstrana mukaan tullut Teksas. Siitä postauksessa myöhemmin lisää.

Mutta sitten itse reissukuulumisiin. Ei-toivottuja tilanteita alkoi syntyä jo ennen matkaa ja ensimmäinen vastoinkäyminen olikin se kaikkein raastavin.

Alkuvaikeudet

Vain kuusi päivää ennen matkaa matkaseuraksemme lähtevän perheen koira sai mitä todennäköisimmin aivoinfarktin! Tämä halvaannutti koiraparan toista puolta, eikä koira pystynyt astumaan toiselle etutassulleen lainkaan. Pikaisesti lääkäriin, tutkimuksiin ja oireiden mukainen hoito päälle. Kuin ihmeen kaupalla koira kuitenkin kuntoutui tuon viikon aikana ja lääkäri antoi luvan lähteä reissuun. Tämä huolestuttava käänne oli siis vaarantaa koko perheen matkan, sillä kukapa nyt haluaisi jättää kovin sairasta ja huonokuntoista koiraa muiden hoteisiin. Noh, loppu hyvin, kaikki hyvin. Koira voi tälläkin hetkellä hyvin.

Toinen säikäyttävä tekijä oli ensimmäisen etappimme huono ilmanlaatu vain päivää tai paria ennen matkaa! Sattumoisin tulimme katsoneeksi ilmanlaatumittareita ja ensimmäisessä kohteessamme ilma oli luokiteltu erittäin vaaralliseksi. Ilmanlaatuindeksi oli käväissyt jopa arvossa 1 600, kun terveellisen ilmanlaadun kohdalla puhutaan siis maksimissaan arvosta 100. Noh, lopulta tämä osoittautui kuitenkin "vain" hiekkamyrskyksi, joka oli onneksi jo laantunut meidän saapuessa paikalle. Hengityssuojaimia, eikä reittimuutoksia tarvittu, huh.

Tällaisia sattumuksia siis jo ennen matkaa. Mitäs kaikkea tapahtuikaan sitten reissun aikana, siitä seuraavaksi:

Autovaurioita

Road tripin alkupätkä oli kovaa kyytiä autoillemme. Pääkohteemme Kuolemanlaaksossa oli Racetrack Playa, jonne siis ensimmäisellä Kuolemanlaakson matkallamme emme koskaan päässeet, koska muta. Nyt reitti valittiin vahingosta viisastuneina toisin, mutta ei sekään tie ollut todellakaan hyväkuntoista. Ajomatkaa, joka haarautui isommalta tieltä, yhteen suuntaan oli 27 mailia (n. 44 km) ja koko tuo pätkä oli pelkkää kuoppaista soraa, paikoin isoillakin kivenlohkareilla ryyditettyä. Palatessamme nähtävyydeltä sama 27 mailia soraa piti ajaa takaisin. Seurueen miehet pitivät ratteja kääntäessään aika kovaa vauhtia yllä, mutta parempi niin, sillä muutoin tuon pätkän ajaminen kahteen kertaan olisi oikeasti vienyt pienen ikuisuuden. No, "pieniä" vaurioitahan siinä sitten tuli. Toiselta perheeltä meni lopulta molemmat takaiskunvaimentimet sököksi ja he saivat yhden särön ikkunaan. Meillä puolestaan on tuulilasissamme kaksi uutta säröä odottamassa korjausta.  

Automme takaikkuna näytti tuon "rallin erikoiskokeen" jälkeen tältä. No, eipä ole meille ensimmäinen kerta, että on pesty autoa Las Vegasissa, jonne suuntasimme Kuolemanlaakson jälkeen.

Mutta tämä! Racetrack Playa. Tämän vuoksi sinne ajettiin. Katsomaan siis hiekkaa ja kiviä, kuten lapset totesivat. *huutonaurua*

Skimmattu luottokortti

Sitten noin puolessa välissä reissuamme ukkokulta sai pankiltamme yhteydenoton, että hänen luottokorttinsa oli mitä todennäköisimmin skimmattu. Uusi kortti tultaisiin postittamaan pikimiten. Skimmaus tapahtui ilmeisesti Las Vegasin huoltoasemalla tankkausautomaatilla. Pankin ripeän toiminnan vuoksi mitään suurta vahinkoa ei kuitenkaan ennättänyt onneksi tapahtua. Hämäräperäisiä ostoja ei kukaan ehtinyt vielä kortilla tekemään. Reissusta palattuamme uusi kortti odottikin jo postilaatikossa, mutta pientä kylmänhikeä otsalle toi tämäkin skimmauskäänne. 

Nähtävyys suljettu ja yks' kaks' ilman yösijaa

Reissun puolivälissä alkoi myös matka- ja reittisuunnitelmien säätäminen uusiksi. Olemme käyneet aiemmin Grand Canyonin eteläreunalla (South Rim) ja nyt oli tarkoitus vierailla pohjoisella puolella. Mutta kappas, ajaessamme pohjoisreunan näköalapaikkaa kohti tulikin vastaan kyltti: "North Rim is closed." Mitä ihmettä? Nopea googlaus (onneksi verkkoa juuri sillä hetkellä vielä oli) paljasti, että koko North Rim on talviaikaan suljettuna aina toukokuun puoliväliin asti. No eipä ollut meistä kenelläkään käynyt mielessäkään moinen! Ja kun ei se nyt enää kovin talviselle huhtikuun puolivälissäkään tuntunut, kun lämmintä oli jo noin 20 C. No, eipä siinä auttanut muukaan kuin tehdä U-käännös ja jatkaa suorempaa reittiä Arizonan Pageen.

Tämän yhden nähtävyyden jäädessä kokonaan pois matkaohjelmasta, saavuimme Pageen varhain iltapäivästä. Mikä oli hyvä! Matkalla Pageen nimittäin aloimme kaivelemaan majoitusvarauksemme tietoja ja kappas, olimme tehneet majoitusvarauksen väärille päiville! Tämä juontui siitä, että olimme varanneet alunperin kaksi yötä Pagesta, mutta kun löysimmekin sen glamping-majapaikan, siirsimme ensimmäisen yön varauksen sinne. Unohdimme tyystin peruuttaa Pagen ensimmäisen yön. Näin ollen motelli oli odottanut meitä saapuviksi jo päivää aikaisemmin kuin todellisuudessa tulimme ja koska emme tulleet, niin koko majoitusvaraus oli peruuntunut. Sakkomaksua tuli siitä ensimmäisestä yöstä. Lisäksi olimme siis ilman yösijaa. Toinen perhe oli hoitanut oman ensimmäisen yön peruutuksensa ajoissa ja heidän majoitusvarauksensa oli kunnossa.

Pagen ympäristössä sijaitsee lukuisia todella upeita nähtävyyksiä kuten Antelope Canyon, Monument Valley, Valley of Gods, Horseshoe Bend ja tuo Grand Canyonin North Rim. Kaupunki on siis todellakin turistien suosiossa ja meidänkin motelli oli varattu täyteen. Kaupungista olisi kyllä löytynyt vielä huone tai pari, mutta varsin isolla rahalla. Ei kiitos. Koska olimme ukkokullan kanssa nuo Pagen nähtävyydet jo nähneet aikaisemmalla reissullamme, päätimme lähteä ajamaan alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen New Mexicon osavaltion puolelle jo päivää aikaisemmin. Se oli meille uusi osavaltio tutkittavaksi, joten nyt sinne jäisi enemmän aikaakin. Seuraavalle päivälle meillä olisikin ollut hurjat mailimäärät ajettavana, joten ratkaisu lähteä huristelemaan noita maileja jo edeltävänä päivänä oli ihan hyvä. Tässä vaiheessa tiemme siis erkanivat toisen perheen kanssa, aivan kuten oli suunniteltukin, mutta nyt se vain tapahtui päivää aikaisemmin. Toinen perhe jäi Pageen ja me käänsimme auton nokan kohti New Mexicoa.

Pissatauko New Mexicossa ns. rest arealla. New Mexicon ja USA:n liput samassa tolpassa ja kalkkarokäärmevaroitus. 

Sokkona tehty majapaikan valinta toi sydämentykytyksiä

Edelleenkään seuraavaksi yöksi meillä ei ollut majoituspaikkaa. Söimme lounaan Pagessa ja tutkailimme karttaa New Mexicon puolelta. Gallup-niminen kaupunki, sehän kuulosti hauskalle! Ja sinne saapuisimme ehkä iltakuuden tai -seitsemän aikaan, joten ajoa ei tulisi liikaa. Mennään sinne! Varaus hoidettu ja ei muuta kuin tien päälle!

Nooh, nyt täytyy sanoa, että hiukan enemmän googlailua olisi ehkä kannattanut. Gallupin motellimme oli ensinnäkin melkoinen murju! Saimme vieläpä koko motellin perimmäisen huoneen ja auto piti jättää yöksi parkkiin pimeään kolkkaan. Liekö siinä olisi enää renkaitakaan aamulla jäljellä. Kaiken lisäksi ukkokulta luki netistä ollessamme Gallupissa iltapalalla (keskellä jotakin ihmeellistä varastoaluetta, kylläkin tosi maukasta välimerellistä ruokaa nauttien), että Gallup on rikollisuustilastojen kärjessä. Väkivaltarikoksia kaupungissa tehdään viisinkertainen määrä kansalliseen keskiarvoon verrattuna ja niinpä Gallup on koko New Mexicon väkivaltarikollisin kaupunki! Just. Valitsimme sitten sen. Noh, mitään ei onneksi sattunut ja aamulla kaupungista löytyi ihan kaunistakin katseltavaa. Ja ilman tätä ex tempore -mutkaa, meillä olisi jäänyt tämäkin John Waynen, Ronald Reaganin ja muiden kuuluisuuksien yöpymä intiaanihotelli näkemättä:

El Rancho -hotellin sisäänkäynti. Eilisen charmia, huomisen mukavuuksia lupaavat he.

Hotellin ala-aulaa. Melkein voin nähdä John Waynen astelemassa noita rappusia alas. Onkohan sillä ollut stetson päässä vai ei? No tietenkin on! 

Lopulta reittisuunnitelmamme eli vielä pari seuraavaakin päivää New Mexicon puolella. Meillä olikin nyt mahdollisuus käydä joko osavaltion pääkaupungissa Santa Fe tai Albuquerquessa. Valitsimme Santa Fen. Lisäksi päräytimme lopulta ajaa niinkin etelään kuin El Pasoon Teksasin puolelle, jolloin matkaohjelmaamme putkahtikin vielä kuudes osavaltio. El Paso oli mielenkiintoinen kaupunki Meksikon rajan ollessa käytännössä kaupunkialueella. Yritin siellä muuten ostaa itselleni keltaista paitaa, mutta tuossa teksasilaiskaupassa ei ymmärretty lainkaan englantia. Siinä sitten kaivelemaan espanjan oppeja naftaliinista, camisa amarilla, vai miten se meni... Että sellaiset paitaostokset Teksasista. El Pasosta jäi ikiajoiksi mieleen myös se, että näimme siellä maantiekiitäjän! Se kipitti kauheaa vauhtia tien yli omakotitaloalueella. Wow, niitä on kuin onkin oikeasti olemassa, hahah! 

El Pason kaupunkia sekä USA:n ja Meksikon rajalla virtaava Rio Grande -joki. Tuo iso punainen X on jo Meksikon puolella. Vaalea vesitorni on USA:n puolella.

Teksasin El Paso taisi olla kaukaisin kohde kotoamme tällä reissulla. Katsoin varsin mitä Google Maps näytti ajoajaksi kotiin suorinta mahdollista reittiä, jota me ei tietenkään menty. Sellaiset 17,5 tuntia. Kuva antaa taas vähän maantieteellista mittakaavaa Yhdysvaltojen suuruudesta. Onhan tämä valtava!

Kaikkea tällaista sattui ja tapahtui siis tällä reissulla. No, tällaiset tapahtumat toki olisivat kaikki voineet tapahtua ihan ilman road tripiäkin, mutta olihan sitä näissäkin aika riittämiin koettelemuksia näinkin lyhyen ajan sisään. Koiran äkillinen sairastuminen, korttiskimmaukset, autorempat ja muut. Mutta ilman tätä reissua ja näitä sattumuksia, emme olisi nähneet kaikkia niitä mielettömän upeita paikkojakaan! Näin jälkikäteen matkakuvia ihastellessani pari säröä tuulilasissa ei tunnu missään. 

Kivimuodostelmia Utahissa.

Tombstonen villin lännen kaupunki Arizonassa.

Valkoiset hiekkadyynit New Mexicossa.

Luonnon muovaama taideteos. Rakastan hiekkadyynejä!

Vaikka postaukseni onkin jo kamalan pitkä, pahoittelut siitä, en malta olla kertomatta teille vielä loppukevennystä reissustamme:

Las Vegas lapsen suusta

Kun reissussa matkaseurueemme lapsille kerrottiin, että huomenna tai seuraavaksi mentäisiin Las Vegasiin, niin jossakin vaiheessa toinen alakouluikäisistä lapsista kysyi, että mikä paikka se Las Vegas sitten oiken on. Äitinsä vastasi siihen suorastaan nerokkaasti, että ei hän sitä oikein osaa teille selittää, Las Vegas pitää itse nähdä. Noh, vietimme Las Vegasissa pari yötä ja lapset saivat nähdä pääkatu Stripin, luksushotelli Venetianin ostoskanaalit ja paljon muuta, mikä oli lapsille soveliasta. Kun sitten jälkeenpäin lapsilta kysyttiin, että no mitäs tykkäsitte ja millainen paikka se Las Vegas sitten oli, niin toinen lapsista vastasi: "Las Vegas on paikka, missä voi kulkea peppu paljaana." Ai että me saimme hyvät naurut! Siis tuohan on mielestäni aivan loistava kiteytys tuosta hulinakaupingista. Ja jottei jäisi mitään väärinkäsityksiä, niin mihinkään strippiklubeille ei lapsia siis oltu suinkaan viety. Lapset vain sattuivat näkemään keskellä päivää Stripillä sambakarnevaaliasuihin pukeutuneita naisia. Ja aivan totta, niillä naisillahan oli vain naru pyllyvälissä ja pari kimaltelevaa tarralappua rinnuksissaan. Eli niinpä, Las Vegas on paikka, jossa voi kulkea peppu paljaana.

Tällaisia tällä kertaa. Taputahan itseäsi olalle, jos jaksoit lukea tänne asti. Huh huh, jospa ensi kerralla jotakin vähän lyhyempää postausta sitten. Siihen asti hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!