+/– 9 kuukauden matkustuskaranteeni on ohitse

Aika on laukannut niin, että kymmenen vuotta voimassa olevat Yhdysvaltain pysyvät asumisoikeuslupamme eli Green Cardit olivat menossa nyt syyskuussa 2026 vanhoiksi. Olemme siis olleet jo kymmenen vuotta pysyvinä asukkeina tässä maassa, ja sitä ennen toki jo pari vuotta viisumilla, eli voin vain kysyä, että mihin tämä aika oikein menee! Edessämme oli siis näiden vihreiden korttien uusimisprosessi. Muutoin olisimme jatkossa maassa laittomasti emmekä pääsisi ulkomailta enää takaisin Yhdysvaltoihin.

Pykälien mukaan olisimme voineet aloittaa uusien korttien anomisprosessin jo maaliskuussa eli kuusi kuukautta ennen nykyisen kortin vanhentumista. Uutta asumisoikeuslupaa hakiessa saa lomakkeen, joka pidentää nykyisen luvan (eli siis vanhan vihreän kortin) voimassaoloaikaa peräti kolmella vuodella. Käytäntö kielii siitä, että uusimisprosessit kestävät tässä maassa kauan, mistä postauksessani myöhemmin lisää. Mutta vaikka tuon pidennyslomakkeen saa ja sen turvin voisi periaatteessa matkustaa myös maan rajojen ulkopuolelle ja palata takaisin, niin paino on todellakin sanalla periaatteessa. Nimittäin, jos uusi lupa ja kortti satutaan myöntämään sillä aikaa, kun olet ulkomailla, niin lyhyesti kerrottuna sitten olet isoissa ongelmissa. Tämän vuoksi emme halunneet anoa uutta korttia ja samalla ottaa isoa riskiä ennen kesämatkaamme Suomeen. Sen sijaan teimme uusimishakemuksen heti, kun minäkin olin palannut takaisin Yhdysvaltoihin.

Taustaa

Suomalaiset ystävämme olivat uusineet omat vihreät korttinsa viime talvena, ja heillä prosessi oli kestänyt yhdeksän kuukautta. Ja koska nykyinen hallinto on mm. vähentänyt virkailijoita valtion virastoista, olimme varautuneet, että omakin prosessimme kestäisi saman yhdeksän kuukautta, ellei jopa enemmän. Toisaalta, saattaisihan se olla myös hiukan alle yhdeksän kuukautta, jos hyvä tuuri kävisi. Niinpä olimme henkisesti varautuneet, että emme pysty tästä alkusyksystä lähtien matkustamaan ulkomaille +/- yhdeksään kuukauteen. 

Viralliset käsittelyajat

Kun jätimme hakemuksemme netissä, antoivat USA:n maahanmuuttoviraston nettisivut osviittaa koko prosessin etenemisen aikataulusta (kuvan alla suomeksi):

Eli vanhan kortin pidennyslomake pitäisi putkahtaa 2 - 4 viikossa, uusien biometristen tunnisteiden otto tapahtuisi 1 - 2 kuukautta hakemuksen jättämisestä, ja uusi kortti jatketun asumisoikeuden merkiksi myönnettäisiin 6 - 10 kuukaudessa. Eli ennakkoarvioitu aika uuden kortin saapumisesta voisi hyvinkin olla myös yhdeksää kuukautta pidempi. 

Suomessa tulimme kesällä kertoneeksi monille ystäville ja sukulaisille tästä tulevasta matkustuskaranteenistamme ulkomaille. Eikä siinä mitään, jos vaikka tuon kymmenenkin kuukautta pitäisi olla lomailematta ulkomailla, sillä USA:n rajojen sisäpuolella on edelleen niin valtavasti nähtävää, mutta tulisipa Suomessa sitten häät tai yllättävät hautajaiset, emme pystyisi niihin tämän pitkän jakson aikana osallistumaan. Ja jos joitakin lisähidasteita vielä sattuisi, niin siinäpä jäisi sitten ensi kesän Suomi-visiittikin pahimmassa tapauksessa välistä.

Kuinka kaikki eteni meidän kohdallamme?

Täytimme nettianomuksemme heinäkuun lopussa lauantaina, ja maksoimme samalla hakemusmaksun 415 dollaria/henkilö. Yllättäen vain muutama päivä myöhemmin meille saapuivat jo vanhojen korttiemme voimassaolon pidennysdokumentit (vesileimoin varustetut viralliset kirjeet), vaikka viraston aikataulutuksen mukaan siihen piti mennä yhdestä kahteen kuukautta. Tässä vaiheessa totesimme, että no tämähän alkoi joutuisasti, mutta parempi olla nuolaisematta vielä yhtään tippaa.

Seuraavaksi tuli lisää yllätyksiä. Myös uusien biometristen tunnisteiden eli sormenjälkien ja valokuvan ottamisesta tuli kutsukirje kotiin parissa viikossa. Meille oli varattu biometristen ottoaika 3,5 viikkoa anomuksen jättämisestä eli tämäkin tapahtui annettua aikatauluennustetta nopeammin. 

Meidän aikamme biometristen tunnisteiden ottoon olivat klo 8.00. Virasto sijaitsi meiltä kotoa noin 30 km päässä ja ajoaika sinne kesti aamuruuhkaa vastaan onneksi vain noin 25 minuuttia. Saavuimme viraston parkkipaikalle klo 7.45. Viraston oven eteen alkoi jo muodostua jono, joten menimme jonon jatkeeksi. Meitä ennen jonossa oli kaksi pariskuntaa, ja kohta takanamme luikerteli jo pitkä jono. Ensimmäinen virkailija tuli ulos tarkistamaan jonottajat yksitellen, että kaikilla oli tarvittavat dokumentit. Mukana piti olla henkilöllisyystodistus sekä postitse tullut kutsukirje. Ilman sovittua aikaa virastoon ei siis päässyt edes sisälle. 

Viraston virallinen aukeamisaika oli klo 8, mutta ensimmäinen pariskunta otettiin sisään jo klo 7.50. Me pääsimme sisään alle kymmenessä minuutissa. Sisällä odottivat läpivalaisulaitteet. Minun kohdallani jostain syystä laite piippasikin, mutta oletan, ettei minua tarkistettu kopeloimalla sen tarkemmin, sillä turvatarkastusta suoritti ainoastaan kaksi miestä. Toki tämän lisäksi käsilaukkuni sisältö katsottiin läpi. Seuraavaksi jonotimme vastaanottoluukulle, missä nainen teki tarvittavat sisäänkirjautumiset ja tulosti jokaiselle oikeanlaiset lomakkeet vietäväksi biometristen tunnisteiden ottajalle.

Tunnisteiden ottajia oli paikalla vain yksi, joten onni oli, että olimme olleet jonossa hyvissä ajoin. Kun odotimme vuoroamme, laskin nimittäin, että kanssamme samaan aikaikkunaan oli kutsuttu noin 60 asiakasta. Valtava odotustila alkoi täyttyä. Huomasin myös, että meidän lisäksemme tuossa 60 henkilössä oli vain neljä muuta valkoihoista. Porukka kuvasti siis mainiosti Piilaaksoon muuttavia ja jo muuttaneita ihmisiä. (Muistutuksena, että Piilaakson isoin väestöryhmä on aasialaiset.) 

Molemmilta meiltä tarvitsi sormenjälkiä ottaa vain kahdesta sormesta. Nähtävästi järjestelmässä olevat olivat sen verran yhdenmukaiset, ettei kaikkia kymmentä sormea tarvinnut jäljentää uudestaan. Virkailija oikein nauroi minulle, että It's your lucky day, kun vain kahdella sormenjäljellä selvittiin. Mutta onni se oli hänellekin, sillä se vähensi toki myös hänen työtään. Homma hoitui rivakasti ja olimme virastosta ulkona noin klo 8.30. Paluumatkalla "pääsimme" mukaan laakson ruuhkiin ja matka moottoritietä pitkin samaa reittiä, kun tulimme, kesti nyt hiukan yli tunnin. 

Kilahtevat viestit

Samana aamupäivänä saimme molemmat maahanmuuttovirastolta kaksi erillistä notifikaatiota sähköpostiin, että hakuprosessiimme oli tehty joitakin toimenpiteitä. Ajattelimme, että järjestelmään oli vain päivittynyt, että biometriset on onnistuneesti otettu ja jääkää odottamaan jatkoa. Kun sitten saman päivän iltana olimme kotona ruokailemassa, kilahti meille vielä kolmas viesti. Tällä kertaa ukkokulta kirjautui järjestelmään katsoakseen, mitä nämä jatkuvat viestit nyt oikein tarkoittivat. Viimeinen notifikaatio tulikin siitä, että anomuksemme olivat jo hyväksytyt ja uudet korttimme laitettu tilaukseen!

Emme olleet uskoa silmiämme. Sanoinkin, että en usko tätä ennen kuin uusi kortti on minulla kädessäni. Ja viime viikolla se oli uskottava. Posti toimitti uudet 10 vuoden vihreät kortit kotiin, jihuu!

Vihreät kortit saapuivat kotiin vakuutetuissa kirjeissä, joissa oli myös seuranta. 

Olihan tämä aivan käsittämättömän nopeaa toimintaa! Joskus tämän valtavan maan virastot voivat siis yllättää näinkin päin. Meillä meni ainoastaan 33 päivää hakemuksen jättämisestä siihen, että uuden kortin sai sujauttaa lompakkoon. Yksi ystävämme tuumasi, että lieköhän kohdallemme osui tämän maan ennätys tässä asiassa!

Viikonloppuna skoolasimme uusille korteille. Oli syytä juhlaan.

Ja mikä olikaan parempi tapa juhlistaa tätä supernopeasti hoitunutta korttiamme kuin varata ensi vuoden puolelle ukkokullan synttärimatka ihan ulkomaille asti. Tämä syksy on nimittäin ripoteltu pieniä reissuja Yhdysvalloissa juurikin tämän oletetun matkustuskaranteenimme vuoksi. 

Eli hei, kaikki te ystävät, joille keväällä ja kesällä kerroimme pitkästä matkustuskaranteenistamme, voitte unohtaa ne puheet, hahah. Karanteenimme onkin loppunut jo.

Tällaisia touhuja tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa! 

P niin kuin pettymys x 5

Minulla on ollut blogissani tapana useampana kesänä kirjoittaa kootut kömmähdykset ja havainnot, kun olen käynyt ulkosuomalaisena Suomessa. Milloin olen ihastellut sen valoisia öitä, milloin hämmästellyt uusia tuotteita ja trendejä ruokakaupoissa. Kun käyn siellä harvoin, huomaan joka käyntikerta tipahtaneeni ainakin yhdestä lisäkelkasta. Viime kesän ihmettelyjäni voi lukea esimerkiksi täältä. Tällä kertaa nostan kuitenkin Suomen kesävisiitistäni p-alkuisia pettymyksiä. Ja tasapuolisuuden nimissä olen liittänyt postaukseni päätteeksi takaiskuja myös Piilaaksosta.

Kotimatkalla Kaliforniaan meillä oli välilasku New Yorkissa. Vielä auringonlaskun aikaan siellä oli 26 astetta lämmintä ja niinpä suurkaupungin siluetti uiskenteli kuumassa sumussa.

Ensimmäinen P: puukotukset

Kesäkuun alkupuolella Oulun kauppakeskuksessa tapahtui alle viikon sisään kaksi eri puukotusta. Ensimmäisen uhri oli alaikäinen lapsi, toisen ulkomaalaistaustainen mies. Tapaukset tulivat poikkeuksellisella tapaa iholleni monestakin syystä. Olin ensinnäkin molempien tapausten aikaan vain korttelin päässä tapahtumapaikasta, ja molemmilla kerroilla oli täysin sattumaa, etten valinnut reitikseni kävellä juuri tuon kauppakeskuksen läpi.

Ensimmäisen puukotuksen aikaan olimme ukkokultani kanssa matkalla ystäviämme tapaamaan. Tuon tapaamisen aikana ukkokulta sitten jo lukikin netistä ensimmäiset otsikot puukotuksesta ja kuinka ollakaan, pikapikaa uutiseen kirjatut silminnäkijähavainnot puukottajasta täsmäsivät täydellisesti ukkokultaan itseensä. Myöhemmin nämä havainnot sitten tarkentuivat ja muuttuivat, eivätkä enää (onneksi) kuvanneet ukkokultaani. Ehtipä tuo jo toteamaan, että taisi sitten tullakin linnareissu...

Lisäksi puukotuksia tietenkin käsiteltiin uutisissa monta monituista päivää. Tämä piti kauheat tapaukset myös aktiivisesti mielessä. Niin paljon kuin uutisissa kerrotaankin USA:n väkivallanteoista ja ampumisrikoksista, niin se, että tällaista sattuu entisessä kotikapungissani Suomessa, tuntui suorastaan järkyttävälle. Puukotuksille epäiltiin nimenomaan rasistisia motiiveja, mikä ravisteli erityisesti, sillä asumme täällä monien eri kulttuurien sulatusuunissa. Ja kyllä, ei ole omakaan alueemme täällä Kaliforniassa puhdas pulmunen, tiedostan sen hyvin, mutta nämä puukotukset romuttivat minun ruusuista kuvaa entisestä kotikaupungistani kovasti.

Toinen P: pankit

Tällä Suomi-reissulla meidän piti asioida myös pankissa. Ja valitettavasti kaksikin eri kertaa. Olihan se erikoista, että pankkimme konttori oli auki vain vaivaiset kuusi tuntia viikossa! Kolmena viikonpäivänä, aina kaksi tuntia kerrallaan. Ja molemmilla asiointikerroilla konttorissa aivan mahdottomat määrät ihmisiä! Ja miksipä ei olisi, kun aukioloaikoja on typistetty noin minimiin. Ukkokullalle isot kiitokset jonotusurakasta meidän molempien puolesta.

Kaiken kukkuraksi oli pankissa käynyt edellä jonottavien asiakkaiden kohdalla ilmi, ettei sieltä saa käteistä! Siis mikä se sellainen pankki on, mistä ei saa rahaa! Myöhemmin netti todisti, että kyseisellä pankilla on Suomessa todellakin vain kaksi konttoria, joista voi nostaa käteistä. Oulussa kaukaisimmat asiakkaat olivat tuolloin tulleet Kemistä, missä ei ole konttoria enää ollenkaan. Ja tyhjin käsin lähtivät lopulta käteistä hakemaan tulleet kemiläiset. On tämä pankkimaailma mennyt kyllä tosi kummalliseksi Suomessa, huh huh.

Kolmas P: pullonkorkit

Nyt "pääsin" minäkin sitten ensimmäistä kertaa käyttämään EU-säädösten mukaisia juomapulloja ja tetrapakkauksia, joista muovinen korkki ei lähde kokonaan irti. Idea tämän taustalla on tietenkin kultainen, pyrkiä vähentämään luontoon jääviä muovikorkkeja, mutta käytössä kierteisiinsä kiinnijäävä korkki oli kyllä raivostuttava! Kyllä siinä aika monet mehukeitot lorahti pöydälle ja vichyt rinnuksille, kun ensimmäisiä kertoja korkin kanssa temppuilin. Ja jos oli huulipunaa, niin pullon suusta juoman hörppääminen korkin kanssa sai punat mahtavasti leviämään...

Ei irtoa Suomessa korkki, ei.

Loppuvisiittiä kohti korkkien kanssa alkoi päästä jo vähän paremmin sinuiksi, ja olikin hauska, kun sitten palasimme tänne Atlantin toiselle puolelle, niin oikein hämmennyin, kun korkit taas irtosivatkin kierteistään.

Ja tältähän se sitten näyttää, kun korkki irtoaa pullostaan, eikä sitä laiteta enää takaisin. Tämä löytyi Tyynenmeren rannalta.

Piilaaksossa odotti sitten omat pettymyksensä:

Neljäs P: paahde ja palot

Piilaaksossa meidät vastaanotti ensinnäkin tosi helteinen sää. Useina päivinä lämpötilat ovat kohonneet yli 35 Celsius-asteen. Lisäksi huomasin, että Suomen viileähkön kesäsään jälkeen täällä jo 28 asteen lämpö tuntui aluksi muka todella kuumalle. Totuttaumista siis vaativat taas nämä kalifornialaiset paahteet. Eikä paahde ole ollut lainkaan leikin asia: parissa päivässä ainoastaan meidän piirikunnassamme raportoitiin 19 kuolemantapausta, joiden tiedettiin tai vahvasti epäiltiin johtuvan kuumuudesta.

Aika monena päivänä puhelimen näytölle on tullut tämä varoitus säätietoja katsellessa.

Tätäkin isompana pettymyksenä kuitenkin saimme heti kuulla ja lukea paikallisuutisista maastopaloista ympäri Kaliforniaa. Yksi iso sellainen roihuaa edelleen Pohjois-Kaliforniassa ja tämän vuoksi mm. Lassen Volcanic -kansallispuisto on jouduttu sulkemaan. Vaikka ilmanlaatu on toistaiseksi pysynyt Piilaaksossa vielä hyvällä tasolla, niin silti saapuminen Suomesta maastopalojen keskelle tuntui surulliselle. Suomessa minä suorastaan iloitsin, kun alkoi vesisade. Sateet ovat meille täällä harvinaista (lue: olematonta) herkkua tähän aikaan vuodesta.

Kaatosade Helsingin keskustassa. Olisi kovin tervetullut tämä sade tänne meille.

Viides P: paunahinta

Pienoinen pettymys, tai sanoisinko paremminkin järkytys odotti myös ensimmäisellä ruokakauppareissulla Piilaaksossa. Kasvimaamme oli sanalla sanoen räjähtänyt mittoihinsa Suomi-visiitimme aikana. Kaksi kurpitsapuskaa oli vallannut tilan, ja satoakin oli sylikaupalla. Niinpä päätin valmistaa kesäkurpitsalasagnea. Pakastimen olimme syöneet ennen Suomeen lähtöämme kiitettävän tyhjäksi, jotta Suomi-tuliaiset kuten ruis- ja kauraleivät mahtuisivat sinne. Mutta olimme kuluttaneet pakastimesta myös kaikki jauhelihapaketit, joita minulla useimmiten on kuitenkin ainakin yksi siellä hätävarana.

Ostan jauhelihan yleensä luomuversiona tukkuliike Costcosta, missä se on edullisempaa, mutta nyt en viitsinyt lähteä yhden paketin vuoksi sinne väenpaljouteen, vaan hankin jauhelihan lähimmästä Safeway-ruokakaupasta. Olinhan minä pyllähtää selälleni, kun näin jauhalihapaketin hinnan hyllynreunassa. Pauna vähärasvaista luomujauhelihaa maksoi 13 dollaria, mikä tekee kilohinnaksi 29 dollaria (27 euroa)! Rasvaisempi ja ei-luomu versio ei ollut juurikaan sen edullisempaa: 12 dollaria paunalta. Kun olin juuri nauttinut Suomessa ruokakauppojen edullisista hinnoista, joskin huomasin hintojen nousua vuoden takaiseen minäkin, tuntui tämä Piilaakson hintataso jälleen kerran aivan mahdottomalta. Onneksi sentään se kesäkurpitsa oli lasagneen puoli-ilmainen raaka-aine kompensoimaan superkallista jauhelihaa. Hyi kamala, puistattaa tuo hinta vieläkin!

Tällaisia isompia ja pienempiä pettymyksiä tällä kertaa. Niistä joidenkin kanssa on helpompi elää, kuten pullonkorkit, mutta joidenkin kanssa on vain elettävä, kuten jo tapahtuneet puukotukset ja maastopalot. Mutta ei vaivuta synkkyyteen, olihan valtaosa ajasta Suomessakin iloista ja ihanaa. Tavata ystäviä, nautiskella Suomi-makuja ja viettää aikaa maaseudulla. Mukavaa alkanutta elokuuta kaikille eli aika sanoa teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Ulkosuomalaisen työlook

Pyysin eilen ukkokultaa ottamaan minusta töihinlähtökuvan. Sen oli lähinnä tarkoitus jäädä itselle muistoksi tästä ajasta ja elämänhetkestä. Mutta otos saikin minut pohtimaan, kuinka työlookini on mahdollisesti näiden vuosien aikana ulkomailla muuttunut. Vai onko se? Päätin julkaista kuvan somessani ja kysyä mielipidettä entisiltä työkavereiltani ja oppilailtani Suomessa.

Kommenttien mukaan nykyinen työtyylini on oululaista verrokkiaan rennompi. Ja sen tunnistin itsekin. Kaulassani ei roiku kuvallista kulkulätkää. Työ- ja läppärilaukuksikin on tullut otettua letkeä Marimekon kesäkassi. Asuna kuvauspäivänä sattui olemaan Marimekon paita, farkkushortsit ja tennarit. Oulussa en käyttänyt Marimekon vaatteita, enkä muista, olisinko koskaan mennyt työpaikalleni farkkushortseissa. Mielestäni en. Eivätkä kyllä tennaritkaan valikoituneet oululaisiksi työkengikseni koskaan.

Perjantainen työlookini Piilaaksossa.

Työasujeni tyylissä tapahtuneen muutoksen myötä pohdin, mitkä kaikki seikat voivat ulkosuomalaisen työpukeutumiseen vaikuttaa:

Työ 

Varmasti tärkein tekijä on, millaista työtä tekee ja millainen on työympäristö. Nyt opetan yksityisesti urheilullista 16-vuotiasta nuorta, joten taitaa silläkin olla asuvalintaani oma vaikutuksensa. Toisaalta, edellisessäkin työpaikassani Piilaaksossa kuljin työpaikallani enimmäkseen joogapöksyissä. Ja sulauduin hyvin joukkoon, olihan kyseessä liikunnallinen harrastusympäristö.

Sää ja ympäristö

Täällä asuvalintaan vaikuttaa luonnollisesti myös sää. Vielä tällä lokakuisella viikolla lämpötila käväisi laaksossamme +32 asteessa. Ei sellaisessa helteessä tee mieli kiskaista ylle pikkutakkia tai pitkähihaista eikä panna jalkaan piikkikorkoa.

Lisäksi pukeutumiseen vaikuttaa myös paikallinen trendi. Piilaaksossa pukeudutaan työpaikoilla noin muutenkin hyvin rennosti. Huomattavasti rennommin kuin Yhdysvaltojen itärannikolla. Jos mallina pitäisi amerikkalaisia tv-sarjoja kuten Ally McBeal tai New Yorkiin sijoittuvaa Sinkkuelämää, niin pieleen menisi. Pukeutumistyyli niissä on piilaaksolaisten lasien läpi katsottuna turhankin "virallinen". En ole kuullut, että täällä olisi työpaikoilla minkäänlaisia pukeutumiskoodejakaan. Jos joku lukijoistani sellaisen tietää, niin kerrohan minullekin. Lakitoimistoissa varmaan pukeudutaan aina tiptop puvuntakkeihin, mutta eipä juuri muualla.

Ulkosuomalaisuus

Huomaan myös, että omalla kohdallani asu- ja laukkuvalintoihini on vaikuttanut myös suomalaisuuteni. Ulkomailla asuessa tietyt suomalaiset brändit ovat tulleet niin sanotusti lähelle sydäntä. Arvostus suomalaista designia ja vaikkapa vaatemerkkejä kohtaan on noussut. Ne muistuttavat minua juuristani, ja niinpä kannan ylpeydellä päälläni jotakin suomalaista. Edellisessäkin työpaikassani oli päälläni usein Marimekkoa ja työlaukkuna sielläkin mikäpä muukaan kuin Marimekon kassi.

Täällä olen työhousuinani käyttänyt myös mm. näitä vaaleanpunaisia camouflage-housuja. Ovat italialaista designia hopeanvärisine sivuraitoineen, jotka eivät kylläkään kuvassa näy. Näistä osaan sanoa varmasti, etten koskaan, ikikuuna päivänä pukisi näitä päälleni töihin Oulussa. 

Aika uskomaton yhteensattuma näille työasupohdinnoilleni oli, että juuri tänään some muistutti minua viimeisestä työpäivästäni Oulussa. Kuinka ihanat työkaverini olivat tehneet työpisteelleni mukavan jäynän. Paitsi että kuva toi kivoja muistoja työkavereistani, se palautti mieleen myös kellokorttisysteemit ja raskaat avainniput. Nythän minulla ei ole työpaikalleni edes avainta, hahah. Pääsen sisään ovikelloa soittamalla. 

Oulun työpisteeni viimeisenä työaamuna ennen vuorotteluvapaalle jääntiäni. Yllätyksen koettuani lähdin etsimään "syylliset" ja halasin heidät ruttuun. Lämpöisiä syysterveisiä vaan, jos satutte postaukseni lukemaan.

Pikaisesti pohtimani lista ei varmasti ole kaikenkattava, mutta olivatpa vaikuttavat tekijät sitten mitkä tahansa, pidän tästä kohdallani rennompaan suuntaan menneestä tyylistä. Piilaaksossa Piilaakson tavoilla. 

Tällaisia pohdintoja tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa.

Ulkosuomalaisen upposukellus Suomeen

Missä olit, kun Suomen valtiojohto ilmoitti Nato-kantansa? Tai kun Suomen eduskunta äänesti Natoon liittymisestä? Minä, ulkosuomalainen, satuin olemaan tänä historiallisena ajankohtana Suomessa. Lisäksi tähän toukokuun alkuun ovat omanlaistaan kansanhurmosta synnyttäneet myös Euroviisut sekä jääkiekon MM-kisat, joista jälkimmäiset käydään nekin Suomessa. Jo näiden tapahtumien mukana tunnen olevani nyt ns. piikkipaikoilla, mitä suomalaisten yhteenkuuluvuuden tunteeseen voi tulla.

Suomalaista maalaisidylliä Vuokatissa, Kainuussa.

Vauhdikkaat käänteet

Mutta eipä tässä vielä kaikki. Visiittini Suomessa on alkanut vauhdikkaasti. Suomessa minua oli odottamassa liuta hoidettavia asioita, ympäri maata ripoteltuina. Mutta voi hyvät hyssykät sentään! Kaikki aikatauluni ovat heittäneet alusta asti häränpyllyä. Eteen on osunut yllättäviä aikataulumuutoksia, joihin en itse ole voinut lainkaan vaikuttaa. Jos siis maahan saapuessani minulla oli asioiden hoitamiseksi suunnitelma A, niin tällä hetkellä porskutan jo suunnitelman D tai E mukaan...

Aikataulut ovat siis tehneet kuperkeikkaa jo useamman kerran, mutta päätinpä sekoittaa pakkaa itse vielä lisää. Olen jo pitkään haaveillut, että jonakin kauniina päivänä ilmoittaudun hyvinvointiretriittiin. Oli sellainen sitten Suomessa tai maailmalla. No, viime viikonloppuna sellainen oli tarjolla kainuulaisissa vaaramaisemissa Vuokatissa. Hyvä ystäväni houkutteli minut mukaansa ja niinpä lähdimme ex tempore viikonlopuksi sinne! Viimeistään tämä matka veti minut suorastaan syväsukellukselle Suomeen. Muutamaan päivään mahtui niin paljon Suomi-makuja, -elämyksiä ja -kokemuksia, että joutunen sulattelemaan niitä vielä muutaman päivän tästä eteenkin päin.

Elämyksiä ja silmänruokaa

Jo ajomatkallamme Vuokattiin eteemme tupsahti yllätys. Vastaantuleva auto väläytti meille ajovalojaan ja osasimme olla erityisen valppaina. Se kannatti. Muutaman mutkan takana tien penkereellä oli kaksi hirveä! Siinä ne mutustelivat pensaiden oksia kaikessa rauhassa. Edellisestä hirvihavainnostani luonnossa on varmaan 20 vuotta aikaa. Tämä oli hyvä muistutus, kuinka julman kookkaita otuksia ne ovatkaan. Meillä molemmilla ystäväni kanssa taisi kulkea kylmän väristykset pitkin selkää, kun noiden jylhien eläimien kohdalla ajovauhtia hidastimme.

Perillä retriittipaikalla majoituimme maaseudulle pieneen rivitalomökkiin. Perjantain ohjelman päätyttyä nautiskelimme iltapalaa mökin kuistilla ja kas, pian maatilan pellolla käyskenteli rauhassa pari peuraa ja hyppi pari isoa jänöjussia. Luonto tuli melkeinpä iholle. Tai oikeastaan sehän siis tuli. Nilkkani nimittäin alkoi pian kutisemaan. Käräytin syypään itse teosta: ensimmäiset iki-ihanat suomalaishyttyset olivat näemmä jo heränneet. Meillä kotopuolessa Piilaaksossa ei ole hyttysiä, joten armoton kutina ja allerginen reaktio palauttivat mieleeni suomalaisen juhannuksen hyttysenpuremineen. 

Retriittipaikka jo itsessään huokui suomalaista maalaisidylliä, jollaista en pääse ulkomailla asuessani kokemaan. Joogatunteja ja rentoutushetkiä pidettiin hirsiseinäisessä pirtissä. Sen seinillä roikkui koristeina mm. ryijyjä, himmeleitä ja jopa yksi tuohikontti!

OMG, tuohikontti! Milloin olen sellaista viimeksi edes nähnyt!

Illalla saimme saunoa uudessa, mutta vanhanaikaisessa saunassa. Siis sellaisessa, jossa kylpyvesi kuumennetaan muuripadassa ja löylyt kirposivat totta kai puulämmitteisestä kiukaasta. Ai että! Minulle saunahullulle se oli aivan paratiisi! Löylyjen välissä vilvoittelimme retriittileidien kanssa saunan kuistilla lempeässä ilta-auringossa. Laitoimme vieläpä kasvoillemme turvenaamiot, suomalaisesta turpeesta tottahan toki! Voiko tämän suomalaisempaa saunahetkeä olla, ajattelin!

Joogamattoja ja räsymattoja pirtin lattialla. Vasemmalla katon nurkassa himmeli, seinillä vanhoja valokuvia ja kauniita käsitöitä.

Kaenuulaesen unelmavessa. Harvoin tulee blogiin liittäneeksi kuvaa vessasta, mutta tämä sen ansaitsee. Vanhat Kainuun Sanomat modernin wc-kopin takaseinässä synnyttivät Kainuussa syntyneelle mukavia muistoja. Kun tuo otsikon fonttikin on niin tuttu...

Aamiaismijöötä.

Makuhermojen kutkuttelut

Minulle ulkosuomalaisena yksi tärkeä elementti Suomen matkoilla on aina ollut myös suomalaiset (perinne)ruoat. Heti ensimmäisen viikon aikana olin jo herkutellut esimerkiksi maksapihveillä ja poronlihalla sen eri muodoissa. Yhdellä illallisella entisten työystävieni kanssa nautin mm. siikaa, poronkäristystä sekä kainuulaista leipäjuustoa ja lakkahilloa.

Matka Vuokattiin räjäytti myös makuelämyspotin. Majapaikan aamupalalla oli karjalanpiirakoita, uunilämpimiä siemensämpylöitä ja ajatelkaa mikä ihanuus, myös tuoreita paistettuja lettuja! Iltapalaa sen sijaan jouduimme noutamaan muualta. Päätimme hakea ruokaa paikallisesta ravintolasta, josta olin kuullut kehuja kavereiltani. Ravintola panosti lähiruokaan ja niinpä mukaamme tarttui suppilovahverokeittoa tervaleivän kera sekä herkkutattipyöryköitä. Rakastan myös sieniruokia, joten olihan tämäkin minulle suorastaan suussasulava elämys.

Lettuja aamupalalla, namskis!

Sienikeittoa ilta-auringossa ja maalaismaisemissa hyvän ystävän kanssa. Ja malja ystävyydelle!

Emme panneet ystäväni kanssa pahaksemme, että retriittipaikan pihapiirissä sijaitsi myös pieni panimo, hahah. Sieltä ostin maistiaiseksi mm. tätä pihlajanmarjaolutta, joka osoittautui oikein hyväksi valinnaksi. "Himskatin hapan" oli sopivan kirpeä ja raikas omaan makuuni. Ah, pihlajanmarjat, niin suomalaista sekin.

Myös uusia suklaamakuja täytyy ulkosuomalaisen Suomessa maistella. Uutuus-Geisha menee ehdottomasti jatkoon, sitruuna-Daim taitaa minulla jäädä yhteen maistelukertaan. Alkuperäinen on parempi.

Ystävät

Suomi-vierailuihin kuuluvat totta kai myös tärkeät ja ikimuistoiset tapaamiset ystävien ja sukulaisten kanssa. Sukulaistapaamiset ovat vasta tulossa, mutta aivan ihania jälleennäkemisiä on ollut jo ystävien kesken. Tällä kertaa myös näissä ystävätapaamisissa on tullut sukellettua ns. syvään päätyyn. Ennen retriittiä tapasin pitkäaikaisen ystäväni, jota en kuitenkaan ollut tavannut kasvotusten vuosikausiin. Oli upeaa jatkaa juttua siitä, mihin se aikoinaan jäi. Aivan kuin taukoa ei olisi koskaan ollutkaan. Ja kyllä ystävä toisensa tuntee. Hän antoi minulle lasipurkillisen kuivattuja suppilovahveroita matkaan. Olin onnesta mykkänä. Sekä tapaamisesta että sienistä.

Myös retriittiviikonloppu sai yllätyksellisen loppukäänteen. Kiitos sosiaalisen median. Olin kadottanut vuosikausiksi rakkaan ystävän teinivuosieni harrastuspiireistä. Sukunimivaihdosten myötä en löytänyt häntä koskaan somesta, vaikka yritin. Mutkien kautta pandemia-aikana saimme kuitenkin yhteyden toisiimme. Ja nyt, nyt ystäväni asuu juurikin Vuokatissa ja sovimme tapaamisen. Tunteet nousivat kyynelten kera pintaan, kun pääsimme pitkästä aikaa halaamaan. Laskimme, että olemme nähneet toisemme viimeksi noin 30 vuotta sitten! Muistelimme hauskoja harrastustapahtumiamme sekä kolttosia, joita tuli aikuisuuden kynnyksellä kenties tehtyä. Ja iloksemme saimme todeta, ettemme ole oikeastaan muuttuneet miksikään. Ehkä pari naururyppyä on päässyt syntymään, mutta muutoin olemme täsmälleen samat J & K.

Kaliforniasta vastikään tulleena pääsin myös näkemään pitkästä aikaa lunta. Vuokatin mäntymetsistä löytyi sitäkin vielä isoja länttejä.  

Tottahan tähän aikaan vuodesta Suomessa kevät etenee kohisten. Sää on pysytellyt viime lauantaita lukuunottamatta viileänä, mutta senkin edestä täällä hellivät nyt valoisat illat ja yöt. Oulun korkeudella päivän pituus on tällä hetkellä 19 tuntia. Tuntuu, että voisin tuijottaa vielä klo 22-23 mollottavaa ilta-aurinkoa loputtomiin...

Olen siis saanut ulkosuomalaisena imeä ihania perisuomalaisia asioita lyhyessä ajassa aivan valtavan paljon. Aivan kuin olisin saanut suomalaisuutta ruiskulla suoraan suoneen, hahah. Ja se vahvojen tunteiden kirjo. Mitä tykitystä! Tuntuu, että tämän kaiken, jo nyt koetun ihanuuden sulatteluun minulla menee vielä aikaa muutama päivä. Ja kun katson kalenteriani eteenpäin, niin tunteikkaita hetkiä on luvassa vielä rutkasti lisää. Aion nauttia joka solullani.

Tällaisia Suomi-tunnelmia tällä kertaa. Nyt minä sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Kuinkas se nyt menikään, onnistunko tuomaan ei-kaupalliset eli itsepoimitut suppilovahverot Yhdysvaltoihin? Mitä niistä sanoo USA:n tulli, kun eivät ole kaupan pakkauksissa esittelyteksteineen? Käykö köpelösti?

Kainuulaisessa lähikaupassa on tunnelmaa

Nyt seuraa pikaraportti maakuntakierrokseni alkutaipaleelta.

Olin saapunut vain tunti sitten Kainuuseen. Tapahtumien paljastavuuden vuoksi, ihan kirjaimellisesti, jätän tarkemmat koordinaatit blogissani kertomatta. Halusin sännätä heti alkajaisiksi paikalliseen lähikauppaan täydentämään ruokavarastoa. Pikku ostoksia vain, joten siihenhän istuu suomalainen lähikauppa aina yllättävänkin laajoine valikoimineen mitä parhaimmalla tavalla.

Astun kainuulaiseen lähikauppaan sisään. Onneksi asiakkaita ei ole paljon. Kierrän kauppaa aika rivakkaan tahtiin, enkä jää hypistelemään sitten viimeisen Suomi-visiittini jälkeen ilmestyneitä uutuustuotteita, vaikka mieli tekisikin. Kas, kaupasta löytyy iloiseksi yllätyksekseni laaja valikoima graavi- ja savulohipaketteja. Olen himoinnut kylmäsavulohta ruisleivän päälle, joten nappaan yhden paketin mukaani. Ostoskierrokseni on jo aivan loppusuoralla, kun vesi herahtaa kielelleni pian nautitusta lohileivästä. Siihenhän pitää saada päälle vielä tuoretta tilliä! Palaan kaupan hevi-osastolle. Kiinnitän huomioni hedelmävaa'alla perunoita punnitsevaan, isolla kaljamahalla varustettuun ukkoon. Hän nimittäin yskii ja röhii ilman minkäänlaista pisarasuojausta. Maskia ei tietenkään ole, mutta ei ukko laita suunsa eteen myöskään mitään muuta. Onneksi en joudu kyseistä hedelmävaakaa enää käyttämään, ajattelen. Etenen hevi-osastolla tilliruukkujen eteen. Huomaan, että niitä on kahdelta eri tuottajalta. Arvioin nopeasti parempikuntoisen lajin ja nappaan sen mukaani. Tilliruukkujen edessä minulla menee siis arviolta kaksi sekuntia aikaa. Mutta. Tämäkin tuntui olevan liikaa...

Tulee sanomista

Samainen yskänpisaroitaan railakkaasti levittävä kaljamahaukko nimittäin seisoo selkäni takana vain noin kahden metrin päässä minusta ja toteaa eukolleen kovaan ääneen: "Kylläpä se pitkään valihtee noita tillejä." Tässä vaiheessa olen tillivalintani jo tehnyt ja käännyn pariskuntaan päin, jolloin eukkonsa jatkaa, kovalla äänellä hänkin: "No se pittää kato kahtoo, että on oekkeenlaene." Tämän jälkeen molemmat nauravat hörönaurua ja katsovat minuun. 

Siis, että mitä tässä niin kuin tapahtui? Minulla menee tämä tapaus jotenkin aivan yli hilseen. En kerta kaikkiaan ymmärrä, mikä minun kahden sekunnin seisomisessa tilliruukkujen edustalla niin ärsyttää. Pariskunta ei itse ollut ostamassa tilliä, eivät suoraan sanoen näyttäneet tillin suurkuluttajille. Ja tällainen kovaan ääneen tilanteen raportointi ja höröttely päälle saa minut kerrassaan hämilleni. Kontrastia tilanteeeseen tuo toki sekin, ettei meillä kotopuolessa Kaliforniassa tapahtuisi koskaan tällaista. Jos joku asiakas sinulle kaupassa jotakin sanoo, se on mitä suurimmalla todennäköisyydellä jokin ystävällinen ele tai jopa pieni kehu. Ei henkilön ostosten arvostelua tai siihen käytetyn ajan arviointia, kovaan ääneen! Katson pariskuntaa kohti, mutta en sano mitään. Ehkä olisi pitänyt, mutta en siinä yllättävässä tilanteessa saanut kerta kaikkiaan kieleni päälle yhtään mitään. Päässä surrasi kyllä ajatus jos toinenkin.

Saavun kaupasta majapaikkaani ja ihmettelen tapausta ääneen. Sille voisi kai yhtä aikaa itkeä ja nauraa. Olen yhä sen verran hämilläni, että kerron tapauksesta myös somessa. Moni kaveri saa makeat naurut. Lisäksi armas serkkuni kertoo minulle vantaalaisessa ruokakaupassa sattuneesta tilli-gatesta ja arvelee kainuulaisen reaktion liittyvän vastaavaan. Tällainen Suomen tilli-gate on mennyt minulta ulkomailla asuessa aivan ohi. Saan tilli-gatesta kertovan linkin ja totta. Mies on haistellut tilliruukkuja, sujauttanut pätkän tilliä taskuunsa ja jättänyt tilliruukun ostamatta. Paikalle kutsuttiin poliisit. Huh huh! No, Kainuussa ei näemmä tarvitse kutsua poliisia. Kyllä kansa tarkkailee ja raportoi toisten asiakkaiden tilliostokset. Hahah!

Siinä se nyt on: mun lohivoileipä. Kainuulaisesta lähikaupasta, ulkopuolisen asiakkaan saatesanoin ostetulla tillillä varustettuna. :-D

Loppuhuipennus

No, lähikauppakierroksenihan sai kassajonossa vielä muikean loppuhuipennuksen. Edessäni oleva miespuolinen asiakas lastasi ostoksiaan kärryistä kassahihnalle. Raskasta keskiolutpakkausta nostaessa miehen shortsit, kuten myös alushousut valahtavat vyötäisiltä todella alas. Tämä saa miehen persposket näkyviin kaikelle kansalle ja nyt en puhu vain pienestä uurteen vilkkumisesta. Kyllä siinä näkyi ihan 75 % "kokonaisuudesta". Jotenkin tämä loppusilaus kruunasi kauppareissuni ja näky kyllä syöpyi verkkokalvoilleni useammaksi tunniksi. Ikimuistoinen reissu.

Että tällainen lähtölaukaus maakuntakierrokselleni Suomessa. Ja e-hei, ei tämä oman elämäni tilli-gate maailmaani kaada. Se nyt vaan loi hauskat ja kerrassaan mielenkiintoiset lähtöasetelmat parhaillaan käynnissä olevalle maakuntakierrokselleni. Mitä kaikkea mielenkiintoista tässä ehtiikään maakunnissa vielä tapahtumaan? No, kun seuraavan kerran lähikauppaan menen, taidan noudataa ystäväni neuvoa: ostan korianteria. Hahah.

Näihin kuviin ja tunnelmiin päätän tällä kertaa ja sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Ulkosuomalaisen havaintoja Suomessa ja Suomesta

Jo joulun alla Suomessa kirjoittamassani postauksessa tai paremminkin sen loppukevennyksessä hymähtelin kirkkojumalanpalvelukselle, joka pärähti yllättäen soimaan suomalaisen kuntosalin televisiosta. Voiko tosiaan missään muualla kuin Suomessa tapahtua vastaavaa ja vieläpä niin, ettei kukaan paikalla olijoista pidä tapausta mitenkään eriskummallisena? Joitakin Suomessa sattuneita tilanteita ja asioita tulee siis näin ulkosuomalaisena katsottua jos nyt ei ulkopuolisena, niin ainakin hiukan uusin silmin. Seuraavaksi muutamia muita havaintoja Suomi-reissultani, osa enemmän henkilökohtaisia havaintoja, osa yleisempiä:

1. Olen tipahtanut auttamattomasti kärryiltä Suomen televisio-ohjelmista

Kun iltaisin yritin minuuttiaikataulusta irtaantuakseni katsella vähän televisiota, niin olinpa äimänä, millaista ohjelmatarjontaa Suomen kanavilla oli. Lähes kaikki ohjelmat olivat minulle aivan tuiki tuntemattomia, juuri ja juuri uutislähetykset olivat tuttuja ja entisillä paikoillaan ja joku ikivihreä (vaiko jo sammaloitunut) Pressiklubi. Valtaosa ohjelmien nimistäkin oli minulle kuin hepreaa. Nimet eivät kertoneet minulle mitään. Suomalainen televisiotarjonta näyttää siis elävän siellä täysin omaa elämäänsä, enkä minä pysy enää sen mukana. 

Siinäpä sitä on, hepreaa aukeaman täydeltä.

Televisio-ohjelmista minun on vielä pakko mainita tähän se pahin, varsinainen rimanalitus, nimittäin sarja nimeltään Kansalainen Turhapuro! Kyseessä on siis ohjelma, jossa tutkitaan ja tarkastellaan Uuno Turhapuroa todellisena, ei suinkaan fiktiivisenä hahmona. Jopa Uuno-tutkija oli antamassa näkemyksiään tästä monipuolisesta henkilöstä. Näkemässäni jaksossa mietittiin Uunon eri ammatteja kautta Turhapuro-elokuvien ja pohdittin 1980-luvulla olleen Suomen ja Ruotsin välisen sodan vaikutuksia! Siis haloo! Suomen ja Ruotsin välinen sota! Mietinpä vain, että jos joku nuori vielä oikeasti erehtyy luulemaan tuollaisen sodan todella olleen! 

Eikä siinä kaikki. Uuno-tutkijan lisäksi ohjelman jokaisessa jaksossa on kuulemma julkisuudenhenkilöitä, näemmä Lenita Airistosta aina Vesa-Matti Loiriin itseensä, kommentoimassa Uunon saavutuksia ja edelläkävijyyttä. Näin nyt omin silmin, kuinka esimerkiksi Jarkko Nieminen kommentoi täysin pokalla naamalla Uunon olleen ihka ensimmäisiä tennispelaajia, jotka ottivat huomioon monipuolisen ravinnon merkityksen. Hah hah, salli mun nauraa! Joko minä olen katsonut aivan eri Uunoja tai sitten ohjelma oli niin täyttä potaskaa, ettei toista! Melkoista kanavantäyttöohjelmaa, en voi muuta sanoa. Tämän ohjelman nähtyäni kyllä mietin, ettei taida olla niin maata kaatavaa, jos tällaisesta potaskasta jäänkin paitsi. 

Sitten toinen televisioaiheinen huomioni:

2. Yllättävän paljon uutisointia Yhdysvalloista

Yllätyin kuinka paljon Suomen televisiossa oli USA-liitännäistä ohjelmaa. Jo pelkästään uutisissa, mutta myös dokumentteja osui kohdalle monia, mikä saattoi tosin olla silkkaa sattumaakin. Ehkä kiinnitin tähän USA-uutisoinnin runsauteen huomiotani myös siksi, että täällä Yhdysvalloissahan ei ns. perus-TV-kanavilla uutisoida juurikaan muusta maailmasta. Täällä uutiset keskittyvät tyypillisesti erittäin paikallisiin uutisiin, vain kymmenien mailien säteelle ja jos ei muka muuta uutisoitavaa ole, niin sitten on niitä "palokunta pelasti kissan puusta"-juttuja. Ja todellakin, kissanpelastusuutinen ajaa edelle, vaikka maailmalla olisi tapahtunut mitä merkittävää. 

Ja pakkohan se on aina yksi suomalainen säähavaintokin olla:

3. Auringon puute!

Toki tiesin Suomeen lähtiessänikin, että siellä olisi päivä lyhimmillään. Oulussahan vuoden lyhyimpänä päivänä päivänvaloa oli siis ruhtinaalliset 3,5 tuntia! Repikäämme siitä. Mutta sattui tuohon Suomi-reissuuni kyllä huonoa tuuriakin. En nimittäin nähnyt Suomessa ollessani aurinkoa kertaakaan! Koko 2,5 viikkoa oli siis täysin pilvistä niillä paikkakunnilla, joilla itse olin. Oulussa taisi alkaa aurinko pilkistämään juuri sinä päivänä, kun itse jatkoin matkaani jo aamupäivästä Oulusta eteenpäin. Huh, oli se synkän oloista. 

Niinpä palattuani tänne rapakon taakse tuntui ensimmäisinä päivinä, etten edes raskinut laittaa aurinkolaseja päähäni. Taas kerran tuli siis todettua, kuinka valolla vain on ihmeellinen voima ja olihan tämä seikka toki painamassa meidänkin vaakakupissa, kun tänne Kaliforniaan siirtymistä aikanaan mietimme. En siis ylläty enää yhtään, kun muutamakin tuttu Suomessa totesi, etteivät enää edes muista milloin aurinko on viimeksi Pohjois-Suomessa näyttäytynyt. Huh huh!
 

Eipä näyttäytynyt aurinko, mutta oli ainakin valkea joulu ja pirteän punaiset pihlajanmarjat.

Sään lisäksi suomalaisen sydäntä lähellä on tietenkin kahvi. Sekin ansaitsee nyt yhden havaintoni: 

4. Vaaleapaahtoinen ja minä emme tule enää toimeen 

Menin sitten juomaan parina päivänä suomalaista, vaaleapaahtoista suodatinkahvia. Ja heti useamman kupin. Voi apua, mitkä närästykset siitä sainkaan! Menetin myös jouluyönä totaalisesti yöuneni, minkä arvelen olevan kofeiinin (yliannostuksen) aiheuttamaa. Enhän nimittäin ole lipitellyt kofeiinipitoista kahvia juuri lainkaan moneen kuukauteen, ainoastaan kupillisen silloin tällöin, ja nyt kolmet kofeiinikahvit yhden ja saman päivän aikana olivat selvästi elimistölleni liikaa. Onneksi olin tuonut mukanani täältä Suomeen tummapaahtoista ja kofeiinitonta kahvia, joten oli siirryttävä alle aikayksikön takaisin sen pariin. Huh, vieläkin pumppu hakkaa, kun mietin sitä valvomaani yötä!

5. Suomen terveydenhuollon tila

Kuulin läheisiltäni ja ystäviltäni suorastaan huolestuttavia omakohtaisia tarinoita Suomen terveydenhuollon tilasta! Olin järkyttynyt. Miten pitkiä odotusaikoja jopa katkenneen nilkan tapauksessa oli jouduttu leikkaussaliin odottamaan! Ja nyt siis puhuttiin päivistä, ei tunneista! Ei kyllä kuulostanut hyvinvointivaltion toiminnalle, voi kamala paikka! Kyseessä on tietenkin yksittäistapauksia, mutta vastaavia tarinoita oli useampia ja eri ihmisiltä kuultuina.

Myös erään sairaanhoitopiirin käsittämätön töppäily julkisten hankintojensa kanssa sai minut haukkomaan henkeäni. Oli siis ollut tarve hankkia kyseisen sairaanhoitopiirin potilaille ilmaiseksi jaettava laite x ja se oli EU-pykälien vaatimana kilpailutettu. Mutta kilpailutuksessapa häviölle jäänyt osapuoli oli tehnyt kilpailutuksesta valituksen, koska koki arvioinnin tapahtuneen väärin perustein. No, mitä teki suomalainen sairaanhoitopiiri? Meni sitten kuitenkin jo hankkimaan tuhansia kappaleita kyseisiä laitteita ja vieläpä jakamaan ne jo potilaille! Ei-ih, mitä tunarointia! Eli nyt, jos kilpailutuksessa hävinneen valitus katsotaan aiheelliseksi, joudutaan jo jaetut laitteet vetämään potilailta takaisin ja palaamaan vanhoihin laitteisiin! Ja tietenkin, koska uusiakin laitteita ovat potilaat jo ehtineet käyttää, niin niitä ei voida antaa enää kenellekään eteenpäin. Onhan tuo siis aivan käsittämätöntä rahan ja ihmisten ajan hukkaa, kävipä asiassa siis kuinka päin tahansa! Ja tämä laitteiden mahdollinen palautusrumba koskettaa minunkin iäkkäitä sukulaisiani, joten kyllä kiukuttaa. Tämän(kin) EU-lainsäädäntö on aikaansaanut, isojen hankintojen pakkokilpailutuksen. On siinä varmasti hyvätkin puolensa, mutta mikäli kilpailutusprosessissa sössitään, niin rahaa palaa ja rutkasti... Voi, voi.

EU löi näppinsä peliin tässäkin. Mutta hähää, minäpä ostin uuden vuoden tinoja varastoon tännekin Kaliforniaan!

Ja nyt kun EU-aiheeseen päästiin, niin lopuksi vielä kirsikka kakun päälle. En tiedä, itkeäkö vai nauraa seuraavalle:

6. Ranskalaisten värikartat

Kaverini kertoi, että vuodenvaihteen jälkeen Suomen pikaruokaloihin ja ravintoloihin on tulossa värikartat, joilla voi verrata paistettujen ranskalaisten väriä. Väri ei kuulemma saa jatkossa olla liian tumma, ettei syöjä altistu liikaa karsinogeeneille. Siis että värikartta! Ranskanperunoillle! Anna mun kaikki kestää! Luulin ensin tämän olevan pelkkä vitsi, mutta ei kuulemma ole. Ja taitaapa värikartat jatkossa koskettaa muitakin tuotteita kuten murot, myslit, keksit jne., kun asiaa hiukan netistä vielä tutkailin. EU rakas, sinä se jaksat aina piristää näillä uusilla säädöksilläsi ja Suomi on tietenkin aina etunenässä näitä pykäliä noudattamassa. 

Tällainen värikarttauutinen on mennyt minulta täysin ohi ja kaverini näki selvästi ilmeestäni, että olin moisista värikartoista kuin puulla päähän lyöty. Hän sitten vielä lohkaisi, että minähän voisin tuoda värikartta-ajatuksen tänne Yhdysvaltoihinkin. Onhan se Mäkkärikin kuitenkin globaali pikaruokaketju. Hah, hah! Hyvät naurut tästä saimme!

Mutta kappas kummaa. Kun kaivelin värikartasta hiukan lisätietoa, niin minnekäs muualle jäljet johtivatkaan kuin Yhdysvaltoihin! Ylen artikkelin mukaan ranskanperunoiden oikean värin määrittelyssä käytetään useimmiten Yhdysvaltain maatalousministeriön hyväksymää Munsell-värikarttaa. Ei siis ole varmaan kuin ajan kysymys, kun joku saa päähänsä täällä terveyttä vaalivassa Kaliforniassakin tuoda nämä värikartat pikaruokapaikkoihin. Ainakaan vielä en sellaisia ole missään nähnyt, mutta pitäisikö laittaa laskuri päälle kauanko menee, hih!

Tässä vielä viimeisen Suomi-aamuni tuoreet leipäostokset ja pari heräteostosta. Tuo 100% kauraleipä on niin hyvää!

Summa summarum

Tätä postaustani ei nyt pidä käsittää väärin. En minä Suomea halua mollata. Siellä on yhä edelleen todella moni asia suorastaan kadehdittavan hyvin ja ruokakin niin paljon edullisempaa kuin vaikkapa täällä. Kaikkien näiden postauksen huomioiden jälkeen lähinnä toteankin, että Suomi on kovasti jo muuttunut minun poissaoloaikanani ja muuttuuhan tässä tietenkin itsekin koko ajan. Lieneekö sitten suuntauksena, että ulkosuomalaiset kokevat pitkässä juoksussa yhä enenevässä määrin näitä outouksia ja tekevät havaintoja, kun Suomessa vierailevat? Mene ja tiedä. Mutta nyt on aika sanoa taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Että mä oon poikki...

Takana on 2,5 viikkoa Suomessa. Taisivat olla elämäni nopeimmin kuluneet kaksi ja puoli viikkoa ja nyt olen ihan poikki. Huh, huh! Varsinkin visiittini alkupää sekä viimeiset päivät olivat yhtä minuuttiaikataulua. Argh, taas! Tapaamisia, asioiden hoitoa sekä pieniä, yllättävien käänteiden mukanaan tuomia lisähommia.

Tämä ilmiö, Suomi-visiittien minuuttiaikataulu, ei ehkä avaudu täysipainoisena muille kuin toisille ulkosuomalaisille ja vieläpä sellaisille, jotka asuvat kauempana Suomesta ja pääsevät käymään Suomessa melko harvoin. No, toisaalta ne siinä aivan lähinnä olevat läheiset Suomessa kyllä myös saavat tuntumaa ja pääsevät näkemään mitä se minuuttiaikataulutettu päivä toisensa jälkeen on. Tämänkertaisenkin Suomi-visiitin jälkeen tunsin siis huonoa omaatuntoa, koskapa kaikkia niitä kavereita, joita kyllä olisi ihana nähdä, mutta aika ei vain yksinkertaisesti riitä kaikkien tapaamiseen ja joutuu sanomaan niin monelle ei.

Tällä visiitilläni yritin kaveritapaamisissa painottaa heitä, joita en ole voinut tavata syystä tai toisesta viime kerralla tai muutoin pitkään aikaan. Sainpa aikaiseksi sopia vihdoinkin treffit parin sellaisenkin ystävän kanssa, joita en ole nähnyt useampaan vuoteen! Mutta tälläkin kertaa jouduin sanomaan harmillisen monelle "sorry, ei ehdi", kun yhteistä tapaamisaikaa yritettiin kanssani sovitella. Ja vaikka kuinka haluaisinkin tavata kaikkia, niin julma fakta vain on se, että aika ei riitä kaikkien tapaamiseen millään!

Yhteydenpitoa muulloinkin

Toisaalta olen yrittänyt täältä Amerikasta käsin peräänkuuluttaa ja kysellä joiltakin kavereiltani heidän kuulumisia näiden eri sähköisten apuvälineiden kautta. Kaikki eivät niihin ole kuitenkaan vastanneet. Ainakaan tyyliin, mitä heille oikeasti kuuluu. Ehkä nämä ihmiset tuntevat pysyvänsä tarpeeksi kärryillä minun elämästäni niin sosiaalisen median kuin bloginikin kautta, vaikka enhän minä totta vieköön näissä kanavissa kaikkea itsestäni ja elämästäni kerro. Ja ehkä heillä sitten hämärtyy seikka, että minustakin olisi kiva kuulla mitä heidän elämiinsä kuuluu ja kuinka heidän näkövinkkelissään maailma makaa juuri sillä hetkellä. Tämän vuoksi tuntuu, että sosiaalisen median kautta saamani kaikenlainen info ystävieni elämästä on entistäkin arvokkaampaa, sillä aina ei tosiaan aikataulut ja kulkemiset mene yksiin sitten, kun olen ollut Suomessa käymässä. Ja tämä toki on täysin ymmärrettävääkin. Melko pieni aikaikkunahan se tuollainenkin 2,5 viikkoa on. Nykyään vain omistakin kavereista yhä harvempi sosiaaliseen mediaan enää isommin omia juttujaan päivittää. Tästäkin syystä ne henkilökohtaisesti saadut viestit heidän omista kuulumisista olisivat minulle täällä ollessa varsin tärkeitä.

Mihin se aika oikein menee?

Moni voi ihmetellä, että mihin tuollainen 2,5 viikkoa sitten oikein hujahtaa? Miksi se ei riitä kaikkeen haluamaani? No, ensinnäkinhän siinä on usein sitäkin jetlagin hoitoa eli nukkumiset väärään aikaan vuorokaudesta jo vievät ns. tehotunteja päivästä. Kaikkien sovittujen ja ihanien tapaamisten lisäksi on Suomessa useina kertoina myös hoidettavia asioita. Ja koska sattuu Suomen kamaralla olemaan vielä omaisuuttakin, niin sehän usein tietää niin ajan, vaivan kuin rahankin kulumista. Hyvänä esimerkkinä automme, jota aina Suomessa käydessäni käytän. Sekin vaatii toisinaan huoltamista, katsastuksia sekä talvi- ja kesärenkaiden vaihtoa (joskus jo ennakoidusti seuraavaa kertaa varten). Ja heh, tällä visiitillähän suomalaiset tilhet samperi soikoon järjestivät minulle vielä lisäohjelmaa lähtöpäivän aamuksi. Pirskatti, kun olivat pupeltaneet pihlajanmarjoja ja sotkivat puolikkaan auton maalipinnan aivan täyteen pihlajanmarjamössöä. Autohan oli pesetettävä, etteivät happamat pihlajanmarjat jääneet auton pintaa pitkäksi aikaa syövyttämään. Tämäkin lisäkäänne sitten aiheutti sen, että pääsimme ukkokullaan kanssa pakkaamaan laukkujamme vasta reilu tunti ennen lentokentälle lähtemistä. Aikamoista säätöä se jälleen oli.

Mikä avuksi?

Mutta mikä sitten avuksi tähän ulkosuomalaisen Suomi-visiittien minuuttiaikatauluongelmaan? Olen yrittänyt pohtia ratkaisuja, mutta en ole vielä oikein järkevää löytänyt. Mutta jonkinlainen muutos olisi tervetullut, sillä olen nyt parin edellisen visiitin jälkeen ollut niin stressaantunut kireästä aikataulusta, että se on vaikuttanut häiritsevästi jo omiin yöuniinkin. Sitä kun tahtoo sitten yöt vatvoa, mitä kaikkea ohjelmanumeroa on vielä edessä ja ehtiikö kaikki asiat hoitaa ajallaan. Eikä se kielteisistä vastauksista tapaamispyyntöihin kerätty huono omatuntokaan mikään kiva tunne ole.

Nyt parin viime visiitiin jälkeen olen jopa uhonnut, että seuraavalla kerralla en edes kerro kenellekään tulevani Suomeen. Aivan pikkuriikkiselle lähipiirille ainoastaan. Noh, aika raju veto olisi sekin. Joka kerta aika on kuitenkin kullannut muistot edellisestä Suomi-visiitistä ja aloitan tapaamisten sopimisen jo ennen Suomeen saapumistani. 

Yksi ratkaisuhan voisi olla seuraava: Tapasimme ukkokullan kanssa Suomessa myös yhden ystäväpariskunnan, joka on asunut aikaisemmin useita vuosia ulkomailla. He tunnistivat tämän ulkosuomalaisen minuuttiaikatauluongelman oitis. He olivat pari ensimmäistä vuotta jaksaneet ravata sukuloimassa ja ystävillään pitkin Suomea, mutta myöhempinä vuosina olivat tyyliin ilmoittaneet olevansa tavattavissa aikajaksona x vaikkapa kesänviettopaikassaan. Näkivät asian niin, että jos he olivat jo matkustaneet puolikkaan maapallon verran, toiset voinevat matkustaa muutamankin sata kilometriä jos ja kun halusivat kuulumisia kasvotusten vaihtaa. Oli kuulemma toiminut ihan hyvin ja vähentänyt heidän omaa "hötkyilyä" paikasta toiseen huomattavasti. Kun useinhan sitä itsekin haluaisi nauttia Suomesta ja sen maisemista ihan kaikessa rauhassa. Niin sanotusti olla vaan ja chillailla. Jotakin tällaista voisi ehkä itsekin kokeilla, tosin poikkeuksen tekevät luonnollisesti liikuntarajoitteiset lähisukulaiset, joita meilläkin molemmilla ukkokullan kanssa on.

Sininen, rauhoittava hetki Suomessa. Näistä sitä toivoisi saada nauttia visiittien aikana hiukan enemmän. Kuvanottohetkellä oli muuten 16,5 astetta pakkasta!

Jos jollakin teistä on toimivia tai kokeilunarvoisia ideoita tähän Suomi-vierailujen minuuttiaikatauluongelmaan, niin kuulisin niistä mielelläni. Ettei nyt sitten aivan salaa tarvitsisi Suomeen seuraavan kerran tulla, heh, tai vaihtoehtoisesti menettää hermojaan kireän aikataulun kanssa.

Tulikin nyt vähän raskaampi aihe tänne blogiin vuoden viimeiseksi postaukseksi, mutta nämä ovat aatokseni juuri tällä hetkellä, Suomesta tuoreeltaan palanneena. Useissa blogeissa näyttää näin vuoden lopussa kiertävän kaikenlaisia yhteenvetoja vuoden 2017 saralta, mutta minä en nyt tähän saumaan sellaisia yhteenvetoja ehdi edes miettiä. :-) Mutta ensi postauksessa aion raottaa ihan hauskoja havaintoja, joita Suomessa käydessäni taas tein. Sitä kun katsoo joitakin asioita hiukan ulkopuolisen silmin, hi hii. Mutta nyt toivotan kaikille oikein hyvää uutta vuotta 2018 ja sanon hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!