Haikkimatka Utahiin

Emme ole pitkään aikaan tehneet mitään varsinaista haikkimatkaa, mutta nyt teimme. Ja voi iiks, kuinka olikin ihanaa! Ja kun minulta säännöllisen epäsäännöllisesti kysellään sekä matkapostauksia että myös reissuvinkkejä, mikä on mukava asia, niin päätinpä kirjoittaa matkastamme vaihteeksi blogiinikin. Eivätpä jää matkan paikat ja kohokohdat niin helposti itsellänikään unohduksiin. Ja kun siellä Pohjois-Suomessa on ainakin yksi Tiina, joka varmasti janoaa nähdä kuvia Utahista. Tämä on myös sinulle.

Pala Utahia. Valitettavasti kännykkäkuva ei anna kaikkea oikeutta maiseman jylhille mittakaavoille.

Minulla on ollut jo pari vuotta haaveissa päästä käymään taas kerran Utahissa ja siellä itselleni uutena kohteena St. Georgen alue. Sen maisemat ovat näyttäneet kuvissa kerrassaan upeilta. Matkamme ei siis tällä kertaa ollut perinteinen road trip, vaan pidimme Lounais-Utahia koko ajan kiintopisteenämme, mistä sitten teimme haikkeja ja ajelimme alueen eri maisemareittejä. Olemme jo aikaisemmin käyneet Utahin "must see"-kohteet, kuten Zionin, Bryce Canyonin ja Archesin kansallispuistot, Monument Valleyn, Moabin ja Bonnevillen suolatasangon. Tällä kertaa oli tarkoitus tutkia vähemmän tunnettuja paikkoja. Yhtenä vaihtoehtoisena ajatuksena pidin kyllä tälle reissulle sitäkin, että yrittäisimme kenties käydä Zionin kansallispuiston "pahamaineisen" haikin Angels Landing. Sen on sanottu olevan USA:n pelottavimpia vaelluspolkuja, sillä reitti kulkee vuoren päälle, eikä kaikissa paikoissa ole tukiköyttä tai kaidetta molemmin puolin polkua. Niinpä harha-askel saattaa syöstä haikkaajan alas rinnettä.

Mutta hei, koska tapahtumakäänteet juontavat aina seuraavaan ja vaikuttavat myös tehtyihin päätöksiin, niin aluksi hiukan taustaa matka-ajankohtamme valikoitumisesta. Ensimmäisestä on vinkkiä myös muille:

Sää

Katselimme St. Georgen alueen majoituksia jo kesällä palattuamme Suomesta. Majoitukset olisivat loppukesästä olleet todella edullisia normaalihintoihin verrattuna, mutta totuus on, että keski- ja loppukesä ovat Utahissa haikkaamiselle melkoista tuskaa. Päivälämpötilat nousevat nimittäin silloin 35 Celsiukseen, heinäkuussa helposti jopa 40 asteeseen. Siihen hiukan kuivaa aavikkotuulta päälle, niin avot! Niinpä sää on suosiollisempi aktiiviseen liikkumiseen muina vuodenaikoina, esimerkiksi näin myöhäissyksyllä, johon me lopulta matkamme ajoitimme. Joskin meillekin sattui normaalia lämpimämmät päivälämpötilat, huh.

Myös toinen, yllättävämpi tapaus vaikutti matkamme toteutumiseen juuri nyt:

Keikkaviikonloppu Las Vegasissa vaihtuikin aktiivilomaksi Utahissa

Niin usein kuin olen tästä Lounais-Utahin haikkimatkasta ukkokullalle puhunutkin, niin tiettyä yllättävää puskua tapahtui matkamme toteuttamiseen juuri nyt. Olimme nimittäin alun perin menossa lokakuun alussa Madonnan konserttiin Las Vegasiin. Mutta kuten lehtiartikkeleista on varmaan useimmille jo tutuksi tullut, joutui Madonna perumaan ison osan syksyn 2023 kiertueestaan terveydellisistä syistä. Me olimme totta kai ehtineet jo hankkia lentoliput Las Vegasiin, eikä niistä saanut enää rahoja takaisin. Maksua vastaan niiden ajankohtaa pystyttiin kuitenkin siirtämään. Niinpä lensimme ensin Las Vegasiin ja hurautimme sieltä vuokra-autolla Utahiin. Näin Madonnan konsertti vaihtui aktiviteeteiksi Utahissa. Eikä tämä mielestäni ollut yhtään pöllömpi suunnitelmanmuutos!

Punaista utahilaista kalliota aamuauringossa.

(Mielenkiintoista muuten oli, että kun tulimme kertoneeksi Madonnan konserttikiertueen peruuntumisesta ainakin viidelle "paikalliselle", ei-suomalaiselle Piilaaksossa, niin kukaan heistä ei ollut Madonnan terveysongelmista kuullutkaan. Tapaus tuntui siis ylittäneen uutiskynnystä huomattavasti näyttävämmin Suomessa kuin täällä.)

Graftonin aavekaupungissa pääsi useimpiin rakennuksiin myös sisään.

Tällä Utahin reissulla törmäsimme useampaan "meditatiiviseen labyrinttiin". Niissä on siis tarkoitus kävellä noita kuvassakin näkyviä spiraaleja rauhallisesti ja täysin hiljaa.  

Pioneer Parkissa riitti punaista kiveä, kalliota ja hiekkaa. Kuinkakohan monta vuotta tämä alla olevan kuvan lohkare vielä kestää kallellaan, ennen kuin tuuli tuivertaa sen alaosan niin ohueksi, että se kaatuu?

Vinkki nro 1: Ennakoi, jos mahdollista

Mikä joihinkin amerikkalaisiin kansallis- ja luonnonpuistoihin on tärkeää, on ennakointi. Esimerkiksi Zioniin juuri tuolle Angels Landing -haikkipolulle pitää tehdä varaus etukäteen, sillä reitin kapeudesta johtuen sen kävijämääriä halutaan turvallisuussyistä rajoittaa. Näin lokakuussa varausjärjestelmä on auki varauksille 1. joulukuuta 2023 - 29. helmikuuta 2024. Ennakkovarausten lisäksi polulle suoritetaan muutamien lisäkävijöiden arvonta edellisenä päivänä.

Koska päätöksemme ylipäätään reissusta Utahiin tuli tehtyä melko nopealla aikataululla, olivat varauskalenterit matkamme ajankohdalta tietenkin jo umpeutuneet. Niinpä ainoksi mahdollisuudeksi olisi jäänyt osallistua arvontaan toivottua haikkia edeltävänä päivänä. Yhdeksi reissupäiväksi meillä oli kuitenkin jo toinen varaus tehtynä. Mutta arvelimme, että on hyvä, kun olemme paikan päällä myös arkipäivinä, jolloin puistoon on oletettavasti vähemmän tulijoita, ja siis mahdollisesti myös parempi arpaonni arvonnassa. Mutta kas, epäonneksemme kansallispuistossa alkoi huoltotyöt juurikin matkamme aikana, joten matkapäivästä nro 3 eteenpäin Angels Landing -polulle ei päässyt kukaan. Siis juuri sinä samana päivänä, joka olisi ollut meille se paras ja toivottu haikkipäivä. Että taas kerran oikein sellaista Korpelan tuuria, hahah. 

Eikä tämä suinkaan jäänyt reissumme ainoaksi vesiperäksi:

Kolob Canyons

Kartasta silmiini osui Kolob Canyonsin luonnonpuisto. Se on isoveljeään Zionia huomattavasti tuntemattomampi, vaikka on osa Zionin kansallispuistoa. Kolob on sen luoteisosia. Päätimme melko ex tempore mennä tutustumaan puistoon. Mutta kuinkas kävikään? Kolobissa puistoon menevä tie oli sortununut viime maaliskuussa ja sitä korjattiin edelleen. Nyt ajettavissa olisi ollut ainoastaan kolmen mailin matka, joten 35 dollarin sisäänpääsymaksu tuntui liialliselta maksaa. Ja taas haikkaaminen ei enää sille päivää tullut kyseeseen, koska olimme olleet jo aamupäivän liikenteessä. Lisäksi iltapäivän kuumimmat tunnit (31 astetta) olivat vasta alkamassa. (Huomiona, että tuolla alueella päivän kuumimmat hetket eivät osu keskipäivään eivätkä alkuiltapäivään, vaan ennemminkin loppuiltapäivään. Meidän matkallamme aurinko porotti kuumimmillaan useina päivinä vasta klo 16-18.)

Näin ollen Kolob Canyons jäi meiltä tällä kertaa välistä ja odottamaan toivottavasti vielä seuraavaa Utahin reissua. Mutta kyllähän Etelä-Utahissa riittää upeita maisemia ja haikkipolkuja muuallakin. Eli missä kaikkialla sitten kävimme?

Peek-a-boo Slot Canyon

Reissumme yksi kohokohdista oli Peek-a-boo Slot Canyon. (Näitä löytyy useita saman- tai lähes samannimisiä.) Kyseessä on tulvavesien muovaama kaunis ja kapea kanjoni, jonka värimaailma elää eri vuorokauden aikoina niin sanotusti omaa upeaa elämäänsä. Tämäkin on suhteellisen tuntematon kohde, mikä osoittautui lopulta sen valtavaksi eduksi. Kokemuksena kanjoni veti vertoja Arizonan kuuluisalle Antelope Canyonille, jota olen siis itsekin pitänyt koko USA:n henkilökohtaisten matkakohteitteni top 5 -nähtävyyksiin kuuluvana. 

Oma vahva suositukseni on ottaa tälle kanjonille opastettu kierros. Me maksoimme kolmen tunnin retkestä 70 dollaria/nuppi, ja lopuksi tietenkin hyvälle oppaalle tippi. Ammattioppaan kanssa kanjonista saa ensinnäkin niin paljon enemmän irti. Pääsee kuulemaan sen mielenkiintoista historiaa, esimerkiksi, kuinka joku tietty paksu katajanoksa on juuri sellaiseksi aikojen saatossa muovautunut jne. Me satuimme saamaan vieläpä privaattioppaan, joten saimme häneltä vinkkejä myös hienoista kuvakulmista valokuvien ottoon. 

Toinen ja mielestäni vieläkin painavampi peruste oppaan ottamiselle on kanjonille vievä tie ja reitti. Koska paikka on ikäänkuin hidden gem, ei valtatieltä ole kanjonille minkäänlaisia opaskylttejä. Ei tienristeyksessä, muttei myöskään risteävällä reitillä kanjonille asti. Ainakin minulla ne risteykset olisivat palatessa menneet ihan sekaisin. Lisäksi ajotie on isoksi osaksi syvää hiekkavelliä, tähän aikaan vuodesta sentään kuivaa sellaista, mutta sen ajaminen vaatii sekä oikeanlaisen auton korkealla maavaralla, renkaat matalilla ilmanpaineilla että myös osaavan kuskin. Oppaamme mukaan hiekkaan jää turisteja jumiin liki viikoittain, ja syynä on aina oman auton ja ajotaitojen yliarvioidut kyvyt.

Hiekkatiellä matkalla kanjonille. Näyttää ehkä helpolle, mutta ajettavuus oli jotakin muuta. Matka-aika hiekkatietä pitkin noin 30 minuuttia. Takapenkillä sai ilmaisen hieronnan auton pomppiessa epätasaisella hiekkapohjalla. Kuva on hiukan sumea, koska oppaamme Jeepin tuulilasi oli hiekkapölyn peitossa.

Tällaisia värimaailmoja kanjonissa. Ja kun taaskaan kännykkäkuva ei edes anna täyttä kunniaa kohteelle.

Kanjonin hienoudesta kertonee, että tulin ottaneeksi sieltä yli 100 kuvaa! Minulle kanjoni oli elämys.

Jos 70 dollarin maksu oppaalle hirvittää, niin en malta olla vertaamatta tätäkin Antelope Canyoniin. Se kohde on kuulemani mukaan nykyään hinnoitellut itsensä pilviin. Siellä turistinähtäyydet jouduttiin pitämään pandemian aikana kaksi vuotta kiinni, joten vierailu kanjonilla maksaa nykyään minulle kerrotun mukaan 200 dollaria henkilöltä. Ja koska Antelope Canyon sijaitsee intiaanireservaattialueella, ei sinne ole mahdollista mennä ilman opasta. Luksusta taisivat olla ne ajat vuosia sitten, kun itse maksoimme Antelope Canyonille muistimme mukaan 35 dollaria henkilöltä.

Mutta sitten toiseen mieleenpainuvaan elämykseen:

Auringonpimennys ja Turtle Wall Chuckwalla-polulla

Matkamme ajankohta oli kuitenkin yhdessä mielessä varsin onnekas: reissumme toisena päivänä, lauantaina, maapallolla oli nähtävissä auringonpimennys ja Etelä-Utahissa se oli nähtävissä vieläpä 100-prosenttisesti. Tämä tiesi alueelle melkoista kansainvaellusta. Jo edeltävällä viikolla saimme kuulla uutisista, kuinka joku kertoi ajavansa seitsemän tuntia Utahiin vain ja ainoastaan päästääkseen näkemään täydellisen auringonpimennyksen. Ja sitten tietenkin toiset seitsemän tuntia takaisin kotiin. Huh, kunnioitan. Niinpä saapuessamme Utahiin myös tuppukylät olivat tupaten täynnä auringonpimennyksen palvojia. Lisäksi St. Georgessa pidettiin samaan aikaan World Senior Games -tapahtuma, joka keräsi tuhansia senioreita ympäri maailman. Suomen lipunkin bongasimme lippurivistössä liehumassa, jee! Onneksi hoksasimme ennakoida ruuhkan ja teimme illoiksi varaukset ruokaravintoloihin, vaikka pieni paikkakunta kyseessä olikin. Varaukset tulivat todella tarpeeseen.

Lauantaina, auringonpimennyspäivän aamuna lähdimme varhain haikkaamaan Chuckwalla-polulle ja kohti Turtle Wallia. Tuolla pitäisi olla alueen parhaimmat mahdollisuudet nähdä aavikkokilpikonnia. Saimme onneksi hotellilta auringonpimennyksen katseluun tarkoitetut lasit mukaamme. Reitti kilpikonnakallioille oli upea ja nouseva aurinko värjäsi punaisia kallioita eri sävyihin. Kallioille olikin kokoontunut aika paljon väkeä odottamaan auringonpimennystä. Osalla oli viltit ja piknikit mukanaan. Tuolla kohtaa Utahia aurinko ei mennyt aivan 100 %:sti pimentoon, mutta aika lähelle, ehkä 90 - 95 % kuitenkin.

Lasit hotellin puolesta. Laseissa oli päivämäärät ja kaikki eli ne oli teetätetty ihan tätä päivää varten. Taustamaisematkaan eivät ole kuvassa kurjimmasta päästä.

Auringonpimennyksen odottelijoita.

Ilmiönä pimennys oli kuitenkin mielenkiintoinen kokemus. Ensinnäkin oma varjo meni hassuksi: jalkojen varjo oli edelleen normaaliin tapaansa tarkkarajainen, mutta pään, hartioiden ja käsien varjo olikin jo hyvin sumea. Muodostui kaksi rinnakkaista varjorajaa. Lisäksi aamun nouseva aurinko oli jo ehtinyt kovasti lämmittää hyisevää aamuilmaa, mutta pimetessään viilensikin ilman nopeasti niin, että olisi ollut syytä vetää pitkähihainen takaisin päälle. Myös ympärillä olevat upeat punakivikalliot menettivät pimennyksen aikana hienon hohtonsa. Pimennys oli täydellisimmillään hiukan ennen klo 10.30. Tuolloin maailma meni sanalla sanoen kylmäksi ja harmaaksi.

Tämäkin upea kallio menetti värinsä auringonpimennyksen aikaan.

No, entäpä ne kilpikonnat? Onnistuimmeko näkemään? Valitettavasti emme. Paria päivää myöhemmin Snow Canyon State Parkissa opimme, että aavikkokilpikonnat viettävät jopa 95 % ajasta maanalaisissa tunneleissa. Niinpä niiden bongaamiseen tarvitaan aimo annos tuuria. Harmittelimme epäonneamme myös paikalliselle taksikuskille. Hän kertoi asuneensa ikänsä alueella ja nähneensä kilpikonnia tasan kaksi kertaa. Ja tämä, vaikka olikin liikkunut luonnossa paljon.

Matkalla kilpikonnakalliolle tuli vastaan kyltti "More difficult". Nice! Hahah!

Lopuksi vielä yksi nosto vierailupaikoistamme:

Snow Canyon State Park

Myös Zioniin ja Bryce Canyoniin verrattuna vähemmän tunnettu puisto Snow Canyon State Park tarjosi upeita maisemia ja monipuolisia haikkireittejä. Sielläkin meillä tosin meinasi aluksi käydä se kuuluisa ohraleipä, sillä juuri sinä aamuna puistossa kisattiin Senior Gamesin juoksukilpailu ja ajoreitti puiston läpi oli suljettu. Mutta nyt matkassamme oli kerrankin myötätuuli: olimme ensimmäinen autokunta, joka sinä aamuna pääsi puistoon ajamaan. Vietimme puistossa aikaa iltapäivään asti. Puisto ei todellakaan ollut massojen tiedossa, sillä poluilla ja nähtävyyspisteillä oli kaikkialla ihanan vähän ihmisiä. Lisäksi monissa paikoissa oli täysin hiljaista, ei kuulunut kuin tuulen huminaa. Antoisa kokemus myös siinä mielessä. Ja tässä muutamia maisemakuvia. Ne puhukoot puolestaan:

Etualalla kivettynyttä hiekkadyyniä.

Jenny's Canyon.

Kanjonin syvvyksissä. Linnuilla oli pesiä kallioiden yläosissa ja oli hauska, kun pulujen pulputus jäi hetkeksi kaikumaan kanjonin seinistä.

Myös Snow Canyonissa asuu aavikkokilpikonnia. Yritimme bongata niitä sielläkin, mutta ei konnahavaintoja. Ristiriitaista oli, että Snow Canyonissa ohjeistettiin siirtämään kilpikonna pois ajotieltä menosuuntaansa, jos konna sattuu olemaan ylittämässä ajorataa. Mutta kilpikonnista jututtamamme taksikuski sanoi siirtelemisen koituvan helposti kilpikonnien kuolemaksi. Ne nimittäin saattavat siirrossa päästää hätäpissat, minkä jälkeen kilpikonna hyvin todennäköisesti kuolee nestehukkaan. En siis osaa sanoa, mikä olisi se oikeaoppinen tapa toimia.

Muutamia lisävinkkejä

Jos on tarkoitus koluta samoja polkuja, joita me käyskentelimme, niin ehdottomasti jalkaan kunnon vaelluskengät. Monet reitit ovat vuoron perään kivikkoista ja hiekkapohjaisia polkuja. Lisäksi tuo hiekka oli paikoin jopa tosi hienojakoista, joten lenkkareihin pääsee helposti muodostumaan kunnon hiekkasäkit poluilla tepastellessa.

Lisäksi varoittaisin vielä tuosta kuumuudesta, vähähappisemmasta vuoristoilmasta ja kovasta UV-indeksistä. Esimerkiksi Snow Canyon State Parkin alimmat tasot sijaitsevat kilometrin korkeudessa ja ylimmät puolentoista. Ja yhä näin lokakuussa UV-indeksit nousivat päivittäin 6 - 7 tasolle. Me tulimme täältä Pohjois-Kaliforniasta, jolloin pohjarusketus auringon varalle oli vielä kunnossa. Mutta jos matkustaisin Utahiin lokakuussa vaikkapa Suomesta, ja jos kesän rusketukset olisivat jo ottaneet iholtani hatkat, varautuisin haikeille korkeilla aurinkosuojilla. Snow Canyonissa oli kiitettävästi juomapullojen täyttöpisteitä, mutta muutoin riittävästi nestettä mukaan. Ja perusmuistutus: erämaassa harvoin toimii matkapuhelinverkko eli offline-karttojen lataus etukäteen, jos on karttoja tarkoitus hyödyntää.

Lopuksi vielä yksi huomio Utahista osavaltiona. Eri lähteiden mukaan Utahin väestöstä 55 - 61 % on mormoneja, St.Georgessa heitä on jopa 65 %. Tämä tuo mukanaan tiettyjä rajoitteita esimerkiksi liikkeiden aukioloaikoihin ja ravintoloiden alkoholitarjoiluihin. Viime vuosien aikana tässä asiassa on kokemukseni mukaan kuitenkin tapahtunut selkeää höllentymistä. Tämä olisi kuitenkin jo ihan oman blogipostauksensa paikka, joten päätän matkakertomukseni tältä erää. 

Toivottavasti viihdyitte nojatuolimatkallanne. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Jos Utah kiinnostaa enemmänkin, niin voit käydä kurkkaamassa aikaisempia road trip -postauksiani vuodelta 2015 täältä ja täältä. Lisäksi vuoden 2019 road tripistämme, jossa myös Utah mukana, postaus luettavissa täältä. Minullahan olisi hinku mennä sinne jo vaikka heti uudestaan, kun siellä olisi vielä niin valtavasti upeita luontokohteita nähtävänä.

Road trip antaa — ja ottaa

No senhän tietää, että kun Korpela lähtee taas tien päälle, niin aivan kaikki ei mene ihan niin kuin Strömsössä. Tässä postauksessa pientä selontekoa road tripistämme sekä sattumuksia, joista ainakin osa olisi saanut jäädä vaikka kokonaan toteutumatta. Niin paljon kuin road trip matkustusmuotona antaakin, niin kyllä se näemmä sitten vähän ottaakin...

Aivan ensinnä kuitenkin road tripimme ns. strategiset mitat, jotta saatte käsityksen millaisesta reissusta nyt puhutaan:

Statistiikkaa

- 3 310 mailia = 5 327 km

- 54 ajotuntia
- 6 osavaltiota (alunperin 5)

- 10 reissupäivää, joista 9 ajopäiviä

- 2 autokuntaa
- mahtavana matkaseurana 4-henkinen perhe ja koira

Niin, kun näin jälkikäteen ajattelee, niin onhan se reilu 5 300 km aikamoinen matka. Jos minulta kysyttäisiin, lähtisinkö ajamaan Suomen viisi kertaa päästä päähän 10 päivän aikana, niin tuhahtaisin, että en todellakaan! Ja että älkää nyt minua sentään ihan NIIN hulluna pitäkö! Saattaisi siinä tulla Kärsämäen liikenneympyrä jo vähän liiankin tutuksi edestakaisin suhatessa. No, käytännössä tuollainen kilometrimäärä tuli kuitenkin nyt tällä reissulla 10 päivässä ajettua. 

Näppärimmät saattoivat kuitenkin noista yllä olevista luvuista pikaisesti laskea, että keskinopeutemme koko reissussa huiteli liki 100 km/h. Ja se on aivan totta. Varsinkin tuolla etelämpänä sijaitsevissa osavaltioissa nopeusrajoitukset olivat pitkillä pätkillä 70 mph (112 km/h) tai 75 mph (120 km/h). Ja kröhöm, saattoihan siinä ukkokullan kaasujalka painahtaa välillä hiukan raskaamminkin... Joten kyllä siinä maisemat vaihtuivat huomattavasti vilkkaammin kuin Suomen maanteillä, varsinkaan Suomen talvinopeusrajoituksilla. Ja kumma kyllä, kaikki tämä istuminen autossa ei edes ollut mitenkään tuskaisaa.

Auringonlasku ja 5-metrinen kaktus Arizonassa. Iltaseitsemältä lämpötila oli +36 C. Arizonan lisäksi muita osavaltioita reissussamme olivat Kalifornia, Nevada, Utah, New Mexico ja ekstrana mukaan tullut Teksas. Siitä postauksessa myöhemmin lisää.

Mutta sitten itse reissukuulumisiin. Ei-toivottuja tilanteita alkoi syntyä jo ennen matkaa ja ensimmäinen vastoinkäyminen olikin se kaikkein raastavin.

Alkuvaikeudet

Vain kuusi päivää ennen matkaa matkaseuraksemme lähtevän perheen koira sai mitä todennäköisimmin aivoinfarktin! Tämä halvaannutti koiraparan toista puolta, eikä koira pystynyt astumaan toiselle etutassulleen lainkaan. Pikaisesti lääkäriin, tutkimuksiin ja oireiden mukainen hoito päälle. Kuin ihmeen kaupalla koira kuitenkin kuntoutui tuon viikon aikana ja lääkäri antoi luvan lähteä reissuun. Tämä huolestuttava käänne oli siis vaarantaa koko perheen matkan, sillä kukapa nyt haluaisi jättää kovin sairasta ja huonokuntoista koiraa muiden hoteisiin. Noh, loppu hyvin, kaikki hyvin. Koira voi tälläkin hetkellä hyvin.

Toinen säikäyttävä tekijä oli ensimmäisen etappimme huono ilmanlaatu vain päivää tai paria ennen matkaa! Sattumoisin tulimme katsoneeksi ilmanlaatumittareita ja ensimmäisessä kohteessamme ilma oli luokiteltu erittäin vaaralliseksi. Ilmanlaatuindeksi oli käväissyt jopa arvossa 1 600, kun terveellisen ilmanlaadun kohdalla puhutaan siis maksimissaan arvosta 100. Noh, lopulta tämä osoittautui kuitenkin "vain" hiekkamyrskyksi, joka oli onneksi jo laantunut meidän saapuessa paikalle. Hengityssuojaimia, eikä reittimuutoksia tarvittu, huh.

Tällaisia sattumuksia siis jo ennen matkaa. Mitäs kaikkea tapahtuikaan sitten reissun aikana, siitä seuraavaksi:

Autovaurioita

Road tripin alkupätkä oli kovaa kyytiä autoillemme. Pääkohteemme Kuolemanlaaksossa oli Racetrack Playa, jonne siis ensimmäisellä Kuolemanlaakson matkallamme emme koskaan päässeet, koska muta. Nyt reitti valittiin vahingosta viisastuneina toisin, mutta ei sekään tie ollut todellakaan hyväkuntoista. Ajomatkaa, joka haarautui isommalta tieltä, yhteen suuntaan oli 27 mailia (n. 44 km) ja koko tuo pätkä oli pelkkää kuoppaista soraa, paikoin isoillakin kivenlohkareilla ryyditettyä. Palatessamme nähtävyydeltä sama 27 mailia soraa piti ajaa takaisin. Seurueen miehet pitivät ratteja kääntäessään aika kovaa vauhtia yllä, mutta parempi niin, sillä muutoin tuon pätkän ajaminen kahteen kertaan olisi oikeasti vienyt pienen ikuisuuden. No, "pieniä" vaurioitahan siinä sitten tuli. Toiselta perheeltä meni lopulta molemmat takaiskunvaimentimet sököksi ja he saivat yhden särön ikkunaan. Meillä puolestaan on tuulilasissamme kaksi uutta säröä odottamassa korjausta.  

Automme takaikkuna näytti tuon "rallin erikoiskokeen" jälkeen tältä. No, eipä ole meille ensimmäinen kerta, että on pesty autoa Las Vegasissa, jonne suuntasimme Kuolemanlaakson jälkeen.

Mutta tämä! Racetrack Playa. Tämän vuoksi sinne ajettiin. Katsomaan siis hiekkaa ja kiviä, kuten lapset totesivat. *huutonaurua*

Skimmattu luottokortti

Sitten noin puolessa välissä reissuamme ukkokulta sai pankiltamme yhteydenoton, että hänen luottokorttinsa oli mitä todennäköisimmin skimmattu. Uusi kortti tultaisiin postittamaan pikimiten. Skimmaus tapahtui ilmeisesti Las Vegasin huoltoasemalla tankkausautomaatilla. Pankin ripeän toiminnan vuoksi mitään suurta vahinkoa ei kuitenkaan ennättänyt onneksi tapahtua. Hämäräperäisiä ostoja ei kukaan ehtinyt vielä kortilla tekemään. Reissusta palattuamme uusi kortti odottikin jo postilaatikossa, mutta pientä kylmänhikeä otsalle toi tämäkin skimmauskäänne. 

Nähtävyys suljettu ja yks' kaks' ilman yösijaa

Reissun puolivälissä alkoi myös matka- ja reittisuunnitelmien säätäminen uusiksi. Olemme käyneet aiemmin Grand Canyonin eteläreunalla (South Rim) ja nyt oli tarkoitus vierailla pohjoisella puolella. Mutta kappas, ajaessamme pohjoisreunan näköalapaikkaa kohti tulikin vastaan kyltti: "North Rim is closed." Mitä ihmettä? Nopea googlaus (onneksi verkkoa juuri sillä hetkellä vielä oli) paljasti, että koko North Rim on talviaikaan suljettuna aina toukokuun puoliväliin asti. No eipä ollut meistä kenelläkään käynyt mielessäkään moinen! Ja kun ei se nyt enää kovin talviselle huhtikuun puolivälissäkään tuntunut, kun lämmintä oli jo noin 20 C. No, eipä siinä auttanut muukaan kuin tehdä U-käännös ja jatkaa suorempaa reittiä Arizonan Pageen.

Tämän yhden nähtävyyden jäädessä kokonaan pois matkaohjelmasta, saavuimme Pageen varhain iltapäivästä. Mikä oli hyvä! Matkalla Pageen nimittäin aloimme kaivelemaan majoitusvarauksemme tietoja ja kappas, olimme tehneet majoitusvarauksen väärille päiville! Tämä juontui siitä, että olimme varanneet alunperin kaksi yötä Pagesta, mutta kun löysimmekin sen glamping-majapaikan, siirsimme ensimmäisen yön varauksen sinne. Unohdimme tyystin peruuttaa Pagen ensimmäisen yön. Näin ollen motelli oli odottanut meitä saapuviksi jo päivää aikaisemmin kuin todellisuudessa tulimme ja koska emme tulleet, niin koko majoitusvaraus oli peruuntunut. Sakkomaksua tuli siitä ensimmäisestä yöstä. Lisäksi olimme siis ilman yösijaa. Toinen perhe oli hoitanut oman ensimmäisen yön peruutuksensa ajoissa ja heidän majoitusvarauksensa oli kunnossa.

Pagen ympäristössä sijaitsee lukuisia todella upeita nähtävyyksiä kuten Antelope Canyon, Monument Valley, Valley of Gods, Horseshoe Bend ja tuo Grand Canyonin North Rim. Kaupunki on siis todellakin turistien suosiossa ja meidänkin motelli oli varattu täyteen. Kaupungista olisi kyllä löytynyt vielä huone tai pari, mutta varsin isolla rahalla. Ei kiitos. Koska olimme ukkokullan kanssa nuo Pagen nähtävyydet jo nähneet aikaisemmalla reissullamme, päätimme lähteä ajamaan alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen New Mexicon osavaltion puolelle jo päivää aikaisemmin. Se oli meille uusi osavaltio tutkittavaksi, joten nyt sinne jäisi enemmän aikaakin. Seuraavalle päivälle meillä olisikin ollut hurjat mailimäärät ajettavana, joten ratkaisu lähteä huristelemaan noita maileja jo edeltävänä päivänä oli ihan hyvä. Tässä vaiheessa tiemme siis erkanivat toisen perheen kanssa, aivan kuten oli suunniteltukin, mutta nyt se vain tapahtui päivää aikaisemmin. Toinen perhe jäi Pageen ja me käänsimme auton nokan kohti New Mexicoa.

Pissatauko New Mexicossa ns. rest arealla. New Mexicon ja USA:n liput samassa tolpassa ja kalkkarokäärmevaroitus. 

Sokkona tehty majapaikan valinta toi sydämentykytyksiä

Edelleenkään seuraavaksi yöksi meillä ei ollut majoituspaikkaa. Söimme lounaan Pagessa ja tutkailimme karttaa New Mexicon puolelta. Gallup-niminen kaupunki, sehän kuulosti hauskalle! Ja sinne saapuisimme ehkä iltakuuden tai -seitsemän aikaan, joten ajoa ei tulisi liikaa. Mennään sinne! Varaus hoidettu ja ei muuta kuin tien päälle!

Nooh, nyt täytyy sanoa, että hiukan enemmän googlailua olisi ehkä kannattanut. Gallupin motellimme oli ensinnäkin melkoinen murju! Saimme vieläpä koko motellin perimmäisen huoneen ja auto piti jättää yöksi parkkiin pimeään kolkkaan. Liekö siinä olisi enää renkaitakaan aamulla jäljellä. Kaiken lisäksi ukkokulta luki netistä ollessamme Gallupissa iltapalalla (keskellä jotakin ihmeellistä varastoaluetta, kylläkin tosi maukasta välimerellistä ruokaa nauttien), että Gallup on rikollisuustilastojen kärjessä. Väkivaltarikoksia kaupungissa tehdään viisinkertainen määrä kansalliseen keskiarvoon verrattuna ja niinpä Gallup on koko New Mexicon väkivaltarikollisin kaupunki! Just. Valitsimme sitten sen. Noh, mitään ei onneksi sattunut ja aamulla kaupungista löytyi ihan kaunistakin katseltavaa. Ja ilman tätä ex tempore -mutkaa, meillä olisi jäänyt tämäkin John Waynen, Ronald Reaganin ja muiden kuuluisuuksien yöpymä intiaanihotelli näkemättä:

El Rancho -hotellin sisäänkäynti. Eilisen charmia, huomisen mukavuuksia lupaavat he.

Hotellin ala-aulaa. Melkein voin nähdä John Waynen astelemassa noita rappusia alas. Onkohan sillä ollut stetson päässä vai ei? No tietenkin on! 

Lopulta reittisuunnitelmamme eli vielä pari seuraavaakin päivää New Mexicon puolella. Meillä olikin nyt mahdollisuus käydä joko osavaltion pääkaupungissa Santa Fe tai Albuquerquessa. Valitsimme Santa Fen. Lisäksi päräytimme lopulta ajaa niinkin etelään kuin El Pasoon Teksasin puolelle, jolloin matkaohjelmaamme putkahtikin vielä kuudes osavaltio. El Paso oli mielenkiintoinen kaupunki Meksikon rajan ollessa käytännössä kaupunkialueella. Yritin siellä muuten ostaa itselleni keltaista paitaa, mutta tuossa teksasilaiskaupassa ei ymmärretty lainkaan englantia. Siinä sitten kaivelemaan espanjan oppeja naftaliinista, camisa amarilla, vai miten se meni... Että sellaiset paitaostokset Teksasista. El Pasosta jäi ikiajoiksi mieleen myös se, että näimme siellä maantiekiitäjän! Se kipitti kauheaa vauhtia tien yli omakotitaloalueella. Wow, niitä on kuin onkin oikeasti olemassa, hahah! 

El Pason kaupunkia sekä USA:n ja Meksikon rajalla virtaava Rio Grande -joki. Tuo iso punainen X on jo Meksikon puolella. Vaalea vesitorni on USA:n puolella.

Teksasin El Paso taisi olla kaukaisin kohde kotoamme tällä reissulla. Katsoin varsin mitä Google Maps näytti ajoajaksi kotiin suorinta mahdollista reittiä, jota me ei tietenkään menty. Sellaiset 17,5 tuntia. Kuva antaa taas vähän maantieteellista mittakaavaa Yhdysvaltojen suuruudesta. Onhan tämä valtava!

Kaikkea tällaista sattui ja tapahtui siis tällä reissulla. No, tällaiset tapahtumat toki olisivat kaikki voineet tapahtua ihan ilman road tripiäkin, mutta olihan sitä näissäkin aika riittämiin koettelemuksia näinkin lyhyen ajan sisään. Koiran äkillinen sairastuminen, korttiskimmaukset, autorempat ja muut. Mutta ilman tätä reissua ja näitä sattumuksia, emme olisi nähneet kaikkia niitä mielettömän upeita paikkojakaan! Näin jälkikäteen matkakuvia ihastellessani pari säröä tuulilasissa ei tunnu missään. 

Kivimuodostelmia Utahissa.

Tombstonen villin lännen kaupunki Arizonassa.

Valkoiset hiekkadyynit New Mexicossa.

Luonnon muovaama taideteos. Rakastan hiekkadyynejä!

Vaikka postaukseni onkin jo kamalan pitkä, pahoittelut siitä, en malta olla kertomatta teille vielä loppukevennystä reissustamme:

Las Vegas lapsen suusta

Kun reissussa matkaseurueemme lapsille kerrottiin, että huomenna tai seuraavaksi mentäisiin Las Vegasiin, niin jossakin vaiheessa toinen alakouluikäisistä lapsista kysyi, että mikä paikka se Las Vegas sitten oiken on. Äitinsä vastasi siihen suorastaan nerokkaasti, että ei hän sitä oikein osaa teille selittää, Las Vegas pitää itse nähdä. Noh, vietimme Las Vegasissa pari yötä ja lapset saivat nähdä pääkatu Stripin, luksushotelli Venetianin ostoskanaalit ja paljon muuta, mikä oli lapsille soveliasta. Kun sitten jälkeenpäin lapsilta kysyttiin, että no mitäs tykkäsitte ja millainen paikka se Las Vegas sitten oli, niin toinen lapsista vastasi: "Las Vegas on paikka, missä voi kulkea peppu paljaana." Ai että me saimme hyvät naurut! Siis tuohan on mielestäni aivan loistava kiteytys tuosta hulinakaupingista. Ja jottei jäisi mitään väärinkäsityksiä, niin mihinkään strippiklubeille ei lapsia siis oltu suinkaan viety. Lapset vain sattuivat näkemään keskellä päivää Stripillä sambakarnevaaliasuihin pukeutuneita naisia. Ja aivan totta, niillä naisillahan oli vain naru pyllyvälissä ja pari kimaltelevaa tarralappua rinnuksissaan. Eli niinpä, Las Vegas on paikka, jossa voi kulkea peppu paljaana.

Tällaisia tällä kertaa. Taputahan itseäsi olalle, jos jaksoit lukea tänne asti. Huh huh, jospa ensi kerralla jotakin vähän lyhyempää postausta sitten. Siihen asti hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Sateenkaarivesiputous Yosemitessa

Joskus sitä käy kertakaikkisen hyvä tuuri harvinaisia luonnonilmiöitä havainnoidessa. Tähdet taivaankannella olivat kerrankin niin sanotusti oikeassa asemassa. Läheskään kaikki eivät taida olla tietoisia Yosemiten sateenkaarivesiputouksesta, joten ajattelinpa jakaa ilosanomaa hienosta luonnonilmiöstä omalta osaltani täällä blogissani.

Kävimme siis viime viikonloppuna Suomi-vieraidemme kanssa kuuluisassa Yosemiten kansallispuistossa Kaliforniassa. Olimme varanneet matkan majoituksineen jo monta kuukautta sitten. Alunperin meillä oli toisena vaihtoehtona lähteä Tahoe-järven jylhiin maisemiin, mutta päädyimme lopulta valitsemaan kohteeksi Yosemiten. Enpä silloin vielä arvannutkaan, miten oivan valinnan lopulta teimmekään.

Vielä reilu kuukausi ennen matkamme ajankohtaa saimme jännätä, pääsemmekö Yosemiten kansallispuistoon laisinkaan. Puisto nimittäin jouduttiin pitämään loppukesästä kokonaan suljettuna noin 2,5 viikon ajan läheisten maastopalojen vuoksi. Varsinkin Yosemiten laaksoon oli laskeutunut niin paljon savua, että alueella ulkoilu katsottiin epäterveelliseksi heikon ilmanlaadun vuoksi. 

No, lopulta tähdet kääntyivät onneksi oikeaan asentoon. Puisto avattiin jälleen yleisölle ja mekin pääsimme Suomi-vieraidemme kanssa matkan toteuttamaan. Ja kas, kuinka ollakaan! Vain kaksi viikkoa ennen matkaamme Yosemite julkaisi omilla some-kanavillaan kuvan Bridalveil-vesiputouksestaan. Tiettyyn aikaan vuodesta, tiettyyn kellonaikaan ja tietystä suunnasta katsottuna vesiputous säihkyisi sateenkaaren väreissä. Näky oli upea! Olimme viimeksi käyneet Yosemitessa toisen Suomi-vieraamme kanssa melkein tarkalleen vuosi sitten ja silloin ei meilläkään vielä ollut haisuakaan moisesta luonnonilmiöstä. Nyt laitoimme ajankohdan korviemme taakse ja tähtäsimme tämänkertaisten vieraidemme kanssa ilmiön näkymishetkellä oikealle näköalatasanteelle.

Kun saavuimme puistoon, kysyimme portilla olevalta puistovahdilta, olisiko yhä edelleen oikea aika nähdä Bridalveil-vesiputouksessa sateenkaaren värit. Park rangerin mukaan mahdollisuuksia ilmiön näkemiseen ei enää olisi. Ei kuulemma ollut enää oikea vuodenaika, eikä vesiputouksessa olisi tarpeeksi vettäkään. Ja pilviäkin oli kertynyt jo taivaalle, joten tokkopa näkisitte, tuumasi vahti. Olimme hiukan ihmeissämme puistovahdin sanomisista, koska ilmiöstä oli tiedotettu vain pari viikkoa aiemmin. Päätimme kuitenkin mennä itse paikan päälle tilannetta tarkistamaan.

Paikalla oli paljon turisteja, jotka eivät selvästikään tienneet tästä ilmiöstä. He kävivät paikalla vain nopeasti ja iso osa heistä poistui näköalatasanteelta vain minuutteja ennen h-hetkeä. Pari viikkoa sitten julkaistussa tiedotteessa ilmiön kerrottiin näkyvän kerran päivässä klo 16 aikaan. Me järkeilimme, että kahdessa viikossa auringon asento on jo näin talvea kohden mentäessä muuttunut, joten ilmiö voisi näkyä hyvinkin jo aiemmin auringon paistaessa matalemmalta. Olimme paikan päällä n. klo 15:20. Kymmenen minuuttia myöhemmin aurinko päätti mennä pilven taakse ja ehdimme jo pettyä, että nyt ilmiö jäisi kyllä viimeistään omin silmin todistamatta. Sinnikäs odotus kuitenkin palkittiin ja noin klo 15:45 saimme nähdä tämän upean ilmiön:

Bridalveil- eli suomeksi Morsiushuntu-vesiputous sateenkaaren väreissä Yosemiten Tunnel View -näköalatasanteelta kuvattuna.

Tässä vielä ukkokullan ottama kuva järjestelmäkameralla.   

Bridalveil-vesiputous on 189 metriä korkea.

Myöhemmin tulimme lukeneeksi erään valokuvaajan sivustolta, että kuvaaja oli yrittänyt bongata näkymää kamerallaan jo monta vuotta siinä kuitenkaan onnistumatta. Aina jokin elementti ilmiön näkemiseksi tai kuvaamiseksi oli mennyt pieleen. Niinpä voimme sanoa todellakin onnenkantamoiseksi, että näimme sateenkaarivesiputouksen heti ensimmäisellä yrittämällä. 

Vaikka jonkin aikaa saimme näkyä odotellakin, oli meillä mukavaa ajanvietettä seurattavana: taidemaalari ja hääpari otattamassa häävalokuviaan.

Mitkä kaikki täytyy sitten osua kohdalleen, jotta tämän kauniin luonnonilmiön voi Yosemitessa nähdä? Siitä kooste tässä:

1. Oikea paikka: Yosemiten kansallispuiston Tunnel View -näköalatasanne.
2. Oikea vuodenaika: Syyskuun loppu - lokakuun alku ja huhtikuu(?). Tarkkoja päivämääriä ei ole ilmoitettu oikein missään ja Yosemiten kansallispuisto itsekin tiedotti nyt vain ajankohdista syksy ja kevät. Yksi kuvaaja kertoi saaneensa vesiputouksen kuviinsa vielä Memorial Dayn aikaan eli toukokuun lopussa tänä vuonna.
3. Oikea kellonaika: Syyskuun lopussa ilmiö näkyy noin ko 16, meidän ollessa paikalla lokakuun 5. päivä, ilmiö näkyi klo 15:45. Toukokuun lopussa ilmiö oli näyttäytynyt klo 16:19.
4. Oikea sää: Auringonpaiste eli h-hetkellä ainakin pätkä pilvetöntä taivasta.
5. Kalifornian vesitilanne: Bridalveil-vesiputouksessa pitää olla vettä, mikä ei ole niinkään taattua kuivuudesta kärsivässä Kaliforniassa.

Kun sitten palasin Yosemite-viikonlopun jälkeen töihin, pomoni kysyi minulta heti, että menimmekö juuri tänä viikonloppuna kansallispuistoon retkeilemään nimenomaan sateenkaarivesiputouksen vuoksi. Ilmiöstä oli juuri samaisena viikonloppuna tullut uutisissakin pätkää ja pomoni oli saanut tietää ilmiöstä sitä kautta. Kerroin pomolleni, että tämä oli ihan sattumankauppaa, sillä matkavaraukset oli tosiaan tehty jo kuukausia aiemmin. Mutta että ihan uutisissa. Sitä suuremmalla syyllä sai ihmetellä puistonvartijan vähättelevää kommenttia ilmiön näkymisestä. Eikö hän halunnut tuottaa meille pettymystä, jos emme olisi sateenkaaren värejä nähneetkään, vaikkapa äkillisen pilvisyyden vuoksi, vai eikö vain uskaltanut varmaksi luvata, jos haastamme hänet sitten vaikka amerikkalaisittain käräjille? ;-) 

Pari muutakin vinkkiä

Nyt kun tässä vauhtiin pääsin, niin kerronpa vielä pari muutakin ajankohtaista vinkkiä. Yosemiten alue nimeltään Mariposa Grove on vihdoin aukaistu ison parkkipaikkaremontin jälkeen. Esimerkiksi viime vuoden lokakuussa se oli vielä kiinni. Mariposa Grovessa on mahdollista nähdä isoja punapuita ja alue on tästä syystä kovin suosittu. Arvasimme alueen ruuhkautuvan heti aamun jälkeen, joten olimme itse liikkeellä ajoissa. Ja se kannatti. Kun lähdimme Mariposa Grovesta pois, oli kello vasta 11:30 ja portit olivat jo ainakin siltä päivältä väliaikaisesti kiinni, koska isolle parkkipaikalle ei yksinkertaisesti mahtunut enää auton autoa. Ennen aamukahdeksaa tullessa omalla autolla voi ajaa ylös asti, mistä luontopolut lähtevät, mutta muutoin autot pitää jättää alaparkkipaikalle, josta sitten shuttlebussit kuljettavat patikoijat ylös polkujen lähtöpaikoille. Ruuhkat ja kävijämäärät voivat yllättää monen suomalaisen, vaikka olisi Suomen luontopoluilla kokenutkin patikoija.

Viime vuoden lokakuussa Mirror-järvessä oli vettä, tänä vuonna ei.

Yosemiten patikointipoluilla maisemat vaihtelevat. Välillä olet lehti- tai havumetsän siimeksessä, välillä tällaisella kivikkoisella aukealla.

Yosemitessa käy vuosittain 4 - 5 miljoonaa kävijää ja ruuhkaisin aika (75 % vierailijoista) osuu touko-lokakuulle. Marras-toukokuussa osa puiston kohteista, esimerkiksi Glacier Point -näköalapaikka ja sille vievä ajotie, on suljettu lumitilanteen vuoksi. Tänä vuonna viikkopassi puistoon maksaa 35 dollaria autokunnalta. Rahalla saa alueen kartan patikointipoluista ja halutessaan käyttöönsä esimerkiksi ilmaiset shuttlebussikuljetukset Yosemiten laaksossa ja Mariposa Grovessa. Lisäksi kansallispuiston kuivakäymälät ovat yleensä hyvin varustettuja wc-papereilla ja jopa käsidesiaineella, joskin se oli meidän kohdalla loppu. Leirintäalueilla löytyy myöskin vesivessat, joita voivat käyttää muutkin kuin telttapaikan varanneet. Lisäksi moneen paikkaan puistossa on pääsy niin lastenvaunujen kuin pyörätuolinkin kanssa, joten puiston upeat maisemat ovat lähes kaikkien saavutettavissa.

Tällainen tietopläjäys tällä kertaa. Nyt sanon taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!