Road tripin aikaisia hämmästelyjä

Edellisessä postauksessani kerroin teille road tripimme alkuhaasteista. Tällä kertaa kerron matkallamme melkeinpä heti perään tulleesta seuraavasta pikku yllätyksestä sekä muutamista matkamme aikana tekemistäni hämmästelyistä. Matkailu todellakin avartaa, hi hii.

Pieni pala upeaa Bryce Canyonia.

Seuraava haaste: lumi- ja räntäsade!

Olimme totta kai katsoneet ennen reissuamme jo hiukan niiden alueiden säätietoja, minne aikoisimme matkata. Luvassa oli todellakin myös yöpakkasia. Tämä ei kuitenkaan meitä kesärenkailla matkaavia kovasti säikäyttänyt, sillä tietenkin oletuksenamme oli, että mikäpäs siinä on pakkasenpuremia, mutta kuivia ajoteitä ajellessa. Toisin sanoen rutikuivassa Kaliforniassa asuneena sitä ei pitänyt edes kauhean todennäköisenä, että voisi oikeasti sataa! No, yhtenä aamuna herätessämme ikkunasta odotti alla olevan kuvan mukainen näky. Siinäpä meillä oli kesärenkailla tekemistä, iiks! 

Ennalta arvaamattomaan tilanteeseen vaikutti tietenkin myös se, että majapaikkamme sijaitsi liki 8000 feetin eli yli 2,4 kilometrin korkeudessa. Niinpä sade tuli todellakin rakeina, räntänä ja lumena. Onneksi sää pysyi kuitenkin juuri ja juuri nollassa tai plussan puolella jatkaessamme kyseisenä aamuna matkaa. Vauhtia toki piti tuolloin kovasti hidastaa.

Kyllä siinä silmät rävähtivät kerrasta auki, kun herätessä tämä näky odotti. Ja kyllä, keskellä kuvaa on uima-allas. :-D

Jos aiheutti lumisade hämmästystä, niin tulipa eteen muitakin mielenkiintoisia havaintoja. Niistä seuraavaksi.

Pakkasenkestävät kaktukset!

Olen aina pitänyt kaktuksia kuivien ja kuumien erämaiden kasveina. Suomessa olenkin ollut taitava tappamaan sisäkaktukseni ilmeisestikin joka kerta liiallisella kastelulla. Tällä reissulla sain omin silmin todeta, että nämä piikkikasvithan näyttävät kestävän pakkasta hämmästyttävän hyvin! Saimme nimittäin ihastella kaktuksia myös kahdella sellaisella eri luonnonpuistoalueella, jossa esiintyi yöpakkasia, meidän aikanamme jopa - 11 Celsius-astetta. Toisessa luonnonpuistossa oli myös lunta! Hyvin näyttivät kaktukset kuitenkin pärjäävän noissakin olosuhteissa. Wau!

Kukinnot ja kaikki, vaikka pakkasöitä!

Tässä toinen söpöliini, joka ei ollut pakkasen pauketta pahemmin säikähtänyt.

Tarantellan järkyttävä koko!

Tällä reissulla onnistuin näkemään elämäni ensimmäisen tarantellan luonnossa, vapaana! Kääk! Ajoimme tuolloin yhtä erämaapätkää Nevadassa. Jotakin tuon karvajalan koosta kertoo se, että vaikka vauhtimme oli noin 100 km/h, niin ukkokulta huomasi tietä ylittävän hämähäkin ajaessaan! O. M. G. Jarru pohjaan ja elukkaa hiljaiselle maantielle äimistelemään! Olihan se valtavan kokoinen, karvakoipineen kaikkineen isompi kuin oma kämmeneni! Mieti! Ja voin muuten sanoa, että tarantellaa on ihan eri juttu katsoa terraarion lasin takaa tai televisiosta kuin livenä omien jalkojen juuresta! Hrr!

Tässä alla ottamani kuva tuosta tien ylittäjästä. Ei ollut Sampo-tulitikkurasiaa mukana antamaan mittakaavaa, mutta tuskin sitä olisin uskaltanut kovin lähelle otusta tiputtaakaan.

Tarantella. Kuva on huono, mutta en parempaankaan niillä jännittävillä hetkillä pystynyt. ;-)

Aika kultaa muistot - viikossa!

Voi hyvät hyssykät sentään! Nippa nappa oli viikko kulunut mutaan päiväksi juuttumisestamme Kuolemanlaakson erämaapätkällä, kun valitsimme jälleen kuoppaisen soratien! Muutimme nimittäin Utahissa hiukan reissusuunnittelmaamme sattumoisin eteen tupsahtaneen nähtävyyden ansiosta. Tämän kyseisen soratien alkupäässä oli vieläpä iso varoituskyltti: "When wet the road is impossible!" Märällä kelillä sen kerrottiin siis olevan mahdoton ajaa! Kuvastaa hyvin, mikä tien kunto oli. Joidenkin ylitettävien purojen pohjilla hiukan vettä olikin, mutta tällä kertaa olimme onnekkaita, emmekä jääneet jumiin, vaan pääsimme näkemään näitä mahtavia maisemia. 

Valley of Gods, Utah. Tienpientareella näkyy juuri sitä punaista maaperää, joka kastuessaan muuttuu liukkaaksi kuin saippua! Petolliseksi, kuten Kuolemanlaakson hinausukot kertoivat.

Sitä minä sitten nauroin ja hämmästelin, että ainoastaan viikkoko riitti kultaamaan muistot kauhutapauksestamme Kuolemanlaaksossa. Eli ei kun taas vain soratielle huristelemaan. No, puolustuksena kerrottakoon, että tällä tiellä näimme myös muita turisteja eli emme olisi olleet soratiepätkällä suinkaan yksin ja oman onnemme varassa, jos jotakin olisi harmillisesti sattunutkin. 

Ainakin vielä yksi postaus luvassa

Road tripimme alkaa olla valitettavasti pian loppusuoralla. Aika on hurahtanut valtavan nopeasti, sillä olemme nähneet matkamme aikana niin paljon ja kerrassaan huikaisevia juttuja. Olenkin nimennyt tämän reissun "En kestä!" -osastoon kuuluvaksi, sillä niin monta monituista kertaa olen tuon lauseen ääneen haukkonut. On tiedättekö jopa tuntunut, että Kalifornian nähtävyydet suorastaan kalpenevat näiden rinnalla! Tai ainakin näkymät ovat olleet niin erilaisia! Kenties sen vuoksi ne ovat tehneet niin suuren vaikutuksen.

Mutta hei, ainakin yhden postauksen aion matkastamme teille vielä kirjoittaa, reissun topeista ja flopeista. Mutta se taitaa jäädä sitten kotoa käsin kirjoitettavaksi. Nyt minun nimittäin pitää vielä keskittyä näihin hengästyttävän kauniisiin maisemiin. Siihen asti sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Tiedäthän miltä tuntuu, kun haavan rupi irtoaa? Kutisee, kihelmöi, tekisi mieli raapia ja puoliksi irrallaan oleva rupi tarttuu joka paikkaan. No, kerro tuo tuntemus luvulla 50, niin saat minun tämän hetkiset fiilikset. Ne kaikki noin 50 mutaoperaatiossamme hankkimaani isompaa ja pienempää haavaa yrittää nyt nimittäin parantua samanaikaisesti. Olo on suorastaan kutkuttava, argh!