Amerikkalaista työelämää tämäkin

Minulla on ollut tapana kirjoitella kokemuksiani amerikkalaisesta työelämästä ja nyt on vuorossa sitä settiä lisää. Listaan postauksen loppuun aikaisempia työelämäaiheisia kirjoituksiani, jos joku on hypännyt blogini kelkkaan aivan viime metreillä. Mutta ennen asiaan sukeltamista jälleen muistutus heti alkuun. Ei, nämä eivät todellakaan koske jokaista amerikkalaista tai piilaaksolaista työpaikkaa. Kyseessä on omakohtaisia kokemuksiani eli kuten postauksen otsikkokin jo sanoo, tällaistakin voi amerikkalainen työelämä olla.

Kuvituskuvaa. Erään piilaaksolaisen taloyhtiön uima-allas. Juuri kyseinen allas ei liity tämän postauksen tapahtumiin. 

Pool partyt pomojen kotona

Viime syyskuussa pomoni täytti perinteiseen tapaan vuosia. Kyseessä ei ollut mikään isompi merkkipylväs, mutta hän halusi juhlistaa syntymäpäiväänsä kutsumalla uima-allasbileisiin vanhempiensa eli työpaikkani omistajien kotiin. Kutsu esitettiin kollegalleni, minulle sekä ukkokullalleni. Myös kollegan poika ja perheensä olivat kutsuttuina, mutta he eivät päässeet paikalle. Ukkokulta oli kuulemma saatava paikalle ehdottomasti, sillä niin pomoni kuin yrityksen omistajatkin olivat olleet siihen asti melkeinpä kauhuissaan, etteivät olleet vieläkään päässeet tutustumaan ukkokultaani, vaikka olin ollut heillä töissä jo 1,5 vuotta! Tämäkin oli ollut heille sellaisen perinteisen OMG-päivittelyn paikka. Jos vertaan tätä Suomen työkulttuuriin, niin aika harvoin pomot Suomessa ovat aivan näin kiinnostuneita työntekijöidensä perheenjäsenistä ja perhe-elämästä ylipäätään.

No, pool partyt pidettiin aurinkoisena syyskuisena sunnuntai-iltapäivänä yrityksen omistajien omakotitalossa, teeman mukaisesti heidän uima-altaallaan. Ei juhlat mitään bikini-iloittelua ja vesileikkejä olleet, vaan lähinnä nautimme lounaan pitkän kaavan mukaan uima-altaan äärellä. Tai no, kyllähän 65-vuotias kollegani pulahti uimaan pääruoan ja jälkiruoan välissä. Ihan hauska iltapäivähän siitä muodostui. Mukana juhlissa oli myös pomoni veli, joka toimii paikallisissa poliisivoimissa. Saimme kuulla monta mielenkiintoista tarinaa hänen työpäivistään. 

Kun allasbileet oli pidetty, minulle esitettiin myöhemmin vielä useaan kertaan kutsu tulla pomojeni luokse uimaan ja vilvoittelemaan kuumina päivinä, sillä pomonikin tiesivät, ettei meillä nykyisessä kodissamme ole enää uima-allasta käytössämme. Kutsua toisti useimmiten yrityksen iäkäs omistajaherra.

Väistämättä olen verrannut, jos samanlainen tilanne olisi tapahtunut kohdalleni joskus Suomessa. Useimmat esimieheni Suomen työhistoriassani ovat olleet vanhempia miehiä. Miettiessäni, että jos ihan kuka tahansa heistä olisi heittänyt minulle esimiehenäni samanlaista kutsua, niin kyllähän siinä olisi ukko kuin ukko pervon maineen itselleen niittänyt. Muttä täällä, kutsu oli aivan viaton. Niinpä minulle on siis nykyään ollut ihan uusi normaali, jos vanhempi setämies, joka sattuu olemaan myös pomoni, kutsuu uima-altaalleen kotiinsa. Hahah!

Seuraavaksi hieman loma-asiaa:

Määrättömät lomat

Minulla ei ole ollut työpaikassani tiettyjä, lukumääräisesti ennalta määrättyjä lomapäiviä. Lomien pitäminen on siis työpaikallani ollut aina pelkkä sopimuskysymys.

No, tämähän voi kuulostaa suomalaisen korvaan mahtavalta. Lomia voisi siis periaatteessa pitää niin paljon kuin haluaa, mutta kolikolla on toki toinenkin puoli. Koska olemme ensinnäkin kollegani kanssa olleet tuntityöläisiä, emme ansaitse lomamme aikana lainkaan palkkaa. Suomessa tutuksi tulleita palkallisia lomia tai lomarahoja ei siis ole. Toisekseen, ennen lomia ja heti lomien jälkeen, työkuormani on ollut joka kerta suurempi. Olen siis saattanut tehdä käytännössä koko kuukauden työtunnit, vaikka olisin ollut kaksikin viikkoa kyseisestä kuukaudesta lomalla! Eli aika ennen ja jälkeen loman on ollut tosi kuormittavaa. 

Ja sitten tämä kolmas: Koska lomia ei myöskään ole mitenkään pakko pitää, niin tämä onkin sitten kohdallani aiheuttanut mielenkiintoisia tilanteita. Pieneksi ongelmaksi on nimittäin muodostunut se, että kollegani vuorostaan ei oikein ole tahtonut pitää lomia lainkaan. Ainakaan alkuun hänen muutettuaan asuinkustannuksiltaan kalliiseen Piilaaksoon, hänellä ei ollut lomien pitämiseen suoraan sanottuna varaakaan. Mutta siis asetelma, että minä olen pitänyt lomia, mutta kollegani ei, on tuntunut aiheuttavan vähän pitkiä katseita ja ehkäpä hiukan paheksuntaakin kollegani taholta. Minulle taas on ollut itsestäänselvyys, että työstä pidetään myös välillä lomaa ja tuuletetaan nuppia, vaikka loma olisi lyhytkin ja meidän tapauksessamme palkaton. Kollegani ei lomaillut ensimmäisen työvuotensa aikana kertaakaan, mutta piti sen jälkeen lomaa heti kaksi viikkoa putkeen, koska oli työvuodestaan aivan puhki. Kertaakaan kollegani ei ole lomistani mitään sanonut, mutta kyllä siinä on saanut jonkin verran aina huonoa omatuntoa potea, kun olen lomilleni lompsinut. Niinpä Suomessa ja niissä työpaikoissa täällä, joissa lomapäiviä on annettu se tietty lukumäärä vuotta kohden, voidaan tällaisiltakin sosiaalisen paineen lieveilmiöiltä välttyä. Pomoni on kuitenkin ollut melko joustava lomien myöntämisen suhteen ja itse olen vastavuoroisesti joustanut hyvin paljon työajoissani ja näin tämän loma-asian kanssa on kuitenkin pärjätty.

Mutta aivan kaikkien näiden paikallisten työelämän piirteiden kanssa ei olisi niin väliksikään pärjätä:

Röyhkeys, epätasa-arvo ja jopa suoranainen valehtelu

Jo aiemmissa työelämäaiheisissa postauksissani olen muistini mukaan kirjoittanut, kuinka helposti täällä tunnutaan ottavan kunniaa toisten tekemistä töistä. Jokin aikaansaannos, hyvä sellainen, voidaan esittää omana pomolle ja vieläpä sen henkilön silmien edessä, joka työn on oikeasti tehnyt! Tätä ilmiötä tuntuu tapahtuvan myös paikallisissa IT-alan firmoissa mitä olen kavereidenkin tapauksia kuunnellut. En siis ole ollut tämän kokemukseni kanssa yksin.

Lisäksi meillä Suomessahan on työelämässä sellaisiakin arvoja kuin palkkatasa-arvo, samasta työstä sama palkka, yhdenvertaisuus ja mitä näitä ihanuuksia nyt onkaan. Osaa arvoista on ohjattu jopa erilaisilla pykälillä. Ja totta, ei tilanteet ole aina ideaaleja jokaisessa suomalaisessakaan työpaikassa, mutta täällä näyttäisi olevan vallalla enemmän villin lännen meininki. On kuulkaas välillä ollut suomalaisia palkkataulukoita ja pykäliä ikävä. Muistan, kun eräs täällä työskentelevä suomalainen totesi, että Yhdysvalloissa saa olla koko ajan tarkkana, että saa samat edut ja korvaavuudet kuin kollegansa. Ja tämän kyllä voin omaltakin kohdaltani allekirjoittaa. Jopa alleviivata ja lisätä vielä huutomerkin perään!

Ja mitä epärehellisyyteen tulee, niin tuossa joulun allahan jouduin ilmiantamaan työkaverini taloudellisesta vilpistä! Otin siinä tietenkin aivan valtavan riskin, mutta suomalainen oikeustajuni ei kerta kaikkiaan enää kestänyt katsoa sormien läpi sitä toimintaa. Minulla oli ollut epäilykseni jo aiemmin, mutta marraskuun lopussa tilanne meni jo niin räikeäksi, ja nyt minulla oli myös todisteet, että pystyin asian osoittamaan pomoille. Päätin tarttua härkää sarvista. No, senhän tietää, että s****nanmoinen kaplakkahan siitä syntyi! Tätä paskamyrskyä on sitten riittänyt aina tänne tammikuulle ja heh, uudelle vuosikymmenelle asti. Ja arvatkaapas, kuinka tämä kyseinen tilanne sitten päättyi. Kollegani puhui pomoillemme ns. mustan valkoiseksi ja pääsi kuin koira veräjästä. Mutta kahdenkeskisessä keskustelussamme minulle hän myönsi, että joo, on tehnyt vilpin, muttei sitä tule koskaan pomoillemme tietenkään myöntämään! Että semmoista kuraa.

Olisi mielenkiintoista kuulla, millaisia ajatuksia nämä kokemukseni paikallisesta työelämästä mahdollisesti herättivät. Miltä kuulostaisi pool partyt pomosi luona tai tuo paikallinen lomakäytäntö? Saada potea lomasta huonoa omatuntoa ja kerätä mulkoiluja kollegaltasi, joka ei syystä tai toisesta voi tai halua itse pitää omia lomiaan.

Mutta hei, monet teistä lukijoistani jo tietävätkin, että olen tällä viikolla irtisanoutunut työtehtävistäni ja siitä olisi tarkoitukseni kirjoittaa teille ensi postauksessa. Toivottavasti maltatte odottaa. Siihen asti hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Lupaamani linkit aikaisempiin työelämäaiheisiin postauksiini:

Ensifiiliksiä työpaikastani kirjoittelin maaliskuussa 2018 täällä ja amerikkalaista palkkakuittiani tarkastelin täällä.

Lisäksi olen kirjoittanut kaksiosaisen postauksen asioista, joihin osasin tai en osannut varautua amerikkalaisessa työelämässä. Osa 1 on luettavissa täältä ja osa 2 täältä. Sairasloma-asioista, käsitteestä pitämättömät sairaslomat ja ruokatauoista tai paremminkin niiden puutteesta kirjoitin yli vuosi sitten täällä.

Edellisen työelämäaiheisen postauksen olin kirjoittanut viime maaliskuussa aiheesta, missä minulla on vielä opittavaa.

Näissä minulla on vielä opittavaa amerikkalaisessa työpaikassani

Viime viikolla minulla tuli täyteen vuosi työskentelyä ensimmäisessä työpaikassani Piilaaksossa. Uskomatonta! Aika on hujahtanut kuin siivillä! Nyt onkin oiva hetki ottaa taas pohdinnan alle työelämässäni eteen tulleita asioita ja tapoja, jotka minua ovat hiukan hämmentäneetkin. Minulla on vielä hyvinkin oppimista oman amerikkalaisen työpaikkani tavoille. Ja ei, nämä tavat eivät varmastikaan päde kaikkiin amerikkalaisiin tai piilaaksolaisiin työpaikkoihin, mutta ovat arkipäivää minun työpaikallani.

Kysynkin johdattelevasti alkuun: Kuinka monta kertaa sinua on halattu työpaikallasi? Kuinka monta kertaa pomosi on halannut sinua?

Halailukultttuuri

Olen nyt siis ollut vuoden töissä ja minua on halattu työpaikallani jo ainakin 40 kertaa. Siis ainakin! Jos olen jäämässä lomalle, minua halataan. Kun palaan lomalta, minua halataan. Kun pomo lähtee lomalle, halaamme. Pomon palatessa lomalta halaamme. Jos palaan sairastamisen jälkeen töihin, minua halataan. Jos menemme yhdessä joululounaalle, tavatessamme halaamme. Tämä tapahtuu niin kollegani kuin molempien pomojenikin taholta. Kaikki halaavat. Suomalaisten rillien läpi katsottuna melko outoa touhua, eikö totta? Tulla nyt noin usein "iholle". Olenkin väistämättä verrannut tätä tapaa suomalaisten työpaikkojeni tapoihin. Vaikka viimeisimmässä työpaikassani muutamat työkavereistani olivat tosi läheisiäkin, niin ei meillä silti ollut tapana halata esimerkiksi joka kerta ennen lomia ja niiden jälkeen.

Myös samana päivänä, kun minulla tuli vuosi työpaikassani täyteen, sattui hauska tilanne. Jouduin sattuman sanelemana ottamaan yhteyttä 11,5 kk tauon jälkeen edeltäjääni. Häneen, joka muutti sinne Arizonaan. Eräs harvoin käytettävä järjestelmä töissä nimittäin vaati yllättäen tunnistautumiskoodia ja järjestelmän yhteystiedoissa oli yhä edellisen työntekijän puhelinnumero. Niinpä hän sai tämän koodin. Vuosipäiväni kunniaksi sain siis kysellä koodia Arizonasta. Tätäkin saimme nauraa pomoni kanssa, kun kerroin sattumasta, että olen työskennellyt tasan vuoden hänen alaisuudessaan. Kaiken kukkuraksi meillä oli ollut pitkään kinkkinen pähkinä purtavana ja sain kuin sainkin sen ratkaistua juuri vuosipäivänäni. No mihin tämä kaikki sitten johti? Halaukseenpa tietenkin. En tiedä, johtuiko pomoni halaus enemmän vuosipäivästä vaiko tämän ongelman ratkaisemisesta itsenäisesti. Joka tapauksessa tämänkin työpäivän päätteeksi pomoni siis kiitti, antoi tunnustusta hyvin tehdystä työstä ja halasi minua! Ei muuten ole tapahtunut minulle ihan joka viikko Suomessa vastaavaa. Eikä ihan joka kuukausikaan. Eikä vuosi.

Minun työpaikallani siis halataan tai halaillaan todella ahkerasti. Sanalla halailu viittaan siihen, että monesti nämä halaukset ovat puristusvoimaltaan varsin kevyitä. Kädet kiedotaan kyllä toisen ympärille, mutta toisinaan ele on melkeinpä kuin sipaisu. Halatessani takaisin sainkin nopeasti huomata, että joudun tekemään hienosäätöä omien halausteni puristusvoiman suhteen. 

Olenkin leikitellyt mielessäni eräänlaisella halausmittaristolla. Jos halausten voimakkuusasteikko olisi 5-portainen, missä voimakkuudeltaan viisi oleva halaus olisi puristusvoimaltaan vahvin ja voimakkuudeltaan yksi heikoin. Nyt huomaan, että Suomessa olen käyttänyt lähinnä halausten voimakkuuksia 4 ja 5. Joskus harvoin vahvuutta 3. Ja heh, nämä vahvuudet juurikin siitä syystä, ettei perisuomalaisella ole tapana halailla ihan ketä tahansa. Oma tila ja reviirihän se olla pitää ja toisen iholle ei suotta tulla! Ja sitten taas, kun perisuomalainen halaa, niin sitten halataan kans kunnolla. Niin, että tuntuu! Täällä minun onkin pitänyt töissäni opetella myös halausasteikon vahvuudet 1 ja 2. Ja koska omistajarouva on jo niin kovin iäkäs ja omalla tavallaan hauras, ovat halaukset hänen kanssaan erityisen pehmoisia. Lihasmuistissani tuppaavat kuitenkin olemaan nuo vahvemmat, suomalaisittain annetut halaukset, joten tässä vielä hiukan haeskellaan keveämpiä otteita. Heh, kaikkea sitä on joutunutkin lyhyellä Amerikan työurallaan miettimään ja opettelemaan. Halaamaan usein ja pohtimaan halauksensa voimakkuutta.

Olen saanut työpaikallani tähän mennessä tosi usein myös kukkia. Jopa yksi asiakas toi minulle ruusun kiitoksena erään tapahtuman jälkeen. Nämä kaunottaret tosin on kuvattu ihan luonnossa viime viikonloppuna.

Syntymäpäivien yllättävä korostaminen

Sitten olen ollut hämilläni niin pomojeni kuin kollegankin syntymäpäivien tuomasta hulabaloosta työpaikalla. Lasten synttärihumun ymmärrän täysin, mutta olen ollut yllättynyt miten iso numero aikuistenkin syntymäpäivistä täällä USA:ssa tehdään. Ja vaikkei kyseessä ole edes mitään tasavuosia. Noh, iäkkään omistajarouvan kohdalla synttäririehan kyllä ymmärrän, hänellähän on ikää jo kunnioitettavat 80 ja risat, mutta pomoni, joka täytti viime vuonna 50 ja joitain vuosia yli, kikatteli ja ilakoi kuin pikku tyttö syntymäpäivänsä ympärillä. Olin yllättynyt. Paitsi että syntymäpäivää korostetaan, päivään pitäisi ilmeisesti osata joka kerta valmistautua myös pienellä lahjalla. Viime vuoden puolella onnistuin pääsemään pälkähästä, sillä molempien pomojeni syntymäpäivät osuivat sunnuntaille, vapaapäiville. En siis tajunnut huomioida heidän syntymäpäiviään minkäänlaisella lahjalla tai muullakaan osoituksella. (Tosin toista syntymäpäivää en edes tiennyt etukäteen, vaan asia tuli ilmi seuraavana maanantaina, jolloin sitä juhlittiin töissä.) Onnittelin tietenkin molempia. Tänä vuonna minun pitää osata ryhdistäytyä ja varautua heidän syntymäpäiviinsä edes jollakin tapaa. Ja juuri nyt maaliskuussa kollegani täyttääkin vuosia eli tulikokeeni jo häämöttää. Hän on pitänyt merkkipäivästään pikku mekkalaa tammikuusta asti ja on kirjannut sen myös työpaikan seinäkalenteriin. Sitä ei siis sovi sivuuttaa. En tiedä vielä, minkälaista paraatia ja yllätystä tässä saan alkaa 65-vuotiaalle järjestämään. Noh, toivoni mukaan jokin pieni lahja riittänee, vaikkakaan en oikein tiedä, millaisissa hintaluokissa lahjojen pitäisi olla. Minulla on siis mahdollisuus mokata jälleen kerran hankkimalla liian vaatimaton syntymäpäivälahja, hah hah.

Joululahjoilla muistaminen

Lahjakulttuuri kukoistaa myös jouluna ja Thanksgiving-juhlan aikaan marraskuussa. Töissä kaikki muistivat toisiaan, ainakin minusta tuntui siltä. Sain pieniä lahjoja ja kortteja minäkin. Se mikä saamissani joulu- ja kiitospäiväkorteissa yllätti, oli niihin panostetut tekstit. Sekä pomoni että kollegani olivat raapustaneet aukaistavat kortit täyteen tekstiä. Sain mm. lukea,  kuinka iloisia olivat työkaveruudestaan kanssani, kuinka mahtavaa oli ollut, kun olin löytänyt kollegani tiedot lukuisten työpaikan hakijoiden joukosta, kuinka tyytyväisiä ovat olleet työpanokseeni jne. Kivaa helinäähän se toki oli! Mutta ei siis mitään lyhyttä ja ytimekästä Happy Holidays tai Merry Christmas, vaan pitkät luritukset kiitoksilla kuorrutettuina. Tämä nosti rimaani ensi joulun kortteja silmällä pitäen aika rutkasti!

Ja minä, minä tunari en tietenkään ollut osannut varautua näihin työpaikkani joululahjoihin ja muistamisiin yhtään! Viime joulun alla sain nahkani vielä pelastettua kertomalla, että tuon sitten tuliaisia joululomaltani Suomesta. Niin kuin toinkin. Annoin kaikille oman pikku pussukkansa, joka sisälsi jotakin poroaiheista sekä suklaata, koska tiedän kaikkien töissä suorastaan rakastavan suklaata. Myös yksi asiakas toi minulle 25 dollarin lahjakortin paikalliseen suklaapuotiketjuun ja toinen asiakas kukkia. Yksi kiikutti itse leipomiaan herkullisia keksejä. Ai että!

No, tämähän onkin maa, jossa saatetaan antaa joulun alla pikku paketteja tai lahjakortteja niin tutulle postinkantajalle kuin omalle kampaajallekin. Ja esimerkiksi oma akupunktiohoitajani antoi minulle jouluna lahjakortin Starbucksiin ja minä tonttu en tietenkään antanut mitään hänelle. Tänä vuonna minun on todellakin syytä parantaa tapojani tässä muistamis- ja kiittämiskulttuurissa. Maassa maan tavalla. Niin, ja varmaan ryhdyttävä miettimään niitä pitkiä joulukorttitekstejä viimeistään kesäkuussa!

Tämän kuvan myötä palaan vielä viime postaukseeni. Kuva on otettu viime sunnuntaina, joten paistoi se aurinko sitten lopulta bigsurilaiseen risukasaankin. :-)

Tähän päätän tällä kertaa ja sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Lisää havaintoja amerikkalaisesta työelämästä

Monissa blogeissa porskutellaan jo täyttä häkää jouluteemojen kimpussa, mutta koska oma postaustahtini näyttää edelleen ontuvan, en pääse jouluteemojen kimppuun ainakaan vielä tällä kertaa. Siispä aiheena jotakin aivan muuta, työelämää Amerikassa. Henkilökohtaista työkokemusta Piilaaksossa minulla on takanani nyt jo hups hei, yhdeksän kuukautta ja tarkoitukseni on nyt kirjoittaa lisää havainnoistani amerikkalaisesta työelämästä. Aikaisempia työelämähavaintojani olen kuvannut heinä- ja elokuun postauksissani. Tässäpä siis niille jatkoa:

Oikeinkirjoitus

Olen kiinnittänyt huomiota, että yllättävän usein amerikkalaiset kollegani tarkistavat internetin syövereistä miten joku englanninkielinen sana kirjoitetaan. Pomoni en ole nähnyt tätä tekevän, mutta kollegoideni kyllä. Okei, useimmiten nuo sanat ovat olleet pitkähköjä ja ehkä harvemmin käytettyjä, mutta silti, että oman äidinkielen sanoja tarkistetaan näinkin usein. Suomessa en tätä tapaa havainnut työkavereillani enkä käyttänyt sitä myöskään itse. Lisäksi huomasin yhden kollegani kohdalla, ettei hän osannut kirjoittaa oikein muutamia lyhyitäkään sanoja. Esimerkiksi sanoja role (rooli) ja piece (pala, palanen) kirjoittaessaan hän kirjoitti ne päin honkia, eikä tarkistanut oikeinkirjoitusta mistään. Toki ajatuskatkoja tulee meille jokaiselle, mutta olen vain ollut kertakaikkisen yllättynyt tästä ilmiöstä. Noh, ainakin ilmiö on madaltanut omaa ja suomalaiselle tyypillistä "pakko kirjoittaa oikein" rimaani. Eipä se taida maailmaa sittenkään kaataa, jos jonkun sanan kirjoitankin vaikkapa työsähköposteissani väärin.

Työkaverini sai sitten piikittelyä väärin kirjoittamistaan sanoista ei suinkaan minulta, vaan asiakkaalta.

Ruokailuasiaa jälleen

Ehkäpä muistatte kuinka jo aiemmin ihmettelin pomoni kykyä paahtaa yli 8-tuntisia työpäiviä ilman ruokaa. No, syyskuussa aloittanut työkaverini on samaa kaliiperia. Vaikka meillä on etukäteen ollut tiedossa 8-10 tunnin työpäivä ja samoin se, ettei välillä ole aikaa lähteä lounaalle tai edes hakemaan lounasta työpaikalle nautittavaksi, niin silti hän tulla tepastelee työpaikalle ilman minkäänlaisia eväitä! Hän on jopa itse todennut, että hänestä tulee todellinen grumpy cat (pahantuulinen), jos hän ei syö. Sitä suuremmalla syyllä eväät olisivat mielestäni aika tärkeässä osassa. Pari kertaa hän on ratkaissut ongelman niin, että pyysi ex tempore puolituttua tuomaan hänelle syötävää kesken pitkän työpäivämme. Itse en jättäisi tuollaisen varaan koko päivän syömisiäni, mutta hän toimi niin. Kummallista. 

Gordo ei suinkaan ole grumpy cat.

Toinen ruokailuun liittyvä mielenkiintoinen havaintoni oli, että tulin käyneeksi ensimmäistä kertaa työlounaalla vasta yli 8 kk työskentelyni aloittamisesta. Toki työmme painottuu usein iltoihin, mutta hauska oli huomata tämäkin eroavaisuus aikaisempaan ja olla muiden "normaalien" työporukoiden kanssa lounaalla yhtä aikaa. Suomessa kun työelämässä tuli lounastettua työpaikan ulkopuolella vähintäänkin kerran kuukaudessa. Nyt sitten olemme tällä viikolla menossa pomoni ja kollegani kanssa jo toistamiseen kuukauden sisään yhteiselle, ns. joululounaalle. Aiomme syödä espanjalaisia tapaksia, emme jouluruokia.

Yhteydenpito työasioista viikonloppuisinkin

Sitten olen ihmetellyt amerikkalaista tapaa kertoa, raportoida tai sopia kanssani joitakin työasioita myös viikonloppuisin, vaikken siis olisi itse silloin töissä. Viestejä saattaa putkahdella myös arkivapaapäivieni aikana. Niitä nyt en niin kummeksu, mutta viikonloppuviestittelyt poikkeavat kyllä tavasta, johon olen tottunut. Varsinkin, kun viikonloppuisin viestitetyt työasiat ovat lähes poikkeuksetta olleet sellaisia, että ne olisi ehtinyt aivan hyvin kertoa vielä maanantainakin. Ajattelin ensin, että ehkä tämä olisi tapana vain minun työpaikassani, koska meillä on työpaikalla toimintaa myös viikonloppuisin, mutta ihan samaa kertoi täällä asuva ja työskentelevä suomalaisystävänikin, jonka työpaikka on avoinna ja toiminnassa vain arkipäivisin. Hänkin kertoi saavansa työviestejä viikonloppuisin. Tuntuu siis, että Suomessa viikonloppuvapaa on pyhä asia, eikä silloin ole todellakaan tapana kilkutella työasioita, ellei ole todellinen hätä. Täällä on ilmeisestikin toisin. 

Sairaslomapäivien kertyminen ja käsite pitämättömät sairaslomat

Muistan, kun Suomessa työkaverini, joka oli asunut ja ollut töissä Yhdysvalloissa useamman vuoden, puhui usein amerikkalaisten pitämättömistä sairaslomista. Pitämättömät sairaslomat, hah. Luulin tämän aluksi olleen vitsin, kunnes työkaverini kertoi tarkemmin. Nyt olen törmännyt samaan ilmiöön sitten jo itsekin.

Palkkakuitissani on näkynyt kuukausittain kohoava kumulatiivinen kertymä sairaslomatunneista, joita minulla olisi ollut lupa palkallisena pitää. Syyskuun loppuun mennessä minulla oli kertynyt sairaslomatunteja 17 tuntia. Lokakuussa jouduinkin sitten pitämään yhden sairaslomapäivän. Kysyin pomoiltani, että voinen nyt siis pitää näitä kertyneitä, palkallisia sairaslomatuntejani pois jäädessäni kotiin ja kuinka systeemi ylipäätään toimii. Miten merkitsen sairastunnit ja tarvitsenko kenties jotakin lääkärintodistusta? Sain vastauksen, että heidän pitää selvittää. Kukaan heillä ei koskaan aikaisemmin ole sairaslomatuntejaan pitänyt, sillä Kalifornian laki asiasta on kuulemma sen verran uusi! Niinpä minä nyt sitten olin työpaikassani ensimmäinen, joka näitä kertyneitä palkallisia sairaslomatunteja käytti!

Faktaa: Kalifornian laki sairasloma-ajan palkasta (Californian Paid Sick Leave Law) laajentui koskettamaan lähes kaikkia työnantajia vasta tammikuun 31. päivä 2018. Siinä taataan täysiaikaisille työntekijöille kolmen päivän palkallinen sairasloma vuodessa. Joissakin kaupungeissa kuten San Franciscossa ja Los Angelesissa taataan vuosittain 72 tunnin palkallinen sairasloma täysiaikaisille työntekijöille. Suomalaisen korvaan luvut kuulostavat hirvittävän vähäisille, mutta Kalifornian laki on itse asiassa yksi USA:n kattavimmista sairasloma-ajan palkkalaeista.

No kuinka homma sitten käytännössä kohdallani eteni? Minkäänlaisia todistuksia en tarvinnut, varmaankin luotto minuun pelasi tässä oikein hyvin. En tosin tiedä, harrastetaanko täällä lääkärintodistuksia oikein muutenkaan. Mutta sairasloman merkintä hämmensi minua hiukan. Yhden työpäiväni pituuden pitäisi olla noin viisi tuntia, tosin harvoin se niin lyhyeksi jää, joten halusin merkitä pitäneeni tuon yhden päivän eli viisi tuntia sairaslomaa. Kuun lopussa ennen palkanmaksua minulta kuitenkin vielä kysyttiin, haluanko ottaa kaikki siihen mennessä kertyneet 17 tuntia sairaslomaa, vai kuinka. Olin vähän äimänä. Halusin kuitenkin ilmoittaa vain sen minimin viisi tuntia, koska enhän voinut tietää, tulisiko sairasloman tarvetta vielä loppuvuodesta jossakin kohtaa uudestaan. Nyt siis olisin ikäänkuin voinut "laskuttaa" kaikki pitämättömät, siihen mennessä kertyneet sairaslomatuntini kerralla. Käsite pitämättömät sairaslomat on siis totisinta totta.

Lisää vertailua Suomen systeemiin: Lokakuussa, oltuani siis yli 7 kk osa-aikaisessa työssä, olisin siis voinut kalifornialaisessa työpaikassani sairastaa 17 tunnin edestä täyttä palkkaa nauttien. Tämän tuntimäärän jälkeen sairaspäivät olisivat menneet ns. omasta pussista, eli mitään korvausta ei tulisi. Jälleen kerran sitä tuli ajatelleeksi, kuinka suojeltua jopa sairastaminenkin suomalaisessa työelämässä on! Useimmissa työpaikoissa voit olla omalla ilmoituksellasi heti kolme ensimmäistä sairaspäivää pois, sen jälkeen vaaditaan usein lääkärintodistus, mutta palkka juoksee koko ajan. Jos sairaus pitkittyy yli 10 päivän mittaiseksi, työnantaja alkaa saamaan Kelan korvauksia palkanmaksuun, mutta työntekijä saa usein edelleen 100 % palkan. Vasta 60 päivän sairastamisen jälkeen työntekijän palkka tipahtaa 80 prosenttiin alkuperäisestä. Näin oli ainakin viimeisimmässä työpaikassani Suomessa. Ero kalifornialaiseen lakiin on huikea! Toki Kaliforniassakin laki takaa vain minimin. Monet työpaikat voivat olla anteliaampia sairasloma-ajan palkanmaksussa, jolloin se voidaan luokitella yhdeksi työsuhde-eduksi.

(Olen tainnut tämän jo joskus aiemminkin blogissani kirjoittaa, mutta en malta olla muistelematta tapausta tässä kohtaa vielä uudestaankin: Muistan, kun jo pari kolme vuotta sitten paikallisuutisissa haastateltiin rakennusalan työmiestä San Franciscossa. Uutisaiheena oli sairasloma-ajan palkka/palkattomuus ja mieheltä kysyttiin siihen mielipidettä. Hän sanoi, että miksi kenenkään pitäisi maksaa hänelle palkkaa, jos hän makoilee kotonaan. Jos hän sairastuu, se on merkki siitä, että hänen pitää ottaa itseään niskasta kiinni, alkaa syödä terveellisemmin ja liikkua enemmän, jotta pysyisi jatkossa terveempänä. Nii-in. Ajattelumallinsakin on jo niin erilainen kuin Suomessa olettaisi olevan, kun ei ole automaattista, rahallista turvaverkkoa tukemassa, tässä tapauksessa sairastamisen yhteydessä. Laittoi ainakin minut ajattelemaan, kun uutisia silloin katselin.) 

Hyvästä työstä palkitseminen

Jo aiemmissa amerikkalaista työelämää koskevissa postauksissani kirjoitin saavani tosi usein pomoltani kehuja hyvin tehdystä työstä. Hän on sanonut sen hyvin usein minulle ääneen ja on kiittänyt. Suomalaiselle kovin uutta ja hämmentävää. Olen myös saanut jo tänä työssäoloaikanani ainakin kolmesti kukkia. Viimeisellä kerralla yhdet kukat tulivat myös eräältä asiakkaalta. Nyt sitten hyvin tehdystä työstä haluttiin myös palkita ihan rahallisestikin ja sain marraskuun alusta palkankorotuksen! Eikä ihan pieni korotus ollutkaan, sillä palkkaani nostettiin peräti 20 %! Jihuu!

Suomessa en ole koskaan saanut palkankorotusta, en, vaikka olisin hoitanut tehtäväni kuinka hyvin. Suomessa palkkani on noussut lähinnä pakollisten, melko pienien yleiskorotusten ansiosta. Nopeasti googlaamalla selvisi, että sekä vuonna 2018 että 2019 yleiskorotus näyttäisi Suomessa olevan 1,6 %. Tämän amerikkalaisen palkankorotukseni rinnalla suomalaiset yleiskorotukset tuntuvat suoraan sanoen aika vaatimattomille. Mutta maassa maan tavalla, onhan Suomessa todella monet asiat työpaikoilla erinomaisen hyvin. Kuten nyt vaikkapa se henkilöstön käytössä oleva kahvinkeitin. ;-)

Tämä oli kyllä hellyttävä tapaus. Meillä oli töissä sellainen 11-12-vuotias ongelmatapaustyttönen. Olimme siinä sitten kaikki, pomoni, kollegani ja minä ongelmaa ratkomassa. Muutamien sessioiden kautta ongelma saatiin ratkaistuksi, minkä jälkeen tämä tyttö askarteli kaikille meille tällaiset kiitospaketit kortin kera. Pussissa on amerikkalaisen kaakaon tykötarpeet: kaakaojauhetta, suklaanappeja, piparminttukarkkeja ja vaahtokarkkeja. Sokerihumala lienee taattu! :D

Tällaisia tarinoita tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa! 

Pari paikallista tapaa, jotka nyppii

Tällä kertaa esittelen teille pari ärsyttävää paikallista tapaa. E-ehei, maatakaatavia ongelmia nämä eivät ole, mutta kaikenlaista sekaannusta ja pikku sotkua ovat nämä amerikkalaiset tavat minulle aiheuttaneet. Olen törmännyt näihin nyt erityisesti työssäni, mutta tavat eivät kosketa ainoastaan työpaikkaani, vaan ovat käytössä ihan laajemminkin.

Tämä vs. seuraava

Ensimmäinen tapa on helpoin kertoa esimerkin avulla:

Oletetaan, että on tiistai. Kun asiakas puhuu sinulle ensi torstaista (next Thursday), niin kuinka itse asian ymmärtäisit? Mitä päivää hän tarkoittaa? Minusta loogisinta on ajatella ylihuomista, koska sehän on seuraava tuleva torstai. Mutta ei. Katsos kun amerikkalainen tarkoittaa tällä ensi viikon torstaita! Jos puhuttaisiin ylihuomisesta, sanottaisiin tämä torstai (this Thursday). 

Tämän tavan kanssa minulla on vielä oppimista. Tosin jo nykyisin minulla alkaa hälytyskellot soida heti, kun joku puhuu next tai this weekday. Pari lisäkieppiä aivoissa se vielä tällä hetkellä vaatii mitä milloinkin tarkoitetaan. 

Amerikkalainen viikko alkaa sunnuntaista

Samoin paikallisissa seinäkalentereissa viikko alkaa aina sunnuntaista. Järjetöntä! Mielipuolista! Täysin epäloogista! 

Työpaikallamme on tapana merkitä tärkeät tapahtumat, deadlinet ja työntekijöiden lomat seinäkalenteriin. Arvatkaapa kuinka monta kertaa olen mennyt sekaisin päivämääristä tai viikonpäivistä, koska tietenkin kalenterin viikkoriviä vasemmalta luettuna esimerkiksi toisena päivä pitäisi olla tiistai. Mutta kun täällä se onkin maanantai! Anna mun tämäkin kestää!

Onpa vaan ollut mielenkiintoista huomata kuinka syvällä takaraivossa sellainenkin asia itsellä on, kuin että viikko alkaa aina maanantaista ja piste.

Amerikkalainen seinäkalenteri. On syytä unohtaa oma pinttynyt tapa, että viikko alkaisi maanantaista. Pah, ei ala enää.

Entäpä tämä seuraava sitten? Argh!

Samperin ykköset ja seiskat!

Sattuneesta syystä numerot ovat lähellä sydäntäni ja sekös minua ottaa kupoliin, että amerikkalaisilla (ja useilla muilla täällä asuvilla) on tapana kirjoittaa numero seitsemän ilman poikkiviivaa. Mikä sekaannuksen vaara numeroon yksi! Tässä alla on hyvä esimerkki asiasta, vaikken ruokakaupassa työskentelekään:

Kurkku ei suinkaan maksa 11 senttiä kappaleelta, vaan 77 senttiä.

Onneksi valtaosan asiakastiedoista saamme sähköisinä versioina suoraan järjestelmään, mutta allekirjoitettavia paperilomakkeitakin tarvitaan ja niissä nämä asiakkaiden omin pikku kätösin rustaamat numerotiedot ovat kyllä pirullisen tulkinnanvaraisia. Eräänkin kerran on tullut soitettua väärään numeroon, kun olen tulkinnut seiskan ykköseksi. 

Ja sattuipa väärinkäsitys juuri viime viikolla toiseenkin suuntaan. Näytin asiakkaalle muistilappua, johon olin kirjoittanut tekstin oheen kellonajan 1:30 pm. Olisittepa nähneet hänen ilmeensä, kun hän ymmärsi joutuvansa tulemaan paikalle 7:30 illalla, eikä puoli kahdelta iltapäivällä. Hän siis puolestaan sekoitti minun kirjoittamani ykkösen seiskaksi. Kerroin hänelle, että Suomessa meillä on tapana kirjoittaa numerot yksi ja seitsemän näin ja näin. Nainen ymmärsi oitis. Sukunimensä perusteella hänellä on saksalaisjuuria ja sanoi itsekin pitävänsä enemmän eurooppalaisesta tyylistä. Nii-in! Jos minulta kysyttäisiin, määräisin numeron seitsemän poikkiviivan pakolliseksi ja heti! Mutta eihän minulta kysytä. Amerikkalainen raapustaa seiskansa ihan niin kuin ennenkin. 

Ja eihän siitä ole kovinkaan kauaa, kun numeron 7 poikkiviiva loisti poissaolollaan myös Suomessa. Suomen Opetushallitus antoi kuitenkin päivitetyt mallikirjaimet ja -numerot, jotka otettiin käyttöön syksyn 2016 opetussuunnitelmassa. Thank God, numeron 7 poikkiviiva palautettiin! Samassa yhteydessä poikkiviiva palautettiin myös kirjaimiin z ja q. Kuvassa Opetushallituksen ohjeistus.

Tässä vielä esimerkki aasialaisen kirjoittamasta shekistä. Osoittaa, että kyllähän myös numeron 7 pystyy kirjoittamaan selkeästi ilman poikkiviivaa, mutta ani harva täällä näin toimii.

Nipotustako?

En nyt todellakaan halua jäädä elämään mielikuviinne "sinä bloggaajana, jopa nipotti seiskan poikkiviivasta", mutta tämä on oikeasti hankaloittanut työni tekemistä. Kaikki nämä postauksessani luetellut tavat ovat. Ja siksi koen oikeudekseni niistä vähän urputtaa. 

Mutta mikä näihin outoihin paikallisiin tapoihin on avuksi? No ei mikään muu kuin se, että Korpela ottaa vaan ja sopeutuu. Taas kerran. Eli eipä auta suomalaisen itku amerikkalaisilla markkinoilla. Näillä mennään. 

Päätän ulkosuomalaisen jupinani nyt täältä tähän. Teille sanon hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Mihin osasin ja en osannut varautua amerikkalaisessa työelämässä. Osa 2

Tällä kertaa seuraa lupaamani jatko-osa edelliseen postaukseeni, jossa jo kävin läpi asioita, joihin olen osannut tai en ole osannut varautua tähänastisessa amerikkalaisessa työelämässäni. Tutulla teemalla siis jatketaan.

Oma-aloitteisuuden puute

Ehkä muistatte postaukseni Persvakoemännän erikoistaidot, jossa kerroin ratkomistani ongelmatilanteista työpaikalla. Reippauttani sekä oma-aloitteisuuttani selvästi ihmeteltiin ja ajattelin, että ehkäpä nämä ominaisuudet eivät ole täällä sitten niin yleisiä. Työntekijöiden mahdollista oma-aloitteisuuden puutetta vahvistaa myös tapaus, joka tuli ilmi, kun edellinen, amerikkalainen työparini oli jäämässä pois. Hän sanoi, että joinakin päivinä, kun hän on ollut töissä, ei ole ollut mitään tekemistä. Olipa outo kommentti! Nimittäin joka päivä, kun minä olen ollut töissä, minulla on aina ollut tekemistä. Tosin jotkut työtehtävät pitää vain itse hoksata tehdä ajoissa ennen kuin ne sitten kaatuvat niskaan jo viime tipan statuksella. Toisena vaihtoehtona ex-kollegani kertomuksesta ajattelin, ettei hän vain viitsinyt tehdä tiettyjä tehtäviä, vaikka olisi ne ehkä hoksannutkin. Noh, tätähän oma-aloitteisuuden puutetta olen kyllä nähnyt ihan Suomessakin, ettei se taida olla ainoastaan amerikkalainen piirre.

Mutta seuraavaan en ole törmännyt Suomessa työskennellessäni niinkään:

Kehuja, mutta kuka kehuu ja ketä?

Kehujen määrä pomoltani on yllättänyt minut kyllä täysin. Sain heti ensimmäisinä viikkoinani töissä enemmän kehuja kuin Suomessa kymmenessä vuodessa! Oikeasti. Eikä tämä ole ollut pelkkää alkuhuumaa, vaan pomoni ollessa tyytyväinen, hän on todellakin sanonut sen ääneen suoraan minulle nyt jatkossakin. Vielä nyt kesälomalle jäädessänikin pomo antoi tunnustusta yhdestä osa-alueesta, jonka olin hänen mielestään hoitanut oikein mallikkaasti. Kivaa helinää korvilleni oli se.

Jos pomolla on tapana kehua alaistaan, niin osaapa amerikkalainen työntekijä kehua näemmä myös itse itseään ja vieläpä sellaisista tehtävistä, joihin hänellä ei ole ollut osaa eikä arpaa! Myöskään tähän en osannut varautua, että amerikkalainen taitaa ottaa aika helposti kunniaa sellaisistakin tehtävistä, jotka joku muu (kröhöm, kukakohan) on ansiokkaasti tehnyt. Ja tämä kunnian omiminen tehdään vieläpä ihan sen henkilön edessä, joka homman on oikeasti suorittanut. Siinäpä jäin suomalaisena haavi auki tuijottamaan, kun omat puurtamiseni menivätkin aivan toisen työntekijän plussapistekoriin. Plop, plop, vaan sullekin. Ehkä Suomessa tätä ei tehdä yhtä röyhkeästi kasvojesi edessä, vaan enemmän taustalla. Ja en tiedä, voiko tätä yleistää, mutta minun kohdalla tämä on käynyt lyhyen amerikkalaisen työurani kohdalla jo muutaman kerran. Eli suomeksi ja suoraan, kaikki ne kaksi amerikkalaista työkaveriani, jotka minulla on ollut, ovat toimineet näin.

Kiitosta myös kahisevan muodossa

Ja ainahan se ei kissa pelkillä kiitoksilla elä. Toukokuu oli tosi tiukka kuukausi töissä, kun kollegani jäi äkillisesti pois, mutta pelastin tilanteen tekemällä joustavasti pidempää päivää ja järjestämällä sen hyväntekeväisyysgaalan ihan itsekseni. Yllätyksekseni sain sitten toukokuulta korkeampaa palkkaa kiitoksena tästä! Ja tosiaan, palkassani ei ollut mitään könttäsummaa lisänä, vaan minulle maksettiin 20 % korkeampaa tuntipalkkaa koko kuukaudelta. Tällaista kiitoksen muotoa en osannut todellakaan odottaa, koska eihän vastaavaa ole tapahtunut Suomessa kohdallani i-ki-nä. Amerikassa on näemmä tällainenkin mahdollista.

En malta tässä yhteydessä olla mainitsematta vielä toista, omaa kokemustani vieläkin huikeampaa tapausta. Nimittäin se edeltäjäni, joka muutti sinne Arizonaan, sai asiakkaalta, ei siis edes työnantajaltaan, vaan todellakin asiakkaaltaan kiitokseksi läksiäisshekin. Shekin arvo oli tuhat dollaria! Kyllä, siinä oli ykkönen ja kolme nollaa perässä. Jollakin oli nähtävästi ollut ylimääräistä täppää taskunpohjalla. Aika mojova läksiäislahja asiakkaalta, etten sanoisi! Kelpaisi minullekin, hih.

Vaihtelevat työolot

Yksi asia minulle on tullut työpaikassani hiukan uutena asiana: taukojen ja taukotilojen puute. Olen omin silmin todistanut, että pomoni esimerkiksi kykenee tekemään töitä reilusti yli kahdeksan tuntia ilman minkäänlaista taukoa ja myöskään syömättä mitään! Tauotta olen sitten rinnalla paiskinut minäkin. Suomessa sen sijaan taitavat ainakin työstä pidettävät tauot olla ihan lakisääteisiä ja monissa työpaikoissa on myös näille tauoille otolliset tilat. Täällä en toki uskonut olevan pykäliä taukoja takaamaan, mutta se, ettei tauoille ole juurikaan aikaa, saati tiloja, on osoittautunut pieneksi yllätykseksi. On minulla toki ollut työpaikkoja Suomessakin, joissa ei ole ollut erillisiä henkilökunta- tai taukotiloja, mutta tämä nykyinen työpaikkani on takuulla ainoa, missä ei ole edes kahvinkeitintä! Kahviosta puhumattakaan. Kahvinjuojasuomalaiselle aika kova paikka, hahah.

Tästä muistuikin mieleeni hauska ja aika tuore keskustelu sosiaalisessa mediassa, kun ex-kollegani Suomessa oli palannut kesälomaltaan töihin ja laittoi kuvan työpisteestään. Kuvassa oli mukana teksti "kahvitaukoa odotellessa". Kirjoitin tälle ex-kollegalleni, että sinulla on pullat hyvin uunissa, minulla kun ei työpaikallani ole edes kahvinkeitintä! Ex-kollegani jatkoi siihen, että äkkiä työsuojeluvaltuutettuun yhteyttä, koska suomalainen ilman kahvia on vaarallinen tekijä töissä. Minua sitten huvitti ja vastasin ex-kollegallenikin, että ai niin mikä työsuojeluvaltuutettu?! Ei täällä sellaista olekaan.

Yksi lisäesimerkki taukotilojen puutteesta noin yleensä: Hyvin monien ruokaravintoloiden asiakasvessoissa näkee oheisia kylttejä: "Employees must wash their hands..." Tämähän siis lopulta kertoo siitä, ettei ravintolan henkilökunnalla ole omia vessoja, vaan he käyttävät samoja saniteettitiloja asiakkaiden kanssa.

Yhdysvalloissa jokaisessa osavaltiossa on voimassa laki, joka määrää ravintolatyöntekijöiden pesemään kätensä ennen palaamista työtehtäviinsä.

Mutta tottahan täältä Piilaaksostakin löytyy työpaikkoja, joissa työntekijöiden taukoihin ja viihtyvyyteen on todellakin panostettu. Eli minun heikohkoja työtaukoja ja olemattomia taukotiloja ei kannata yleistää. Kaiken kaikkiaan koko tämä työolojen vertailu ja edellä mainitsemani some-keskustelu ex-kollegani kanssa ovat vain avanneet kovasti silmiäni. Suomessa ollaan jo niin totuttu siihen, että on lakisääteiset tauot, ehkäpä myös niille varatut tilat, ja sitten oljenkortena on joku henkilö, kuten työsuojeluvaltuutettu, jolle retuperällä olevista työoloista voi valittaa. Kai täältäkin jokin instanssi löytyisi, jolle voisi yrittää urputtaa, mutta tokkopa tällaisen pienen yrityksen pienen henkilöstön ininä saisi korkeille barrikadeille edustajia nousemaan.

Niin, Kaliforniassa taukoja voi sään puolesta pitää ulkona melkeinpä läpi vuoden. Esimerkiksi Googlen pääkonttorilta löytyy pihalta vastavirtauima-altaat, joihin työntekijät voivat tauoillaan pulahtaa uimaan. Taukoihin on siis panostettu.

Työpaikkakohtaiset ja siis tasoltaan hyvinkin vaihtelevat työolot voivat varmastikin olla yksi syy siihen, miksi ihmiset täällä vaihtavat työpaikkaansa aika herkästi. Toiset tyytyvät siihen mitä on, mutta mikäli nykyiset työolot eivät miellytä, niin aina voi ottaa ja lähteä. Ja koska tällä hetkellä koko Yhdysvaltojen työttömyysluvut ovat alhaisemmat kuin pitkiin aikoihin, täällä voidaan siis parhaillaan puhua jopa täystyöllisyydestä, niin avoimia työpaikkojakin on runsaasti. Ei siis tarvitse jäädä itku puserossa ja hammasta purren huonoihin oloihin, jos työolot sellaisiksi kokee. Itselleni tämä kahviasia ei oikeasti ole valtaosasta kalenterivuotta mikään ongelma, sillä työni ajoittuvat iltoihin, jolloin en joisi kahvia muutenkaan. Mutta nyt kesällä, kun tein pitkää päivää aamusta iltaan, niin olisipa vain kahvitauko ollut poikaa. Piti minun sitten yhtenä päivänä kipittää kadun yli vastapäiselle uimakoululle ja käydä ostamassa itselleni jääkahvi. Loppukesästä termosmukista tulikin sitten vakiomatkakaveri työkassissani ja päivät sujuivat omien eväiden varassa. Eväät syön yleensä ns. lennosta työpisteelläni. (Edit: Loppukesästä aloin siis pitämään pieniä taukoja työssäni ihan oma-aloitteisesti, koska jo parissa päivässä kyllä huomasin, etten todellakaan kykene tekemään töitä yli 8 tuntia syömättä! Tyypillisesti työpäiväni pituus on noin 5 tuntia, joten tämä kesäaika on nyt ollut vähän poikkeuksellista pitkine työpäivineen.) 

Jos nyt tulin marmattaneeksi työpaikkani taukotilojen ja kahvinkeittimen puutteesta, niin vastapainona olen ollut melkeinpä hämilläni minkälaiset vapaudet minulla on ollut toimia työssäni. Suomessa työpaikoissani on ollut valtavasti sääntöjä, jopa tiukkojakin ohjeita ja jokaiseen risaukseen on kuulunut täyttää jokin lomake. Toki kyseessä on ollut isoja organisaatioitakin. Siinäkin mielessä on ollut oikein virkistävää työskennellä nyt pienessä yrityksessä, jossa lomakkeet eivät ole arkipäivää eikä esimerkiksi lomapäiviä lasketa, vaan niitä voi pitää sopimuksen mukaan.

Lopuksi vielä sananen liittyen rekrytointiprosessiin, johon pääsin tuoreeltaan itsekin osalliseksi. Rekrytointi on ollut mielenkiintoista puuhaa ja tässä poimittuna yksi ihmetyksen aihe:

Kandidaattien osaaminen

Aloitimme nyt kesällä siis rekrytoimaan minulle sitä kollegaa, joka tulisi jakamaan työkuormaa ja tekemään erityisesti viikonlopputöitä. Laitoin pomoni pyynnöstä työpaikkailmoituksen auki nettipalveluun ja työhakemuksia alkoi pompahdella mukavaa tahtia. Ensimmäisistä hakemuksista näki välittömästi, että ne oli vain roiskaistu. Ei minkäänlaista räätälöintiä vastaamaan vaadittuja kriteerejä, joita ilmoituksessamme oli selvästi lueteltu. Lopulta aika monta työhakemusta pläränneenä kiinnitin seuraavaan seikkaan huomiota ja tämä on minulle edelleen mysteeri. Kenties osaatte auttaa: Selittäkää minulle, miten on mahdollista, että henkilö on suorittanut yliopistotutkinnon ja silti hänen osaamiskentässään lukee, että Microsoft Office- ja/tai Google Docs -osaamisesta on vain alle yhden vuoden kokemus! Täällä kun on ennemminkin tapana liioitella omaa osaamista työhakemuksissa. Ja nämä tutkinnot ovat olleet tuoreita ja suoritettuja eri puolilla maapalloa ihan sivistyneissä valtioissa. Miten on 2010-luvulla mahdollista käydä yliopisto läpi noin vähäisillä tietokonetaidoilla? Ovatko he kirjoittaneet ainoastaan lopputyönsä tietokoneella vai mitä ihmettä? En ymmärrä. En kerta kaikkiaan.

Yhteenveto

Kaiken kaikkiaan amerikkalainen työelämä on ollut itselleni mielenkiintoista, vaikka pieniä puutteita ja yllätyksiäkin on eteen tupsahdellut. Maustettahan ne vain tuovat. Ja mikä tärkeintä, tykkään edelleen työstäni. Lisäsuolana saan tehtävissäni törmätä todella mielenkiintoisilla (työ)taustoilla oleviin ihmisiin. Meillä käy esimerkiksi joka maanantai pomoni veli tarjoamassa asiakkaillemme kiropraktikkopalveluita. Hänen toinen työnsä on toimia paikallisen poliisin SWAT-tiimisssä. Hän kertoi, että tulee yleensä onnettomuus- tai rikospaikalle ensimmäisten joukossa ja hänen tehtäviinsä kuuluu mm. shokkipotilaiden ensihoito ja kiropraktiset toimenpiteet heti tuoreeltaan. Kuulemma tyypillinen "asiakas" noissa tehtävissään on luodeista tai puukoniskuista rei'illä oleva henkilö. Huh, huh, aikamoista! Hän saa mukavaa vastapainoa meillä maanantaisin, hih.

Tällaisia ajatuksia tällä erää, ensi kerralla taas jotain ihan muuta. Nyt sanon taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Mihin osasin ja en osannut varautua amerikkalaisessa työelämässä. Osa 1

Jäin viikko sitten elämäni ensimmäiselle amerikkalaiselle kesälomalle. Viimeinen työviikko olikin aikamoinen rutistus, sillä työtunteja kertyi viidessä päivässä reippaasti yli 40. Onhan se on aika paljon ottaen huomioon, että kyseessä on kuitenkin osa-aikatyö, hah hah. Mutta joo, nyt kun on pää saanut jo hiukan tuulettua työkuvioista, on hyvä aika katsahtaa taaksepäin ja vetää yhteen tähänastisia havaintojani amerikkalaisesta työelämästä. Työurani ei toki ole täällä vielä kovin pitkä, eikä monipuolinen, mutta kirjoitankin postauksen näkökulmasta millaisiin asioihin osasin ja taas toisaalta en osannut varautua paikallisessa työmaailmassa. Amerikkalainen tet-jaksoni on siis käynnissä ja tässä siitä omia havaintojani, silvuplee.

Paitsi että uusi työpaikka uudella alalla toi uusia opeteltavia tietokoneohjelmistoja, on mukana tullut myös kulttuurisidonnaista oppimista. Heti ensimmäisenä niistä ehkä tärkein:

Nimet ja puhuttelu

Työssäni vilisee todella paljon ihmisten nimiä ja ongelmakseni on tahtonut muodostua se, että ne lähes kaikki pitäisi muistaa! Täällä kun nimittäin ihmisiä on tapana puhutella heidän nimillään myös keskusteltaessa. Tähän osasin varautua etukäteen, mutta yllätyksiäkin on sitten tullut:

Otan yhden esimerkin heti ensimmäiseltä työviikoltani. Puheeksi tuli poissaoleva henkilö nimeltään "Bryan" (/bɹaɪən). En ollut tavannut häntä vielä kasvotusten ja asiayhteydestä hiukan ihmettelin, että puhutaanko nyt todella miespuolisesta henkilöstä. En kuitenkaan ottanut asiaa loukkaamisen pelossa puheeksi, sillä täällähän on tapana olla kovin kohtelias ja korrekti tilanteessa kuin tilanteessa. Onneksi en kuitenkaan ehtinyt edetä keskustelussamme englannin pirulliseen he/she-vaiheeseen, sillä pian näin tämän henkilön nimen kirjoitettuna. Kyseessä olikin Brianne ja siis nainen! Ainakaan minun Kainuussa kasvaneet korvani eivät juurikaan huomaa eroa näiden kahden nimen lausuntatavassa englanniksi. Että yllätyksiä tuppaa tulemaan.

Toisekseen, Suomessahan ne Pekat ja Paulat menisi kuin luonnostaan oikein, mutta nyt kun Piilaaksossa ollaan, niin valtaosa asiakkaistammehan on aasialais- ja intialaistaustaisia. Ja heidän nimensähän ne vasta hepreaa tahtovat ollakin! Toisinaan tuntuu, että joidenkin aasialaisten nimi koostuu lähinnä vokaaleista y, u ja i ja ainoana konsonanttina on q ja ehkä sekaan on heitetty myös jokunen l-kirjain. Yhtenä lisähaasteena on se, että vanhemman nimi on useimmiten jotakin ihan muuta kuin saman perheen jälkikasvulla voi olla. Niinhän se toki on toisinaan Suomessakin, ettei lapsella ja vanhemmalla ole samaa sukunimeä. Täällä kuitenkin asianlaita on niinkin hullunkurinen, että vanhemmalla voi olla täysin aasialainen nimi ja lapsella täysin amerikkalainen nimi. Yhdistelepä heitä siinä sitten, kuka kenenkin tenava on. Ja kun pitäisi vielä muistaa ne nimet, argh!

Mutta se on kuitenkin tullut ihan positiivisena yllätyksenä, kuinka nopeasti ihmiset alkavat oman nimensä kirjoitusasua tavaamaan ja ihan pyytämättä. En tiedä, kuuluuko tämä amerikkalaisiin tapoihin, vai onko kyseessä kulttuurien sulatusuuni Piilaakson ominaispiirre. Ja huomaan aika usein itsekin nykyään tavaavani oman nimeni heti ensiesittelyssä, varsinkin, jos huomaan että kuulijalta meni ilmeensä perusteella nimeni noin niin kuin galaksin verran ohi. Ja aika monellahan se menee...

Joskus minulla on ollut myös hiukan naurussa pitelemistä, kun eteen tulee jos jonkinmoista nimeä. Esimerkiksi etunimi Kallista (joo, sopii hyvin tyyriiseen Piilaaksoon), Juna ja Reva (no comments), sisarukset Jing-Jing ja Mei-Mei sekä serkkunsa Yiyi. Jälkimmäiset ovat kuulemani mukaan kiinalaisia hellittelynimiä, mutta että niitä käytetään ihan virallisissa dokumenteissakin. Erikoista. Samoin on huvittanut sukunimi Pai (teletappimeininki) sekä varsin paljon sekaannuksia alkuun aiheuttanut sukunimi Parent (suomeksi vanhempi). Ja ihan näin numeerisena nippelitietona sukunimistä, että asiakkainamme on muiden muassa 33 Changia, 32 Zhangia ja 43 Leetä. Täkäläisiä Virtasia ilmeisestikin. No, oppia ikä kaikki ja asiakkaille päin vedetään tietenkin naama pokkana olipa nimensä mikä tahansa.

Ostin itselleni työlaukuksi tämän Marimekon kassin Uniqlo-vaateliikkeestä. Kuljetan laukussa päivittäin mm. eväät ja oman läppärini. Sekin on siis yllättänyt, että käytän työkoneenani omaa henkilökohtaista konettani. Työpaikalla on kyllä yksi toimiston tietokone, mutta se on niin vanha ja hidas, ettei Erkinkään hermo kestä käyttää sitä. Olen odotellut ko. koneen uusintaa alusta asti...

Kommunikointi ja kielelliset hankaluudet

Kommunikointitapa on amerikkalaiseen ja siis aivan odottamaani tapaan ylitsevuotavan kohteliasta. Tämä tulee esille myös työsähköposteja kirjoittaessa ja niinpä alan jo olla aika konkari käyttämään I really appreciate that -sanontaa. Tapa on siis jo tarttunut. Enhän ole varmaan koskaan käyttänyt Suomessa ja suomeksi moista ilmaisua!

Yksi mieleenpainuva tilanne ensimmäisiltä työpäiviltäni oli seuraava: Noin 12-vuotias tyttönen tuli luokseni ja aloitti keskustelun: "Anteeksi rouva, mutta me emme ole tainneet vielä tavata. Minun nimeni on Daniela. Mikä sinun nimesi on?" Taisi minulla siinä hiukan leuka loksahtaa auki näin suloisen ja kohteliaan esittäytymisen edessä. Mutta tuon tapauksen jälkeenpä tuo Daniela-tyttönen on ollut helppo muistaa. 

Uutta alaan kuuluvaa sanastoa on tullut tietenkin valtavasti, mutta ne toki jäävät helposti mieleenkin, enkä koe asiaa ongelmaksi. On ollut myös mielenkiintoista huomata, etten juurikaan muistanut tai edes osannut kattavaa toimistotarvikesanastoa. Kun pyysin ojentamaan rei'itintä, niin eipä vain hole punch putkahtanut kielen päälle. Siinä sitten tollona vain ojensin sormeani, että tuo masiina tuosta, antaisitko, kiitos. Just.

Ja sitten yksi merkittävä, jokapäiväiseen työskentelyyni ja kommunikointiin vaikuttava yllättävä tekijä. En luonnollisestikaan osannut varautua siihen, että pomonihan on käytännössä kuuro. Hän kuulee jonkin verran kuulolaitteellaan, mutta käytännössä hän lukee huulilta. Tämä asettaakin omat kielelliset kykyni ääntämisineen aivan uusiin sfääreihin. Kuurous vaikuttaa olennaisesti myös kaikenlaiseen kommunikointiin työpaikalla. Tästä syystä pomo ei esimerkiksi voi koskaan vastata työpuheluihin eikä kuunnella jätettyjä ääniviestejä. Itse en voi myöskään koskaan huikata hänen peräänsä, jos jokin asia unohtui, sillä hän ei kuule. Noissa tapauksissa pitää juosta perään ja sipaista pomoa olalle. Emme myöskään koskaan soittele keskenämme, vaan kaikki viestittely tapahtuu joko tekstiviestein tai sähköpostitse.

Noista toimistotarvikkeista tuli vielä mieleeni seuraavat yllättäneet outoudet. Sisältää myös "Kuinka tehdä itsestään idiootti pomon silmien edessä"-osastoa.

Mapit ja lukot

Rei'ittäjästä tuli mieleeni, ettei paikallinen paperikokokaan ole meille suomalaisille tuttu A4, vaan pienempi ns. letter-koko. Kummasti silmä on alkanut siihenkin jo kuitenkin tottua. Ei enää näytä sille, että joku on saksinut lomakkeen ala- tai yläreunasta osan pois. Amerikkalaiset paperimapitkin tuntuvat muuten toimivan ihan omalla tavallaan. Niiden lukityssysteemi on aivan erilainen. Ei täällä ole Esselten, tutulla klipsuttimella toimivia mappeja. Ja sitä kun on ikänsä napsautellut Esselten mappimekanismia, niin nytpä olenkin ollut uuden äärellä.

Amerikkalaisen mapin lukitusmekanismi. Esselteä on ikävä. Muistatkos sinä muuten suorilta, mikä on mappi englanniksi? ;-) 

Ja sitten ne hitsin lukot! Työpaikallani on kolme erillistä ulko-ovea, joihin kaikkiin toimii eri avain. Näiden ulko-ovien lukkojen aukaisu tapahtuu juuri päinvastaiseen suuntaan kuin suomalaisten lukkojen kohdalla olen tottunut toimimaan. Kuinka siis teet itsestäsi idiootin pomon silmien edessä, osa 1: Lähdimme heti ensimmäisenä työpäivänäni kiertämään talon ovet ja katsomaan jokaisen avaimen ja lukon toimivuuden. Ensimmäisen oven kohdalla käänsin avainta väärään suuntaan. Tietenkin, koska kääntöliike tuli lihasmuistista. Siis miksi ihmeessä näiden lukkojen pitää aueta juuri väärinpäin? Toisen oven kohdalla sama juttu. Yritin kääntää avainta väärään suuntaan. Kun sitten kolmannen oven kohdalla tein taas saman eli väärän kiertoliikkeen takaraivomuistista, niin kyllä siinä tunsi ihminen itsensä typeräksi. Varmaan pomonikin ajatteli, että mitäköhän tästä uudesta työntekijästä oikein tulee, kun tyyppi ei osaa edes ovia aukaista. No, teki kyllä mieleni siinä tilanteessa sanoa, että Hey, in Finland we have this thing called logiikka. Hah!

Työavaimeni. Ei ole Abloyta eikä nerokasta iLoqia.

Osan 1 loppukevennys

Enpä osannut varautua siihen, että jonakin päivänä joudun tuulettamaan työtilojamme haisunäädän vuoksi! Hah hah! Näin tosiaan pääsi yksi lauantai käymään. Oli tulossa kuuma päivä ja pidin työtilani läheistä ulko-ovea auki saadaksemme raitista ilmaa. Kohta kuitenkin sisälle levisi se tuttu ja karmea haju. Haisunäätä! Se oli hajun perusteella hiippaillut lähipusikoissa ja suihkauttanut omaa "parfyymiään". Voin kertoa, että sisätiloissa tuo haju on todellakin pis-tä-vä. Onneksi tällainen tilanne on sattunut kohdalleni vain kerran. Tähän mennessä.

Tässäpä ensimmäinen osuus havainnoistani amerikkalaisesta työelämästä. Havaintoja minulla on vielä toisen mokoman postauksen verran ja silloin luvassa on hiukan syvällisempääkin pohdintaa. Toisen postauksen aiheina ovat mm. työolot, rekrytointi-ihmettelyt sekä kehuminen. Kuka kehuu ja ketä? Se selviää ensi kerralla. Siihen asti sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Persvakoemännän erikoistaidot

Entinen kollegani Suomessa linkitti sosiaaliseen mediaan hauskan blogitekstin. Sen on kirjoittanut Helsingin yliopiston kosmologian professori Kari Enqvist. Professori kirjoittaa ns. persvakoäijistä, jotka tulevat pelastaamaan tilanteet silloin, kun hommat menevät pieleen. Tässä pieni ote Enqvistin kirjoituksesta alkusoittona omalle postaukselleni:

* * * * *
On olemassa elintärkeä ihmisjoukko, joka on julkisuudelle näkymätön. Heikäläisiä ei haastatella aamutelevisiossa. He eivät näy iltapäivälehtien otsikoissa. Heidän tekemisiään ei seurata somessa vaikka pitäisi. He eivät bloggaa eivätkä tubeta.

Puhun nyt heistä, jotka saapuvat, kun asiat menevät vikaan. Puhun persvakoäijistä.

Sillä kun viemäriputki halkeaa ja lokavesi tulvii kadulle, apuun eivät riennä hipsterit jopoillaan. Asfalttimurtuman reunalla eivät kilise nenärenkaat. Siellä eivät komeile rastapipot eivätkä pasteeraa muotibloggarit kuin korkeintaan ottamassa onnettomuusselfieitä.

Sen sijaan paikalle ilmaantuu omenavartaloiden ponteva rivistö. Huomioliivit päällä nämä miehet kyykistelevät putken äärellä valkoiset persvaot vilkkuen.

Lähes säännönmukaisesti he ovat miehiä. Sillä kuka marssii kotiimme, kun pesukone on laskenut alleen? Kuka tulee vaihtamaan rikkoutuneen lieden? Kuka oikoo kolariauton pellit? Ketkä korjaavat maanteiden routavauriot, rakentavat pyörätiet ja ajavat kärsivällisinä oranssia jyrää? Ketkä saapuvat iltahämärissä hakemaan pois työkoneet ja lastaavat ne varoitusääntä tuuttaavaan rekkaan? 

* * * * *

Mutta palataanpa arkeen Piilaaksossa ja työpaikalleni. Gaalaa edeltävä viikko oli kovin kiireinen ja silloin sattui töissä pari mielenkiintoista tilannetta.

Ensimmäinen tilanne

Ensimmäinen tapaus sattui, kun pomoni oli eräänä iltana lähdössä jo töistä kotiin, mutta meni vielä vessaan. Pian hän palasikin takaisin luokseni ja sanoi: "Kaisa, meillä taitaa olla ongelma. Vessa meni tukkoon. Voisitko tehdä lapun, ettei kyseinen vessa ole nyt käytössä?"

Totesin tähän, että jaahas, annapas kun Kaisa katsoo tilannetta. Olin nimittäin juuri pari päivää sitten kiinnittänyt huomiota, että kahden vessan viereen oli ilmaantunut viemäripumppu, tai karhupumppu kuten jotkut sitä nimittävät. Päätin kokeilla, josko saisin vessanpytyn sillä auki. Pomo kipitti perässäni ja höpisi jotain samaisesta karhupumpusta, mutta totesi, ettei hän kyllä osaa sitä käyttää. Mitäh?! Ei osaa käyttää karhupumppua! Kuinka monella tavalla sitä ylipäätään voi käyttää? Tasan yhdellä, mietin itsekseni. Ei muuta kuin karhupumppu käteen ja vessanpyttyä hurskuttamaan. (Onneksi pomolla oli ollut vain pikku hätä. Muutoin tilanne olisi ollut "too much information -osastoa".) No, pari kunnon painallusta ja sain pytyn aukeamaan. Pomo melkeinpä taputti käsiään minun ja pytyn vieressä ja oli kertakaikkisen ihmeissään, että osasin tuon avaamisen suorittaa. Pomo kiitteli silmät säihkyen ja kiiruhti sitten pois töistä alkuperäisen suunnitelmansa mukaisesti.

Minä en ainakaan tiedä tälle kuin yhden ja ainoan käyttötavan. Ei kai tämän luulisi olevan liian hankala käyttää.

Toinen tilanne

No, pari päivää tästä eteenpäin sattui toinen tilanne. Olin juuri tullut töihin ja olin siellä vielä yksin. Yhtenä työtehtävänäni on kiertää työpaikan tilat läpi ja katsoa kaiken olevan kunnossa ennen kuin asiakkaat tulevat. Kuinka ollakaan, yhteen vessoista ei nyt tullut lainkaan valoa. Lamppu ilmeisesti oli palanut. Koska minulla ei ollut harmainta aavistusta, missä uusia lamppuja voisi olla, ehdin jo kirjoittaa pomolleni viestiä, että taitaa olla lamppu palanut. Pian kuitenkin totesin, ettei myöskään tämän saman vessan edessä olevaan pieneen aulatilaan tullut valoa. Minulla oli kuitenkin toinen akuutti työtehtävä kesken, enkä ehtinyt jäädä asiaa siltä seisomalta pohtimaan. Pomo viestitti tulevansa työpaikalle noin tunnin päästä ja lupasi kutsua apujoukkoja lampunvaihtoon.

Kun akuutti työtehtäväni oli loppusuoralla, mieleeni juolahti, että olisipas se aikamoista sattumaa, että kahdesta vierekkäisestä tilasta palaisi lamppu juuri yhtä aikaa. Toki sekin on mahdollista, mutta olisikohan vika sittenkin sulakkeissa. No, näppäränä tyttönä menin kyseiseen rakennuksen osaan ja aloin etsiä sulaketaulua (fuse panel muuten englanniksi, tulipa sekin tässä melskeessä opittua). Sulaketaulu löytyi ja kappas vain, muutamat sulakkeet olivat pois oikeista asemistaan. Aloin räpsyttelemään sulakevipuja takaisin päälle. Osasta ei tapahtunut mitään, mutta lopulta sain sekä vessan että aulatilan valot toimimaan taas. Viestitin nopeasti pomolleni, että sain ongelman jo ratkaistuksi ja ettei sen kummempia apujoukkoja enää tarvittaisi.

Kun sitten pomo pyyhälsi hiukan myöhemmin töihin, hänen silmänsä olivat melko lailla voileipälautasen kokoiset. "Siis mitä ihmettä Kaisa? Sinä korjasit sen vian? Sulaketaulu? Nyt kyllä lähdet näyttämään, missä meillä on tuo kyseinen sulaketaulu, että hänkin osaa tehdä jatkossa saman, jos vastaava tilanne uusiutuu!" 

Olin vähän äimänä tästä pomon aidosta hämmästelystä, kuten myös siitä, että onhan yritys toiminut samoissa tiloissa jo ainakin viimeiset 15 vuotta, eikä pomoni ollut vielä tietoinen tilojen sulaketaulujen sijainnista. Ja nyt siis täytyy muistaa, että työnantajani on pieni perheyritys, eikä työtiloissa ole vahtimestareita, talonmiehiä eikä siivoojia paikalla. Noh, lähdin näyttämään sulaketaulun paikkaa ja sulakkeiden toimintamekanismia pomolleni. 

"Erikoistaitojeni" ihmettelyä

Ongelmatilanteiden ratkaisutaitojeni ihmettely ei suinkaan loppunut tähän. Kun seuraavana päivänä tapasin pomoni isän, sen vanhan herran, hän aivan ensitöikseen antoi minulle kehut "erikoistaidoistani". Kaisa, I heard you have special skills! Olin ensin hiukan äimänä vanhan herran toteamuksesta, mistä ihmeen erikoistaidoista hän oikein puhuu, kunnes hän jatkoi: "Kuulin, että olit osannut avata tukkiutuneen vessanpytyn ja toisena päivänä olit saanut vieläpä lamput palamaan sulaketaulusta. Wau! Ja seuraavaksihan sinulla on edessä sisustussuunnittelijan tehtävät, sillä gaalan juhlasali odottajaa koristelijaansa." Nauroimme yhdessä hyvät naurut tälle minun laajalle työtehtävien skaalalle.

Mutta kyllä minua hämmästytti suuresti, että näiden pienien ongelmatilanteiden omatoiminen ratkaiseminen aiheutti näinkin valtavan ihmettelyn. Sekä pomoni että hänen isänsä jaksoivat asiaa taivastella. Ja että pomoni isä puhui vieläpä erikoistaidoista! Ovatko WC-pöntön avaaminen karhupumpulla ja sulaketaulun tarkistaminen todella erikoistaitoja? Ehkä ne amerikkalaisen mittapuun mukaan sitten ovat. Kenties amerikkalainen, täsmälleen samanlaisiin tehtäviin palkattu henkilö ei olisi itse yrittänyt tällaisia yllättäviä ja omaan toimenkuvaan kuulumattomia tehtäviä edes ratkaista. Tilanteisiin lienee tähän asti kutsuttu aina paikalle se professori Enqvistin kuvailema persvakoäijä, joka tilanteen on kuntoon hoitanut.

Niinpä tunnen nyt olevani eräänlainen piilaaksolainen persvakoemäntä. Hah hah! Nainen, joka osaa hoitaa tilanteen silloinkin, kun hommat menevät vikaan. Ja vaikkei minulla sentään takamus ole tilanteissa kaikelle kansalle paistanutkaan, niin sainpa ongelmat kuitenkin ratkotuiksi. Selvää persvakoemäntäainesta!

Tällaisia "erikoistaitojani" esittelin teille tällä kertaa. Nyt on aika sanoa taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Professori Enqvistin mainion kirjoituksen voi lukea kokonaisuudessaan täältä.