Vappu ja vuoristokuulumiset

Vappu Suomessa

Viime viikonloppuna Suomessa vietettiin vappua ja sosiaalinen mediakin täyttyi iloisista vappukuvista. Sääkin näytti suosineen eri puolilla Suomea ja kiva niin. Ja millainen kevään ja tulevan kesän odotuksen juhla tuo vappu on aina itsellenikin ollut! Siinä on aina ollut jonkinlaista uuden alun tuntua! Luontokin puhkeamassa pikku hiljaa kukkaan ja itse voi vaihtaa jo hiukan kevyempää ylle. Täällä Kaliforniassa ei samanlaista juhlahumua alkavan kesän kunniaksi oikein synny. Ja tämä lienee luonnollista, sillä täällähän tätä kesää piisaa suurimman osan vuodesta. 

Keväällä kalifornialainen vuoristoputous sanoo puli puli.

Meidän vappu

Täällä ei siis samanlaisia työväen marsseja, puheita tai muutakaan katujuhlintaa juuri vapun aikaan harrasteta. Vastaavaa keväistä, koko kansan karnevaalitunnelmaa ei siis ole. Niin, ellei sitten itse itselleen järjestä. :-) Niinpä mekin sitten pakenimme vapuksi Suomi-vieraidemme kanssa vuorille. Korpeen, mihinpä sitä suomalainen muualle, hih. 

Vieraamme halusivat nimittäin tutustua Lake Tahoen alueeseen sekä kultakuumeen jalanjälkiin Nevadan osavaltion puolella. Näistäpä meille sitten mukavasti pidennetyn "vappuviikonlopun" ohjelmaa muodostuikin. Olimme vuokranneet vuoristomökin Nevadan puolelta, joten hulppeiden maisemien ja paikkojen lisäksi nautimme grillailusta sekä mökin takaterassin hot tubista. Heh, muuten kiva, mutta mökin takaa meni valtatie ja ajoväylältähän oli suorat näkymät myös mökkimme kuumakylpyaltaaseen! Hyvät naurut saimme porukalla tästä nerokkaasta sijoittelusta. 

Mutta mitä kuului Sierra Nevadan vuoristoon tähän aikaan vuodesta?

Sierra Nevada

Sierra Nevadan vuoristo sijaitsee Kalifornian itäosassa. Vuoristo on 650 km pitkä ja sen korkein kohta on Mount Whitney (4 421 m). Sierra Nevadan vuoristossa sijaitsee myös suosittu Yosemiten kansallispuisto. Pohjoisin osa vuoristosta ulottuu myös Nevadan osavaltion puolelle. 

Olosuhteet yllättivät

Ennen reissuamme olimme totta kai silmä kovana seuranneet alueen säätietoja sekä myös Sierran Nevadan vuoriston läpi kulkevien solien tilannetta. Useat solat ovat nimittäin kiinni pitkälle kevääseen, sillä solissa voi olla lunta helposti jopa 5 - 6 metriä talvikuukausina. Eräs paikallinen meille kertoikin, etteivät mitkään kalustot yksinkertaisesti vain riitä, että solat saataisiin pidettyä auki ja ajokuntoisina läpi vuoden. Ja uskottavahan se on, kun paikallinen asiaa päivittelee. 

Olosuhteet pääsivät kuitenkin yllättämään. Tässä alla on havainnollistava kuva menomatkaltamme. Ajotien pientareella oli edelleen yli kolmen metrin kinokset, vaikka elettiin huhtikuun loppua! 

Kuva on otettu tuulilasin takaa vauhdissa ja seuraavassa kappaleessa selviää syy miksi.

Ajoteiden varteen oli vuoriston useissa kohdissa auton pysäyttäminen ja parkkeeraaminen ehdottomasti kielletty lumi- ja kivivyöryjen vuoksi. Usein toisella puolella oli lisäksi jyrkkä pudotus, joten mahdollinen vähänkin voimakkaampi lumivyöry veisi kyllä auton mennessään rinnettä alas. Ja kun tuota yllä olevan kuvan lumiseinää katselee, niin eipä tekisi mieli autoa siihen kinoksen juureen pysäyttääkään.

Kylttejä varoittamassa lumi- ja kivivyöryistä.

Myös vuoristosolat tekivät lopulta meille tepposet. Etukäteen tarkasteltuna ja nettiin päivitettyjen tietojen mukaan yksi kolmesta Yosemiten kansallispuiston kohdalla sijaitsevasta solasta oli tälle keväälle jo aukaistu. Mutta kaartaessamme autolla paikan päälle solan alkuun, ilmoittivat valokyltit myös kyseisen solan olevan kuitenkin edelleen kiinni. Niinpä ei auttanut kuin palata takaisin ja kun amerikkalaisittain nämä mittakaavat ovat vähän isompia, niin "hukka-ajelua" tulikin sitten heti kerralla noin 200 mailia! Eli aivan vieressä ei seuraavaa vuoriston ylittämismahdollisuutta ollut tarjolla. :-) Noh, mikäpäs se oli ajellessa, hyvässä seurassa ja maisematkin kuin postikorteista!

Puomit edessä. Oli etsittävä toinen reitti.

Lopuksi vielä vappureissultamme toinen tapaus, joka kertoo amerikkalaisen isosta mittakaavasta.

Paluumatkan näky

Paluumatkalla Piilaaksoon tulimmekin vielä nähneeksi vuosisadan ruuhkan. Moottoritien vastakkaisen ajosuunnan kaistalla oli syttynyt rekka palamaan ja sen jälkiä joudutiin siivoamaan oikein urakalla. Kun illalla klo 19 aikaan huristelimme samaista moottoritietä, mutta suureksi onneksemme tosiaankin toiseen suuntaan, näimme millaiset ruuhkat tuo tapahtuma tielle oli aiheuttanut ja aiheutti edelleen. Vastapuolen kaikki 4 - 6 kaistaa olivat täysin pysähdyksissä ja jatkaessamme omaa matkaa tuo seisoksiva pattitilanne toisella puolella vain jatkui ja jatkui ja jatkui... Kotiin päästyämme mittailimme hiukan kartasta, kuinka pitkä tuo tuhansien ja tuhansien henkilö- ja rekka-autojen jumiutunut tilanne oli ja saimme arvioksi 16 mailia eli yli 25 km! 

Myöhemmin illlalla uutisista selvisi, että rekka-auton palo oli tapahtunut jo puoliltapäivin. Ja näkemämme jumiutunut tilanne oli siis tätä kokoluokkaa vielä noin seitsemän tuntia tulipalon jälkeen! Kyseiseen suuntaan on iltaisin paljon työmatkapaluuliikennettä Piilaaksosta, joten siinä on voinut monella maanantaipäivä venyä aina puolille öin, ennen kuin ovat päässeet raukat töistä kotiin. Huh huh!

Tässä siis tämän alueen yksi hurjimmista puolista. Jos liikenne ruuhka-aikaan, tai ennen sitä, jostakin syystä takkuaa, niin se sitten todellakin takkuaa ja voi aiheuttaa useiden tuntien viiveet. Moottoritieltä kun ei poistumisramppeja joillakin pätkillä ole useisiin maileihin. Ja koska kyseinen moottoritie sattumoisin ylittää East Bay Arean reunustavan kukkulan, ei vaihtoehtoisia järkeviä kiertoteitä juuri edes ole. Korkeintaan kapeita ja huonoja kinttupolkuja, jotka ovat raskaammalle liikenteelle täysin mahdottomat edes ajatella ajettaviksi!

Tapaus antaa samalla vähän perspektiiviä siihen, miksi amerikkalaiset haalivat autoihinsa sekä juotavaa, että pientä suolaista hiukopalaa. Jos istut autossasi vaikkapa viisikin tuntia jumissa, eikä autoletka liikahda tuumaakaan, voi tulla suuhunpantavaa ikävä. Mutta entäpä vessahädän sattuessa?  O-ou, en kyllä tiedä, miten he sitten toimivat...

Tässä vielä yksi maisema paluumatkaltamme.

Näihin kuviin ja tunnelmiin päätän tällä kertaa ja sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Rodeossa, jiihaa!

Kopoti-kops ja jiihaa! Menimme Amerikan itsenäisyyspäivänä rodeoon! Pitäkääpä hatuistanne kiinni.

Vuoristokylä Bridgeport

Osallistuimme pienen, vain alle 600 asukkaan tuppukylä Bridgeportin 4th of July -juhlaan. Bridgeportin kylä sijaitsee itäisessä Kaliforniassa, Sierra Nevadan vuoristossa, lähellä Nevadan osavaltion rajaa. Matka Piilaaksosta sinne kestää lyhimmillään 4 - 4,5 tuntia näin kesäisin, mutta talvella joutuu käyttämään kiertoteitä useiden vuoristosolien ollessa kokonaan kiinni lumitilanteen vuoksi. Ja huomio, solat voivat olla kiinni vielä touko-kesäkuun vaihteessakin riippuen, onko sinä talvena lunta ollut metri vai neljä metriä!

Pidennetyn viikonlopun majoituksen jouduimme kuitenkin ottamaan 50 minuutin ajomatkan päästä, Nevadan osavaltion puolelta. Moni muukin oli nimittäin lähtenyt vuoristoon itsenäisyyspäivän viikonloppua viettämään ja kaikki lähimmät majapaikat olivat meidän varausta tehdessämme jo täynnä. Aniharvoissa vapaina olevissa majoitusvaihtoehdoissa olivat hinnat kivunneet pilviin tai ne sisälsivät kerrassaan outoja sääntöjä.

Majapaikan maisemissa ei kyllä ollut valittamista. Lake Topaz, Nevada.

Itsenäisyyspäivän ohjelmanumeroita Bridgeportissa

Bridgeportin kylän itsenäisyyspäivän juhlallisuuksissa oli tarjolla ohjelmaa koko lauantaipäiväksi alkaen klo 6.30 pannukakkuaamiaisella. Siihen tosin emme vielä osallistuneet juurikin tuon kaukaisemman majoituksemme vuoksi. Lisäksi päivän aikana oli ohjelmatarjonnassa mm. mutalentopalloa, vesimelonin syöntikilpailua, kädenvääntöä, piknikkiä, livemusiikkia, grillausta, markkinakojuja sekä kumiankkakisa. Mutta se, mikä meidät sai lähtemään mukaan, oli Ranch Rodeo eli ulkoilmarodeo! Pitäähän sitä nyt kerran elämässä sekin hullutus nähdä, kun täällä kerran asutaan. Jiihaa!

Bridgeportissa sijaitsevan Mono County Court Housen edustalla oli alue piknikille ja livemusiikille.

Joulupukkikin oli saapunut Bridgeportiin itsenäisyyspäivää juhlistamaan.

Ennakkopaniikit

Etukäteen olin hiukan kauhuissani, sillä Bridgeportin alueelle, joka siis sijaitsee n. 2 km korkeudessa, oli ennusteissa luvattu kirkuvan kovaa UV-indeksiä 10! Niin, UV-indeksien asteikkohan loppuu siis lukemaan 11. En malta millään olla tässä välissä kuvittelematta tilannetta, jossa pääsisin tuota UV-indeksiasteikon kehittäjää haastattelemaan. Aloittaisin sen varmastikin lauseilla: "Kehittelit sitten asteikon, joka päättyy lukemaan 11. Just. Eikö esimerkiksi vaikkapa luku 10 olisi ollut noin niin kuin kivan pyöreä luku maksimiksi? Mutta ei, halusit yhden lisää ja laitoit asteikon päättymään lukemaan 11. Okei. Kiva." No nyt tietenkin joku Pekka Pouta osaisi antaa minulle kuin apteekin hyllyltä tieteellisen vastauksen, miksi asteikko loppuu todella lukemaan 11. Mutta saanko silti arvata, että maailmasta olisi löytynyt jokin sopiva muuntokerroin, jolla asteikon olisi saanut kansantajuisemmaksi ja päättymään pyöreään lukuun 10. Mutta ei, nykyisellä mennään.

No niin, nyt lähti juttu taas lahjakkaasti laukalle, vähän niin kuin rodeopostauksessa kuuluukin, mutta palataanpa asiaan. Olin siis etukäteen kauhuissani sekä UV-indeksistä, että luvatusta yli +30 asteen lämpötiloista. Tiedossa kun oli, että tulisimme viettämään juhlapäivänä ulkosalla useita tunteja tuon monipuolisen ohjelman vuoksi, joten kaikki mahdolliset auringolta suojautumiskeinot oli kyllä mietitty etukäteen. Sää kuitenkin suosi juhlapäivänä meitä todella hyvin. Taivas oli enimmäkseen pilvinen, lämpötilakin pysytteli aisoissaan ja vasta klo 16 aikaan alkoi vuorten yli hiipiä uhkaavia sadepilviä ukkosen jyrähtelyineen. Selvisimme siis päivästä kiehauttamatta aivojamme kuumuudessa, jes!

Mutta sitten itse päänumeroon eli rodeon pariin!

Rodeo

Oletin etukäteen, ettei rodeo tapahtumana olisi kovinkaan iso, kun tapahtumapaikkakin oli tuo söpö pieni kylä. Lisäksi ajattelin sen olevan enemmän näytösluonteinen kuin oikea kilpailu, mutta olinkin väärässä. Paikallahan oli valtavat alueet varattuina hevoskärryille, huoltopisteille sekä vasikka-aitauksille ja kyseessä oli todellinen rodeokilpailu. Tilaisuuden alkaessa laskin rodeoareenalla olevan noin 80 cowboyta ja cowgirlia hevosineen!

Rodeo on alkamassa. Kaikki hevoset eivät mahtuneet samaan kuvaan.

Comboy, hevonen ja lassoköysi.

Rodeo koostui neljästä erilaisesta kilpailuosuudesta, joista jokaisessa mitattiin aikaa. Kussakin rodeotiimissä oli neljä jäsentä, siis neljä hevosta ja neljä comboyta tai cowgirlia.  

Ensimmäinen osa oli paritehtävä. Kahdesta eri tiimistä osallistui parivaljakko samanaikaisesti tehtävään, jossa kaksi nuorta vasikkaa vapautettiin areenalle. Tiimien tehtävänä oli saada lassottua toinen vasikoista toista tiimiä nopeammin. Ensin lasso vasikan pään ympäri ja sitten toinen lasso yhteen tai molempiin takajaloista. Ajanotto loppui, kun vasikka oli saatu maahan makuulleen. Kun joku cowboysta onnistui lassoamisessaan, antoi yleisö kannustavat aplodit. Lisäksi yleisö huokaili aina 'Ooh!', kun vasikka kaatui maahan, että kuinka sen nyt kävi. Mutta kun lassot heti maahan menon jälkeen vapautettiin, niin jokainen vasikka nousi vahingoittumattomana ylös niin kuin pitikin. Niinpä yleisö pääsi aina huokaisemaan helpotuksesta ja antoi myös kirmailevalle vasikalle raikuvat aplodit.

Rodeon parhaita hetkiä olivatkin, kun muutama vasikka oli varsinainen jääräpää, eivätkä lehmipojat tai -tytöt saaneet niitä millään maahan. Vaikka mitä temppuja tekivät niin ei, vasikka vain seistä jäpitti neljällä koivellaan. Tai sitten, kun yksikin vasikka pääsi makuulla olon makuun, niin eihän se olisi halunnut millään nousta ja lähteä juoksemaan areenalta pois. Siinä loikoili suoraan yleisön edessä, aivan kuin linssiluteena, ja nautti yleisön nauruista. Hetken lehmipojat sitä rapsuttelivat otsasta ja sittenpä meno taas vasikalle maistuikin. 

Kas näin heiluu lasso, ja lasso heiluu näin...

Rodeon toinen osa oli kaikkein hurjin, vaikkei tuosta ensimmäisestäkään vauhtia puuttunut. Tässä osassa cowboyden tuli pysytellä kesyttämättömän hevosen selässä mahdollisimman pitkään, asetettua minimiaikaa tavoitellen. Minimiaika oli käsittääkseni 10 sekuntia. Cowboyt istahtivat villien hevosten selkään vain sekunteja ennen kuin karsinan ovi aukaistiin ja hevonen vapautettiin. Sitten se olikin menoa, huh huh. Ei kestäisi meikäläisen nikamat sellaista rytkytystä. Tässä kilpailuosuudessa kaikki osallistujat olivat miehiä. 

Rodeon tässä vaiheessa yleisön huokaukset menivät niille uhkarohkeille lehmpipojille, jotka tuohon kovaan leikkiin lähtivät ja jotka yhtä kilpailijaa lukuunottamatta kaikki muut mätkähtivät joskus pahankin näköisesti areenan hiekkaan. Yksi pelastautui viereen ratsastaneen "järjestysmieshevosen" selkään. Mutta omin jaloin sieltä jokainen pääsi onneksi poistumaan, joskin jokunen taisi olla melkoisen tokkurainen maahantulotällistään. Seuraavat kuvat puhukoot puolestaan: 

Auts!

Auts 2!

Miehen ilme kertoo kaiken. Takana yksi neljästä järjestysmieshevosesta, jotka olivat kyllä tässä rodeo-osuudessa tarpeen! Kun comboy oli tippunut kyydistä, piti kesyttämätön hevonen saada villiltä menoltaan vielä rauhoitetuksi ja kiinni.

Rodeon kolmannessa osassa vasikan lassoamistehtävään lauman keskeltä osallistui aina koko 4-henkinen ja 4-heppainen tiimi ja viimeisessä osassa oli tehtävänä vielä ajaa karjaa kuljetuskärryyn. Siinäkin nopeus oli valttia ja aika tohinaa oli sekin! Viimeisen rodeo-osuuden aikana alkoi kuitenkin taivas synkkenemään nopeaa vauhtia, joten katsoimme parhaaksi lähteä sateen ja ruuhkan alta pois. Voittajatiimin julistaminen jäi meiltä siis näkemättä, mutta itsehän olin tippunut tiimien nimien osalta kärryiltä jo alkumetreillä, sillä nuo nopeatempoiset kisaosuudet ja comboyden taiturointi veivät kaiken huomioni.

Pikku comboylla tuli päiväuniaika kesken rodeon. Aika makeet vyö ja saappaat. :-)

Elämystä koko rahalla

Pääsymaksu rodeoon maksoi 10 dollaria. Totesin ukkokullalleni tilaisuuden päätteeksi, että kyseessä oli kyllä yksi elämäni parhaiten sijoitettuja kymppejä, tai siis ukkokullan kymppihän se oli, jos tarkkoja ollaan. :-) Ainakin sillä rahalla sai elämystä kerrakseen, koko rahan edestä. Kyllä tuo parituntinen niin nopeasti ja välillä henkeä pidätellenkin meni. Ja kun rodeota pääsi nyt aivan vierestä seuraamaan niin tajusi, kuinka fyysisesti rankka ja taitoa vaativa laji onkaan kyseessä. Hevoset ja vasikat vilistivät oikeasti tosi hurjaa vauhtia, hiekka pöllysi ja tanner tömisi. Huh huh!

Lounaspaikan katossa toivotettiin rodeofanit tervetulleiksi.

Lopuksi vielä hauska tilanne, johon reissullamme törmäsimme.

Sarjassamme kummalliset kysymykset

Ehkä muistat, kun juhannuksen vietostamme kertovassa postauksessa kuvailin myös tapauksen, jossa nainen tuntemattomasta seurueesta esitti meille kummastelevaan sävyyn kysymyksen: "Why are you here?" Jos et muista, voit klikata halutessasi tästä. 

Myös tällä reissulla tuli eteen melko erikoinen kysymys. Olimme ukkokullan kanssa ottamassa itsenäisyyspäivän aamuna kuvia majapaikkamme näköalatasanteelta, kun joku amerikkalainen nuori herra kysyi meiltä yllättäen: "Excuse me. Do you have good eye balls?" Suomennettuna siis, että anteeksi, mutta onko teillä hyvät silmämunat? Kyllä meillä taisi ukkokullalla ja minulla molemmilla niin suurentua silmämunat kuin otsatkin kurtistua. Ei auttanut kuin kysyä herralta, että niin anteeksi kuinka. Herra toisti saman kysymyksen. Nähtävästi hän kuitenkin ilmeistämme päätellen totesi, ettei homma mennyt vieläkään jakeluun, joten hän jatkoi. Sanoi etsivänsä kaverinsa majapaikkaa alueelta, joten sattuisimmeko näkemään kauas järvenrannalle, onko siellä hänen kaverinsa mintunvihreäraitaista autoa. Ahaa. No eihän meilläkään nyt ihan niin hyvät silmämunat olleet, että haukankatseelle vetäisivät vertoja. Mutta ukkokulta keksi ottaa kamerallaan kuvan rannan autoista ja zoomasi sitten kuvaruudulla ottamaansa kuvaa. Sen perusteella miehen kaverin autoa ei rannalla ollut ja miehen piti jatkaa etsintöjään muualta.

Niin ja nyt varmastikin moni ihmettelee, että no miksi ihmeessä se mies ei soittanut sille kaverilleen?! No katsopas, kun tuolla Sierra Nevadan vuoristossa on erittäin huonosti kännykkäkenttää tarjolla. Puhelimissa on signaalia vain harvakseltaan isompien kylien tai kaupunkien kohdalla, jos aina sielläkään. Ukkokullalla ja minulla on eri operaattorit ja useimmiten minulla on paremmin kännykkäkenttää korvessakin, mutta tuolla Sierra Nevadan vuoristoerämaissa ei pelannut sekään. (On muuten ollut hyvä veto valita eri operaattorit samaan perheeseen. Paremmat mahdollisuudet, että edes jomman kumman puhelin toimisi, kun ollaan reissussa.) 

Tämän lopputarinan perusteella voinen siis todeta, että hyvät silmämunat ovat kännykkääkin arvokkaammat Sierra Nevadan erämaissa. ;-)

Tähän viisauteen on hyvä lopettaa ja sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!