Näytetään tekstit, joissa on tunniste sitruunasato. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sitruunasato. Näytä kaikki tekstit

torstai 26. tammikuuta 2017

Tammikuu on minulle kamalaa aikaa Kaliforniassa

Sydän itkee verta. Ihan pahaa tekee ja silti samaan aikaan haukon ihastuksesta henkeäni, että nyt en kestä! Mä en kestä noita ihanuuksia! Nimitttäin naapurustossa ja ihan kaikkialla sitruspuut ja pienet pensaatkin notkuvat nyt kypsyneistä sitruunoista, appelsiineista, greipeistä ja pomeloista. Ne ovat ihania! Mutta sitten, kun ne keltaisenaan hohtavat mollukat tipahtavat maahan ja pahimmillaan mätänevät siihen paikkaan. Ette arvaakaan, kuinka pahaa tekee nähdä tätä. Saati kuinka tekisi mieli illan hämärissä lähteä vähän varkaisiin. Aijai, kun kiusaus olisi suuri!
Appelsiineja. Naapurin appelsiineja.

Tammikuu on siis täällä Pohjois-Kaliforniassa sitrushedelmien satoaikaa. Sitä minä jaksan edelleenkin ihmetellä, kuinka nämä sitrukset kypsyvät käytännössä kylmimpään ja usein myös sateisimpaan aikaan Kalifornian vuodesta. Yöllähän täällä voi talvikuukausina käväistä vaikka pakkasenkin puolella. Suomessa asuessa sitä ajatteli sitruksien aina olevan niitä etelän eksoottisia hedelmiä, mutta että ne kypsyvätkin näemmä ihmeen kylmässä säässä. Erikoista. Ja nyt tämän vuoden tammikuussa, vaikka oli se mahdottoman pitkä sadejakso, eikä aurinko näyttäytynyt aikoihin, niin siitäkin huolimatta sitrukset saavat värinsä ja kypsyvät. Ihmeellistä! Myös meidän oma ihana minisitruunapuumme on kypsyttänyt satoaan. Seuraavat viisi ikiomaa sitruunaa on tulossa, namskis!
Tämä sitruunapuu tulee tiputtamaan hedelmiään jalkakäytävälle vielä paljon. Pitäisikö viedä vati alle? Tai jos paria oksaa vähän illan hämärtyessä ravistelisi, silleen ihan vahingossa vaan...

Tammikuu on siis minulle suorastaan kamalaa aikaa katsella ihmisten pihoilla sadoistaan notkuvia sitruspuita, sillä iso osa jättää kypsyvän sadon kokonaan keräämättä! Mitä tuhlausta! Suolaa haavoihin sirottelee lisää se, etteivät sitrushedelmät ole paikallisissa ruokakaupoissa suinkaan mitenkään superhalpoja. Yllättävän kalliita ovat ottaen huomioon, että niitä kasvaa täällä ns. pilvin pimein ja näemmä joillekin naapureille ihan vaivaksi asti. (Tässä hinnoittelussa on taustalla tosin se, että valtaosa Kalifornian sitrussadosta menee vientiin.) Niin, joillekin jopa riesaksi asti. Muistan yhä, kuinka edellisen kotimme lähellä oli omakotitalo, jonka pihassa oli tosi tuottoisa appelsiinipuu. Perhe ei kerännyt varmasti ainoatakaan hedelmää puustaan, vaan kaikki hedelmät tippuivat korkeaksi kasaksi puun juurelle. Ja siihen ne mätänivät. Minä seurasin päivittäin ohikulkiessamme melkein tippa linssissä sitä appelsiinien heitteillejättöä. Voi, voi. 

Eikä tuossa vielä kaikki. Juuri tänään voivottelin tätä sitruksien haaskausta eräälle paikalliselle naiselle. Hän kertoikin tapauksen omasta naapuristaan. Hänen naapurissaan asuvalla perheellä on pihalla vanha ja kovin tuottelias avokadopuu. Samoin perheessä on kaksi koiraa. Aina, kun pihalta kuuluu 'tömps' eli kypsä avokado tipahtaa maahan, koirat kuulemma säntäävät kilpaa avokadopuulle kumpiko ehtii kypsän avokadon suihinsa ensin hotkaisemaan. Taas minä melkein itkin. Avokadoja, koirille! En kestä! No, lohdutuksena sain kuulla, että kyseinen perhe kuulemma kuskaa laatikkokaupalla avokadojaan myös ruokakeräykseen. Ettei nyt aivan kaikki mene koirien suihin, huh! 
Tässä maahan tipahtaneita mandariineja.

Ja sellaisenkin pienen ihmeen näin tällä viikolla, että sitruskasvustoa käytetään myös aidan korvikkeena. Yhdessä pihassa oli kahden omakotitalon väliin kasvatettu aita, vähän niin kuin orapihlaja-aita Suomessa. Tuossa pihassa se aita oli leikattu kauniisti muotoonsa ja kas, se olikin tuuheampaakin tuuheampi pomelopuska! Ja keltaisia pomeloita pullollaan. Taaskaan mä en kestä. 
Katsokaa nyt tätäkin! Kovin on hentoinen puska, mutta niin vain pari greipin jytkyä sielläkin kasvaa.

Että tällaista liki tuskantäyteistä tammikuuta täällä elellään. En tiedä, uskaltaisiko täysin tuntemattoman naapurin ovelle mennä kyselemään lupia saada poimia heidän pihapuustaan edes muutaman mollukan, vai tuleeko vihaiset uhkaukset poistua tontilta. Ainakaan vielä en ole moiseen ovikyselyyn rohjennut.

Mutta hei, jottei jäisi postauksesta suru puseroon, niin loppukevennyksenä kerron teille vielä vähän keväisiä juoruja:


Pihajuoruja


Samalla kun olen sadepäivinä seuraillut ja hämmästellyt meidän sitruunoiden kypsymistä sateista ja kylmyydestä huolimatta, on katseeni osunut useamman kerran räystäämme alla olevaan kolibrien syöttöastiaan. Keskitalvella astialla oli hiljaista, mutta nyt on alkanut tulla säpinää. Olen jo muutamana päivänä laittanut merkille, että syöttöastiaa kiertää värityksensä perusteella naaraskolibri. Ja sitten kahden kolmen metrin päästä siitä kiehnää edestakaisia äkkilentoja tehden värikkäämpi kolibri, jonka epäilen olevan uros. Voi pojat sitä sirkutusta! Ja nyt, pari päivää sitten, ne molemmat kolibrit lopultakin pääsivät samalle syöttöastialle rinta rinnan. Niinpä minulla on vahva epäilys, että niillä on suhde! OMG! 

Hi hii. No, minä jatkan täällä nyt kuola valuen notkuvien sitruspuiden ihailua ja sanonkin teille taas hetkeksi hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

lauantai 21. marraskuuta 2015

Ensimmäinen oma sitruuna!

Voi tätä ilon ja onnen päivää! Olen saanut ihka ensimmäisen oman, itse kasvatetun sitruunan, kypsän sellaisen! Katsokaa tätä ihanuutta!
Todella mehukas, mutta pirun kirpsakka yksilö!


Mistä unelma sai alkunsa?


Tämä pieni unelmahan lähti siitä, kun jo vuosi sitten kesällä ja syksyllä aivan huvikseni seurailin Piilaaksossa myynnissä ja vuokrattavissa olevien talojen ilmoituksia. Silloin silmääni osui yksi kohde, joka mainosti takapihalla olevan oman greippipuun. Ooh! Olen aina ollut sitrushedelmien ystävä ja tuollaisesta kultakimpaleesta kuin omasta sitruspuusta saatoin vain haaveilla. No, muuttoa tuollaiseen meille aivan liian isoon ja kalliiseen taloratkaisuun ei koskaan vakavissaan ole edes harkittu, mutta oih, se greippipuu jäi mieleeni kummittelemaan.


Löytö puutarhamyymälästä


Mutta sitten, kappas vain! Kävimme viime keväänä paikallisessa puutarhakaupassa ja sieltä löytyi kääpiösitruunapuu. En edes tiennyt sellaisia olevan olemassa. (Kuten en myöskään sitä, että sitruunoita on olemassa myös tummempia Meyer-merkkisiä, jotka ovat makeampia sitruunoita.) Myymälässä kerrottiin, että kääpiösitruunapuu viihtyisi myös ruukkukasvatuksessa, sillä puun koko jää korkeintaan pariin metriin. Niinpä yksi nätti kääpiösitruunapuu muutti meille sillä samalla kauppakäynnillä. Siinä se nyt on halkaisijaltaan noin 50 cm:n ruukussa patiollamme kasvaa touhottanut ja tänään, yli puoli vuotta myöhemmin sain pikku puustamme ensimmäisen kerran satoa! Jee!

Kääpiösitruunapuun hedelmät ovat kooltaan pienempiä ja toisin kuin luulisi, niiden pitäisi olla hiukan makeampia kuin normisitruunoiden. Ei siis ole luvassa tiivistettyä kirpeyttä, kuten yksi ystävistäni hauskasti arveli. Selittäneekö seuraava kappale, miksi tästä meidän ensimmäisestä sitruunastamme tuli kuitenkin suorastaan tajunnanräjäyttävän kirpeä? 

Sitruunamme kukinto. Tuoksunsa on huumaava!


Kypsymisen hoputtaminen


Se täytyy tunnustaa, että tämän ensimmäisen sitruunan kypsymisen kanssa minun täytyi ottaa ns. pikakaista käyttöön. Raakileet ovat nimittäin jäpittäneet täsmälleen samassa tilassa nyt ainakin kolme kuukautta, korkeintaan hiukan lisää kokoa kasvaen, mutta hedelmiensä kypsyttämisestä ei kasvilla ole ollut vainuakaan. Niinpä katkaisin sen ensimmäisen puussa olleen raakileen oksastaan sisälle ja olen varjellut sitä kuin aarretta, siirrellen päivisin ulos suoraan auringon valoon ja tuoden yöksi aina sisälle lämpimään. Ja sainhan minä sen lopulta kauniisti kellastumaan! 
Tässä irrottamani raakile, joka lähti pikakypsytyskaistalle.


Nyt puussamme olisi vielä viisi ihanaa raakiletta odottamassa, mutta olen ollut huolissani, ennättääkö kalifornialainen "talvi" tulla ennen kuin sitruunasatomme kypsyy. Tämänkin vuoksi otin ensimmäisen hedelmän kohdalla pikakaistan kokeiluun. Aurinko nimittäin paistaa tähän aikaan vuodesta täälläkin jo paljon matalemmalta, jolloin sitruunapuumme saa paikassaan huomattavasti vähemmän valoa. Lisäksi yöt ovat alkaneet olla jo todella viileitä, alimmillaan jopa + 6 Celsius-astetta. Viisaammat osasivat kuitenkin somessa minua valistaa, etteivät sitrukset pikku pakkasistakaan kuulema säikähtäisi ja ainakin appelsiineista tulee kuulema makeampia, jos saisivat pienen pakkasenpureman. Huh, ehkäpä tässä on vielä toivoa noiden viiden vihreän raakileen kanssa. Jospa ne joku päivä siitä vielä kypsyvät.
Siinä niitä raakileita olisi. Joko kellertää, joko, joko, joko?

Lisäksi sain jotakin kautta vihiä, että sitruunapuita pitäisi keväisin leikata. Tarkemmin minulla ei tästä vielä tietoa ole, joten opiskeltavaa riittää. En siis lähtisi itseäni tässä vaiheessa vielä kutsumaan kovinkaan ammattimaiseksi sitruunafarmariksi. Eikä tässä kannattane vielä lähteä torikojuakaan pystyttämään näillä satomäärillä. Heh heh!

Lopuksi vielä hiukan sitruuna-aiheista filosofointia. 


Leikkimieliset lopputeoriat


Tiesithän, että meidät ihmiset on jaoteltavissa kahteen makumaailmaryhmään? On olemassa banaani-ihmiset ja on olemassa sitruunaihmiset. Minä kuulun sitruunoihin. Sitruunaihmiset pitävät voimakkaista, myös kirpeistä ja tulisista makumaailmoista. Banaani-ihmiset ovat enemmän tasaisempien, ei niin ärhäköiden makujen kavereita. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö sitruunaihminen voisi syödä myös banaania, tykätäkin siitä, ja toisin päin. 

Luin tällaisen jaottelun joskus silloin, kun Suomessakin katseltiin vielä kuvaputkitelevisioita. Jälkeenpäin kehittelin teoriaa itse mielessäni vielä vähän pidemmälle. Mielestäni nimittäin sitruuna- ja banaanijaottelu toimii meihin ihmisiin myös toimintaamme kuvaamaan. Sitruunaihmiset ovat usein impulsiivisempia ja lähtevät ehkä rohkeammin erilaisiin hullutuksiin mukaan. Banaani-ihmiset puolestaan arvostavat tasaisempaa menoa, hyvää suunnittelua, asioiden ennustettavuutta ja tiettyjä rutiineja. Ei banaaneillakaan tylsää ole, ei tämä sitä tarkoita. Banaanityypeillä voi olla myös hetkittäisiä sitruunahetkiä ja toisin päin: sitruuna tarvitsee kirjavan menonsa keskellä välillä tasaisempaakin poukamaa, banaanijaksoa. Valtaosa toimintatavoista kuuluu kuitenkin jompaan kumpaan, joko sitruuna- tai banaani-ihmisen lokerikkoon. Hupaisaa on muuten se, että sitä pystyisi halutessaan omasta kaveripiiristäänkin jaottelemaan ihmisiä aika pitkälle näihin sitruunoihin tai banaaneihin, leikkimielellä toki. Mitenkäs on, oletko sinä enemmän sitruuna vai banaani?
Meyer-sitruunoita kaupassa. Meyerit ovat noita keskellä olevia, tummempia sitruunoita. Tässä kaupan kyltit ovat hiukan nurinkurisesti.

Mutta hei, seuraavaksi minä uppoan taas pienen lomaluupin syövereihin! Luvassa on matka Louisianaan, Tennesseehen ja Alabamaan eli nenät kohti syvää etelää! Reissupostauksia ei välttämättä tule, mutta voin varoittaa jo ennakkoon, että reilun viikon päästä blogissani rytisee. Jääkääpä kuulolle! Siihen asti sanon hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!