Amerikkalaisessa apteekissa, osa 2: omat ensikokemukseni

Sairastaminen ei ole kivaa, sairastipa sitten missä maassa tahansa. Täällä ulkomailla asuessa siihen vain tulee vielä yksi rasite lisää, jos ja kun joudut sairaudestasi jo muutenkin heikompikuntoisena selvittämään paikallisia käytäntöjä ja törmäämään ihmekiemuroihin. Minulle kävi näin, kun ensimmäisiä amerikkalaisia reseptilääkkeitäni menin ostamaan. Kyllä siinä suomalaisen apteekin selkeätä käytäntöä ja jouhevuutta ikävä tuli! 

Tässä siis apteekkipostaussarjani toinen osa, omista ensikokemuksistani.

Reseptilääkeosastolla

Minulla ei ollut etukäteen minkäänlaista haisua, kuinka täkäläisten apteekkien reseptilääkeosastolla toimitaan. Apteekissa, johon olin pyytänyt reseptini lääkärin sähköisesti toimittamaan, oli reseptilääkepuolella kolme eri nimellä varustettua luukkua! Niin, tai sitten luukulla ei ollut nimeä ollenkaan. Yksi luukku oli erillään ja kauempana muista luukuista, mutta sen takana avautui täsmälleen sama tila kuin muidenkin luukkujen takana. Tämä luukku ei ollut minkään niminen. What the heck?! Sitten oli pari kolme luukkua, joiden päällä luki "pick up" eli lääkkeiden noutoluukku ja sitten näiden vieressä, mutta eri seinustalla oli yksi "tapaa farmaseuttia" -luukku. Okei... 

Apteekin eri luukkuja. Kolmas, nimeämätön luukku ei näy tässä kuvassa sen ollessa niin erillään.

Kun menin paikalle, yllä olevan kuvan mukaista jonoa ei ollut. Niinpä haahuilin luukkujen edessä tyyliin heitänkö noppaa, mille luukulle pitäisi mennä. Nainen sinisessä työasussaan huikkasi tiskinsä takaa minut pick up -luukulle. Selitin asiani ja reseptiä alettiin nimelläni tietokoneelta etsimään. Niin, täällähän ei siis todellakaan käytetä henkilöiden sosiaaliturvatunnuksia apteekki- tai sairaala-asiakkaiden tunnistamisessa niin kuin Suomessa aina ja varmaan ikuisesti. Täällä käytetään ainoastaan nimeä ja syntymäaikaa. Syynä tähän on tosiasia, ettei läheskään kaikilla täällä ole sosiaaliturvatunnusta!

Nainen tavasi nimeni antamastani ajokortista moneen kertaan ja tarkisti syntymäajankin. Mitään reseptiä tiedoillani ei löytynyt. Vielä yksi uusi haku, mutta tuloksetta. Minä intin, että kyllä resepti juuri tähän kyseiseen apteekkiin tilattiin. Nainen sanoi, että nyt kannattaisi varmaan soittaa terveysasemalle ja varmistaa, että kyseessä on todella tämä apteekki. Poistuin tiskiltä.

Soitto terveysasemalle, josta varmistettiin, että kyllä, oikea apteekki on kyseessä. Ja että kuulemma joskus sähköisten reseptien kanssa vaan käy näin. Nii-in, olipa jännä juttu, että taas minun kohdalla tökkäsi. Terveysaseman asiakaspalvelija aikoi lähettää reseptin uudestaan, käski odottaa muutaman minuutin ja mennä sitten luukulle toistamiseen. Tällöin resepti olisi varmasti ehtinyt kirjautua järjestelmään. 

Odotin kierrellen apteekin lukuisia hyllyvälejä ja palasin luukkujen eteen. Nyt sitten edessä olikin kahdeksan henkilön jono. Odotin kiltisti totta kai vuoroani, vaikka kuumeinen hiki sai seisoskellessa olon tukalaksi ja heikoksi. Lopulta tuli vuoroni ja sama nimi- ja syntymäaikaruljanssi uudestaan. Taaskaan mitään ei löytynyt! Tällä kertaa tiskin takana oleva myyjä huomasi kuitenkin kysyä, että olenko tämän apteekin asiakkaana sattumoisin ensimmäistä kertaa. Sanoin olevani. Joo, no siinä tapauksessa sinun pitää mennä teknikon (technician) puheille, jotta hän saa ensimmäisen reseptisi ulos ja lisättyä tietosi järjestelmäämme. Minua palvellut myyjä ei voinut tehdä sitä tällä luukulla. Aha, just. Tämä teknikko oli siellä kolmannella, erillään sijaitsevalla luukulla, jonka päällä ei lukenut mitään opastetta. (Kysymys: Montako teknikkoa työskentelee suomalaisessa apteekissa?)

Menin teknikon luukulle. Taas kerran nimi- ja syntymäaikaruljanssi. Teknikollapa olikin jo printattuna noin A5-arkin kokoinen lappunen, ilmeisesti se kovasti kaivattu resepti. Osoitetiedot ja puhelinnumerot tarkistettiin, tietojen naputtelua tietokoneelle. Lopulta pyydettiin palaamaan odottamaan pick up -luukkujen eteen. Lääke olisi valmiina arviolta 15 minuutin kuluttua ja minua tultaisiin kutsumaan lääkkeiden noutoluukulle etunimelläni. Liekö tämä jokin henkilötietosuoja-asia täällä, ajattelin. Kaikki muutkin asiakkaat oltiin nimittäin kutsuttu ainoastaan heidän etunimellään noutamaan lääkkeitään. Onpa hienovaraista! 

Kun noin 15 minuuttia oli kulunut, minua ei suinkaan huikattu etunimeltä tiskin takaa, vaan kuulutettiin kaiuttimista siinä koko hemmetin kokoisessa apteekissa! Ja koko komealla nimellä! Että se siitä henkilötietosuojasta ja hienovaraisuudesta! Kuulutuksesta jäi epäselväksi, mille luukulle piti mennä. Mielestäni kehotettiin menemään "tapaa farmaseuttia" -luukulle. Menin siihen. Sanottiin, että olen väärällä luukulla ja piti mennä pick up -luukulle. Pick up -luukuilla ei kuitenkaan ollut ketään minua odottamassa niin kuin muiden lääkkeidensaajien kanssa oli käytäntönä ollut. Samaan aikaan minua kuulutettiin taas kaiuttimista niin, että apteekki raikasi! Että mulla meni hermo! Aloitin suomenkielisen astetta kipakamman sadattelun ukkokullalle, vaikka syytönhän se raukka tähän pomputteluun oli. Mitä hel***in toimintaa tämä oikein on?! 

Minut ohjattiin jonon päähän, mitä kenenkään muun lääkkeennoutajan ei tarvinnut tehdä. Jonossa ensimmäisenä ollut mies varmaan näki ja kuuli, että pian tuo luukulta toisella hyppyytetty nainen räjähtää käsiin ja päästi minut edelleen jonossa. Kiitin miestä kovasti, eikä hän ollut jonossa eteensä päästämisestä moksiskaan. Niin, ja sitten taas odotin, koska edelleenkään ketään ei ollut noutoluukuilla asiaani hoitamassa. En siis käsitä, miksi minua piti kuuluttaa koko nimelläni ja oikein kahteen kertaan, vaikka lääkkeenihän ei selvästikään ollut vielä edes valmis. Muiden kohdalla aina joku oli jo lääkkeiden kanssa odottamassa niiden hakijaa.

Lopulta tiskin taakse tuli myyjä. Nimi- ja syntymäaikaruljanssi. Tässä vaiheessa apteekin työntekijöillä tuli jo varmaan sukunimenikin korvista ulos. Olihan sitä tavattu jo aika monet kerrat. Tiedot löytyivät ja myyjä nouti lääkkeen takana sijaitsevalta pöydältä. Lääke oli jo sujautettu pieneen paperipussiin ja pussi nidottu kiinni. Mutta kas, kun lääkkeeni sisältämä suljettu paperipussi nostettiin tiskille, niin sitten taas odotettiin. Odotettiin, kunnes yksi henkilökunnan jäsenistä, joka ilmeisesti oli paikan ainoa farmaseutti valkoisine takkeineen, tuli kertomaan lääkkeen annostuksen ja mahdolliset sivuvaikutukset. Hänellä oli myös valta naputella lääkkeen hinta kassaan. Sitten farmaseutti poistui paikalta ja alkuperäinen myyjä jatkoi rahastuksen parissa. Että sellainen reilu tunti siinä sitten vierähti saada yksi 120 millilitran pullo lääkettä! Hintaa pullolle tuli alle viisi dollaria ja yhdet menetyt hermot.

Tässä se 120 ml:n pullo taikamönjää nyt sitten on. Jännä juttu muuten, että lääkkeiden kohdalla näytetään täälläkin käytettävän millilitroja ja tablettien esim. ibuprofeenin kohdalla milligrammoja. Ovatko siis amerikkalaiset joutuneet tässä antamaan periksi paunoistaan, unsseistaan, punsseistaan ja muista töttöröö-mittayksiköistään? ;-)

Poistuin tiskiltä ja kiitin vielä kohteliaasti uudestaan miestä, joka päästi minut edelleen jonossa. Maksoimme muut ostokset vielä tavaratalon toiselle kassalle ja lähdimme lääkkeeni kanssa vihdoin ja viimein ulos apteekista. Apteekissa vierähti siis aikaa enemmän kuin terveysaseman päivystyksessä lääkärikäynnissä! Käsittämätöntä touhua!

Juttelevat järjestelmät? 

Mietin sitten jälkeenpäin, että onkohan täällä apteekkiketjuilla yhtenäiset järjestelmät eri toimipisteiden kesken vai ei. Eli jos seuraavan kerran menen saman ketjun, mutta naapurikorttelissa sijaitsevaan apteekkiin, niin joudunko taas menemään tämän mystisen teknikon kautta, jotta tietoni saadaan järjestelmistä näkymään. Vai löytyvätkö tietoni nyt naapuriapteekista automaattisesti? Pahoin pelkään. Ja oletan, ettei tiedot ainakaan välity apteekkiketjulta toiselle. Jo sekin, että sähköinen resepti tilataan tiettyyn apteekin toimipisteeseen, eikä vain tiettyyn apteekkiketjuun taitaa kertoa, etteivät järjestelmät keskustele eri toimipisteiden välillä. No, eipä ne järjestelmät tunnu keskustelevan aina viiden miljoonan asukkaan Suomessakaan, joten ei kai voi olettaa niiden keskustelevan yli 300 miljoonan asukkaan Yhdysvalloissa.

Tässä taisi nyt siis käydä niin, että tässä tuli valittua tämä yksi ja sama apteekki vakiopaikaksi. Ettei taas pidä mennä teknikon kautta. No, ainakin tunnen tämän apteekin joka ikisen luukun jo läpikotaisin, olipa yläpuolella opastekylttiä eli ei.

Walgreens-apteekin mottona on "At the corner of happy and healthy". Jaa-a. En minä kyllä kovin onnellisena, enkä terveenäkään sieltä poistunut. Verenpaineetkin oli varmaan tapissa.

Loppuhuipennus

Ja ettepä arvaa! Nythän kävi sitten niin, että tulevaa häämatkaamme varten saamme lavantautisuojan, joka otetaankin kuurina suun kautta tabletteina, ei piikkinä. Tämä vaatii totta kai lääkkeiden määräyksen reseptillä. Näin ollen voin postaukseni loppuhuipennuksena kertoa, että pääsemme heti tällä viikolla käymään apteekissa uudestaan! Kyllä taas riemu repeää. Minulle on kyseessä toinen amerikkalaisen reseptilääkkeen nouto, mutta ukkokullalle ensimmäinen. Pitänee pakata eväsleivät reppuun mukaan, jotta jaksamme taas luukulta toiselle hyppyytystä. Alankin tästä seuraavaksi käärimään leipiä voipaperiin ja sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Jos ei ala pariin viikkoon kuulua uutta postausta, olemme jääneet ikuiseen luuppiin amerikkalaisessa apteekissa. 

Mikä amerikkalaista ja japanilaista yhdistää?

Lomamme huikea Japani-osuus on nyt takana. Viime kerralla kirjoittelin, mikä yksi selkeä ero amerikkalaisissa ja japanilaisissa on. Nyt en malta olla tuomatta esiin myös piirteitä, jotka näitä kansoja yhdistää.

Tunnelmakuvaa japanilaisesta maalaismaisemasta. Riisipeltoja ilta-auringossa.

Ystävällisyys

Aivan kuten amerikkalaiset, myös japanilaiset ovat suorastaan ylitsevuotavan ystävällisiä. Olkoonkin tuo amerikkalaisten ystävällisyys sitten enemmän tai vähemmän päälle liimattua, ainakin jos kyseessä ovat toisilleen entuudestaan tuntemattomat henkilöt, mutta suomalaiseen mörököllikulttuuriin tottuneelle tällainen ystävällisyys ja kohteliaisuus pistävät aina silmään. Joskus suorastaan hämmentävät. No joo, kyllähän nyt Suomessakin aina silloin tällöin saa erinomaisen ystävällistä kohtelua, mutta kyllä harmillisen usein on sitä pelkkää murahteluakin. 

Japanilaisessa pienessä maalaiskaupungissa oli tällainen American drug -kauppa. Mitäköhän tuotteita siellä mahdettiin myydä? 

Kerronpa tästä ystävällisyydestä pari esimerkkiä. Japanilaiset kiittävät asiakkaitaan ja samanaikaisesti kumartavat heille keskimäärin ehkä noin viisi kertaa! Tätä tapahtuu sekä tavatessa tai kun ollaan sanomassa hei heit. Yksi mainio tapaus tästä tuli esiin jo lentokenttäbussissa. Apupojat, joiden tehtävänä on nostaa bussimatkustajien laukkuja kyytiin ja ohjata jonoja, kumarsivat jalkakäytävällä bussille ja sen matkustajille bussin lähtiessä liikkeelle. (Ja kyllä, Japanissa on työntekijöitä jonojen ohjaustakin varten ja jonoillehan on usein maalattu maahan omat tarkat paikkansa: rivi 1, rivi 2, jne.). 

Samoin bussikuski, joka nousi kyytiin viimeisenä, kumarsi ensin bussin edessä käytävällä kyydittävilleen ja istahti vasta sen jälkeen rattinsa taakse. Enpä vain ole nähnyt Oulun Koskilinjojen bussien kuskeilta vastaavaa! Ja jos joku päivä oululainen bussikuski näin sattuisi tekemään, niin kyllähän sitä poloista kieroon katsottaisiin. :-)

Myös hotellien vastaanottovirkailijat tulivat kumartamaan sulkeutuvien hissinovien eteen, kun olit kirjautunut ulos hotellista. Kyllä tällainen tuhanteen kertaan kiittely ja pokkailu saa suomalaisen hämilleen, ei sille mitään voi. Ja kummasti sitä alkaa itse pokkaamaan näissä tilanteissa takaisin. :-)

Myös japanilaiset tykkäävät kissoista. Kuva Tokion yhdestä puistosta ja sen puistokissasta. Kissa majaili puistossa jo kaksi vuotta sitten ja näyttää olevan koko kansan lemmikki.

Japanilaisten ystävällisyys putkahtaa esiin myös korostuneena auttamishaluna. Jos olit kadunkulmauksessa tai Tokion metro- tai juna-asemien maanalaisissa labyrinteissä hetkenkin eksyneen näköisenä, ei mennyt kauaakaan, kun japanilainen tuli kysymään, mitä etsitte ja opasti oikeaan suuntaan tai oikealle asemalaiturille. Opasti, vaikka englantinsa ontuisikin. Kyllä tuollainen apu vain turistin mieltä lämmittää. Suomalainenhan pelkäisi vastaavassa tilanteessa tekevänsä englannin kielessä kielioppivirheen ja jättää apunsa ihan vain varmuuden vuoksi tarjoamatta. ;-)

Tokion metroissa on miljoonia ja miljoonia käyttäjiä päivittäin. Opastekylteistä huolimatta voi ihmisvilinän keskellä olla paikallisen apu joskus turistille tarpeen.

Yhteen hiileen puhaltaminen

Toinen seikka, joka amerikkalaisia ja japanilaisia kovasti yhdistää, ovat yhteen hiileen puhaltamisen henki ja vapaaehtoistyö. Kerroinkin teille amerikkalaisten vapaaehtoistyöhalukkuudesta jo postauksessani kalifornialaisten vapaa-ajasta. Voit halutessasi virkistää muistiasi ja lukaista sen tästä.

Pääsimme seuraamaan japanilaisten vapaaehtoistyötä varsin autenttisessa tilanteessa. Japanissa asuvalla suomalaisystävällämme on Japanin maaseudulla "mökki" ja hän järjesti mökillään viikonlopputalkoot paikan kunnostamiseksi. Menimme mukaan talkoisiin. Paikalle tuli myös mökinomistajan paikallisia kavereita.

Koska mökki on 250 vuotta vanha perinnetalo, myös sen kunnostus tehdään perinteitä vaalien ja jopa ikiaikaisia menetelmiä käyttäen. Näitä toimenpiteitä varten oli mökin kunnostuksesta pääsuunnitteluvastuun ottanut japanilainen arkkitehti kontaktoinut paikallista rakennusperinteiden yhdistystä ja sieltähän tulla tupsahti vapaaehtoistyövoimaa yllin kyllin. Väkimäärä taisi yllättää talkoiden järjestäjänkin, niin suosituksi mökkitalkoot muodostuivat.

Ystävämme "mökki" on 500-neliöinen ja 2-kerroksinen, joten kunnostettavaa 250-vuotiaassa vanhuksessa riittää.

Samoin pääsimme hämmästelemään japanilaisten vahvaa yhteishenkeä. Kun illalla kokoonnuimme leirinuotiolle grillaamaan, katselimme japanilaisten grillaustoimia suorastaan ihastellen. Grillaukseen saattoi osallistua yhtä aikaa 4-5 henkilöä. Jokaisella oli oma pikku osa-alueensa hoidettavana. Yksi kaatoi lihasiivut grilliritilälle, toinen jatkoi niiden kääntämistä, kolmas maustoi, neljäs haki alusvadin valmiille siivuille ja sitä rataa. Kaikki auttoivat toisiaan ja nauru raikasi. Jos tässä kohtaa ottaisi jälleen vertailukohdaksi Suomen, taitaa se usein mennä niin, että yksi hoitaa grillauksen ja muut kittaavat kaljaa ruokailupaikalla. 

Leirinuotiolla.

Tässäpä näitä piirteitä, jotka mielestäni pätevät yhtä hyvin myös amerikkalaisiin. Mutta hei, ensi kerralla taas postailua puhtaasti Amerikan maalta ja Ameriikan asioista. Siihen asti sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Japanilaisten autot näyttivät amerikkalaisten möhkäleiden jälkeen suorastaan naurettavan pienille. Useissa autoissa rengaskokokin oli niin mini, että tuntui miten niin pienillä renkailla voi edes ajaa! :-D

Apua! Mistä minä nyt suomalaisen folkloren tähän hätään keksin?

Apua, auttakkee! No joo tiedän, ei tämä ole ensimmäisen luokan ongelma, mutta ajattelin, että voisin saada teiltä lukijani hyviä vinkkejä pieneen pulmaani.

Taustaa

Olen käynyt zumbatunneilla, joita vetää arabi nainen. Hän toimii yksityisyrittäjänä vetäen tunteja melko pienessä salissa, joten myös ryhmän koko on mukavan pieni ja tunneilla on kiva, lämminhenkinen tunnelma. Nyt zumbaopettajani haluaa lisätä zumbatuntiensa ohjelmaan yhden kappaleen myös Suomesta. Hän toimii kuulema aina näin, kun saa ryhmäänsä mukaan uuden kansalaisuuden. Ja nyt tähän maksimissaan 20 henkilön, varsin monikulttuuriseen zumbaryhmään tulin minä, suomalainen.

Zumbasali.

Suomi-kappaleen hakua

Ohjaaja oli yrittänyt jo hakea suomalaisia kappaleita iTunesista, muttei kuulema ollut oikein löytänyt. Ainoa, joka oli tullut eteen oli "Käki kukkuu kuusikossa" saksaksi laulettuna. Että mikä? Opettaja soitti sen ryhmällemme ja katsoi toiveikkaana minua. Kappale ei edes kuulostanut suomalaiselle, ainakin täysin tuntematon itselleni, eikä varmasti mitenkään kuuluisa. Vieressäni zumbaileva saksalainen kurtisti myös kulmiaan, sillä laulu laulettiin tosiaankin saksaksi. 

Myöhemmin sitten hoksasin, että opettaja oli yrittänyt löytää suomalaista laulua, mutta hakusanansa oli todennäköisesti kirjoitettu saksaksi. Opettaja on nimittäin erittäin kiinnostunut kielistä, puhuu itse viittä eri kieltä ja on kysynyt minulta ainakin neljä kertaa kuinka 'Finnish' lausutaan ja kirjoitetaan. Kuitenkin lopulta hän aina vääntää sen joksikin ch-päätteiseksi versioksi. Ja niin oli varmaan tehnyt nytkin hakiessaan suomalaista kappaletta.

Koska opettaja ei ollut parempaakaan laulua löytänyt, hän kääntyi sitten minun puoleeni ja pyysi minua suosittelemaan jotakin suomalaista folklorekappaletta. Apua! Siis ajatukseni suttasi täysin tyhjää! Mitään ei tullut yhtäkkiä mieleeni! Ei kerta kaikkiaan yhtikäs mitään. Kyse on suomalaisesta kansanperinteestä ja minulla on ajatuskäyrä pelkkää suoraa viivaa! No, onneksi ohjaaja sanoi, ettei tällä olisi kovin kiire ja nimenomaan jos haluan, voisin hänelle jonkin biisivinkin antaa. Pakko ei siis ole, mutta olisihan se kohteliasta kun toinen kerran kysyy. Ja tähän ottaisin nyt mielelläni vinkkejä teiltä vastaan. 

Kappaleen siis pitäisi olla:

1) laulettu suomeksi
2) olla suomalaista kansanperinnettä
3) sopia tietenkin zumbatunnille, joko tanssittavaksi tai loppuvenyttelyjen taustamusiikiksi
ja
4) löytyä iTunesista.

Onhan siinä vaatimuslistaa ihan riittämiin. Ja kun minä vielä yritin kaivaa tarkennuksia, että millaisen kappaleen ohjaaja haluaisi, niin hän sanoi, että sellaisen kivan ja iloisen, johon olisi mukava tehdä uusi koreografia. Kyllähän sinä tiedät! Esimerkkinä hän vielä kertoi, että jos hän tuo tunnille vaikkapa irlantilaista kansantanssia tai venäläistä Ka-Ka-Kalinka-meininkiä, niin kaikki ryhmässä tykkäävät ja lähtevät heti mukaan. Nii-in. Laitapa siihen huippumelankolinen suomihitti perään soimaan. "Eldankajärven jääääää... on taakse jäänyttä elämäääääää...." Eiiiiiii! Loppuu se zumbatossu nousemasta, veikkaan. Niinpä kappaleelle olisi vielä yhtenä, muttei suinkaan vähäisimpänä lisävaatimuksena:

5) olla iloinen. 

Suomesta tuodut, jo kovia kokeneet zumbatossuni.

Tanssiaskeleet

Seuraavaksi ohjaaja kysyi minulta, että millaisia askelia meidän kansantansseihin kuuluu. Mikä olisi suomalaisen kansantanssin ominaispiirre ja muistuttaako se esimerkiksi saksalaisten tansseja? Voi hyvänen aika. Kyllähän minä ala-asteella jonkin aikaa tanhuakin harrastin, mutta en muista niistä ajoista muuta kuin, että yhden kappaleen nimi oli Kikapoo ja opettajamme valkoisissa collegehousuissa oli takamuksessa reikä. No, näytin minä hänelle miltä humppa ja polkka näyttävät. Saisi edes vähän suuntaa, miltä Suomessa kansanperinteenä tanssittavat tanssit näyttävät. Sanoi sen muistuttavan venäläistä menoa.

No sittenhän minä muistin suomalaisen tangon ja yritin vähän imitoida sitäkin. Kerroin, että meillä on vuosittain oma tangolaulukilpailunsakin ja osa kansasta on oikein tangofaneja. Siihen opettaja sanoi silmät lautasen kokoisina: "Really?" Oli yllättäen kuullut vain argentiinalaisesta tangosta tähän mennessä. :-)

Muisti palailee pätkittäin

Kotimatkalla sitten alkoi joitakin suomalaisia kappaleita palailla mieleeni. Voi hyvät hyssykät! Ensimmäisenä mieleeni putkahti Jukka Kuoppamäen Sininen ja valkoinen. Ei, ei ja vielä kerran ei. Ei sen tahtiin voi zumbata! No sitten se suomalainen tango! Mutta apua, kaikki kappaleet, jotka tältä saralta tulivat mieleen, olivat perisuomalaiseen tyyliin todella melankolisia. Ei sellaistakaan voi ottaa. Porukkahan nukahtaa ja tiedä vielä vaikka aktiivisimmat zumbaajat menevät ja masentuvat, jos kappaletta soitetaan heille pari kolmekin kertaa viikossa heidän zumbatunneillaaan. Ottaen tässä nimittäin huomioon, että ryhmä on kulttuuriensa puolesta todellakin monenkirjava, aivan kuin läpileikkaus Piilaaksosta, ja mukana on kansalaisuuksia niin hilpeästä Bollywood-maailmasta kuin lanteita keinuttavasta Latinalaisesta Amerikastakin. Ei sellaisiin iloittelumusiikkeihin tottuneille viitsisi mitään suomalaisia apatiajollotuksia soittaa.

Toinen kuva zumbasalista.

Ukkokullan kuumat vinkit

Kerroin illalla ukkokullallenikin tästä pienestä päänvaivastani. Ukkokulta ehdotti välittömästi Jaakko Teppoa. Purskahdin nauruun. Ei, ei ja ei. Varmaan se Pam-Pam-Pam-Pam-Pamela -kohta laulussa vaatisi sitten hiukan tarinaa taustalleen ja selittelyä, mistä kappale kertoo. Ettei siis kyseessä ole mikään Lapin erämaihin sijoittuva ammuskelukohtaus. No Jaakko Tepon Hilma ja Onni -kappaleessa on kyllä ihan kaunis sävel, mutta siinäkin on vähän surullinen tarina aukaistavaksi. Mutta hei, sitäkin pahempi olisi laittaa itse Jaakko Teppo sen laulun videosta ohjaajalle näytille! Suoraan sanoen, se näky kun ei oikein imartele suomalaista miestä. Jaakko Tepon Hilma ja Onni -videon voit katsoa muistin virkistykseksi täältä. 

Toinen ukkokullan ehdotus oli M. A. Numminen. No, Nummisellahan olisi ihan rempseitäkin kipaleita, mutta säikäyttääkö se ääni sitten... :-) Ja onko näistä kumpikaan luokiteltavissa suomalaiseksi folkloreksi? Eipä kai.

Letkis 

Mutta hei, sitten sain idean! Entäpä letkajenkka sitten? Kuuntelin kappaleen YouTubesta. Ja kappas, itse asiassa Katri Helenan Letkis-kappaleessa lauletaan:

"Letkis, tanssi nuorison. Letkis, maailmalla on. Lentää valtameren taa, siellä Letkis on se, joka valloittaa."

Mahtavat naurut tuosta sain, mutta tuo sanoitushan nyt ainakin vähän niin kuin osuis ja uppois tähän hakemaani tilanteeseen. :-D Olisiko tästä siis zumbaryhmään kipale vietäväksi, mitä luulet? Letkikseenhän olisi valmiit askeleet ja koreografiatkin! No, en tiedä mitä ujoimmista kulttuureista tulevat tykkäisivät letkassa ja toisten ihmisten kanssa kosketuksissa tanssimisesta, mutta se on sitten onneksi ohjaajan murhe miettiä, ei minun. Katri Helenan version Letkiksestä voit kuunnella tästä.   

Lisää ideoita, mutta...

Parin yön nukkumisen jälkeen sain vihdoin ensimmäisen, kirkkaasti kansanperinteeseemme kuuluvan ajatuksen: Eino Leino. Ja hänen runoihinsa perustuvat kappaleet kuten Nocturne tai Ja vuodet ne käy. Jälkimmäinen noista olisi itseasiassa nopeahko valssi, joten sitä voisi kenties harkita. Ensimmäinen, ja aika moni muukin Eino Leinon teksteihin perustuva kappale sopisi korkeintaan zumbatunnin loppuveneyttelyihin hitautensa puolesta. Vaka vanha Väinämöinen menee samaan laatikkoon. Hidasta ja laahaavaa, kaikki tyynni. Valitettavasti.

Herätykset

Herätys numero 1 tässä koko kuviossahan on ollut se, etten saanut ensin yhtään mitään suomalaisesta kansanperinteestä mieleeni. Herätys numero 2 se, että sitten kun sain, kaikki oli melankolista ja apaattista. Onko vika ainoastaan minussa vai onko Suomen kansanperinteen tila iloisuutensa puolesta todellakin näin kehno? Onko kaikki mollivoittoista?

Duuri-kissa ja duuria tässä nyt kaivataan.

Loppupohdinnat

Niin. Tässä nyt olisi erinomainen mahdollisuus viedä Suomi-kuvaa sekä zumbaohjaajani että muiden zumbaryhmäläisten kansalaisuuksien tietoon. Mutta minkäslaista sitä veisi? Itselleni mieleen tulevat pääasiasssa vain hitaat ja melankoliset kappaleet ja sitten tuo Letkis. Olisi ihan kiva, jos kappale olisi iloinen sekä luonteeltaan (ja videoltaankin) sellainen, ettei tarvitsisi hävetä kun se vaikkapa Gangnam Style -kappaleen jälkeen pamautetaan zumbasalissa soimaan. Jään odottelemaan ehdotuksianne, millaisen kappaleen voisin ohjaajalleni ehdottaa. 

Nyt sanon hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!


PS. Zumbaryhmässä on mukana yksi kolumbialainenkin tyttö. Hänen takalistonsa liikehdintä on jotakin ihan käsittämätöntä! Sillä tytöllä lanne liikkuu kymmenen kertaa siinä ajassa kun meillä muilla ryhmäläisillä vain kerran. Niinpä olen tullut lakonisesti tulokseen: yksi ylimääräinen nivel. Hänellä täytyy olla lantionsa alueella yksi ylimääräinen nivel. Ei se muuten olisi mahdollista. ;-)