Onko piilaaksolainen onnellinen?

Työaikani ovat nyt kesällä vaihtuneet iltavuoroista aamu- ja päivätöiksi. Niinpä olen "päässyt" minäkin jo nauttimaan piilaaksolaisista työmatkaruuhkista. Ruuhkat toki ovat olleet tuttuja jo ennestäänkin, mutta nyt olen ollut työmatkalainen minäkin ja aikataulu tahtoo painaa päälle ainakin aamuisin. 

Liikennettä piisaa 24/7. Kuvanottohetkellä moottoritiellä oli vielä hyvinkin väljää.

Kuinka tämä postaus syntyi?

Kiropraktikkoni antoi minulle jo keväällä yhden venyttävän harjoitteen ja käski tehdä sitä aina, kun olen auton ratissa liikennevaloissa odottamassa liikkeellelähtöä. Kun hän ohjeistettuaan näki yllättyneen ilmeeni hän jatkoi, että älä huoli, ei täällä kukaan katso mitä toiset autoissaan puuhaavat. Ja niin tilanne täällä kyllä onkin. Ei ketään kiinnosta, jos meikkaat, syöt eväitä tai lakkaat kynsiä punaisen liikennevalon palaessa. 

Mutta minä tein poikkeuksen. Nimittäin niihin aikoihin, kun lähdin näitä työmatkojani Piilaakson aamuruuhkissa ajelemaan, oltiin vastikään julkaistu jälleen kerran yksi onnellisuustilasto. Suomi keikkui tilaston kärjessä. Tämä sai minut miettimään, näyttävätkö piilaaksolaiset onnellisilta. Niinpä olen hiukan salaa seurannut muita autoilijoita rattini takaa ja olen yrittänyt päätellä heidän yleisilmeistään, ovatko he onnellisia vai eivät. Mitkä tekijät mahdollisesti vaikuttavat piilaaksolaisten onnellisuuteen tai onnettomuuteen? Tässä postauksessa siis hiukan aamuruuhkassa ja auton ratissa käymääni ajatuksenjuoksua.

Yleisilme positiivinen

Valtaosa autoilijoista näyttää kasvoiltaan positiivisilta. Jokaisena aamuna on paistanut aurinko, joten se edesauttanee myös aurinkoisia ilmeitä. Toisin voisi olla sadeilman vallitessa. Aurinkoisen sään vaikutus positiiviseen yleisilmeeseen sai minut miettimään vastaavan seurannan tekoa Suomessa. Marraskuussa ja kesä-heinäkuussa suomalaisautoilijoiden ilmeissä mahtaa olla selkeä ero. Ainakaan oma naamani ei tasan tarkkaan näytä yhtä hilpeälle marraskuisena ja heinäkuisena aamuna. 

Mitkä muut tekijät voivat vaikuttaa piilaaksolaisten onnellisuuteen? Joku on varmasti päässyt täällä unelmiensa työpaikkaan, teknologiakehityksen kärkikahinoihin, ja tuntee olevansa matkalla uransa huipulle. Tai ehkäpä on jo siellä. Ja huipulta näkee aina pitkälle. Omalla työllä on merkitystä, kun tulokset saavuttavat päivänvalon ja niistä kirjoitetaan kansainvälisiä medioita myöten. Piilaaksossa sitä ja Piilaaksossa myös tätä. Tunne "minäkin olin kehittämässä tuota uutuustuotetta" saa ponnistelemaan jatkossakin.

Toinen on ehkä onnistunut juuri tekemään unelmiensa asuntokaupat. Näillä markkinoilla se vaatii todella paksua lompakkoa sekä taivaankannen oikeaa asentoa. Muutoin upporikkaat kiinalaiset tekevät nenän edessäsi käteiskaupan tarjoten reilusti yli pyyntihinnan ja jäät nuolemaan näppejäsi. 

Entäpä tuo nuori latinomies sitten. Hän on selvästi ostanut unelmiensa auton. Hänen hymynsä on leveä ja suupielensä ovat kohonneet kattoon asti. Paitsi ettei hänen autossaan ole kattoa. Unelma-autonsa näyttäisi olevan avo-Mustang. Työmatkansa näyttäisi taittuvan iloisissa merkeissä.

Varjostavat seikat

Mutta sitten näen liikenteessä heitäkin, joiden ilmeistä paistavat huolet ja murheellisuus. Mitkä mahtavat olla ne piilaaksolaiset tekijät, jotka painavat mieltä matalaksi?  

Piilaaksossa useiden oleskelua leimaa tietty väliaikaisuus tai määräaikaisuus. Jotkut ovat tulleet tietyn kestoiselle työkomennukselle. Myös viisumikuviot muistuttavat tänne muuttaneita ainakin alkuaikoina, että kyseessä on vain määräaikainen lupa olla maassa. Joillakin häämöttää kalenterissa jo viisuminsa päättymispäivä. Jos uutta viisumia ei heru, tai se ei tipahda syliin ajallaan, on maasta poistuminen pakollista. On jätettävä taakse nykyinen työpaikka ja kaikki tämä, tykkäsi tai ei. Joillakin kenties Green Card -prosessi on venynyt ja tämä tuo oman tuskansa. Odottavan aika on pitkä ja tulevaisuuden suunnitelmista täytyy löytyä versiot A, B ja C. Laittomasti maassa olevien tilanne on toki sitten jo oma lukunsa. Heidän onnellisuuteen ja onnettomuuteen vaikuttavia tekijöitä en lähde tässä postauksessa ruotimaan. 

Nuorillehan väliaikaisuus voi olla vielä seikkailua. Elämänjanoa, eikä asettumisesta aloilleen tarvitse ottaa niskalenkkiä. Perheellisille väliaikaisuus voi olla raastavaakin. Missä on koti? Mikä tuntuu kodille, jos tiedossa on, että täällä vietetään vain vuosi tai kaksi? Lisäksi kaikkihan eivät ole syystä tai toisesta muuttaneet Piilaaksoon perheinä, vaan osa perheestä on jäänyt omaan kotimaahansa. Pitkät välimatkat ja aikaerot rakkaimpiin tuovat ikävää kuilua. 

Lähes kaikkien hartioita täällä painaa myös paikallisten asumiskustannusten jatkuva nousu. Jotkut joutuvat tekemään kahta tai kolmea työtä kyetäkseen maksamaan vuokransa. Tällöin yhteinen aika perheen kanssa jää vähäiseksi. Jotkut taas joutuvat muuttamaan vuoden välein, jos ja kun rahat eivät riitä vuotuiseen vuokrankorotukseen. Muutto ei täällä ole pelkkä muutto. Edullisemmat vuokra-asunnot ovat tyypillisesti aina vain kauempana laaksosta, mikä tietää monille työmatkan pidentymistä. Lisää ruuhkissa ajamista tai junassa istumista. Lapsiperheille muutto tuo usein mukanaan myös lasten koulun vaihtumisen ja tätä myötä kaveripiirin muuttumisen. 

Mutta katsopas tuota aasialaismiestä! Hänhän on onnensa kukkuloilla. Hän lepertelee takapenkillä touhuavalle tyttärelleen. Lepertely vaikuttaa miehen ajotyyliinkin. Vauhtinsa on mateleva, aivan liian mateleva piilaaksolaiseen iltapäiväruuhkaan. Harmi kyllä, hän ei myöskään näytä seuraavan liikenteen kulkua tarkasti. Ohitan hänet ensimmäisen tilaisuuden tullen, sillä minä haluan kotiin vielä tämän päivän aikana!

Matkalla töistä kotiin, matelua. Niin matelua, että ehti kuvankin takana olevasta jonosta ottamaan.

Tällaisia ajatuksia ratin takaa. Huomenna koittaa jälleen arki ja maanantai ja työmatkani taitaa taittua taas ihmisten kuvitteellisia elämäntilanteita pohtien. Ihan kivaa ajanvietettä stop and go -liikenteeseen. Nyt on aika sanoa taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Häveliäisyydestä amerikkalaisessa lääkärissä

Loukkasin tässä jokin aika sitten selkäni urheillessa. Koska sama vaiva oli ollut riesanani aiemminkin, ja tuolloin ilman urheilusuorituksia, päätin nyt lopultakin ottaa selville vaivani aiheuttajan. Selkäni röntgenkuvattiin ja siitäpä muistui mieleeni tämänkertainen postausaihe. Tästä aiheesta minun on ollut tarkoitus kirjoittaa jo aikaisemmin, nimittäin häveliäisyydestä amerikkalaisilla lääkärikäynneillä. Se on minusta jotenkin niin kummallista, että ihmettelenpä asiaa teillekin tänne blogiin.

Tässä olen menossa röntgenkuvaukseen perinteinen amerikkalainen sairaalakaapu päälläni. Kaapu on selkäpuolelta avoin. Kaavun käytöstä lisää tässä postauksessa. 

Ensin kuitenkin hiukan käytännöstä, joka minua amerikkalaisilla lääkärikäynneillä tahtoo aina hätkähdyttää. Eli tapa, jonka suomalaisena koen täällä hiukan vaivaannuttavaksi:

Suomalaisena säpsähtää

Potilasvastaanotossa kysytään usein syntymäaika. Tämä tapahtuu yleensä vastaanottotiskillä, jonka ympärillä kaikki muut jo ilmoittautuneet potilaat odottavat vuoroaan. Tilanteessa ei siis ole minkäänlaista intimiteettisuojaa, joten aina minä tämän syntymäaikakysymyksen kohdalla hiukan hätkähdän. Samalla tavalla syntymäaikaa kysytään kaikkien kuullen aina myös verikokeita otettaessa laboratoriossa. Tällä varmistetaan, että potilas on oikea ja otettavat kokeet täsmäävät. Laboratoriossa viereisillä potilaspaikoilla istuu aina muitakin potilaita sekä heidän verikokeidensa ottajat, joten jälleen kerran potilaan syntymäaika tuntuu olevan "vapaata riistaa". 

Jotenkin sitä suomalaisena ajattelee pinttyneellä tavalla, ettei haluaisi toitottaa omaa syntymäaikaansa kaikelle kansalle jossakin terveysaseman aulassa tai verikoelaboratoriossa. Suomessa oman syntymäaikansa liittää niin vahvasti varjeltavaan sosiaaliturvatunnukseen, mutta täällä sen sijaan syntymäajalla ja sosiaaliturvatunnuksella ei ole mitään yhteyttä keskenään. Kaikilla täällä asuvilla ei edes ole sosiaaliturvatunnusta ja itsekinhän kuuluin tähän joukkoon reilusti yli vuoden ajan. Niinpä syntymäajalla ei Yhdysvalloissa ole vastaavaa merkitystä tietoturvanäkökulmasta kuin Suomessa, joten hätkähtämiseni on jokseenkin turhaa. Ja heh, toisekseen on vain hyvä, että minullakin on paikallisittain katsottuna ulkomaalainen ja vaikea nimi. Jos siis joku sattuisi syntymäaikani saamaankin, niin nimi menisi takuulla ensiyrittämällä väärin.

Usein tunnistus potilasvastaanotolla tapahtuu myös puhelinnumerolla, mikä taas suomalaisena tuntuu ihan turvalliselle antaa jopa terveysaseman aulassa. Näin kävi viimeksi, kun kävin mainitsemissani röntgenkuvissa. Minulta ei kysytty nimeä, eikä syntymäaikaa, vaan nimenomaan puhelinnumero, jonka avulla lääkärin kirjoittama lähete koneelta etsittiin. Ja totta, onhan puhelinnumerokin täysin yksilöivä tieto.

Mutta seuraavaksi siihen häveliäisyyteen, jota suomalaisena jaksan täällä ihmetellä:

Kummallinen häveliäisyys, lääkärissä!

Tämä häveliäisyysasia muistui jälleen kerran mieleeni, kun röntgenkuvaukseen mennessä minua kehoitettiin pukemaan tuo ensimmäisessä kuvassa näkyvä potilaskaapu ylleni. Jos ja kun lääkäri täällä on aikeissa tehdä sinulle jonkinlaisia tutkimuksia, niin sitä ennen potilaalle annetaan puettavaksi tuollainen samanlainen kaapu päälle. Ja kun potilas riisuu ja vaihtaa ylleen kaavun, kaikki hoitajat ja lääkärit poistuvat huoneesta siksi ajaksi. Potilaan alastomuutta siis mielestäni jotenkin aivan ylivarjellaan. Suomessahan homma menee niin, että housut tai paita otetaan pois lääkärin edessä ja that's it! Minusta tämä amerikkalainen käytäntö on jotenkin niin käsittämätön, jopa huvittava, koska eikö juuri lääkärin jos kenen tulisi ammatissaan tutkia ja tästä syystä luonnollisesti myös nähdä alastomia tai puolialastomia ihmisvartaloita!

Viimeksi minulle siis puetutettiin tuo kaapu ylle, kun menin röntgenkuvaukseen. Kaapu ohjeistettiin vaihtamaan yksityisessä pukukopissa. Röntgenkuvat otettiin kaapu päällä. Toinen mainio, elävästi muistamani esimerkki kaaputilanteesta on parin vuoden takaa lääkärintarkastuksesta, joka vaadittiin Green Card -anomuksia varten. Tuolloin jälleen hoitaja valmisteli minua lääkärin tapaamiseen lääkärin vastaanottohuoneessa, antoi minulle kaavun puettavaksi, poistui huoneesta ja palasi vasta, kun olin saanut kaavun vaihdetuksi. Lääkärintarkastukseen kuului yhtenä osana jokin ihmeellinen (ja täysin turhalta tuntuva) vatsan alueen tutkinta. Tutkimus suoritettiin niin, että minä makasin selälläni hoitopöydällä ja lääkäri tunnusteli ja paineli vatsaa päältä. Ja huomatkaa, vaikka minä olin vaihtanut sen kaavun päälleni näitä tutkimuksia varten, niin lääkäri ujutti kätensä vain kaavun reunoilta kaavun alle, ettei vaan vilaustakaan paljaasta ihosta päässyt lääkärille näkymään. Kyllä minua huvitti silloin ja huvittaa edelleen, kun tapausta muistelen. Lääkärihän olisi siis päässyt tekemään aivan saman "sokkotutkimuksen" ilman tuota kaapuakin, kun olisi vastaavalla tavalla ujuttanut kätensä vain paitani alle. Voi hyvät hyssykät sentään!

Muutoinkin alastomuus tuntuu amerikkalaisille olevan melkoinen tabu. Jos esimerkiksi perhe viettää päivää uimarannalla ja lapselle pitäisi vaihtaa uima-asu, niin vaikka kyseessä olisi aivan pieni lapsi, niin siinäkin tapauksessa paljaan pepun näkymistä estellään yli kaiken. Uima-asu mennään joko vaihtamaan rannan vessa- tai suihkutiloihin, tai jos vaihto tehdään rannalla, niin näköesteeksi laitetaan kyllä kaiken maailman viritykset. Tämä tuntuu suomalaisen silmin aika uskomattomalle, kun Suomessa on tottunut tietenkin saunomiseenkin, mutta paljaspeppuinen pikku taapero suomalaisella uimarannalla nyt ei tosiaankaan olisi mikään harvinainen, eikä ainakaan pöyristyttävä näky. Joka tapauksessa samankaltainen alastomuuden välttely ja häveliäisyys nimenomaan lääkärin vastaanotolla on minusta jotakin niin outoa, etten ole vielä tähän mennessä sitä tässä maassa oikein käsittänyt.

Muitakin tuon sairaalakaavun kanssa tehtyjä tutkimustapauksia minulla on, mutta jotta en nyt avaisi koko terveydentilaani ja sairaushistoriaani julki, jätän muut kerrat postaukseni ulkopuolelle. Toki nämä Kaliforniassa tapahtuneet lääkärissäkäyntikokemukset ovat kohdallani olleita yksittäistapauksia, mutta kyllä kaikki tähänastiset kokemukseni ovat olleet samansuuntaisia, häveliäisyyttä noudattelevaa linjaa. Kenties taustalla on hoitohenkilökunnan pelko joutua syytetyksi seksuaalisesta ahdistelusta, mutta silti, minusta tämä on vain ou-to-a.

Käypäs siihen hoitopöydälle, mutta iiks, varokin näyttämästä paljasta pintaa lääkärille! :-D

Lopuksi vielä yksi vertaileva esimerkki amerikkalaisen ja suomalaisen lääkärin pakeilta:

Keuhkojen kuuntelua amerikkalaisittain ja suomalaisittain

Kun viimeksi kävin terveyteni vuositarkastuksessa täällä Kaliforniassa, kiinnitin huomiota kuinka lääkäri kuunteli keuhkot paitani päältä. Tällä kertaa ei siis puettu edes kaapua ylle, vaan lääkäri asetti stetoskoopin paitani selkämykseen. Hah, on varmasti kuulunut melkoista rahinaa, veikkaisin! Kun taas edellisen kerran kävin lääkärissä Suomessa, kokemukseni oli aika lailla päinvastainen. Olin silloin toki karmeassa flunssassa, mutta keuhkoja kuunnellakseen mieslääkäri käski minun ottaa koko yläosan paljaaksi, siis rintaliivejä myöten! Heh heh, en olekaan tiennyt että rintaliivit aiheuttaisivat häiriöitä keuhkojen kuuntelussa. Suomalaisella lekurikäynnillä ei siis ollut häveliäisyydestä tietoakaan. Kaikki paljaaksi vaan!

Tällaista avointa ja vähemmän avointa menoa tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Muuttotunnelmia

Moi taas mussukat, pitkästä aikaa! Jokohan te olette luulleet, että olen hylännyt blogini totaalisesti, kun uutta postausta ei vain tahdo kuulua? Nyt on kuulkaas ollut aikamoista hässäkkää, jo sen muutonkin vuoksi. Ja katsokaas, kun minähän olen nyt jo ennättänyt lentää tässä postausteni välissä visiitille Suomeen! Tämä postaus on ollut minulla aloitettuna jo hyvän aikaa, mutta ei vain ole ollut saumaa kirjoittaa tätä valmiiksi. Nyt sopiva rako löytyi. Mutta siis, muutto on nyt onnellisesti takana ja vanhan asunnon loppusiivouskin apinanraivolla suoritettu, huoh! Tällä kertaa kirjoittelen teille muutamia tunnelmapaloja muuton pyörteistä.

Aivan kuten kuvan lapsukaiset katselevat taustalle jäävää Golden Gate -siltaa, voin minäkin huokaista, että muutto on nyt taaksejäänyt elämänvaihe, ainakin tällä erää.

Ennen muuttotohinoiden kuvaamista kerron vielä vanhan taloyhtiömme viimeisestä epätoivoisesta yrityksestä. Ette nimittäin arvaa, mitä he vielä ilkesivät meille ehdottaa...

Vanhan taloyhtiön vanhentuneet kujeet

Kun irtisanomisajankohdastamme oli kulunut noin kymmenen päivää, saimme yllättäen vanhan taloyhtiömme vuokramanagerilta sähköpostia. Kertoi olevansa hyvin tietoinen, että olemme irtisanoneet vuokrasopimuksemme, mutta jos olisimme vielä vailla asuntoa, niin NYT he voisivat tarjota nykyistä kotiamme samaan vuokrahintaan kuin olemme tähänkin asti viimeisen vuoden ajan maksaneet! Että kehtaavat! Nyt he sitten alkavat hieromaan ns. kauppoja, kun vanha koti on irtisanottu ja uuden kodin paperit allekirjoitettu jo aikaa sitten. Pitäkää kuule tunkkinne, teki mieli vastata takaisin.

Pohdimme sitten, että liekö Piilaaksossa niin moni yrittää vedota uuden asunnon olevan kiikarissa, vaikkei oikeasti olisikaan. Ja luulivat sitten meidänkin käyttäneen samaa vilunkitaktiikkaa vuokrahintaa neuvoteltaessa. No, me olemmekin suomalaisia ja sanomme niin kuin asiat oikeasti ovat. Uusi koti todellakin häämötti. Niinpä vastasimme vuokramanagerille vain lyhyesti, että kiitos, mutta ei kiitos.

Muutenkin vanhassa taloyhtiössä asioiden hoito tuntui olevan viime aikoina hiukan rempallaan, myös tässä asuntomme irtisanomiskuviossa. Irtisanomisen yhteydessä piti ilmoittaa taloyhtiölle kaksi itselle sopivaa ajankohtaa asuntomme lopputarkastuksille. Ensimmäinen tarkastuksista olisi pitänyt tehdä noin kaksi viikkoa ennen vuokra-ajan päättymistä. Tätä ensimmäistä tarkastusta ei koskaan tullut. Toinen ja lopullinen lopputarkastus olisi pitänyt tehdä asunnon ollessa tyhjillään ja suorittaa asukkaan kanssa, mutta tämäkään ei toteutunut. He aikoivat tehdä lopputarkastuksen ilman meitä sen jälkeen, kun olimme jo avaimet palauttaneet. Aha.

Asunnon lopputarkastus nimittäin vaikuttaa vuokravakuussumman (deposit) palautuksen suuruuteen. Yleinen käytäntö Piilaaksossa kuulema on, ettei kukaan koskaan saa vuokravakuussummaa kokonaisuudessaan takaisin, vaan siitä aina veloitetaan vähintäänkin sisäseinien uudelleenmaalaus ja kokolattiamaton pesu tai vaihto. Vähän siis jännittää, että paljonko saamme palautusta vakuusmaksusta, vai saammeko lainkaan, kun emme ole itse paikalla viimeistä lopputarkastusta tehtäessä. Mitä kaikkea ne meidän piikkiin yrittävät sitten mahdollisesti laittaa? Yhdelle samassa taloyhtiössä asuneelle perheelle lopputarkastus oli kuitenkin mennyt todella kivuttomasti, toki nuo "pakolliset" korjausveloitukset oli heiltäkin vakuusmaksusta sakotettu. Niinpä toivon, ettei meidänkään kohdalla ihan mahdotonta hässäkkää syntyisi. 

Mutta hui, olen minä kuullut lopputarkastuksista pahempaakin. Ystäväperheemme sai vastikään uudet piilaaksolaiset naapurit ja olivat siinä pihapiirissä keskenään jutustelleet. Naapuriin muuttanut perhe haukkui avoimesti heidän edellisen taloyhtiön lopputarkastuspolitiikkaa. Melko pilkuntarkkaa, vai pitäisikö sanoa, että roiskeentarkkaa touhua oli ollut. Siellä nimittäin oli asunto tarkastettu ultraviolettilampun kanssa! Hei haloo, C.S.I.-meininki!

Kun muutto muuttofirman kanssa oli saatu onnistuneesti hoidettua ja uudessa kodissa jo kalusteitakin paikoilleen, pidimme muuttotohinoissa välipäivän ja menimme ystäväperheen kanssa päiväksi San Franciscoon. Kohdalle osui Donald Trumpia kritisoiva pop up -kauppa. Kaupan näyteikkunassa oli mm. Donald Trump -pinjata.  

Mutta siirrytäänpä seuraavaksi uuteen kotiin ja muuttotunnelmiin. Eihän se aivan kommelluksitta meillä tuo muuttokaan sitten mennyt. Aluksi tapaus muuton alkumetreiltä:

Kuinka tehdä unohtumaton ensivaikutelma uusiin naapureihin?

Olimme viemässä omalla autollamme järjestyksessään toista muuttokuormaa, sellaista pikku pussukkaa ja nyssäkkää tiedäthän, kun tämä tapahtui. Ukkokulta oli pakannut kuuden viinipullon pahvisen kantotelineen viineineen autoomme. Kun pääsimme perille uuden kodin pihaan, minä aukaisin autonoven tietämättä, että se viinipullorykelmä oli juuri oven edessä ja vieläpä matkan aikana kaatunut kurveissa kyljelleen. Pullot alkoivat liukua autosta yksitellen uuden kotimme asfalttiseen parkkiruutuun. Pulloista kaksi meni rikki iloisesti räiskähtäen. Siinä sitten valui punaviinivana sadevesikouruun ja lasinsirpaleita etsittiin haukansilmin. Että voikin mennä viinipullo pieniksi sirpaleiksi, jopa pienen pieneksi lasihileeksi! 

Noh, kun tätä tuhoa siinä pihassa siivosimme, niin eiköhän kaikki uudet naapurimme alkaneet aktivoitua kuka minnekin. Alkoi hirveä trafiikki. Joku tulee kotiin, toiset lähtevät pyörälenkille, joku lähtee oikein porukalla ulkoiluttamaan koiria. Siinä sitten naama punaisena lasinsiruja poimiessa yritin tervehtiä uusia naapureita. Nolotti. Oli aivan turha yrittääkään selittää tyyliin: "Hei, nää oli ihan laatuviinejä, Napan ja Sonoman laaksoista tuotuja, ei mitään halpoja peruspunkkuja." Tai kyykkyviinejä, kuten Suomessa sanottaisiin. :-) Olemme siis varmastikin jääneet uusien naaupureidemme mieleen välittömästi, tavalla tai toisella. Heh, heh.

Tässä näkymää uuden kotimme toiselta parvekkeelta. En tiedä miksi, mutta kaikista maailmankolkan paikkakunnista tuosta oikealla olevasta talosta minulle tulee mieleen Paltamo! :-D Onkohan se tuollainen uima-allaskin sitten paltamolaista perussettiä nykyään? 

Kun vanha koti muuttuu "kämpäksi"

Yksi ystävistäni kysyi nyt Suomessa, että tuntuiko haikealle jättää edellinen asunto. Tuntuiko se kodille? Toisaalta kyllä. 

Muuton aikana liinavaatekaapistamme löytyi yksi ylimääräinen pyyhe. Sitä sitten kuuluttelin sosiaalisessa mediassa, että kenelleköhän vieraistamme kyseinen pyyhe kuuluisi. Samalla tulin miettineeksi kaikki ne kahden vuoden aikana meillä yöpyneet vieraat läpi ja aikamoinen listahan heistä yllättäen muodostuikin. Lähemmäs parikymmentä vierasta ja ahkerimmathan heistä piipahtivat jopa kahteen kertaan. Niinpä viimeistä kertaa tyhjää vanhaa asuntoamme silmäillessäni ajattelin, kuinka monet kivat muistot tuohon vanhaan kotiimme kuitenkin liittyi. Siellä on naurettu ja halattu monet kerrat. Joskus vähän itkeä tirautettukin. 

Muuton edetessä kuitenkin huomasin, kuinka puheessakin alkoi vanhasta kodista jossakin vaiheessa puhumaan kämppänä (voi toki juontua taloyhtiön metkuistakin) ja uudesta asunnosta pikku hiljaa kotina. Mieli teki omaa muuttoaan uuteen kotiin ja hyvä niin. Oli uuden aika.

Viljelyplantaasin toivossa

Uudessa kodissamme ja taloyhtiössä onkin paljon kivaa ja ihanaa. Ensinnä nyt tietenkin ilahduttaa se huomattavasti edullisempi vuokra. Lisäksi uusi kotimme on aika persoonallinen ja se poikkeaa amerikkalaisista tai piilaaksolaisista perusmuottiin valetuista vuokra-asunnoista, niissä kun tahtovat ovien nupitkin olla kaikissa samanlaiset. Ja mikä erityisen ihanaa, taloyhtiössämme on myös mahdollista vuokrata noin parin neliömetrin kokoinen kasviplantaasi. Olen jonotuslistalla odottamassa vapautuvaa plantaasipaikkaa ja usein on jo tullut pyörähdettyä katselemassa muiden viljelmiä. Siellä on kerrassaan mahtavia tomaatti-, chili-, munakoiso- ja kurpitsasatoja tuloillaan. Osa kypsyneistä tomaateista näytti tipahdelleen maahankin asti, joten kyllä on niin tehnyt mieli illan hämyssä tomaattivarkaisiin hiipiä. Vielä olen saanut kuitenkin mieleni maltettua.

Tällaista kasvatuslaatikkoa, pikku plantaasia minä jonotan. Ja näettekös, tuolla niitä kypsiä tomaatteja lojuu maassa, argh!

Mutta hei, vielä minun olisi tarkoitus toisenkin postauksen verran jaaritella tästä muutosta. Nimittäin siitä, millaisia muutoksia muutto toi tullessaan. Siihen asti sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Kun Obaman vierailu tulvan pesuhuoneeseemme aiheutti...

Tapahtui juhannusaattona. Huh huh! Eipä ole kauankaan aikaa, kun hyvä ystäväni Oulusta totesi edellisen postaukseni tiimoilta, että teille sitä sitten sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Noh, en tiedä, onko tämäkään tapahtumasarja, josta tällä kertaa teille kerron, aivan sitä normaalia elämää ja ihan jokapäiväistä arkea. Lukekaa ja päättäkää itse. 

Ensin hieman taustatietoja täysin erillisistä tapahtumista, jotka sitten sylttääntyivät mielenkiintoiseksi vyyhdiksi juhannusaattona USA:n länsirannikon aikaa. 

Taustatieto 1

Yhdysvaltain presidentti Barack Obama tuli viime torstaina 20 tunnin vierailulle Bay Arealle. Obama piti lentsikkaansa yön yli parkissa aivan tuossa parin mailin päässä meiltä, Moffett Federal Airfieldin kentällä. Olihan kyseessä siis se maailmankuulu Air Force One, The One and Only, ja yritimmekin käydä ukkokullan kanssa konetta kuvaamassa. Noh, eihän se tietenkään onnistunut. Vartija käännytti meidät takaisin hyvän matkaa ennen lentokenttää. Mutta kyllä pystyimme lentokoneesta hyvinkin vilauksen kääntymäpaikalta näkemään ja ihmettelimme, että kone oli tosiaankin illan hämyssä aivan täydessä kohdevalaistuksessa. Liekö turvallisuusjuttuja sitten, mene ja tiedä. Mutta siis, Obama oli täällä meillä päin vierailulla. Tässä vaiheessa emme arvanneet, kuinka hänen visiittinsä tulisi pienen katastrofin meidänkin eloon vielä aiheuttamaan.

Siellä se on, Air Force One. Moottoritien toiselta puolelta kuvattuna.

Taustatieto 2

Juhannus eli keskikesän juhla lähestyi ja olin viime viikolla ensimmäistä kertaa kokeillut oluen käyttämistä syväpuhdistavana shampoona. Jääkapissamme oli päiväyksiltään jo vanhaksi menneitä amerikkalaisia "rapakaljoja" ja niinpä päätin tämän kokeilun tehdä. Ajatuksena tietenkin, että ensin hiusten syväpuhdistus ja sitten juhannusjuhlille uusi väri päähän. Paitsi että olihan jo Kalifornian aurinkokin haalistanut nuppiani kiitettävästi, myös kaljakäsittely toimi ja nyt tukkani suorastaan parkui uutta sävyä.

Rapakaljalla hiukset syväpuhtaaksi. Toimii!

Taustatieto 3

Täällä päin maapalloa ei paikalliset ymmärrä mitään juhannuksen päälle. Niinpä juhannusaatto on täällä aivan normaali arkipäivä ja ukkokullallakin siis työpäivä.

Ja kuinka kummassa nämä kolme eri taustatietoa sitten kietoutuivat lopulta toisiinsa?

Juhannusaaton aamuna alkoi sitten tapahtua...

Ukkokulta menee aamulla ennen töihin lähtöään suihkuun, kunnes kuuluu kova tömähdys. Jotakin tippui. Ukkokulta tulee suihkusta ja varoittaa, että suihkun yksi osa, eräänlainen nivel antoi periksi ja osan irrotessa vesi tulee nyt seinässä olevasta lyhyestä tapista, yhdestä pienestä reiästä ja kovalla paineella, joten varo. Ja siltähän se pesuhuone näyttikin. Vettä oli ukkokullan suihkukäynnin aikana roiskunut ympäriinsä, koska hurjan kova paine pärskäytti vedet aina kattoon saakka. Ei niitä vesiroiskeita suihkuverhotkaan pidätelleet. (Meidän suihkustahan ei nimittäin voi säätää tulevan veden painetta, ainoastaan lämpötilaa.) 

No, juhannusjuhlat lähestyivät, joten juuri samana päivänä minun piti sitä sävyä tukkaani laittaa. Tilanne alkaa kehittyä mielenkiintoiseksi. Menen iltapäivällä suihkuun ja pesen tukan ennen värin laittamista. Suihkun osa irtoaa välittömästi nivelestä, se ei siis pysy enää sitäkään vähää mitä vielä aamulla, enkä saa irto-osaa tällä vielä puolivoimattomalla kädelläni kiinnittymään takaisin. Paineella tuleva vesi roiskuu ympäri ämpäri. Ei auta. Suihkusta pois, väri tukkaan, kunnes tajuan! Jos nyt menen huuhtelemaan värivettä hiuksistani, se tulee pärskymään joka ikiseen kolkkaan kylpyhuoneessamme! OMG!

Ukkokullalle viesti töihin, että hiusväri on päässä, huuhtelu pitäisi aloittaa viimeistään 45 minuutin kuluttua. Mitä teen? Noh, ukkokulta toteaa, että hän voi tehdä viikon viimeisen työtehtävän kotoa käsin ja lähtee renkaat sauhuten suihkuvaraosakaupan kautta kotiin. MUTTA. Nyt astuu kuvaan Obama. Obaman paluulento Bay Arealta ja siltä kotiamme lähellä sijaitsevalta lentokentältä ajoittuu samaiseen iltapäivään ja niinpä lähitienoon tiet ovat valtiovieraan kuljetuksista ja tiesuluista johtuen täysin ruuhkautuneet! Ukkokulta jää liikenneruuhkaan. Minuutit ja vartit kuluvat. Hiusväri muhii päässä. Kyttään ikkunassa, mutta ukkokultaa ei näy. Lopulta minun on pakko mennä huuhtelemaan hiusväriä pois, tai pian tässä leikissä lähtee joka karva irti. Yritän huuhdella ensimmäiset hiusvärit sanko+kauhamenetelmällä, mutta eihän siitä pitkien hiusten kanssa pidemmän päälle mitään tule. Ukkokulta on Obaman aiheuttamassa liikennejumissa edelleen ja minun on otettava nivelrikkoinen suihkun rähjä käyttööni. 

Hiusväri ja värjäyshanska (käyttämätön). Sellainen 'first world problem' on muuten tullut eteen, etten pysty tätä eurooppalaisvalmisteista hiusväriä Suomesta tuomaan. Pitkä lentomatka ja/tai useiden peräkkäisten lentojen paineenvaihtelut nimittäin hävittävät väripullosta ponnekaasut ja väri jää parin painalluksen jälkeen pulloon. Tämä pullo on löytö verkkokauppa Amazonista.

Tulva tuli 

Ja niinhän siinä sitten loppupeleissä kävi, että pesuhuoneemme suorastaan lainehti tuon pitkäkestoisen hiusvärihuuhtelun jälkeen. Niinpä pääsin sitten pientä tulvaa vielä episodin päätteeksi pesuhuoneestamme kuivaamaan. Onneksi ei sentään ollut mitään pörröistä kokolattiamattoa, vaan astetta helpompi tapaus laminaatti! Ja voi, parhaansahan se pelastava prinssini tässäkin yritti, mutta Mr. Obama teki tenän prinssin ajoreittiin. Ei päässyt valkoinen ratsu ajoissa kotipihaan.

Että näinkin voi siis ihmisen elämässä käydä. Suihku, joka on toiminut moitteetta 1,5 vuotta, päättää hajota juuri samana päivänä, kun pitää värjätä tukka juhannusjuhliin ja Obama on huudeilla. Mitä tästä opin? Vältä hiusten värjäämistä valtiovieraiden vierailujen aikaan!

Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Piirre, jota amerikkalaisissa ihailen

Tulin viime postauksessani kirjoittaneeksi, etten mitenkään erityisesti ihaile amerikkalaisia ihmisiä. Piakkoin postauksen julkaisemisen jälkeen kuitenkin hoksasin, että sehän oli liian rajusti kirjoitettu, sillä ihailenhan minä. Amerikkalaisissa on nimittäin yksi piirre, jota minä jaksan ihailla, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Kyse on amerikkalaisten positiivisuudesta, jota olen blogissanikin sivunnut aina silloin tällöin. Nyt aihe ansaitsee kyllä ihan oman pikku postauksensa. Olkoon tämä siis eräänlainen pikainen korjaava postaus edelliseen.

Suomalainen (lue: minä kuvaa ottaessani) ajattelee tästä kuvasta: "Samperin pilvi, kun tulit siihen auringon eteen!" Amerikkalainen ajattelee samassa tilanteessa luultavimmin: "Paistaa se päivä pilvenkin takaa."

Positiivisuus näkyy monella tavalla

Amerikkalaisten positiivinen elämänasenne näkyy monella tavalla. Se näkyy katukuvassa iloisina ilmeinä, hymyssä suin annettuina tervehdyksinä tai kommentteina tuiki tuntemattomille sekä kohteliaina eleinä kanssaihmisiä kohtaan. Kaupan kassajonossa kenelläkään ei ole känkkäränkkäpäivä. Tai vaikka olisikin, sitä ei todellakaan näytetä, eikä varsinkaan kosteta hiillostamalla ostoskärryillä edellä jonottavan akillesjänteisiin!

Uskon tämän positiivisuuden olevan myös yksi lisätekijä sujuvaan liikenteeseen, vaikka liikennemäärät ovatkin hurjia. Tilaa annetaan kohteliaasti myös kanssa-autoilijoille. Ei järjettömiä kiilauksia tyyliin: Minä olin tässä kyllä ensin!

Lisäksi amerikkalaiset antavat ns. hyvän kiertää. Tämä näkyy lukuisissa hyväntekeväisyyskampanjoissa ja kaverien tsemppaamisessa. Eikä se ole itseltä pois, jos naapurilla menee mukavasti.

Miten reagoi suomalainen?

Muistan matkan varrelta, kuinka niin monet suomalaiset ovat tätä amerikkalaisten positiivisuutta vähätelleet ja kommentoineet, että eihän se ole aitoa, se on vain päälle liimattua ystävällisyyttä. Että ei sitä kaupan kassaneitiä oikeasti kiinnosta, mitä sinulle kuuluu ja miten päiväsi on mennyt. 

So what?! Kiinnosti tai ei, niin kyllä minä tuhat kertaa mieluummin katselen hymyilevää kassahenkilöä ja vaihdan parit sanat, olikin se sitten niitä näitä, kuin tuijotan yrmynaamaista katseenvälttelijää, joka nippa nappa murahtaa jonkinlaisen tervehdyksen! Ja jos aikuisten oikeasti jokainen meistä suomalaisesta nyt katsoo peiliin ja miettii, että kiinnostaako minua sen täysin vieraan kassahenkilön elämä noin niin kuin oikeasti, niin jokaisen vastaus on, että ei. Tämä ei siltikään mielestäni riitä syyksi, etteikö siinä kasvokkain kohdatessa voisi hymyn heittää ja sanoa vaikka ne parit vakiolauseet tilanteen keventämiseksi.

Toki suhtautumiset tähän amerikkalaisten positiivisuuteen voivat olla hyvinkin erilaiset johtuen siitä, onko vain lyhyellä lomalla vai viettääkö tuon positiivisen kulttuurin ympäröimänä aikaansa kuukausi- tai jopa vuositolkulla. Ja eihän sitä tiedä, jos vaikka alkaa itseänikin jossakin vaiheessa tuo jatkuva hymyily nyppimään. Tosin epäilen, sillä hymyllä tahtoo olla sellainen vaikutus, että se tarttuu! :-)

Näin ollen positiivisuus ja siitä kumpuavat ystävällisyys ja kohteliaisuus ovat piirteitä, joita amerikkalaisissa ihailen ja arvostan. Toivottavasti nuo piirteet leviäisivät kaikkialle maailmaan oikein pandemian lailla! 

UGH, olen puhunut. Eipä mulla muuta kuin hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Dan Aykroydin viinakauppakiertue

Nyt kun edellisessä postauksessani kaksi oletettavasti maailman kuuluisinta autotallin ovea pääsivät mukaan blogiini, voinen ottaa mukaan myös muita julkkiksia, heh heh. Saanko esitellä seuraavaksi: Dan Aykroyd! 

Kanta-asiakkuus kannattaa

Viime viikolla pääsi ukkokultani jälleen kerran hihhuloimaan, kuinka kannattaa olla paikallisen viinakauppa BevMo!:n kanta-asiakas. Hän sai nimittäin tiedotteen, että näyttelijä Dan Aykroyd tekee viinakauppakiertueen ja on jakamassa nimikirjoituksia vodkapullojen kylkeen. Siis että mitä? Herra, joka näytteli -80-luvulla kulttimaineeseen nousseissa elokuvissa kuten The Blues Brothers ja Ghost Busters, jakaa nyt nimmareita viinakaupoissa! Oh. My. God. Onkohan nyt lähtenyt Danin ura rajuun laskuun?

Rekvisiittaa The Blues Brothers -henkeen BevMo!:n pihassa.

Tarkempi tutkiskelu kuitenkin paljastaa, että Mr. Aykroyd on lähtenyt itse vodkabisnekseen mukaan. Netin tietolähteiden mukaan kuvio oli saanut alkunsa siitä, että herra oli alkanut etsiä mahdollisimman puhdasta, lisäaineetonta vodkaa. Kun sellaista ei löytynyt, päätti Aykroyd rueta valmistuttamaan sitä itse. Puhtaiden vesilähteiden vuoksi vodkan valmistuspaikaksi valikoitui Kanada ja juoma lanseerattiin markkinoille vuonna 2008. Tuote on siis täysin lisäaineetonta, kristallinkirkasta. Niinpä tuotteen nimi Crystal Head sopii sille mielestäni oikein hyvin.

Akuutissa rahapulassa tai nopeiden myyntivoittojen toivossa Aykroyd ei ainakaan tainnut bisnekseen mukaan lähteä, sillä pelkästään pullon valmistamiseen käytettyä laadukasta lasia oli etsitty parin vuoden ajan. Lopulta sellainen löytyi Milanosta, jossa pääkallon muotoiset pullot tätä nykyä valmistetaan. Hmm, onkohan Suomen Iittala saanut yhteydenottoa aikoinaan? Ja jos on, niin miksi hävisimme kisan italialaisille?

Herra Aykroyd tuli kiertueellaan myös meitä melko lähellä sijaitsevaan BevMo!-liikkeeseen. Ja arvatkaapas! Kovana The Blues Brothers -leffafanina ukkokulta tietenkin suuntasi kyseisenä päivänä kyseiseen BevMo!-kauppaan ja olisin pöngennyt mukaan varmasti minäkin, ellen olisi ollut siinä pahuksen vatsataudissa. No, oli sinne päättänyt tulla pari muutakin enemmän tai vähemmän janoista fania, kuten alla oleva kuva BevMo!:n pihasta osoittaa.

Nimmareiden kirjoitusaika oli klo 14-16. Näyttelijä otti vastaan kaikki klo 16 mennessä jonoon tulleet.

Ukkokultani sinnikkyys pitkässä jonossa palkittiin ja hän pääsi kuin pääsikin paiskaaman kättä herra Aykroydin kanssa. Yhteiskuvaa näyttelijän kanssa en tähän liitä, mutta todistusaineistona tapahtumasta meillä on nyt Danin allekirjoittama pullo kotona.

Crystal Head. Pullon yläosassa Danin nimmarit.

Juoma on valittu Rolling Stonesin 50-vuotisjuhlakiertueen viralliseksi vodkaksi. Paketissa tulivat myös The Best of Rolling Stones -levy sekä kristallikorkki. Paketti kustansi 45 USD.

Tässä vielä pari tunnelmakuvaa BevMo!:n sisältä ja itse herra Aykroydista. 

Täti taitaa fanittaa Dania.

Näin se Amerikka taas yllätti. Koskaan ei tiedä, kuka tulee viinakaupassakin vastaan ja sieltä voi saada vaikka julkkiksen nimikirjoituksen. 

Näihin kristallinkirkkaisiin tunnelmiin päätän tällä kertaa ja sanon hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!