Piirre, jota amerikkalaisissa ihailen

Tulin viime postauksessani kirjoittaneeksi, etten mitenkään erityisesti ihaile amerikkalaisia ihmisiä. Piakkoin postauksen julkaisemisen jälkeen kuitenkin hoksasin, että sehän oli liian rajusti kirjoitettu, sillä ihailenhan minä. Amerikkalaisissa on nimittäin yksi piirre, jota minä jaksan ihailla, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Kyse on amerikkalaisten positiivisuudesta, jota olen blogissanikin sivunnut aina silloin tällöin. Nyt aihe ansaitsee kyllä ihan oman pikku postauksensa. Olkoon tämä siis eräänlainen pikainen korjaava postaus edelliseen.

Suomalainen (lue: minä kuvaa ottaessani) ajattelee tästä kuvasta: "Samperin pilvi, kun tulit siihen auringon eteen!" Amerikkalainen ajattelee samassa tilanteessa luultavimmin: "Paistaa se päivä pilvenkin takaa."

Positiivisuus näkyy monella tavalla

Amerikkalaisten positiivinen elämänasenne näkyy monella tavalla. Se näkyy katukuvassa iloisina ilmeinä, hymyssä suin annettuina tervehdyksinä tai kommentteina tuiki tuntemattomille sekä kohteliaina eleinä kanssaihmisiä kohtaan. Kaupan kassajonossa kenelläkään ei ole känkkäränkkäpäivä. Tai vaikka olisikin, sitä ei todellakaan näytetä, eikä varsinkaan kosteta hiillostamalla ostoskärryillä edellä jonottavan akillesjänteisiin!

Uskon tämän positiivisuuden olevan myös yksi lisätekijä sujuvaan liikenteeseen, vaikka liikennemäärät ovatkin hurjia. Tilaa annetaan kohteliaasti myös kanssa-autoilijoille. Ei järjettömiä kiilauksia tyyliin: Minä olin tässä kyllä ensin!

Lisäksi amerikkalaiset antavat ns. hyvän kiertää. Tämä näkyy lukuisissa hyväntekeväisyyskampanjoissa ja kaverien tsemppaamisessa. Eikä se ole itseltä pois, jos naapurilla menee mukavasti.

Miten reagoi suomalainen?

Muistan matkan varrelta, kuinka niin monet suomalaiset ovat tätä amerikkalaisten positiivisuutta vähätelleet ja kommentoineet, että eihän se ole aitoa, se on vain päälle liimattua ystävällisyyttä. Että ei sitä kaupan kassaneitiä oikeasti kiinnosta, mitä sinulle kuuluu ja miten päiväsi on mennyt. 

So what?! Kiinnosti tai ei, niin kyllä minä tuhat kertaa mieluummin katselen hymyilevää kassahenkilöä ja vaihdan parit sanat, olikin se sitten niitä näitä, kuin tuijotan yrmynaamaista katseenvälttelijää, joka nippa nappa murahtaa jonkinlaisen tervehdyksen! Ja jos aikuisten oikeasti jokainen meistä suomalaisesta nyt katsoo peiliin ja miettii, että kiinnostaako minua sen täysin vieraan kassahenkilön elämä noin niin kuin oikeasti, niin jokaisen vastaus on, että ei. Tämä ei siltikään mielestäni riitä syyksi, etteikö siinä kasvokkain kohdatessa voisi hymyn heittää ja sanoa vaikka ne parit vakiolauseet tilanteen keventämiseksi.

Toki suhtautumiset tähän amerikkalaisten positiivisuuteen voivat olla hyvinkin erilaiset johtuen siitä, onko vain lyhyellä lomalla vai viettääkö tuon positiivisen kulttuurin ympäröimänä aikaansa kuukausi- tai jopa vuositolkulla. Ja eihän sitä tiedä, jos vaikka alkaa itseänikin jossakin vaiheessa tuo jatkuva hymyily nyppimään. Tosin epäilen, sillä hymyllä tahtoo olla sellainen vaikutus, että se tarttuu! :-)

Näin ollen positiivisuus ja siitä kumpuavat ystävällisyys ja kohteliaisuus ovat piirteitä, joita amerikkalaisissa ihailen ja arvostan. Toivottavasti nuo piirteet leviäisivät kaikkialle maailmaan oikein pandemian lailla! 

UGH, olen puhunut. Eipä mulla muuta kuin hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Mikä amerikkalaista ja japanilaista yhdistää?

Lomamme huikea Japani-osuus on nyt takana. Viime kerralla kirjoittelin, mikä yksi selkeä ero amerikkalaisissa ja japanilaisissa on. Nyt en malta olla tuomatta esiin myös piirteitä, jotka näitä kansoja yhdistää.

Tunnelmakuvaa japanilaisesta maalaismaisemasta. Riisipeltoja ilta-auringossa.

Ystävällisyys

Aivan kuten amerikkalaiset, myös japanilaiset ovat suorastaan ylitsevuotavan ystävällisiä. Olkoonkin tuo amerikkalaisten ystävällisyys sitten enemmän tai vähemmän päälle liimattua, ainakin jos kyseessä ovat toisilleen entuudestaan tuntemattomat henkilöt, mutta suomalaiseen mörököllikulttuuriin tottuneelle tällainen ystävällisyys ja kohteliaisuus pistävät aina silmään. Joskus suorastaan hämmentävät. No joo, kyllähän nyt Suomessakin aina silloin tällöin saa erinomaisen ystävällistä kohtelua, mutta kyllä harmillisen usein on sitä pelkkää murahteluakin. 

Japanilaisessa pienessä maalaiskaupungissa oli tällainen American drug -kauppa. Mitäköhän tuotteita siellä mahdettiin myydä? 

Kerronpa tästä ystävällisyydestä pari esimerkkiä. Japanilaiset kiittävät asiakkaitaan ja samanaikaisesti kumartavat heille keskimäärin ehkä noin viisi kertaa! Tätä tapahtuu sekä tavatessa tai kun ollaan sanomassa hei heit. Yksi mainio tapaus tästä tuli esiin jo lentokenttäbussissa. Apupojat, joiden tehtävänä on nostaa bussimatkustajien laukkuja kyytiin ja ohjata jonoja, kumarsivat jalkakäytävällä bussille ja sen matkustajille bussin lähtiessä liikkeelle. (Ja kyllä, Japanissa on työntekijöitä jonojen ohjaustakin varten ja jonoillehan on usein maalattu maahan omat tarkat paikkansa: rivi 1, rivi 2, jne.). 

Samoin bussikuski, joka nousi kyytiin viimeisenä, kumarsi ensin bussin edessä käytävällä kyydittävilleen ja istahti vasta sen jälkeen rattinsa taakse. Enpä vain ole nähnyt Oulun Koskilinjojen bussien kuskeilta vastaavaa! Ja jos joku päivä oululainen bussikuski näin sattuisi tekemään, niin kyllähän sitä poloista kieroon katsottaisiin. :-)

Myös hotellien vastaanottovirkailijat tulivat kumartamaan sulkeutuvien hissinovien eteen, kun olit kirjautunut ulos hotellista. Kyllä tällainen tuhanteen kertaan kiittely ja pokkailu saa suomalaisen hämilleen, ei sille mitään voi. Ja kummasti sitä alkaa itse pokkaamaan näissä tilanteissa takaisin. :-)

Myös japanilaiset tykkäävät kissoista. Kuva Tokion yhdestä puistosta ja sen puistokissasta. Kissa majaili puistossa jo kaksi vuotta sitten ja näyttää olevan koko kansan lemmikki.

Japanilaisten ystävällisyys putkahtaa esiin myös korostuneena auttamishaluna. Jos olit kadunkulmauksessa tai Tokion metro- tai juna-asemien maanalaisissa labyrinteissä hetkenkin eksyneen näköisenä, ei mennyt kauaakaan, kun japanilainen tuli kysymään, mitä etsitte ja opasti oikeaan suuntaan tai oikealle asemalaiturille. Opasti, vaikka englantinsa ontuisikin. Kyllä tuollainen apu vain turistin mieltä lämmittää. Suomalainenhan pelkäisi vastaavassa tilanteessa tekevänsä englannin kielessä kielioppivirheen ja jättää apunsa ihan vain varmuuden vuoksi tarjoamatta. ;-)

Tokion metroissa on miljoonia ja miljoonia käyttäjiä päivittäin. Opastekylteistä huolimatta voi ihmisvilinän keskellä olla paikallisen apu joskus turistille tarpeen.

Yhteen hiileen puhaltaminen

Toinen seikka, joka amerikkalaisia ja japanilaisia kovasti yhdistää, ovat yhteen hiileen puhaltamisen henki ja vapaaehtoistyö. Kerroinkin teille amerikkalaisten vapaaehtoistyöhalukkuudesta jo postauksessani kalifornialaisten vapaa-ajasta. Voit halutessasi virkistää muistiasi ja lukaista sen tästä.

Pääsimme seuraamaan japanilaisten vapaaehtoistyötä varsin autenttisessa tilanteessa. Japanissa asuvalla suomalaisystävällämme on Japanin maaseudulla "mökki" ja hän järjesti mökillään viikonlopputalkoot paikan kunnostamiseksi. Menimme mukaan talkoisiin. Paikalle tuli myös mökinomistajan paikallisia kavereita.

Koska mökki on 250 vuotta vanha perinnetalo, myös sen kunnostus tehdään perinteitä vaalien ja jopa ikiaikaisia menetelmiä käyttäen. Näitä toimenpiteitä varten oli mökin kunnostuksesta pääsuunnitteluvastuun ottanut japanilainen arkkitehti kontaktoinut paikallista rakennusperinteiden yhdistystä ja sieltähän tulla tupsahti vapaaehtoistyövoimaa yllin kyllin. Väkimäärä taisi yllättää talkoiden järjestäjänkin, niin suosituksi mökkitalkoot muodostuivat.

Ystävämme "mökki" on 500-neliöinen ja 2-kerroksinen, joten kunnostettavaa 250-vuotiaassa vanhuksessa riittää.

Samoin pääsimme hämmästelemään japanilaisten vahvaa yhteishenkeä. Kun illalla kokoonnuimme leirinuotiolle grillaamaan, katselimme japanilaisten grillaustoimia suorastaan ihastellen. Grillaukseen saattoi osallistua yhtä aikaa 4-5 henkilöä. Jokaisella oli oma pikku osa-alueensa hoidettavana. Yksi kaatoi lihasiivut grilliritilälle, toinen jatkoi niiden kääntämistä, kolmas maustoi, neljäs haki alusvadin valmiille siivuille ja sitä rataa. Kaikki auttoivat toisiaan ja nauru raikasi. Jos tässä kohtaa ottaisi jälleen vertailukohdaksi Suomen, taitaa se usein mennä niin, että yksi hoitaa grillauksen ja muut kittaavat kaljaa ruokailupaikalla. 

Leirinuotiolla.

Tässäpä näitä piirteitä, jotka mielestäni pätevät yhtä hyvin myös amerikkalaisiin. Mutta hei, ensi kerralla taas postailua puhtaasti Amerikan maalta ja Ameriikan asioista. Siihen asti sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Japanilaisten autot näyttivät amerikkalaisten möhkäleiden jälkeen suorastaan naurettavan pienille. Useissa autoissa rengaskokokin oli niin mini, että tuntui miten niin pienillä renkailla voi edes ajaa! :-D