Näissä minulla on vielä opittavaa amerikkalaisessa työpaikassani

Viime viikolla minulla tuli täyteen vuosi työskentelyä ensimmäisessä työpaikassani Piilaaksossa. Uskomatonta! Aika on hujahtanut kuin siivillä! Nyt onkin oiva hetki ottaa taas pohdinnan alle työelämässäni eteen tulleita asioita ja tapoja, jotka minua ovat hiukan hämmentäneetkin. Minulla on vielä hyvinkin oppimista oman amerikkalaisen työpaikkani tavoille. Ja ei, nämä tavat eivät varmastikaan päde kaikkiin amerikkalaisiin tai piilaaksolaisiin työpaikkoihin, mutta ovat arkipäivää minun työpaikallani.

Kysynkin johdattelevasti alkuun: Kuinka monta kertaa sinua on halattu työpaikallasi? Kuinka monta kertaa pomosi on halannut sinua?

Halailukultttuuri

Olen nyt siis ollut vuoden töissä ja minua on halattu työpaikallani jo ainakin 40 kertaa. Siis ainakin! Jos olen jäämässä lomalle, minua halataan. Kun palaan lomalta, minua halataan. Kun pomo lähtee lomalle, halaamme. Pomon palatessa lomalta halaamme. Jos palaan sairastamisen jälkeen töihin, minua halataan. Jos menemme yhdessä joululounaalle, tavatessamme halaamme. Tämä tapahtuu niin kollegani kuin molempien pomojenikin taholta. Kaikki halaavat. Suomalaisten rillien läpi katsottuna melko outoa touhua, eikö totta? Tulla nyt noin usein "iholle". Olenkin väistämättä verrannut tätä tapaa suomalaisten työpaikkojeni tapoihin. Vaikka viimeisimmässä työpaikassani muutamat työkavereistani olivat tosi läheisiäkin, niin ei meillä silti ollut tapana halata esimerkiksi joka kerta ennen lomia ja niiden jälkeen.

Myös samana päivänä, kun minulla tuli vuosi työpaikassani täyteen, sattui hauska tilanne. Jouduin sattuman sanelemana ottamaan yhteyttä 11,5 kk tauon jälkeen edeltäjääni. Häneen, joka muutti sinne Arizonaan. Eräs harvoin käytettävä järjestelmä töissä nimittäin vaati yllättäen tunnistautumiskoodia ja järjestelmän yhteystiedoissa oli yhä edellisen työntekijän puhelinnumero. Niinpä hän sai tämän koodin. Vuosipäiväni kunniaksi sain siis kysellä koodia Arizonasta. Tätäkin saimme nauraa pomoni kanssa, kun kerroin sattumasta, että olen työskennellyt tasan vuoden hänen alaisuudessaan. Kaiken kukkuraksi meillä oli ollut pitkään kinkkinen pähkinä purtavana ja sain kuin sainkin sen ratkaistua juuri vuosipäivänäni. No mihin tämä kaikki sitten johti? Halaukseenpa tietenkin. En tiedä, johtuiko pomoni halaus enemmän vuosipäivästä vaiko tämän ongelman ratkaisemisesta itsenäisesti. Joka tapauksessa tämänkin työpäivän päätteeksi pomoni siis kiitti, antoi tunnustusta hyvin tehdystä työstä ja halasi minua! Ei muuten ole tapahtunut minulle ihan joka viikko Suomessa vastaavaa. Eikä ihan joka kuukausikaan. Eikä vuosi.

Minun työpaikallani siis halataan tai halaillaan todella ahkerasti. Sanalla halailu viittaan siihen, että monesti nämä halaukset ovat puristusvoimaltaan varsin kevyitä. Kädet kiedotaan kyllä toisen ympärille, mutta toisinaan ele on melkeinpä kuin sipaisu. Halatessani takaisin sainkin nopeasti huomata, että joudun tekemään hienosäätöä omien halausteni puristusvoiman suhteen. 

Olenkin leikitellyt mielessäni eräänlaisella halausmittaristolla. Jos halausten voimakkuusasteikko olisi 5-portainen, missä voimakkuudeltaan viisi oleva halaus olisi puristusvoimaltaan vahvin ja voimakkuudeltaan yksi heikoin. Nyt huomaan, että Suomessa olen käyttänyt lähinnä halausten voimakkuuksia 4 ja 5. Joskus harvoin vahvuutta 3. Ja heh, nämä vahvuudet juurikin siitä syystä, ettei perisuomalaisella ole tapana halailla ihan ketä tahansa. Oma tila ja reviirihän se olla pitää ja toisen iholle ei suotta tulla! Ja sitten taas, kun perisuomalainen halaa, niin sitten halataan kans kunnolla. Niin, että tuntuu! Täällä minun onkin pitänyt töissäni opetella myös halausasteikon vahvuudet 1 ja 2. Ja koska omistajarouva on jo niin kovin iäkäs ja omalla tavallaan hauras, ovat halaukset hänen kanssaan erityisen pehmoisia. Lihasmuistissani tuppaavat kuitenkin olemaan nuo vahvemmat, suomalaisittain annetut halaukset, joten tässä vielä hiukan haeskellaan keveämpiä otteita. Heh, kaikkea sitä on joutunutkin lyhyellä Amerikan työurallaan miettimään ja opettelemaan. Halaamaan usein ja pohtimaan halauksensa voimakkuutta.

Olen saanut työpaikallani tähän mennessä tosi usein myös kukkia. Jopa yksi asiakas toi minulle ruusun kiitoksena erään tapahtuman jälkeen. Nämä kaunottaret tosin on kuvattu ihan luonnossa viime viikonloppuna.

Syntymäpäivien yllättävä korostaminen

Sitten olen ollut hämilläni niin pomojeni kuin kollegankin syntymäpäivien tuomasta hulabaloosta työpaikalla. Lasten synttärihumun ymmärrän täysin, mutta olen ollut yllättynyt miten iso numero aikuistenkin syntymäpäivistä täällä USA:ssa tehdään. Ja vaikkei kyseessä ole edes mitään tasavuosia. Noh, iäkkään omistajarouvan kohdalla synttäririehan kyllä ymmärrän, hänellähän on ikää jo kunnioitettavat 80 ja risat, mutta pomoni, joka täytti viime vuonna 50 ja joitain vuosia yli, kikatteli ja ilakoi kuin pikku tyttö syntymäpäivänsä ympärillä. Olin yllättynyt. Paitsi että syntymäpäivää korostetaan, päivään pitäisi ilmeisesti osata joka kerta valmistautua myös pienellä lahjalla. Viime vuoden puolella onnistuin pääsemään pälkähästä, sillä molempien pomojeni syntymäpäivät osuivat sunnuntaille, vapaapäiville. En siis tajunnut huomioida heidän syntymäpäiviään minkäänlaisella lahjalla tai muullakaan osoituksella. (Tosin toista syntymäpäivää en edes tiennyt etukäteen, vaan asia tuli ilmi seuraavana maanantaina, jolloin sitä juhlittiin töissä.) Onnittelin tietenkin molempia. Tänä vuonna minun pitää osata ryhdistäytyä ja varautua heidän syntymäpäiviinsä edes jollakin tapaa. Ja juuri nyt maaliskuussa kollegani täyttääkin vuosia eli tulikokeeni jo häämöttää. Hän on pitänyt merkkipäivästään pikku mekkalaa tammikuusta asti ja on kirjannut sen myös työpaikan seinäkalenteriin. Sitä ei siis sovi sivuuttaa. En tiedä vielä, minkälaista paraatia ja yllätystä tässä saan alkaa 65-vuotiaalle järjestämään. Noh, toivoni mukaan jokin pieni lahja riittänee, vaikkakaan en oikein tiedä, millaisissa hintaluokissa lahjojen pitäisi olla. Minulla on siis mahdollisuus mokata jälleen kerran hankkimalla liian vaatimaton syntymäpäivälahja, hah hah.

Joululahjoilla muistaminen

Lahjakulttuuri kukoistaa myös jouluna ja Thanksgiving-juhlan aikaan marraskuussa. Töissä kaikki muistivat toisiaan, ainakin minusta tuntui siltä. Sain pieniä lahjoja ja kortteja minäkin. Se mikä saamissani joulu- ja kiitospäiväkorteissa yllätti, oli niihin panostetut tekstit. Sekä pomoni että kollegani olivat raapustaneet aukaistavat kortit täyteen tekstiä. Sain mm. lukea,  kuinka iloisia olivat työkaveruudestaan kanssani, kuinka mahtavaa oli ollut, kun olin löytänyt kollegani tiedot lukuisten työpaikan hakijoiden joukosta, kuinka tyytyväisiä ovat olleet työpanokseeni jne. Kivaa helinäähän se toki oli! Mutta ei siis mitään lyhyttä ja ytimekästä Happy Holidays tai Merry Christmas, vaan pitkät luritukset kiitoksilla kuorrutettuina. Tämä nosti rimaani ensi joulun kortteja silmällä pitäen aika rutkasti!

Ja minä, minä tunari en tietenkään ollut osannut varautua näihin työpaikkani joululahjoihin ja muistamisiin yhtään! Viime joulun alla sain nahkani vielä pelastettua kertomalla, että tuon sitten tuliaisia joululomaltani Suomesta. Niin kuin toinkin. Annoin kaikille oman pikku pussukkansa, joka sisälsi jotakin poroaiheista sekä suklaata, koska tiedän kaikkien töissä suorastaan rakastavan suklaata. Myös yksi asiakas toi minulle 25 dollarin lahjakortin paikalliseen suklaapuotiketjuun ja toinen asiakas kukkia. Yksi kiikutti itse leipomiaan herkullisia keksejä. Ai että!

No, tämähän onkin maa, jossa saatetaan antaa joulun alla pikku paketteja tai lahjakortteja niin tutulle postinkantajalle kuin omalle kampaajallekin. Ja esimerkiksi oma akupunktiohoitajani antoi minulle jouluna lahjakortin Starbucksiin ja minä tonttu en tietenkään antanut mitään hänelle. Tänä vuonna minun on todellakin syytä parantaa tapojani tässä muistamis- ja kiittämiskulttuurissa. Maassa maan tavalla. Niin, ja varmaan ryhdyttävä miettimään niitä pitkiä joulukorttitekstejä viimeistään kesäkuussa!

Tämän kuvan myötä palaan vielä viime postaukseeni. Kuva on otettu viime sunnuntaina, joten paistoi se aurinko sitten lopulta bigsurilaiseen risukasaankin. :-)

Tähän päätän tällä kertaa ja sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Eihän tämä enää ole tottakaan! Sarjassamme tuuliset työrintamat

Olihan minulla toki jonkinlainen käsitys, että Yhdysvalloissa monet työpaikat voivat olla hyvinkin tuulisia. Työpaikkaa voidaan vaihtaa kuin mopedia konsanaan. Yhdysvalloissa työpaikkoihin ei välttämättä sitouduta aivan samanlaisella pieteetillä kuin Suomessa ja yksi syy tähän on se, että monet työntekijät etsivät liki jatkuvasti etenemismahdollisuuksia omalla urallaan. Työpaikkoja on myöskin runsaasti tarjolla, eikä yhteen ja samaan työpaikkaan haluta ns. jämähtää. Ja sitten on näitä muita odottamattomia syitä, joihin itse olen nyt törmännyt.

Niin. Oli minulla käsitys, mutta aivan näin konkreettista näppituntumaa en uskonut itse tästä työpaikkojen tuulisuudesta heti saavani. Ja varsinkaan, kun tässä nyt tahtoo ilmiön johdosta kaatua työkuormat omaan niskaani aika raskaasti. Parin viime päivän ajan olen voinut vain todeta, että voiko tämä olla kohdallani enää tottakaan! Kerronpa viimeisistä käänteistä tarkemmin teillekin.

Odottamaton käänne nro 1

Muistanette varmaan, kun jokin aika sitten kerroin ensimmäisestä uudesta kollegastani, siitä filippiiniläisestä, joka ottikin kolmannen työpäivän jälkeen hatkat. Pomolla oli kuitenkin kaivaa nopeasti "takataskustaan" puolituttu, tämä amerikkalainen nuori nainen, joka aloittikin työt ripeästi ja reippaasti ja hänen kanssaan minun piti järjestää se iso gaalatapahtuma. Olen itse järjestänyt Suomessa jos jonkinlaisia tilaisuuksia aina kansainvälisiin konferensseihin asti, mutta tällä kertaa oli kyseessä hyväntekeväisyysgaala ja tämä oli minulle täysin uutta sarkaa. Olimmekin sopineet, että amerikkalainen työkaverini olisi tapahtumassa se pääjärjestäjä ja minä auttaisin sitten kaikessa mahdollisessa. Jako tehtiin näin, koska hän tunsi entuudestaan jo joitakin alueen yhteistyökumppaneita aikaisemmilta gaalavuosilta. 

No, ettepä arvaa kuinka kävi. Emme olleet päässeet kollegani kanssa gaalajärjestelyissä juuri alkua pidemmälle, kun hän ilmoitti minulle täysin odottamattoman uutispommin. Hänen äitinsä oli vakavasti sairas ja nyt sairaus oli edennyt siihen pisteeseen, että käsillä olivat viimeiset elonpäivät. Kamalaa! Lopulta hänen äitinsä kuoli viisi päivää ennen gaalaa. Työkaverini joutui luonnollisesti jättäytymään heti pois töistä ja gaalajärjestelyt, kuten myös viikonlopputyöt, rojahtivat tyystin minun harteilleni. Aikaa gaalaan oli ilmoitushetkellä enää 1,5 viikkoa! Huh, huh. Jo tässä vaiheessa yksi Piilaaksossa asuva kaverini totesi, että onpa sinulla Kaisa huonoa tuuria noiden kollegoiden kanssa. Eikä tässä vielä kaikki...

Gaalan sain kuitenkin järjestymään ja vieläpä todella mallikkaasti. Huoh! Ehkäpä jälleen kerran se kuuluisa suomalainen sisu auttoi tuossakin rupeamassa. Mutta sen kerron, että oli siinä tohinassa ja tolskeessa mennä minulla terveyskin. Jouduin nimittäin käymään kahdeksan päivän aikana neljä eri kertaa lääkärissä, kolmen eri vaivan tai vamman vuoksi! Niinpä varsinainen gaalapäivä meni omalla kohdallani, ei vain pää kainalossa, vaan kyllä siinä olivat kainalossa jo jalka ja käsikin! 

Sain siis kuitenkin puristettua gaalan onnistuneesti pystyyn ja heti seuraavana päivänä minulla olikin lennot Suomeen, lomalle! Vielä lähtöaamuna jouduin käymään yhden akuutin vamman vuoksi päivystävällä lääkärillä, enkä suoraan sanoen tiedä, millä voimilla minä tuon lentomatkan toiselta puolelta maapalloa tänne Suomeen yksikseni tein. Käteni matkasi kolmioliinassa ja lääkitys oli jo vahvaa töttöröö-osastoa. Eihän minusta ollut Suomeen saapuessani kuin märkä rätti jäljellä!

Käynti Ähtärin Pandatalossa oli rentouttavaa lomapuuhaa.

Odottamaton käänne nro 2

Nyt olen lomaillut Suomessa jo 1,5 viikkoa ja lepo on ollut kropalleni enemmän kuin tarpeen. Ensimmäinen Suomi-viikko meni toki vielä vammoja kuntoon hoitaessa ja tästäkin syystä olen minimoinut tapaamisia ja tekemisiä aika rankalla kädellä. Vihdoinkin loma alkoi tehdä rentouttavaa tehtäväänsä ja niinpä alkoivat ajatuksenikin kääntyä takaisin työpaikalle. Mietin, olisikohan amerikkalainen työkaverini jo kyennyt palaamaan töihin. Toivon mukaan olisi, ettei tilanne pääsisi aivan kaaosmaiseksi minun työpaikalta poissaollessa. 

Tein sitten sen klassisen virheen, että menin lukemaan lomalla työpaikkani sähköposteja. Toivoin saavani kollegani mahdollisen paluun töihin sitä kautta selville. Mutta mitä minä sainkaan sieltä lukea! Amerikkalainen kollegani oli jättänyt irtisanoutumiskirjeen sähköpostitse tällä viikolla! Äitinsä kuoleman jälkeen hän oli saanut ahaa-elämyksen ja oli päättänyt laittaa oman elämänsä takaisin ruotuun, päättänyt palata takaisin opintojensa pariin ja suorittaa tutkinnon loppuun. (En edes tiennyt, että hänellä oli opinnot kesken.) Kiriäkseen opinnoissaan hän aloittaa rästikurssien suorittamisen jo kesällä ja tämä oli se syy, jonka vuoksi hän irtisanoutuu yhteisestä työpaikastamme. Voi kääk! Päätös opintojen jatkamisesta on varmasti tämän nuoren ihmisen kohdalla enemmän kuin oikea, mutta muutos saattaa taas minut liriin työpaikallani. Olenhan siis jälleen kerran ilman työkuormaa jakavaa kollegaa. 

Onhan tämä suorastaan uskomatonta! Olin valitsevinani tuskin lainkaan stressiä aiheuttavan työpaikan, mutta käytäntö on nyt ollut näiden odottamattomien käänteiden vuoksi jotakin aivan muuta. Lisäksi laskeskelin, että kun olin ollut uudessa työpaikassani kaksi kuukautta, olin tehnyt jo neljänä viikonloppuna töitä, vaikkei niitä viikonlopputöitä alunperin työviikkoihini pitänyt kuulua lainkaan. Kohdallani on siis ollut enemmän niitä 6-päiviäisiä työviikkoja kuin sopimuksenmukaisia neljän työpäivän viikkoja. 

Käykö pahin pelkonikin vielä toteen?

Ja tiedättekö, mitä minä tässä pahoin pelkään vielä eniten? Sitä, että uuden kollegan rekrytointi valuu minun hommakseni! Tästä nimittäin edeltäjäni jo mainitsikin heti töitä aloittaessani, että jos ja kun päätetään palkata myös toinen henkilö, niin rekrytointi-ilmoitus ja hakijoiden esikarsinta kuuluisi minun tehtäviini. Kauhistelin asiaa jo tuolloin, sillä tämähän tarkoittaisi, että minun pitäisi olla todellakin perillä amerikkalaisista tutkinnoista, eri tutkintotasoista ja niiden suorituspaikoista! Ja sitä minä en totta vieköön ole! Etten sitten tyyliin mene rinnastamaan Kälviän kansanopiston kirjekurssia korkeakoulujen uusimpiin jatko-opintoihin, heh heh. Ainahan voin tietenkin yrittää tuosta rekrytointitehtävästä kieltäytyä, mutta totuushan on, että mitä kauemmin uutta kollegaa etsitään, sitä kauemmin oma viikottainen työkuormani tulee olemaan liian suuri. 

Että todellakin, hiukan on nyt Korpelalla huonoa tuuria tässä työrintamalla kollegoidensa suhteen. Aika tuulista on ollut! No, yritän nyt kuitenkin vielä nauttia viimeisistä lomapäivistäni täällä Suomessa, ottaa ne mahdollisimman rennosti ja kerätä voimia koitokseen, joka työmaalla rapakon takana minua taatusti odottaa. Positiivistahan tässä kuviossa kuitenkin on se, että tykkään yhä kovasti työstäni ja siksipä en haluaisi heittää hanskoja naulaan näistä kurjista vastoinkäymisistä huolimatta. Ja muuten, hauska yhteensattuma oli, että juuri tällä viikolla minua yllättäen kosiskeltiin siihen työpaikkaan, jota aivan ensimmäisenä Piilaaksossa hain! 

Suomi on hellinyt minua useamman päivän kunnon helteilläkin ja on ollut antoisaa tutustua jäätelöaltaiden uutuuksiin! Namskis!

Tällaisia kuulumisia tällä kertaa. On aika sanoa taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!