Haikkimatka Utahiin

Emme ole pitkään aikaan tehneet mitään varsinaista haikkimatkaa, mutta nyt teimme. Ja voi iiks, kuinka olikin ihanaa! Ja kun minulta säännöllisen epäsäännöllisesti kysellään sekä matkapostauksia että myös reissuvinkkejä, mikä on mukava asia, niin päätinpä kirjoittaa matkastamme vaihteeksi blogiinikin. Eivätpä jää matkan paikat ja kohokohdat niin helposti itsellänikään unohduksiin. Ja kun siellä Pohjois-Suomessa on ainakin yksi Tiina, joka varmasti janoaa nähdä kuvia Utahista. Tämä on myös sinulle.

Pala Utahia. Valitettavasti kännykkäkuva ei anna kaikkea oikeutta maiseman jylhille mittakaavoille.

Minulla on ollut jo pari vuotta haaveissa päästä käymään taas kerran Utahissa ja siellä itselleni uutena kohteena St. Georgen alue. Sen maisemat ovat näyttäneet kuvissa kerrassaan upeilta. Matkamme ei siis tällä kertaa ollut perinteinen road trip, vaan pidimme Lounais-Utahia koko ajan kiintopisteenämme, mistä sitten teimme haikkeja ja ajelimme alueen eri maisemareittejä. Olemme jo aikaisemmin käyneet Utahin "must see"-kohteet, kuten Zionin, Bryce Canyonin ja Archesin kansallispuistot, Monument Valleyn, Moabin ja Bonnevillen suolatasangon. Tällä kertaa oli tarkoitus tutkia vähemmän tunnettuja paikkoja. Yhtenä vaihtoehtoisena ajatuksena pidin kyllä tälle reissulle sitäkin, että yrittäisimme kenties käydä Zionin kansallispuiston "pahamaineisen" haikin Angels Landing. Sen on sanottu olevan USA:n pelottavimpia vaelluspolkuja, sillä reitti kulkee vuoren päälle, eikä kaikissa paikoissa ole tukiköyttä tai kaidetta molemmin puolin polkua. Niinpä harha-askel saattaa syöstä haikkaajan alas rinnettä.

Mutta hei, koska tapahtumakäänteet juontavat aina seuraavaan ja vaikuttavat myös tehtyihin päätöksiin, niin aluksi hiukan taustaa matka-ajankohtamme valikoitumisesta. Ensimmäisestä on vinkkiä myös muille:

Sää

Katselimme St. Georgen alueen majoituksia jo kesällä palattuamme Suomesta. Majoitukset olisivat loppukesästä olleet todella edullisia normaalihintoihin verrattuna, mutta totuus on, että keski- ja loppukesä ovat Utahissa haikkaamiselle melkoista tuskaa. Päivälämpötilat nousevat nimittäin silloin 35 Celsiukseen, heinäkuussa helposti jopa 40 asteeseen. Siihen hiukan kuivaa aavikkotuulta päälle, niin avot! Niinpä sää on suosiollisempi aktiiviseen liikkumiseen muina vuodenaikoina, esimerkiksi näin myöhäissyksyllä, johon me lopulta matkamme ajoitimme. Joskin meillekin sattui normaalia lämpimämmät päivälämpötilat, huh.

Myös toinen, yllättävämpi tapaus vaikutti matkamme toteutumiseen juuri nyt:

Keikkaviikonloppu Las Vegasissa vaihtuikin aktiivilomaksi Utahissa

Niin usein kuin olen tästä Lounais-Utahin haikkimatkasta ukkokullalle puhunutkin, niin tiettyä yllättävää puskua tapahtui matkamme toteuttamiseen juuri nyt. Olimme nimittäin alun perin menossa lokakuun alussa Madonnan konserttiin Las Vegasiin. Mutta kuten lehtiartikkeleista on varmaan useimmille jo tutuksi tullut, joutui Madonna perumaan ison osan syksyn 2023 kiertueestaan terveydellisistä syistä. Me olimme totta kai ehtineet jo hankkia lentoliput Las Vegasiin, eikä niistä saanut enää rahoja takaisin. Maksua vastaan niiden ajankohtaa pystyttiin kuitenkin siirtämään. Niinpä lensimme ensin Las Vegasiin ja hurautimme sieltä vuokra-autolla Utahiin. Näin Madonnan konsertti vaihtui aktiviteeteiksi Utahissa. Eikä tämä mielestäni ollut yhtään pöllömpi suunnitelmanmuutos!

Punaista utahilaista kalliota aamuauringossa.

(Mielenkiintoista muuten oli, että kun tulimme kertoneeksi Madonnan konserttikiertueen peruuntumisesta ainakin viidelle "paikalliselle", ei-suomalaiselle Piilaaksossa, niin kukaan heistä ei ollut Madonnan terveysongelmista kuullutkaan. Tapaus tuntui siis ylittäneen uutiskynnystä huomattavasti näyttävämmin Suomessa kuin täällä.)

Graftonin aavekaupungissa pääsi useimpiin rakennuksiin myös sisään.

Tällä Utahin reissulla törmäsimme useampaan "meditatiiviseen labyrinttiin". Niissä on siis tarkoitus kävellä noita kuvassakin näkyviä spiraaleja rauhallisesti ja täysin hiljaa.  

Pioneer Parkissa riitti punaista kiveä, kalliota ja hiekkaa. Kuinkakohan monta vuotta tämä alla olevan kuvan lohkare vielä kestää kallellaan, ennen kuin tuuli tuivertaa sen alaosan niin ohueksi, että se kaatuu?

Vinkki nro 1: Ennakoi, jos mahdollista

Mikä joihinkin amerikkalaisiin kansallis- ja luonnonpuistoihin on tärkeää, on ennakointi. Esimerkiksi Zioniin juuri tuolle Angels Landing -haikkipolulle pitää tehdä varaus etukäteen, sillä reitin kapeudesta johtuen sen kävijämääriä halutaan turvallisuussyistä rajoittaa. Näin lokakuussa varausjärjestelmä on auki varauksille 1. joulukuuta 2023 - 29. helmikuuta 2024. Ennakkovarausten lisäksi polulle suoritetaan muutamien lisäkävijöiden arvonta edellisenä päivänä.

Koska päätöksemme ylipäätään reissusta Utahiin tuli tehtyä melko nopealla aikataululla, olivat varauskalenterit matkamme ajankohdalta tietenkin jo umpeutuneet. Niinpä ainoksi mahdollisuudeksi olisi jäänyt osallistua arvontaan toivottua haikkia edeltävänä päivänä. Yhdeksi reissupäiväksi meillä oli kuitenkin jo toinen varaus tehtynä. Mutta arvelimme, että on hyvä, kun olemme paikan päällä myös arkipäivinä, jolloin puistoon on oletettavasti vähemmän tulijoita, ja siis mahdollisesti myös parempi arpaonni arvonnassa. Mutta kas, epäonneksemme kansallispuistossa alkoi huoltotyöt juurikin matkamme aikana, joten matkapäivästä nro 3 eteenpäin Angels Landing -polulle ei päässyt kukaan. Siis juuri sinä samana päivänä, joka olisi ollut meille se paras ja toivottu haikkipäivä. Että taas kerran oikein sellaista Korpelan tuuria, hahah. 

Eikä tämä suinkaan jäänyt reissumme ainoaksi vesiperäksi:

Kolob Canyons

Kartasta silmiini osui Kolob Canyonsin luonnonpuisto. Se on isoveljeään Zionia huomattavasti tuntemattomampi, vaikka on osa Zionin kansallispuistoa. Kolob on sen luoteisosia. Päätimme melko ex tempore mennä tutustumaan puistoon. Mutta kuinkas kävikään? Kolobissa puistoon menevä tie oli sortununut viime maaliskuussa ja sitä korjattiin edelleen. Nyt ajettavissa olisi ollut ainoastaan kolmen mailin matka, joten 35 dollarin sisäänpääsymaksu tuntui liialliselta maksaa. Ja taas haikkaaminen ei enää sille päivää tullut kyseeseen, koska olimme olleet jo aamupäivän liikenteessä. Lisäksi iltapäivän kuumimmat tunnit (31 astetta) olivat vasta alkamassa. (Huomiona, että tuolla alueella päivän kuumimmat hetket eivät osu keskipäivään eivätkä alkuiltapäivään, vaan ennemminkin loppuiltapäivään. Meidän matkallamme aurinko porotti kuumimmillaan useina päivinä vasta klo 16-18.)

Näin ollen Kolob Canyons jäi meiltä tällä kertaa välistä ja odottamaan toivottavasti vielä seuraavaa Utahin reissua. Mutta kyllähän Etelä-Utahissa riittää upeita maisemia ja haikkipolkuja muuallakin. Eli missä kaikkialla sitten kävimme?

Peek-a-boo Slot Canyon

Reissumme yksi kohokohdista oli Peek-a-boo Slot Canyon. (Näitä löytyy useita saman- tai lähes samannimisiä.) Kyseessä on tulvavesien muovaama kaunis ja kapea kanjoni, jonka värimaailma elää eri vuorokauden aikoina niin sanotusti omaa upeaa elämäänsä. Tämäkin on suhteellisen tuntematon kohde, mikä osoittautui lopulta sen valtavaksi eduksi. Kokemuksena kanjoni veti vertoja Arizonan kuuluisalle Antelope Canyonille, jota olen siis itsekin pitänyt koko USA:n henkilökohtaisten matkakohteitteni top 5 -nähtävyyksiin kuuluvana. 

Oma vahva suositukseni on ottaa tälle kanjonille opastettu kierros. Me maksoimme kolmen tunnin retkestä 70 dollaria/nuppi, ja lopuksi tietenkin hyvälle oppaalle tippi. Ammattioppaan kanssa kanjonista saa ensinnäkin niin paljon enemmän irti. Pääsee kuulemaan sen mielenkiintoista historiaa, esimerkiksi, kuinka joku tietty paksu katajanoksa on juuri sellaiseksi aikojen saatossa muovautunut jne. Me satuimme saamaan vieläpä privaattioppaan, joten saimme häneltä vinkkejä myös hienoista kuvakulmista valokuvien ottoon. 

Toinen ja mielestäni vieläkin painavampi peruste oppaan ottamiselle on kanjonille vievä tie ja reitti. Koska paikka on ikäänkuin hidden gem, ei valtatieltä ole kanjonille minkäänlaisia opaskylttejä. Ei tienristeyksessä, muttei myöskään risteävällä reitillä kanjonille asti. Ainakin minulla ne risteykset olisivat palatessa menneet ihan sekaisin. Lisäksi ajotie on isoksi osaksi syvää hiekkavelliä, tähän aikaan vuodesta sentään kuivaa sellaista, mutta sen ajaminen vaatii sekä oikeanlaisen auton korkealla maavaralla, renkaat matalilla ilmanpaineilla että myös osaavan kuskin. Oppaamme mukaan hiekkaan jää turisteja jumiin liki viikoittain, ja syynä on aina oman auton ja ajotaitojen yliarvioidut kyvyt.

Hiekkatiellä matkalla kanjonille. Näyttää ehkä helpolle, mutta ajettavuus oli jotakin muuta. Matka-aika hiekkatietä pitkin noin 30 minuuttia. Takapenkillä sai ilmaisen hieronnan auton pomppiessa epätasaisella hiekkapohjalla. Kuva on hiukan sumea, koska oppaamme Jeepin tuulilasi oli hiekkapölyn peitossa.

Tällaisia värimaailmoja kanjonissa. Ja kun taaskaan kännykkäkuva ei edes anna täyttä kunniaa kohteelle.

Kanjonin hienoudesta kertonee, että tulin ottaneeksi sieltä yli 100 kuvaa! Minulle kanjoni oli elämys.

Jos 70 dollarin maksu oppaalle hirvittää, niin en malta olla vertaamatta tätäkin Antelope Canyoniin. Se kohde on kuulemani mukaan nykyään hinnoitellut itsensä pilviin. Siellä turistinähtäyydet jouduttiin pitämään pandemian aikana kaksi vuotta kiinni, joten vierailu kanjonilla maksaa nykyään minulle kerrotun mukaan 200 dollaria henkilöltä. Ja koska Antelope Canyon sijaitsee intiaanireservaattialueella, ei sinne ole mahdollista mennä ilman opasta. Luksusta taisivat olla ne ajat vuosia sitten, kun itse maksoimme Antelope Canyonille muistimme mukaan 35 dollaria henkilöltä.

Mutta sitten toiseen mieleenpainuvaan elämykseen:

Auringonpimennys ja Turtle Wall Chuckwalla-polulla

Matkamme ajankohta oli kuitenkin yhdessä mielessä varsin onnekas: reissumme toisena päivänä, lauantaina, maapallolla oli nähtävissä auringonpimennys ja Etelä-Utahissa se oli nähtävissä vieläpä 100-prosenttisesti. Tämä tiesi alueelle melkoista kansainvaellusta. Jo edeltävällä viikolla saimme kuulla uutisista, kuinka joku kertoi ajavansa seitsemän tuntia Utahiin vain ja ainoastaan päästääkseen näkemään täydellisen auringonpimennyksen. Ja sitten tietenkin toiset seitsemän tuntia takaisin kotiin. Huh, kunnioitan. Niinpä saapuessamme Utahiin myös tuppukylät olivat tupaten täynnä auringonpimennyksen palvojia. Lisäksi St. Georgessa pidettiin samaan aikaan World Senior Games -tapahtuma, joka keräsi tuhansia senioreita ympäri maailman. Suomen lipunkin bongasimme lippurivistössä liehumassa, jee! Onneksi hoksasimme ennakoida ruuhkan ja teimme illoiksi varaukset ruokaravintoloihin, vaikka pieni paikkakunta kyseessä olikin. Varaukset tulivat todella tarpeeseen.

Lauantaina, auringonpimennyspäivän aamuna lähdimme varhain haikkaamaan Chuckwalla-polulle ja kohti Turtle Wallia. Tuolla pitäisi olla alueen parhaimmat mahdollisuudet nähdä aavikkokilpikonnia. Saimme onneksi hotellilta auringonpimennyksen katseluun tarkoitetut lasit mukaamme. Reitti kilpikonnakallioille oli upea ja nouseva aurinko värjäsi punaisia kallioita eri sävyihin. Kallioille olikin kokoontunut aika paljon väkeä odottamaan auringonpimennystä. Osalla oli viltit ja piknikit mukanaan. Tuolla kohtaa Utahia aurinko ei mennyt aivan 100 %:sti pimentoon, mutta aika lähelle, ehkä 90 - 95 % kuitenkin.

Lasit hotellin puolesta. Laseissa oli päivämäärät ja kaikki eli ne oli teetätetty ihan tätä päivää varten. Taustamaisematkaan eivät ole kuvassa kurjimmasta päästä.

Auringonpimennyksen odottelijoita.

Ilmiönä pimennys oli kuitenkin mielenkiintoinen kokemus. Ensinnäkin oma varjo meni hassuksi: jalkojen varjo oli edelleen normaaliin tapaansa tarkkarajainen, mutta pään, hartioiden ja käsien varjo olikin jo hyvin sumea. Muodostui kaksi rinnakkaista varjorajaa. Lisäksi aamun nouseva aurinko oli jo ehtinyt kovasti lämmittää hyisevää aamuilmaa, mutta pimetessään viilensikin ilman nopeasti niin, että olisi ollut syytä vetää pitkähihainen takaisin päälle. Myös ympärillä olevat upeat punakivikalliot menettivät pimennyksen aikana hienon hohtonsa. Pimennys oli täydellisimmillään hiukan ennen klo 10.30. Tuolloin maailma meni sanalla sanoen kylmäksi ja harmaaksi.

Tämäkin upea kallio menetti värinsä auringonpimennyksen aikaan.

No, entäpä ne kilpikonnat? Onnistuimmeko näkemään? Valitettavasti emme. Paria päivää myöhemmin Snow Canyon State Parkissa opimme, että aavikkokilpikonnat viettävät jopa 95 % ajasta maanalaisissa tunneleissa. Niinpä niiden bongaamiseen tarvitaan aimo annos tuuria. Harmittelimme epäonneamme myös paikalliselle taksikuskille. Hän kertoi asuneensa ikänsä alueella ja nähneensä kilpikonnia tasan kaksi kertaa. Ja tämä, vaikka olikin liikkunut luonnossa paljon.

Matkalla kilpikonnakalliolle tuli vastaan kyltti "More difficult". Nice! Hahah!

Lopuksi vielä yksi nosto vierailupaikoistamme:

Snow Canyon State Park

Myös Zioniin ja Bryce Canyoniin verrattuna vähemmän tunnettu puisto Snow Canyon State Park tarjosi upeita maisemia ja monipuolisia haikkireittejä. Sielläkin meillä tosin meinasi aluksi käydä se kuuluisa ohraleipä, sillä juuri sinä aamuna puistossa kisattiin Senior Gamesin juoksukilpailu ja ajoreitti puiston läpi oli suljettu. Mutta nyt matkassamme oli kerrankin myötätuuli: olimme ensimmäinen autokunta, joka sinä aamuna pääsi puistoon ajamaan. Vietimme puistossa aikaa iltapäivään asti. Puisto ei todellakaan ollut massojen tiedossa, sillä poluilla ja nähtävyyspisteillä oli kaikkialla ihanan vähän ihmisiä. Lisäksi monissa paikoissa oli täysin hiljaista, ei kuulunut kuin tuulen huminaa. Antoisa kokemus myös siinä mielessä. Ja tässä muutamia maisemakuvia. Ne puhukoot puolestaan:

Etualalla kivettynyttä hiekkadyyniä.

Jenny's Canyon.

Kanjonin syvvyksissä. Linnuilla oli pesiä kallioiden yläosissa ja oli hauska, kun pulujen pulputus jäi hetkeksi kaikumaan kanjonin seinistä.

Myös Snow Canyonissa asuu aavikkokilpikonnia. Yritimme bongata niitä sielläkin, mutta ei konnahavaintoja. Ristiriitaista oli, että Snow Canyonissa ohjeistettiin siirtämään kilpikonna pois ajotieltä menosuuntaansa, jos konna sattuu olemaan ylittämässä ajorataa. Mutta kilpikonnista jututtamamme taksikuski sanoi siirtelemisen koituvan helposti kilpikonnien kuolemaksi. Ne nimittäin saattavat siirrossa päästää hätäpissat, minkä jälkeen kilpikonna hyvin todennäköisesti kuolee nestehukkaan. En siis osaa sanoa, mikä olisi se oikeaoppinen tapa toimia.

Muutamia lisävinkkejä

Jos on tarkoitus koluta samoja polkuja, joita me käyskentelimme, niin ehdottomasti jalkaan kunnon vaelluskengät. Monet reitit ovat vuoron perään kivikkoista ja hiekkapohjaisia polkuja. Lisäksi tuo hiekka oli paikoin jopa tosi hienojakoista, joten lenkkareihin pääsee helposti muodostumaan kunnon hiekkasäkit poluilla tepastellessa.

Lisäksi varoittaisin vielä tuosta kuumuudesta, vähähappisemmasta vuoristoilmasta ja kovasta UV-indeksistä. Esimerkiksi Snow Canyon State Parkin alimmat tasot sijaitsevat kilometrin korkeudessa ja ylimmät puolentoista. Ja yhä näin lokakuussa UV-indeksit nousivat päivittäin 6 - 7 tasolle. Me tulimme täältä Pohjois-Kaliforniasta, jolloin pohjarusketus auringon varalle oli vielä kunnossa. Mutta jos matkustaisin Utahiin lokakuussa vaikkapa Suomesta, ja jos kesän rusketukset olisivat jo ottaneet iholtani hatkat, varautuisin haikeille korkeilla aurinkosuojilla. Snow Canyonissa oli kiitettävästi juomapullojen täyttöpisteitä, mutta muutoin riittävästi nestettä mukaan. Ja perusmuistutus: erämaassa harvoin toimii matkapuhelinverkko eli offline-karttojen lataus etukäteen, jos on karttoja tarkoitus hyödyntää.

Lopuksi vielä yksi huomio Utahista osavaltiona. Eri lähteiden mukaan Utahin väestöstä 55 - 61 % on mormoneja, St.Georgessa heitä on jopa 65 %. Tämä tuo mukanaan tiettyjä rajoitteita esimerkiksi liikkeiden aukioloaikoihin ja ravintoloiden alkoholitarjoiluihin. Viime vuosien aikana tässä asiassa on kokemukseni mukaan kuitenkin tapahtunut selkeää höllentymistä. Tämä olisi kuitenkin jo ihan oman blogipostauksensa paikka, joten päätän matkakertomukseni tältä erää. 

Toivottavasti viihdyitte nojatuolimatkallanne. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Jos Utah kiinnostaa enemmänkin, niin voit käydä kurkkaamassa aikaisempia road trip -postauksiani vuodelta 2015 täältä ja täältä. Lisäksi vuoden 2019 road tripistämme, jossa myös Utah mukana, postaus luettavissa täältä. Minullahan olisi hinku mennä sinne jo vaikka heti uudestaan, kun siellä olisi vielä niin valtavasti upeita luontokohteita nähtävänä.