Näytetään tekstit, joissa on tunniste nähtävyydet Yhdysvalloissa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste nähtävyydet Yhdysvalloissa. Näytä kaikki tekstit

lauantai 14. marraskuuta 2015

Grand Canyon ja Suomi-muistikuvia

Tämä on neljäs ja viimeinen postaus road tripistämme, lupaan. :-) Vielä nimittäin olisi se yksi kohde puitavana, Grand Canyon. Nimesin sen sellaiseksi kiikun kaakun -kohteeksi reissullamme ja seuraavaksi kerron teille miksi. 
Pala Grand Canyonia.

Itselläni oli Grand Canyonista hiukan ristiriitaidet ennakko-odotukset, sillä noin puoli vuotta aikaisemmin näimme Havaijilla sijaitsevan Waimea Canyonin. Sitä kutsutaan vihreäksi Grand Canyoniksi kanjonin pohjalla olevan yltäkylläisen vehreyden vuoksi. Arizonassa sijaitseva Grand Canyon on tietenkin pituudessaan voittaja, mutta mielestäni molemmat kanjonit ovat aivan yhtä värikkäitä ja yhtä jylhiä, mittasuhteiltaan jopa järjettömiä. 

Niinpä ajattelin jo etukäteen, että millaisenkohan vaikutuksen Grand Canyon saa minussa aikaan. Olen katsokaapas vähän sitä mieltä, että jos ihminen näkee kaksi samankaltaista nähtävyyttä, kuten tässä tapauksessa Waimea Canyon ja Grand Canyon, niin suuremman vaikutuksen ja elämyksen saa aikaan nähtävyys, jonka henkilö näkee ensin. Näin minulle taisi käydä niiden Valle Verzascan ja Hooverin patojenkin kohdalla. Tapaus, josta kirjoitin edellisessä postauksessani. Niinpä Grand Canyonin katselu oli toki upea kokemus sinänsä, mutta ehkä vieläkin suuremmat väreet selkäpiitäni pitkin kulki, kun ihailimme Waimea Canyonia viime toukokuussa.


Olosuhteetkin vaikuttavat


Toisaalta toki, heh heh, elämyksien mielekkyyteen saattoi toki vaikuttaa myös nähtävyyksien katseluolosuhteet. Havaijilla ihailimme Waimea Canyonia t-paita- ja varvassandaalilinjalla, kun taas marraskuista Grand Canyonia taivastelimme raesateessa! Eteläisen puolen näköalapaikat tuohon kanjoniin nimittäin sijaitsevat noin kahden kilometrin korkeudessa ja kuinka ollakaan, kun meikäläinen sinne nokkansa työntää, niin alueelle sattuu juuri silloin poikkeuksellisen kylmä säärintama tuoden mukanaan jopa raekuuroja! No, kyllähän minä pohjoisen tyttö siellä joten kuten pärjäsin, mutta voi, olisittepa nähneet ne intialaisturistinaiset hamosissaan. Raukat yrittivät hampaat kalisten hymyillä selfie-otoksissaan.
Todistettavasti, rakeita ne ovat. Kuva otettu Grand Canyonin yhdellä näköalapaikalla.
Tässä ajokelissä Grand Canyonia lähestyimme. Onneksi sää kuitenkin selkeni parissa tunnissa.

Sitten vielä road tripiltämme yksi hauska kokemus, johon Utahissa törmäsimme.


Kuin olisi sääntö-Suomeen palannut


Utahissa saimme kokea Kaliforniaa, Nevadaa ja Arizonaa huomattavasti tiukemman alkoholikulttuurin. Utahissa vahvempia alkoholijuomia saavat myydä vain valtio-omisteiset ns. ABC -kaupat eli Alcohol Beverage Control -liikkeet. Päivittäiskaupoissa tai huoltoasemilla oli myynnissä korkeintaan n. 3 %-vahvuisia oluita, jos niitäkään. Siis tämähän oli aivan kuin olisi sääntö- ja kontrolli-Suomeen palannut! :-D Lisäksi Utahissa tulimme käyneeksi elämämme ensimmäisen kerran illallisella steak housessa, jossa ei saanut edes olutta, saati mitään väkevämpää.

Samoin, nähtävästi uskonnollisista syistä, sunnuntait Utahissa olivat todellakin pyhäpäiviä. Iso osa kauppoja ja ruokaravintoloita oli kokonaan kiinni tai sulkivat ovensa aikaisin illalla. Olihan se aikamoinen kontrasti, kun Nevadan Las Vegasissa tai Renossa uhkapelaaminen, ryypiskely ja sisällä tupakointi on sallittua 24/7, olipa arki tai pyhä! 

Tässä vielä toinen elävä esimerkki toisesta ääripäästä. Arizonasta löytyi viinakauppa, jossa oli drive-thru-ikkuna. Mitäpä sitä turhia hyllyvälejä kiertelemään, jos tietää mitä haluaa...
Viinakauppa pikapalveluikkunalla varustettuna. Itse emme kaupan palveluita kylläkään käyttäneet.

Näihin kuviin ja tunnelmiin päätän road trip -postaukset tällä erää ja sanon hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!


torstai 12. marraskuuta 2015

Road tripin topit ja flopit

No niin, 12 päivän ja 3500 mailin reissu on nyt onnellisesti takana ja käsillä on se reissun ikävämpi puoli, jälkihoito. 


Monenmoista hoitoa


Ensinnäkin minun pitää lepytellä nenääni. Vietimme reissussa yli viikon 2 - 3 kilometrin korkeudessa, joten nenäni otti rutikuivasta vuoristoilmasta nokkiinsa ja vaatii nyt limakalvojen akuuttia parantelua. Lisäksi tällä kertaa matkan jälkipuinteihin kuuluu perinteisen likapyykin päälle myös mutaisten vaatteiden liotusta sekä auton sisätilojen puhdistamista kuivuneesta mudasta. Kaiken kukkuraksi meillä on ilo aloittaa yhteistyö vakuutusyhtiömme kanssa. Auton irrottamisesta mutamontusta keskellä ei mitään tuli tietenkin tuntuva lasku, mutta ne kivat hinausukot kertoivat, että yleensä vakuutusyhtiö tällaiset kuitenkin korvaa. Saapa nähdä, miten meidän sen suhteen käy.

Mutta hei, sitten vielä takaisin upeisiin matkatunnelmiin. Lupasin teille reissumme topit ja flopit ja niistä kirjoittelen teille tällä kertaa. Aloitetaan flopeista, jotta jää sitten postauksen päätteeksi parempi maku suuhun. Tunnelmaan virittäytymiseksi ensin pari kivaa kuvaa. Nämä eivät olleet floppeja.
Kuolemanlaaksoa.
Bonnevillen suolatasankoa.


Flopit


Yksi reissumme nähtävyyksistä osoittautui meille molemmille melkoiseksi flopiksi, pettymykseksi. Kyseessä oli Arizonassa sijaitseva Horseshoe Bend eli se kuuluisa hevosenkengän muotoinen kanjoninpätkä alla virtaavine jokineen. Mekin menimme paikalle kukonlaulun aikaan, jolloin nousevan auringon pitäisi antaa paras valo kohteeseen. Mutta. Kun tuo komeus sitten silmiemme eteen aukeni, pystyin sen nähtyäni vain toteamaan: "Tää on niin nähty." Eli kun on nähnyt kohteesta, ja aina siitä täsmälleen samasta kulmasta otettuja valokuvia sen miljoona kappaletta, ei itse kohteen näkeminen livenä sitten enää yllättänyt tai tehnyt oikein vaikutusta millään tavalla. Siinä se oli edessä, jylhänä toki, mutta ei antanut niiden tsiljoonien valokuvien jälkeen oikein mitään lisää. Höh!

Ja mikä huvittavinta, paikan päälle oli tullut jo ennen meitä tosi monia valokuvaajia, osa aika raskaankin näköisellä kamerakalustolla varustettuna ja sitten, ne kaikki, aivan joka ikinen oli asettunut juuri sille samalle kallionkielekkeelle kuvaamaan sitä samperin hevosenkenkää! Samalle, mistä kaikki miljoona muutakin kuvaajaa ovat kohdetta kuvanneet. Anna mun kaikki kestää! Yhdelläkin ukolla kamera lauloi ihan koko ajan. Kiva on sitten kotona käydä kuvia läpi, kun on 2750 otosta samasta kohteesta, täsmälleen samasta kuvakulmasta. Jep!

Pari räpsyä otin lopulta itsekin tuosta kohteesta ja tässä alla puhelimeni ehdottama tyylitelty kuva. Nyt ainakin kaikki tiedätte, mistä hevosenkengästä on kyse. Ajattelin, että josko se vielä omasta otoksesta jotenkin jysähtäisi tajuntaani, mutta ei. Ei jysähtänyt. No, jospa tämä kuva olisi edes hitusen erilainen kuin ne tsiljoonat aiemmin nähdyt kuvat.
Horseshoe Bend. No joo, on kai se ihan komea.

Emme antaneet Horseshoe Bendin kuitenkaan lannistaa, vaan otimmekin sitten ilon irti hitaasti nousevasta syysauringosta ja alueen ympäristöstä muulla tavoin. Parasta olivat alueen kuvauksellinen liuskekivimäinen ja punertava kallio sekä jänöjussipariskunta, joka teki aamukirmailujaan töpöhännät viuhuen. Se oli hauskaa seurattavaa.

Toinen pieni pettymys kuuluisista nähtävyyksistä oli itselleni Hooverin pato. Odotin jotakin vieläkin monumentaalisempaa. 221 metriä korkeutta ei siis riitä. ;-)

Vertasin patoa Sveitsissä muutamia vuosia sitten näkemääni Valle Verzascan patoon ja minusta tuo sveitsiläinen siskonsa oli huisin paljon vaikuttavampi näky. Hooverin patoa silmäillessäni ajattelin sveitsiläisen padon olevan jopa suurempi kuin Hoover. Nyt jälkeenpäin kaivamani faktat kuitenkin paljastivat, että toinen padoista on yhden metrin korkeampi ja toinen yhden metrin leveämpi. Padot ovat siis melkeinpä kuin kaksi marjaa. Ehkä Valle Verzascan pato veti pidemmän korren ympäristönsä ollessa kovin vehreää, toisin kuin Hooverin padon. Tai sitten se oli vain se, kun Sveitsin padolla on kuvattu James Bondin Golden Eye -elokuvan kohtaus ja Bond nyt vaan on niin ihana. ;-)

Hmm. Onko tämä siis jotakin "kun mikään ei riitä" -urputusta nähtävyyksistä? Ei ole, eikä pidä ymmärtää väärin. Siis olivathan molemmat näistäkin nähtävyyksistä oikeasti tosi hienoja! Siinä mielessä on hiukan raju termi edes käyttää niistä sanaa floppi, mutta se nyt vain istui hyvin tämän postauksen otsikointiin. Mutta ehkä se sitten vain menee niin, että toiset nähtävyydet kolahtavat toisiin enemmän kuin toiset.  


Topit


Road trip -reittimme kulki siis neljän eri osavaltion alueella: Kaliforniassa, Nevadassa, Arizonassa sekä Utahissa. Reitillemme osui monia kerrassaan upeita kohteita, joista muutamina mainittakoon Kuolemanlaakson hiekkadyynit Kaliforniassa, mielettömät Bryce Canyon, Monument Valley sekä Bonnevillen suolatasanko Utahissa sekä kaikkien valokuvaajien unelmakohde Antelope Canyon Arizonassa. Siellä oppainamme olivat intiaanit, joiden mukana pääsi tuohon valokuvaukselliseen ja kapeaan kanjoniin. Vaikka nyt ei ollutkaan vilkkain sesonki, näytti kohde vetävän siitäkin huolimatta turisteja jopa tungokseen asti. 
Antelope Canyonin mittasuhteita.

Lisäksi tällä top-listalla täytyy myös mainita ne lukuisat eläimet, joita reissullamme pääsimme näkemään: kojootteja, oravia, preeriakoiria, villihevosia, biisoneita, kauriita. Niin ja tietenkin se viime postauksen tarantella!
Amerikanbiisoni on Pohjois-Amerikan suurin maanisäkäs.

Yksi oli kuitenkin ylitse muiden. Teimme matkamme aikana kaksi eri kertaa reittimuutoksen eteen tulleiden yllättävien ja huikeiden nähtävyyksien vuoksi. Ja sillähän se mailimääräkin sitten hups, 500 maililla alkuperäisestä suunnitelmasta kasvoi. Nämä molemmat muutokset tapahtuivat Utahissa ja siksi osavaltio ansaitseekin tähän postaukseen aivan oman kappaleensa.
Utahista tämäkin.


Utahin piilossa olevat helmet


Erityisesti Utahin maisemat tekivät siis lähtemättömän vaikutuksen. Osavaltiosta löytyi vaikka mitä nähtävyyksiä ja nimenomaan sellaisia, joista emme olleet koskaan kuulleetkaan. Vaikutti siltä, ettei Utah juurikaan ole markkinoinut noita mielettömiä kohteita, ainakaan kansainvälisellä levikillä. Ajattelin jopa huvittuneena, että liekö Utah kärsii nähtävyyksiensä suhteen suomalaiselle tutusta piirteestä, turhasta vaatimattomuudesta. Kävin ajatusleikkiä, josko ottaisin kadulta utahilaisen perusjantterin ja kysyisin häneltä mielipidettä oman osavaltionsa nähtävyyksistä. Vastaus olisi kenties: "No, tää nyt on vaan tämmöstä. Tokkopa näitä kukaan haluaa tulla katsomaan, ainakaan mistään kauempaa..." Mutta kyllä niissä kulkaa katseltavaa ja ihailtavaa riitti. Taas sitä "En kestä" -osastoa ja mitä parhaimmasta päästä!

Toinen ex tempore -kohteistamme oli Valley of Gods, Jumaltenlaakso. Siitä laitoinkin jo kuvan edellisessä postauksessani. Reitti Natural Bridges -kansallismonumentilta tuohon kyseiseen laaksoon ja kiertelyt laaksossa tarjosivat ehkä koko road tripimme hienoimmat näkymät. Kyllä ne uskomattomia olivat! Ja siis tuollekin tielle osuimme sattumoisin, reittimuutosten jälkeen.
Yksi näkymä matkalta Jumaltenlaaksoon.


Toinen reittimuutos tehtiin, kun kohdalle osui kyltti Coral Pink Sand Dunes. Kannatti tehdä mutka! Vai mitä sanot alla olevasta kuvasta?
Coral Pink -hiekkadyynit. Hiekan väri saa näyttämään kuvaushetken lämpimälle, mutta oikeasti oli vain muutama aste plussan puolella.
Mökkimajoituksemme Utahissa. Jokaisessa mökissä oli muuten oma kaasutakkansa, jonka sai päälle modernista kaukosäätimestä! :-)

Tässäpä siis tiivistettynä reissumme hitti- ja hutikohteita. Sitten olisi vielä yksi kiikun kaakun -osastoon kuuluva kohde, mutta siitä kerron teille seuraavassa postauksessani. Siihen asti sanon hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!


PS. Kun itsekin niin kovasti ihmettelin kuinka ylipäätään on mahdollista, että Kuolemanlaaksosta märkä mutamonttu meidän kohdalle voikin osua, niin nyt on löytynyt ainakin yksi selittävä tekijä. Jäljet johtavat sylttytehtaalle nimeltä El Niño. Että kun kerran tuhannessa vuodessa Kuolemanlaaksoon sattuu tuon kokoluokan tulva, niin eiköhän ole meikäläinen ukkokultansa kanssa juuri silloin samoilla hoodeilla! Käsittämätöntä! Voit lukea halutessasi aiheesta artikkelin täältä.