Aika monella on käsitys, että Kaliforniassa paistaa ikuinen aurinko, palmut huojuvat leppeässä tuulessa ja lämpö hellii ja hivelee ihoa päivästä toiseen. Onhan se toki ison osan vuodesta niinkin, mutta olen blogissani yrittänyt tuoda esiin myös oman asuinalueemme viileitä ja viime aikojen jopa huippusateisia talvia. Eli vuodenajat erilaisine säineen löytyvät myös täältä Pohjois-Kaliforniasta.
Kuten jo viime postauksessani kirjoitin, meillä on nyt ollut iloista hulinaa Suomesta saapuneiden vieraiden kanssa. Kun viimeisimmät vieraat miettivät tänne suuntautuvan lomansa ajankohtaa muutama kuukausi sitten, totesimme ukkokullan kanssa, että juu, huhtikuussa täällä on tyypillisesti jo ihan mukavat säät, sellainen Suomen kesä, tiedättehän. Se on varmasti ihan kiva ajankohta tulla, tervetuloa.
Jo vierailunsa heti ensimmäisenä päivänä piilaaksolainen sää kuitenkin yllätti. Olikin luvattu kaatosadetta, mutta pääsimmekin nauttimaan auringosta. Kunnes iltapäivästä saimme niskaamme paikallisittain harvinaiset raekuuron ja ukonilman.
Kun viime viikonloppuna retkeilimme vieraidemme kanssa Yosemiten kansallispuistossa, sama kuvio toistui. Olimme kaavailleet lauantaita haikkipäiväksi. Mutta kun seurasin sääennusteita koko edeltävän viikon, oli lauantaille kansallispuistoon luvassa todella kylmää ja jopa räntäsadetta! Ja tämä, vaikka edeltävällä viikolla alue kelli helteessä! Vaikka tuijotin ennusteita kuinka tiukasti ja tiuhaan, kylmä saderintama pysyi ennusteessa muuttumattomana.
Lower Yosemite Falls, Yosemiten kansallispuisto. Kevät on erinomaista aikaa, sillä jopa kalifornialaisissa vesiputouksissa on silloin valtavasti vettä! Syys-lokakuussa tuo sama putous saattaa olla vain pikkuinen liru tai ei vettä ollenkaan. Kuva otettu vierailuviikonloppumme perjantaina, jolloin suomalainen tarkeni vielä T-paidassa.
Kun sitten lauantaiaamu valkeni, saimmekin jälleen yllätyksenä nauttia aurinkoisesta säästä. Saderintama saapuisikin tuoreimman ennusteen mukaan kansallispuistoon vasta puoliltapäivin tai jopa myöhemmin. Niinpä päätimme rohkeasti lähteä aamusta haikillemme. Tepastelimme upeissa maisemissa melko kiireettä. Luonnonhelmassa pidetyn evästauon kera reippailumme kesti nelisen tuntia.
Yosemiten laaksoa lauantaiaamuna. Aurinko paistoi, jihuu!
Haikin jälkeen pidimme vielä pienen kahvi- ja hiukopalatauon ja lähdimme näyttämään vieraille toista puolikasta kansallispuistosta. Tällä erää autoillen. Mutta voi hyvät hyssykät sentään! Sen että pääsimme matkaan, sää teki todellakin tepposet! Ajoreittimme nousi ensin kilometrin ja sitten jo kahden kilometrin korkeuteen. Ensimmäisenä vastaamme iski aivan järkyttävä hernerokkasumu! Näkyvyys oli paikoin vain viisi metriä. Toisella puolella ajotietä oli jyrkkä rotko, eikä pientareella ollut minkäänlaisia suojakaiteita. Jo tämä asetelma toi oman jännityksensä etenemiseen. Toisekseen hidastimme itse vauhtia reilusti, mutta moni vastaantuleva ei todellakaan säätänyt ajonopeuttaan olosuhteita vastaavaksi. Napsautimme autostamme sumuvalon päälle ja lisäksi laitoimme paikalliseen tapaan myös hätävilkut palamaan. Ajovalot olivat myös päällä koko ajan, totta kai. Mutta. Meidän järkytykseksi todella moni vastaantuleva ajoi tyystin ilman ajovaloja tuossa karmeassa sumussa!
Koska tie nousi vuorilla korkeuksiin, myös lämpötila laski nopeasti. Se suorastaan romahti. Ei mennyt kauaakaan, kun ajelimme jo nollakelissä. Tiesimme, että omat renkaamme olivat hyvässä kunnossa, mutta samaan aikaan tieto paikallisten autojen renkaiden surkeasta kunnosta lisäsi tuskaa. Oikeasti pelotti! Kun vastaantulijat posottivat täyttä vauhtia vuorenrinnettä alas nollakelissä ja ilman ajovaloja tuntui, että onnettomuuden ainekset olivat kasassa. Minä hetkenä hyvänsä voisi tapahtua jotakin ikävää. Vaikka itse ajoimme kieli keskellä suuta, monet muut olivat keliolosuhteista välinpitämättömiä.
Tässä yksi otos ajo-olosuhteistamme vuoristotiellä. Oikealla puolella rotko. Ajaisitko itse näissä olosuhteissa suurinta sallittua ajonopeutta? Käyttäisitkö ajovaloja? Entäpä sumuvaloa?
Oli se kamala ajopätkä! Istuin takapenkillä ja puristin pelkääjän penkin niskatukea rystyset valkoisina. Koko. Tuon. Ajan. En ensinnäkään muista koskaan aikaisemmin kokeneeni noin tiheää sumua ja että hidaskin eteneminen tiellä olisi pelottanut yhtä lailla. Mutta kiitos ukkokullan kärsivällisen ajotavan, ja onnenkantamoisena kukaan muu ei törttöillyt juuri meidän kohdalla, selvisimme sumun läpi ehjin nahoin ja pellein.
Kansallispuiston hienot maisemat siltä puolelta puistoa jäivät kyllä vierailtamme sumun vuoksi näkemättä. Sen sijaan ajotien keskiviiva mahtoi kyllä porautua jokaisen meidän verkkokalvoille sitäkin tarkemmin, hahah.
Eikä tässä vielä kaikki
Sumu ei suinkaan jäänyt ainoaksi tekijäksi, joka sai meidät naispuoliset matkalaiset kiljumaan. Kun sumu alkoi lopulta hälvetä, eteemme räpsähti sekä raekuuroja että pitkään jatkunut räntäsade. Tienpientareet muuttuivat nopeasti valkoisiksi. Tilanne muistutti suomalaista takatalvea. Toivotin vieraamme vielä kerran tervetulleiksi meidän "aurinkoiseen Kaliforniaan". Onneksi heidän huumorinsa kesti tämän vitsailun.
Pientareet jo valkoisina. Tuulilasin alalaidassa rakeita. Ah, ihana huhtikuinen Kalifornia. :-D
Jälkikäteen onnittelimme itseämme vielä moneen kertaan, kuinka hyvä tuuri meillä kävi sään suhteen haikatessa. Vain tunti haikin jälkeen olosuhteet olivat jo todella ankeat: kylmät, märät, sumuiset ja lopuksi jopa valkeat. Olisiko siinä tarennut kannonnokassa edes eväsleipäänsä järsiä, jos taivaalta olisi tullut rakeita ja räntää niskaan... Mutta mahtava ja ikimuistoinen reissu, säästä huolimatta. Vaiko juuri sen ansiosta?
Tällaisia tunnelmapaloja tällä kertaa. Nyt sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti