Vähän uudenlainen road trip näköpiirissä

Viime viikkoni oli työmääriltään aika järkyttävä. Olin järjestämässä isoa tapahtumaa ja sain viikonlopunkin paiskia yli 10-tuntista työpäivää. Muutamia hullunmyllytilanteitakin viikko piti sisällään, huh huh. Kun sitten aamuyön tunteina stressin ja paineen alla valvoin, niin mietin onko tässä työn määrässä taas mitään järkeä. Raataa taas kerran elämässään niin, että yöunetkin katoavat. Onneksi heti tällä viikolla oli kuitenkin luvassa rauhallisempi viikko. Jo sen tiedostaminen helpotti. Lisäksi kalenterissa siintävä road trip auttoi jaksamaan. Näillä ajatuksilla sain vaakakupin taas kallistumaan positiiviselle puolelleen. 

Olemme siis muutaman viikon päästä aikeissa tehdä road tripin, ja vähän uudenlaisen sellaisen, joten siitä kerron teille tällä kertaa.

Valmistautuminen aloitettu

Ennakkovalmistautumiset reissua varten on aloitettu pikku hiljaa ja ajoissa, ettei jäisi viime tippaan. Matkaa tullaan tekemään taas mailikaupalla, tällä kertaa 3 000 mailia eli yli 4 800 kilometriä. Tämä ei vielä pidä sisällään sattumanvaraisia ex tempore -mutkia. Matka on tarkoitus taittaa kymmenessä päivässä, joskin yhtenä päivänä pysymme samassa kohteessa, joten keskimääräinen ajo jokaiselle ajopäivälle on yli 530 km. Nämä mailimäärät huomioiden automme onkin käynyt juuri huollossa, öljyt on vaihdettu ja pyyhkijänsulatkin uusittu. Lisäksi huollossa tuli ilmi, että renkaat olivatkin yllättäen jo melko kulahtaneet, joten hankimme uudet renkaat. Uudet kumit ovat sellaista offroad-kamaa, että pitäisi kestää vähän maastoajoakin. Tästä myöhemmin postauksessa lisää. 

Kun ukkokulta laittoi koko matkareittimme Google Mapsiin, antoi se ajoajaksi 50 tuntia. Ja tämä aika siis ilman ruuhkia. Heh, kyllähän siinä taas vähän istumalihaksia kysytään. Mutta eipä tässä olla ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, joten tiedossa on mitä tuleman pitää. Autoon on syytä varata kunnolla juotavaa ja pikku purtavaa myös.

Uusi reissukokoonpano ja uusi osavaltio

Reissustamme tulee vähän uudenlainen, sillä lähdemme tällä kertaa road tripille Piilaaksossa asuvan perheen kanssa. Teimme reittisuunnitelman yhdessä jo tammikuussa. Tietyssä vaiheessa reittiä tiemme eroavat muutamaksi päiväksi, sillä he koluavat paikkoja mm. Grand Canyonilla, missä me olemme jo käyneet. Me jatkamme matkaamme aina New Mexicon osavaltion puolelle, mikä on meille ukkokullan kanssa uusi tuttavuus. Road tripin loppupäässä palaamme tämän perheen kanssa kuitenkin taas yhteiseen majapaikkaan ja matkaamme sitten samassa aikataulussa takaisin Piilaaksoon. 

New Mexicon osavaltio USA:n kartalla. Me sijaitsemme tuolla sinisessä pisteessä kartan vasemmassa laidassa. Kartta Google Maps.

 Teema

Ensimmäistä kertaa meillä on road tripillämme myös teema. Vitsistä kai se ensin lähti, mutta lopulta päätimme sen sitten viedä toteutukseen asti. Road tripimme teemana on majoittua pääosin vain ja ainoastaan Motel 6 - tai toiseen edulliseen Super 8 -ketjun motelleihin. Tällä perheellä on mukanaan koira ja tämäkin siis toi omat kuvionsa löytää majoituksia reittimme varrelta. Monet motellit sallivat lemmikit ja tämä oli yksi syy, joka johti lopullisiin majoitusvalintoihimme. Toisekseen, road tripillä kun ollaan, ei itse majoituspaikkakunnilla välttämättä useinkaan ole juuri nähtävää. Näkemisen arvoiset paikat ja mielenkiinnon kohteet kolutaan päivällä. Niinpä road tripin majapaikkoihin saavutaan usein myöhään illalla, siellä käydään vain nukkumassa ja peseytymässä ja aamuvarhain matkaa jatketaan. Varustelutasona sänky ja suihku ovat siis riittävät. Toki katsoimme, ettemme nyt aivan ala-arvoisiin murjuihin tehneet majoitusvarauksia ja hei, joissakin motelleissahan on jopa uima-allaskin! Me kaikki otamme siis tämän road tripin teemamme lähinnä hauskana seikkailuna ja retkemme lisämausteena. 

Uudenlaisia majapaikkoja

Parin yön kohdalla teemme kuitenkin teemastamme mielenkiintoisen poikkeuksen. Yhden yön tulemme majoittumaan tiipiissä, intiaaniteltassa, erittäin pienessä kylässä. Toisena yönä tulemme kokeilemaan glampingia. Glamping tulee sanoista glamorous camping eli kyseessä on ns. luksustelttailua. Telttailua luksusmaisesti varustelluissa teltoissa keskellä erämaata tähtitaivaan alla. Jes! Näitä kahta kohdetta odotan erityisen paljon, sillä aikaisempaa kokemusta vastaavanlaisista ei ole. Pitänee vain varoa aamutuimaan, kun herätessään laskee jalkansa teltan lattialle, ettei satu tallaamaan skorpionin tai käärmeen päälle... (Vai olenkohan vain katsonut liikaa Indiana Jones -elokuvia? No, onhan se erämaassa mahdollista tämäkin.) 

Revanssi Kuolemanlaaksosta

Tällä reissulla aiomme myös ns. uhmata kohtaloamme ja yrittää uudelleen päästä sille surullisenkuuluisalle nähtävyydelle Kuolemanlaaksossa. Uusille lukijoille tiedoksi, että surullisenkuuluisuus juontuu siitä, että viimeksi ollessamme vuonna 2015 road tripillä Kuolemanlaaksossa, jäimme autollamme kokonaiseksi päiväksi mutaan kiinni! Silloin ei naurattanut. Tapauksesta voi käydä lukemassa täältä.

Niin, Kuolemanlaaksonhan pitäisi olla aavikkoa ja erämaata, yksi maailman kuumimmista ja kuivimmista alueista, mutta tuolloin, kas kummaa, erämaasta löytyi muutama petollinen mutakuoppa, joista yksi sitten imaisi meidät syövereihinsä. 

Noh, arvatkaapas missä jamassa Kuolemanlaakson maisemat tällä hetkellä makaavat? Siellähän siis tulvii! Yhdysvaltain länsirannikko on saanut tänä talvena ja keväänä niin paljon sateita, että jopa erämaassakin on tulvia. Tässä on maaliskuun puolivälissä otettuja kuvia Kuolemanlaaksosta: 

Kuolemanlaaksoon on tulvien mukana muodostunut 16 kilometrin mittainen järvi! Tämä on Kuolemanlaaksossa erittäin harvinaista. Kaksi yllä olevaa kuvaa ovat Elliot McGuckenin ottamia noin 10 päivää sitten. Kuvalähde ja artikkeli Kuolemanlaakson tulvista löytyvät täältä. 

Kuvat nähtyämme meidän on siis vielä syytä selvittää lähempänä reissuamme, vaikuttavatko nämä tulvat myös omiin tuleviin ajoreitteihimme. Pitääkö ottaa kiertotie vai ehtiikö 16 kilometrin mittainen järvi kuivahtaa ennen omaa matkaamme? Tämä oli siis yksi lisäsyy offroad-renkaiden hankintaan. Ja tällä kertaa mukaan pakataan myös hinausköyttä, pieni lapio ja hanskat. Vahingosta on siis viisastuttu. Mutaosuuksia voi nimittäin jälleen kerran olla kohdallamme luvassa...

Ensikosketusta tulviin ja vesiesteiden ylittämiseen saimmekin muuten jo Big Sur -viikonloppuna: 

Mittatikun mukaan veden syvyyden pitäisi olla alle yhden feetin (30 cm), mutta vettä oli huomattavasti enemmän. Autoseurue, joka jätti tieosuuden ylittämättä, kertoi meille mittatikun hämäävän. 

Big Surissa rannalle vievä tie oli joutunut tulvaveden alle ja ylitimme tämän vedenpeittämän tieosuuden sekä meno- että paluumatkalla. Onneksi nykyisessä autossamme on edellistä korkeampi maavara ja neliveto, totta kai! Ilman näitä ominaisuuksia en olisi tuohonkaan vedenylitykseen lähtenyt.

Pitäkäätten siis peukkuja, ettemme jää taas muutaman viikon päästä jumiin Kuolemanlaaksoon! Mikäli blogini hiljenee, tiedätte missä olen. Kovasti kyllä jo reissua odotan ja tässähän aivan matkakuumekin nousi tätä kirjoittaessa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa! 

Roadtrippailua, auto-ongelmia, hiiriä ja tarantelloja

Roadtrippailua, auto-ongelmia, hiiriä ja tarantelloja. Niistä on Korpelan marraskuut tehty. Tässä nimittäin tuntuu nyt historia toistavan itseään, enkä malta olla kertomatta näistä yhtäläisyyksistä viime ja tämän vuoden marraskuun kesken. Ja sattuipa taas jotakin sellaista, ettei varmaankaan kovin monelle muulle osu vastaavaa.

Aavikkolohikäärme. Näihin maisemiin oli hinku päästä.

Aloitetaan road tripimme valmisteluista. Tänä vuonna auto-ongelmat ilmenivät juuri ennen reissua, ei onneksi reissun aikana niin kuin viime vuonna.

Auto-ongelmien selvittelyä

Viime viikolla Yhdysvalloissa vietettiin siis amerikkalaisten vuoden tärkeintä juhlaa, kiitospäivää. Tämä tiesi lomaa jopa useamman päivän verran monille työssäkäyville, myös ukkokullalle. Niinpä olimme varanneet kuusi päivää road tripille, joka suuntautui tällä kertaa Etelä-Kaliforniaan.

Automme, jolla matkaan oli tarkoitus lähteä, oli kuitenkin alkanut käyttäytymään omituisesti jo jokin aika sitten. Kumpikaan meistä ei oikein muista milloin nämä "vaivat" tarkkaan ottaen alkoivat, johtuen osittain siitäkin, että toista ominaisuutta tarvitsee täällä niin harvoin. Nimittäin pissapoikaa. Se vain lakkasi yhtäkkiä toimimasta. Mitään varoitusvaloja lasinpesunesteen loppumisesta tai muista häiriöistä ei kojetauluun tullut. (No, myöhemmin selvisi, ettei sitä varoitusvaloa näköjään autossa edes ole!) Toisena pienenä ongelmana oli, ettei auton ovia avaimenperästä lukitsemalla ja avaamalla kuulunutkaan enää minkäänlaista piippausta, ääntä, johon muuten näyttää kummasti tottuneen! Jopa addiktoituneen. Nyt kun ovia lukittaessa ei tuttua piippausta kuulunutkaan, sitä aina epäili, että niin painoinkos minä jo sitä nappia vai en. Ja sitten oli pakko varmistaa ja painaa vielä uudestaan.

Eli kaiken kaikkiaan pikku vikoja, helppo korjata, niin kuin Katsastus-elokuvastakin on opittu. Omat korjausyrityksemme eivät kuitenkaan tuottaneet tulosta. Pissapoikaan lisätty neste valui samantien asfaltille. Jossakin oli siis reikä. Samoin auton kontrollipaneelista katsottuna auton ovien piippausääni näytti edelleen olevan päälle kytkettynä aivan kuten tähänkin asti. Vaikka äänikin säädettiin maksimille, mitään ei edelleenkään kuulunut. Mystistä.

Mitenkään radikaalin rajoittavasti autolla ajamiseenhan nämä vaivat eivät vaikuttaneet, mutta hyvähän ne nyt olisi katsoa ennen reissua kuntoon. Toisaalta myös tiedossa oleva road tripin mailimäärä, noin 1 800 mailia (2 900 km) ylittäisi auton seuraavan huoltoajankohdan, joten huolto reissua edeltävän viikon perjantaille tilattiin. Onneksi!

Autohuollossa

Vein auton huoltoon ja selitin havaitut pikku ongelmat. Työn vastaanottaja tuntui jotenkin vähättelevän vikoja. Totesi mm. että ovien lukituspiippaus nyt vain on vaiennut, koska oletettavasti avaimenperän patteri olisi kulunut loppuun. Niinköhän, kun toistakaan avaimenperää käyttämällä piippausta ei vain kuulu? Lupasivat kuitenkin selvittää nämä pikku viat normaalin huollon yhteydessä. Sanoin tulevani parin tunnin päästä autoa hakemaan ja sen luvattiin olevan valmiina. No, toisin kävi.

Oli kulunut 2,5 tuntia, kun palasin autohuoltoon. Menin tiskille, missä minulle ilmoitettiin, että auto ei ole vielä valmis, sillä ovien lukitusäänen puuttumista ei vieläkään olla saatu selville. Istuuduin odottamaan. Meni noin 20 minuuttia, kun sain puhelun auton vastaanottaneelta henkilöltä. Sanoin olevani autoliikkeen toisessa päässä ja tulevani paikalle, jotta voidaan keskustella kasvokkain. Siellähän sitten odotti yllätys. Automme oli edelleen huoltotilan ovien edessä konepelti auki. Tiesin, ettei tämä tiennyt hyvää. Auton äärellä minua odotti sekä auton vastaanottaja että yksi huoltoukko. Herrat kertoivat, että pissapojan vika oli saatu selville. Automme moottoritilasta, pissapojan nestesäiliön vierestä suojamuovin takaa oli löytynyt hiirenpesä! Ja pissapojan nesteletku oli purtu poikki! Huoltoukko minulle oikein osoitti, mistä kohtaa pesä oli poistettu. Moottorin päällä lepäsi yhä myös joitakin papanoita ja ukot tiesivät niiden olevan hiiren jätöksiä. Minusta ne kyllä näyttivät hiirenkakkaa isommille, mutta ajattelin, että kai nämä amerikkalaiset hiiret sitten vaan ovat isompia. Myös viime marraskuussa meillä oli se hiiriepisodi siellä motellissa.

No, eipä tässä vielä kaikki. Sitten huoltoukko osoitti moottoritilan toiseen reunaan, sinne, missä ajotietokoneen piuhat sijaitsevat. Ukko sanoi, että siellä on toinenkin pesä! Ukko varmaan näki naamastani, etten ottanut uskoakseni tapausta, joten hän näytti pienen pienestä raosta pesän paikkaa minullekin. Ja sieltähän se moottoritilan uumenista pikkaisen pilkotti. Jotakin valkoista höttöä siellä ainakin oli. Niinpä huoltoukko totesi, että hiiri on todennäköisesti purrut myös ajotietokoneesta ovien piippausäänipiuhan poikki ja on syytä tarkistaa, onko muihinkin piuhoihin ja letkuihin isketty hampaita. O-kei. Koska pesä ja ajotietokoneen piuhat sijaitsivat sen verran hankalassa paikassa, jouduttaisiin autosta purkamaan nyt käytännössä puoli keulaa, jotta lopulliset vahingot saataisiin selville. Auto tulisi siis jäämään ainakin seuraavaan päivään tätä purkutyötä varten. Tässä vaiheessa auton vastaanottanut ukkeli alkoi myös kertoa, että joillekin on tullut tonnienkin lasku jyrsijöiden tihutöistä, joten kannattaa olla jo vakuutusyhtiöön yhteydessä, mitä vakuutuksemme mahdollisesti kattaa. Voi hyvät hyssykät sentään. Kyllä tässä tuli nyt jo liikaa informaatiota. Ja parin päivän päästä piti automatkalle lähteä...

Onneksi auto kuitenkin valmistui seuraavana päivänä. Mutta vielä tulee piste i:n päälle. Kun auton huoltoyhteenveto mukaamme saatiin, luki papereissa, että toinen oli ollut rotan pesä! Anna mun kaikki kestää! Että ensin hiiri ja sitten rotta! Ilmankos ne papanat niin isoja olivatkin! Ja hei, jos näiden autoomme linnoittautuvien jyrsijöiden koko kasvaa samaa rataa, on kai seuraavaksi odotettavissa opossumi ja sitten majava! Tässähän pitää pian alkaa vuokraa perimään, pentele vieköön! Ei Piilaaksossa kukaan saa kattoa ilmaiseksi pään päälleen.

Pohdiskelua tilanteesta

Jälkeenpäin sitten mietimme, että olisiko nämä talttahampaat ottaneet ja majoittuneet automme moottoritilaan, kun olimme aiemmin pohjoisessa Mount Shastalla. Siellähän nimittäin oli jo pakkasyöt, joten auton lämmin moottoritila on hyvinkin voinut olla houkutteleva paikka siimahännille. Yök, sanon joka tapauksessa. Mutta onni onnettomudessa oli tietenkin se, että rottakin oli sitten valinnut aamu- tai iltapalakseen tuollaisen ei niin tärkeän piuhan kuin ovien lukitusäänipiuhan. Eikä mitään jarruletkua! Mieti! Ja että kaikki piuhat todella tarkistettiin ennen matkaa. Siellä kun olisi taas keskellä erämaata piuhan lopullisen katkeamisen vuoksi automatka tyssännyt, niin olisi ollut jo yhtymäkohtia viime vuoden marraskuuhun vähän liiankin kanssa!

Niin ja että voiko taas kenellekään muulle tapahtua vastaavaa? Useimmat ystävistämme eivät olleet koskaan kuulleetkaan moisesta, että hiiren, saati rotan pesiä konepellin alta löytyy! Niinpä aika moni luuli meidän asiasta ensin vain vitsailevan. Kun oli sitten näyttää huoltamon korjausyhteenveto kaikkine jyrsijäselityksineen lienee varmistuneen, että tapaus oli totta kuin kirkon rotta, heh heh.

Huoltoyhteenvetoa (rat = rotta, rodent = jyrsijä). Lopulta selvisimme jyrsijälystistä onneksi vain 250 dollarin laskulla, huh.

Vielä lisää eläinosastoa

Ja minkäslainen kauhutapaaminen viime vuonna siellä Nevadan erämaateitä ajellessa sattuikaan? Näin silloin ensimmäistä kertaa elämässäni luonnossa vipeltävän tarantellan. Ja kuinka kummassa, nyt tällä road tripillämme törmäsin toisen kerran tarantellaan! Korpelan perusmarraskuista settiä. Siellä yhdellä kuumalla haikkipolulla se 8-jalkainen karvakoipi meitä vastaan tuli. Olinhan minä kauhusta kankeana! Hrr, vieläkin puistattaa.

Siinä se on! Päivä sattui olemaan Black Friday ts. amerikkalaisten harrastama tarjousten perässä juoksupäivä. Vitsailinkin kysymyksellä, kuinka saada pulssi kohoamaan Black Fridayna. No törmäämällä isoon tarantellaan haikkipolulla.

Että tällainen marraskuu tähän mennessä. Onhan tätä vielä pari päivää toki jäljellä... Tiedä, mitä eläinkohtaamisia tähän vielä mahtuukaan. Mutta ehdottomasti parasta tämän vuoden marraskuussa on se, että tänä vuonna minä en joudu pakkopalaamaan Suomeen viisumiongelmieni vuoksi. Nyt saan pysytellä tai olla pysymättä maassa ihan oman tahtoni mukaan, jee!

Katsotaan, josko kirjoittelen tuosta road tripistämme ja sen kohteista vielä oman postauksensa. Ainakin yksi kohteista oli kerrassaan niin o-u-t-o, etten ole vielä oikein keksinyt sopivia sanoja näkemääni edes kuvailemaan. Pitänee vielä pari päivää sulatella, katsella niitä tasan kolmea kuvaa, jotka kykenin kännykälläni hämmentävässä tilanteessa ottamaan. Jospa sanat alkaisivat löytymään ja kirjoittelen sitten ainakin tästä kummallisesta kohteesta. Pysykäähän siis linjoilla. Siihen asti sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Mount Shasta ja Lassen Volcanic National Park

Oli tarpeen päästellä vähän korvien välisiä höyryjä ulos amerikkalaisen apteekkirumban jälkeen ja niinpä teimme viikonloppuna reissun Pohjois-Kalifornian korpimaisemiin. Pääkohteinamme matkalla olivat Shasta-vuori (Mount Shasta) sekä Lassenin vulkaaninen kansallispuisto (Lassen Volcanic National Park). Extempore kiertelimme sitten toki vähän muuallakin. Nuo erämaamaisemat tekivät minuun sellaisen vaikutuksen, etten malta olla jakamatta muutamia kuvia ja ajatuksia tänne blogiinikin. Eli nyt siis onkin luvassa yllätys, yllätys postaus, jossa kuvien on suorastaan pakko olla mukana. Ja saattaapa tällainen postaus joillekin pientä matkakuumettakin aiheuttaa, joten olen kirjoitellut mukaan myös parit matkavinkit. 

Ukkokullan otos Mount Shastasta.

Mount Shasta

Shasta-vuori on vanha tulivuori, joka on purkautunut viimeksi vuonna 1786. Vuoren korkein kohta sijaitsee 4 322 metrin korkeudessa ja vuoren rinteillä on eri lähdetietojen mukaan kuusi tai seitsemän nimettyä jäätikköaluetta. Puhutaan siis melkoisen jylhistä maisemista.

Shasta-vuori Siskiyou-järven rannalta kuvattuna.

Lassenin vulkaaninen kansallispuisto

Shasta-vuoren lähellä sijaitsee toinenkin tulivuorialue, Lassenin vulkaaninen kansallispuisto. Puiston korkein kohta ja suosituimpia nähtävyyksiä on tulivuori Lassen Peak (3 187 m). Se on purkautunut viimeksi vuonna 1915.

Lassen Peak kuvassa keskellä. Vähän pilkistää luntakin huipulta.

Lisäksi kansallispuistossa sijaitsee useita geotermisiä alueita. Kuuluisin ja upein niistä taitaa olla Bumpass Hell. Paikka on saanut nimensä tutkimusmatkailija Bumpassin mukaan. Paikasta nimittäin muodostui herra Bumpassin maanpäällinen helvetti, kun hän 1860-luvulla aluetta tutkiessaan astui vahingossa 115-Celsius-asteiseen altaaseen ja menetti siinä jalkansa. 

Bumpass Hell kauempaa kuvattuna.

Ja sama lähempää.

Patikointireitti Bumpass Hell Trail on noin 5 km mittainen ja nykyään hyvin merkitty, joten mikäli pysyy kiltisti reitillä, ei vaaraa vastaavasta onnettomuudesta ole. Kaikki eivät kuitenkaan ohjeita ole noudattaneet ja viimeisimmät vastaavat harhaanastumisonnettomuudet alueella ovat tapahtuneet vain muutama vuosi sitten.

Varoituskylttejä ei voi olla huomaamatta.

Bumpass Hellin kuplivia ja höyryäviä altaita. Ilmassa oli vulkaanisille alueille tyypillinen, vahva mädän kananmunan haju.

Bumpass Hellissä on mitattu maaperästä nousevien höyryjen lämpötilaksi jopa 161 C-astetta.

Pari vinkkiä Lassenille

Keliolosuhteet: Lassen Volcanic National Parkiin on kaksi sisääntuloporttia, toinen puiston lounais- ja toinen luoteiskulmassa. Puiston läpi kulkee ajotie. Talviaikaan kuitenkin tuo ajoväylä on poikki lumitilanteen vuoksi, joten ajankohtaiset keliolosuhteet kannattaa ennen matkaa varmistaa puiston nettisivuilta. Ja kun pohjoisessa ja vuoristossa ollaan, niin lumitilanne voi yllättää yhtä hyvin lokakuussa kuin kesäkuussakin.

Ruokailu: Puistossa on lukuisia piknikpaikkoja upeiden maisemien äärellä, mutta vain kaksi paikkaa, josta ostaa mitään syötävää. Toinen on pohjoisemmalla sisääntuloportilla sijaitseva kauppa ja eteläisemmällä portilla sijaitseva kahvila. Näiden aukioloajat olivat kuitenkin enemmän kuin rajalliset näin sesongin ulkopuolisena aikana, joten mekin tulimme patikoineiksi omat reittimme melkeinpä tyhjin vatsoin. Onneksi pientä snäckiä ajomatkalta oli vielä autossa jäljellä. Maisemat olivat kuitenkin niin upeita, että pakkohan niitä oli aina pysähtyä ihailemaan. Ja kyllähän niitä katseli, vaikka masu vähän kurnikin. Se oli sitä sielunruokaa se. Ja hei, vielä siis löytyy Yhdysvalloista paikka, minne ei ole Mäkkäriä isketty! ;-)

Patikointi: Vaikka patikointireitit eivät välttämättä ole pitkiä, niin silti kannattaa muistaa, että reitit sijaitsevat korkeassa vuoristoilmassa, mikä lisää haastetta. Esimerkiksi Bumpass Hell -patikointireitin lähtöpiste sijaitsee yli 8 000 feetin (2 440 m) korkeudessa ja polulla on sekä ylä- että alamäkiä mennen tullen. Lisäksi korkeuksissa sää voi olla tuulen kera viileäkin, mutta UV-indeksit voivat silti olla korkeita. Esimerkiksi vielä nyt lokakuussa puolipilvisellä ilmalla UV-indeksi Lassenin kansallispuistossa voi olla arvoltaan liki 6 (asteikolla 0-11), mikä luokitellaan korkeaksi.

Lassenin vulkaanista kansallispuistoa.

Noin 2,5 km korkeudessa sijaitseva Lake Helen. Kyllä oli kuulkaa kirkasta vettä tässä järvessä!

Sitten lopuksi vielä Suomi-mielleyhtymiä, joita päähäni viikonlopun aikana pulpahteli.

Kirpeän raikkaat Suomi-mielikuvat

Viikonlopun majapaikkamme sijaitsi Mount Shastan kupeessa. Menimme ensimmäisenä iltana pitkähkön ajomatkan päätteeksi paikalliseen ravintolaan syömään ja tilasimme ensitöiksemme vettä. Tarjoilija toi veden ja sitä maisteltuamme rävähtivät silmämme isoiksi kuin lehmillä! Vesi oli niin raikasta ja hyvää! Oli pakko kysyä tarjoilijalta, onko kyseessä hana- vai pullovesi. Tarjoilija ilmoitti kyseessä olevan hanaveden. Myöhemmin näimmekin tuppukylässä kylttejä "Mount Shasta: The center of pure water". Paikka mainosti siis itseään puhtaan veden keskuksena, eikä suotta! Sen jälkeen emme pullovettä reissussa enää juoneetkaan. Ja jo sekin, että hanasta sai oikeasti todella kylmää ja niin hyvänmakuista vettä, sai minut hihkumaan ilosta. Tuli mieleen Suomi ja kainuulainen maukas pohjavesi.

Toinen seikka, josta mieleeni tuli väistämättä Suomi, oli sää. Kun lauantaiaamuna heräilimme, ulkolämpötila oli -1 C! Ilma oli ihanan raikas. Aivan kuin Suomessa kuulaina syysaamuina! No, tätä eräänlaista raikkautta saatiin sitten lopulta vähän liiankin kanssa. Sunnuntaina paluumatkalla emme halunneet ajaa moottoriteitä pitkin koko matkaa ja valitsimmekin pohjoisessa erään kinttupolun maisemareitiksi. Ajotie ylitti parissakin kohtaa vuoria ja ylimmillä korkeuksilla "pääsimme" ihka aitoon räntäsateeseen! Hrrrr! Siinä tuli Suomi mieleen jo vähän liikaakin, joten olipa mukava, kun reitti laskeutui lopulta takaisin alas laaksoihin ja vastaan alkoi tulla taas palmuja ja auringonpaistetta.

Mutta kyllä oli kerrassaan akkuja lataava reissu. Voin suositella noita upeita maisemia muillekin! Tästä on hyvä jatkaa ja on aika sanoa teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Grand Canyon ja Suomi-muistikuvia

Tämä on neljäs ja viimeinen postaus road tripistämme, lupaan. :-) Vielä nimittäin olisi se yksi kohde puitavana, Grand Canyon. Nimesin sen sellaiseksi kiikun kaakun -kohteeksi reissullamme ja seuraavaksi kerron teille miksi. 

Pala Grand Canyonia.

Itselläni oli Grand Canyonista hiukan ristiriitaidet ennakko-odotukset, sillä noin puoli vuotta aikaisemmin näimme Havaijilla sijaitsevan Waimea Canyonin. Sitä kutsutaan vihreäksi Grand Canyoniksi kanjonin pohjalla olevan yltäkylläisen vehreyden vuoksi. Arizonassa sijaitseva Grand Canyon on tietenkin pituudessaan voittaja, mutta mielestäni molemmat kanjonit ovat aivan yhtä värikkäitä ja yhtä jylhiä, mittasuhteiltaan jopa järjettömiä. 

Niinpä ajattelin jo etukäteen, että millaisenkohan vaikutuksen Grand Canyon saa minussa aikaan. Olen katsokaapas vähän sitä mieltä, että jos ihminen näkee kaksi samankaltaista nähtävyyttä, kuten tässä tapauksessa Waimea Canyon ja Grand Canyon, niin suuremman vaikutuksen ja elämyksen saa aikaan nähtävyys, jonka henkilö näkee ensin. Näin minulle taisi käydä niiden Valle Verzascan ja Hooverin patojenkin kohdalla. Tapaus, josta kirjoitin edellisessä postauksessani. Niinpä Grand Canyonin katselu oli toki upea kokemus sinänsä, mutta ehkä vieläkin suuremmat väreet selkäpiitäni pitkin kulki, kun ihailimme Waimea Canyonia viime toukokuussa.

Olosuhteetkin vaikuttavat

Toisaalta toki, heh heh, elämyksien mielekkyyteen saattoi toki vaikuttaa myös nähtävyyksien katseluolosuhteet. Havaijilla ihailimme Waimea Canyonia t-paita- ja varvassandaalilinjalla, kun taas marraskuista Grand Canyonia taivastelimme raesateessa! Eteläisen puolen näköalapaikat tuohon kanjoniin nimittäin sijaitsevat noin kahden kilometrin korkeudessa ja kuinka ollakaan, kun meikäläinen sinne nokkansa työntää, niin alueelle sattuu juuri silloin poikkeuksellisen kylmä säärintama tuoden mukanaan jopa raekuuroja! No, kyllähän minä pohjoisen tyttö siellä joten kuten pärjäsin, mutta voi, olisittepa nähneet ne intialaisturistinaiset hamosissaan. Raukat yrittivät hampaat kalisten hymyillä selfie-otoksissaan.

Todistettavasti, rakeita ne ovat. Kuva otettu Grand Canyonin yhdellä näköalapaikalla.

Tässä ajokelissä Grand Canyonia lähestyimme. Onneksi sää kuitenkin selkeni parissa tunnissa.

Sitten vielä road tripiltämme yksi hauska kokemus, johon Utahissa törmäsimme.

Kuin olisi sääntö-Suomeen palannut

Utahissa saimme kokea Kaliforniaa, Nevadaa ja Arizonaa huomattavasti tiukemman alkoholikulttuurin. Utahissa vahvempia alkoholijuomia saavat myydä vain valtio-omisteiset ns. ABC -kaupat eli Alcohol Beverage Control -liikkeet. Päivittäiskaupoissa tai huoltoasemilla oli myynnissä korkeintaan n. 3 %-vahvuisia oluita, jos niitäkään. Siis tämähän oli aivan kuin olisi sääntö- ja kontrolli-Suomeen palannut! :-D Lisäksi Utahissa tulimme käyneeksi elämämme ensimmäisen kerran illallisella steak housessa, jossa ei saanut edes olutta, saati mitään väkevämpää.

Samoin, nähtävästi uskonnollisista syistä, sunnuntait Utahissa olivat todellakin pyhäpäiviä. Iso osa kauppoja ja ruokaravintoloita oli kokonaan kiinni tai sulkivat ovensa aikaisin illalla. Olihan se aikamoinen kontrasti, kun Nevadan Las Vegasissa tai Renossa uhkapelaaminen, ryypiskely ja sisällä tupakointi on sallittua 24/7, olipa arki tai pyhä! 

Tässä vielä toinen elävä esimerkki toisesta ääripäästä. Arizonasta löytyi viinakauppa, jossa oli drive-thru-ikkuna. Mitäpä sitä turhia hyllyvälejä kiertelemään, jos tietää mitä haluaa...

Viinakauppa pikapalveluikkunalla varustettuna. Itse emme kaupan palveluita kylläkään käyttäneet.

Näihin kuviin ja tunnelmiin päätän road trip -postaukset tällä erää ja sanon hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Road tripin topit ja flopit

No niin, 12 päivän ja 3500 mailin reissu on nyt onnellisesti takana ja käsillä on se reissun ikävämpi puoli, jälkihoito. 

Monenmoista hoitoa

Ensinnäkin minun pitää lepytellä nenääni. Vietimme reissussa yli viikon 2 - 3 kilometrin korkeudessa, joten nenäni otti rutikuivasta vuoristoilmasta nokkiinsa ja vaatii nyt limakalvojen akuuttia parantelua. Lisäksi tällä kertaa matkan jälkipuinteihin kuuluu perinteisen likapyykin päälle myös mutaisten vaatteiden liotusta sekä auton sisätilojen puhdistamista kuivuneesta mudasta. Kaiken kukkuraksi meillä on ilo aloittaa yhteistyö vakuutusyhtiömme kanssa. Auton irrottamisesta mutamontusta keskellä ei mitään tuli tietenkin tuntuva lasku, mutta ne kivat hinausukot kertoivat, että yleensä vakuutusyhtiö tällaiset kuitenkin korvaa. Saapa nähdä, miten meidän sen suhteen käy.

Mutta hei, sitten vielä takaisin upeisiin matkatunnelmiin. Lupasin teille reissumme topit ja flopit ja niistä kirjoittelen teille tällä kertaa. Aloitetaan flopeista, jotta jää sitten postauksen päätteeksi parempi maku suuhun. Tunnelmaan virittäytymiseksi ensin pari kivaa kuvaa. Nämä eivät olleet floppeja.

Kuolemanlaaksoa.

Bonnevillen suolatasankoa.

Flopit

Yksi reissumme nähtävyyksistä osoittautui meille molemmille melkoiseksi flopiksi, pettymykseksi. Kyseessä oli Arizonassa sijaitseva Horseshoe Bend eli se kuuluisa hevosenkengän muotoinen kanjoninpätkä alla virtaavine jokineen. Mekin menimme paikalle kukonlaulun aikaan, jolloin nousevan auringon pitäisi antaa paras valo kohteeseen. Mutta. Kun tuo komeus sitten silmiemme eteen aukeni, pystyin sen nähtyäni vain toteamaan: "Tää on niin nähty." Eli kun on nähnyt kohteesta, ja aina siitä täsmälleen samasta kulmasta otettuja valokuvia sen miljoona kappaletta, ei itse kohteen näkeminen livenä sitten enää yllättänyt tai tehnyt oikein vaikutusta millään tavalla. Siinä se oli edessä, jylhänä toki, mutta ei antanut niiden tsiljoonien valokuvien jälkeen oikein mitään lisää. Höh!

Ja mikä huvittavinta, paikan päälle oli tullut jo ennen meitä tosi monia valokuvaajia, osa aika raskaankin näköisellä kamerakalustolla varustettuna ja sitten, ne kaikki, aivan joka ikinen oli asettunut juuri sille samalle kallionkielekkeelle kuvaamaan sitä samperin hevosenkenkää! Samalle, mistä kaikki miljoona muutakin kuvaajaa ovat kohdetta kuvanneet. Anna mun kaikki kestää! Yhdelläkin ukolla kamera lauloi ihan koko ajan. Kiva on sitten kotona käydä kuvia läpi, kun on 2750 otosta samasta kohteesta, täsmälleen samasta kuvakulmasta. Jep!

Pari räpsyä otin lopulta itsekin tuosta kohteesta ja tässä alla puhelimeni ehdottama tyylitelty kuva. Nyt ainakin kaikki tiedätte, mistä hevosenkengästä on kyse. Ajattelin, että josko se vielä omasta otoksesta jotenkin jysähtäisi tajuntaani, mutta ei. Ei jysähtänyt. No, jospa tämä kuva olisi edes hitusen erilainen kuin ne tsiljoonat aiemmin nähdyt kuvat.

Horseshoe Bend. No joo, on kai se ihan komea.

Emme antaneet Horseshoe Bendin kuitenkaan lannistaa, vaan otimmekin sitten ilon irti hitaasti nousevasta syysauringosta ja alueen ympäristöstä muulla tavoin. Parasta olivat alueen kuvauksellinen liuskekivimäinen ja punertava kallio sekä jänöjussipariskunta, joka teki aamukirmailujaan töpöhännät viuhuen. Se oli hauskaa seurattavaa.

Toinen pieni pettymys kuuluisista nähtävyyksistä oli itselleni Hooverin pato. Odotin jotakin vieläkin monumentaalisempaa. 221 metriä korkeutta ei siis riitä. ;-)

Vertasin patoa Sveitsissä muutamia vuosia sitten näkemääni Valle Verzascan patoon ja minusta tuo sveitsiläinen siskonsa oli huisin paljon vaikuttavampi näky. Hooverin patoa silmäillessäni ajattelin sveitsiläisen padon olevan jopa suurempi kuin Hoover. Nyt jälkeenpäin kaivamani faktat kuitenkin paljastivat, että toinen padoista on yhden metrin korkeampi ja toinen yhden metrin leveämpi. Padot ovat siis melkeinpä kuin kaksi marjaa. Ehkä Valle Verzascan pato veti pidemmän korren ympäristönsä ollessa kovin vehreää, toisin kuin Hooverin padon. Tai sitten se oli vain se, kun Sveitsin padolla on kuvattu James Bondin Golden Eye -elokuvan kohtaus ja Bond nyt vaan on niin ihana. ;-)

Hmm. Onko tämä siis jotakin "kun mikään ei riitä" -urputusta nähtävyyksistä? Ei ole, eikä pidä ymmärtää väärin. Siis olivathan molemmat näistäkin nähtävyyksistä oikeasti tosi hienoja! Siinä mielessä on hiukan raju termi edes käyttää niistä sanaa floppi, mutta se nyt vain istui hyvin tämän postauksen otsikointiin. Mutta ehkä se sitten vain menee niin, että toiset nähtävyydet kolahtavat toisiin enemmän kuin toiset.  

Topit

Road trip -reittimme kulki siis neljän eri osavaltion alueella: Kaliforniassa, Nevadassa, Arizonassa sekä Utahissa. Reitillemme osui monia kerrassaan upeita kohteita, joista muutamina mainittakoon Kuolemanlaakson hiekkadyynit Kaliforniassa, mielettömät Bryce Canyon, Monument Valley sekä Bonnevillen suolatasanko Utahissa sekä kaikkien valokuvaajien unelmakohde Antelope Canyon Arizonassa. Siellä oppainamme olivat intiaanit, joiden mukana pääsi tuohon valokuvaukselliseen ja kapeaan kanjoniin. Vaikka nyt ei ollutkaan vilkkain sesonki, näytti kohde vetävän siitäkin huolimatta turisteja jopa tungokseen asti. 

Antelope Canyonin mittasuhteita.

Lisäksi tällä top-listalla täytyy myös mainita ne lukuisat eläimet, joita reissullamme pääsimme näkemään: kojootteja, oravia, preeriakoiria, villihevosia, biisoneita, kauriita. Niin ja tietenkin se viime postauksen tarantella!

Amerikanbiisoni on Pohjois-Amerikan suurin maanisäkäs.

Yksi oli kuitenkin ylitse muiden. Teimme matkamme aikana kaksi eri kertaa reittimuutoksen eteen tulleiden yllättävien ja huikeiden nähtävyyksien vuoksi. Ja sillähän se mailimääräkin sitten hups, 500 maililla alkuperäisestä suunnitelmasta kasvoi. Nämä molemmat muutokset tapahtuivat Utahissa ja siksi osavaltio ansaitseekin tähän postaukseen aivan oman kappaleensa.

Utahista tämäkin.

Utahin piilossa olevat helmet

Erityisesti Utahin maisemat tekivät siis lähtemättömän vaikutuksen. Osavaltiosta löytyi vaikka mitä nähtävyyksiä ja nimenomaan sellaisia, joista emme olleet koskaan kuulleetkaan. Vaikutti siltä, ettei Utah juurikaan ole markkinoinut noita mielettömiä kohteita, ainakaan kansainvälisellä levikillä. Ajattelin jopa huvittuneena, että liekö Utah kärsii nähtävyyksiensä suhteen suomalaiselle tutusta piirteestä, turhasta vaatimattomuudesta. Kävin ajatusleikkiä, josko ottaisin kadulta utahilaisen perusjantterin ja kysyisin häneltä mielipidettä oman osavaltionsa nähtävyyksistä. Vastaus olisi kenties: "No, tää nyt on vaan tämmöstä. Tokkopa näitä kukaan haluaa tulla katsomaan, ainakaan mistään kauempaa..." Mutta kyllä niissä kulkaa katseltavaa ja ihailtavaa riitti. Taas sitä "En kestä" -osastoa ja mitä parhaimmasta päästä!

Toinen ex tempore -kohteistamme oli Valley of Gods, Jumaltenlaakso. Siitä laitoinkin jo kuvan edellisessä postauksessani. Reitti Natural Bridges -kansallismonumentilta tuohon kyseiseen laaksoon ja kiertelyt laaksossa tarjosivat ehkä koko road tripimme hienoimmat näkymät. Kyllä ne uskomattomia olivat! Ja siis tuollekin tielle osuimme sattumoisin, reittimuutosten jälkeen.

Yksi näkymä matkalta Jumaltenlaaksoon.

Toinen reittimuutos tehtiin, kun kohdalle osui kyltti Coral Pink Sand Dunes. Kannatti tehdä mutka! Vai mitä sanot alla olevasta kuvasta?

Coral Pink -hiekkadyynit. Hiekan väri saa näyttämään kuvaushetken lämpimälle, mutta oikeasti oli vain muutama aste plussan puolella.

Mökkimajoituksemme Utahissa. Jokaisessa mökissä oli muuten oma kaasutakkansa, jonka sai päälle modernista kaukosäätimestä! :-)

Tässäpä siis tiivistettynä reissumme hitti- ja hutikohteita. Sitten olisi vielä yksi kiikun kaakun -osastoon kuuluva kohde, mutta siitä kerron teille seuraavassa postauksessani. Siihen asti sanon hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!


PS. Kun itsekin niin kovasti ihmettelin kuinka ylipäätään on mahdollista, että Kuolemanlaaksosta märkä mutamonttu meidän kohdalle voikin osua, niin nyt on löytynyt ainakin yksi selittävä tekijä. Jäljet johtavat sylttytehtaalle nimeltä El Niño. Että kun kerran tuhannessa vuodessa Kuolemanlaaksoon sattuu tuon kokoluokan tulva, niin eiköhän ole meikäläinen ukkokultansa kanssa juuri silloin samoilla hoodeilla! Käsittämätöntä! Voit lukea halutessasi aiheesta artikkelin täältä.

Road tripin aikaisia hämmästelyjä

Edellisessä postauksessani kerroin teille road tripimme alkuhaasteista. Tällä kertaa kerron matkallamme melkeinpä heti perään tulleesta seuraavasta pikku yllätyksestä sekä muutamista matkamme aikana tekemistäni hämmästelyistä. Matkailu todellakin avartaa, hi hii.

Pieni pala upeaa Bryce Canyonia.

Seuraava haaste: lumi- ja räntäsade!

Olimme totta kai katsoneet ennen reissuamme jo hiukan niiden alueiden säätietoja, minne aikoisimme matkata. Luvassa oli todellakin myös yöpakkasia. Tämä ei kuitenkaan meitä kesärenkailla matkaavia kovasti säikäyttänyt, sillä tietenkin oletuksenamme oli, että mikäpäs siinä on pakkasenpuremia, mutta kuivia ajoteitä ajellessa. Toisin sanoen rutikuivassa Kaliforniassa asuneena sitä ei pitänyt edes kauhean todennäköisenä, että voisi oikeasti sataa! No, yhtenä aamuna herätessämme ikkunasta odotti alla olevan kuvan mukainen näky. Siinäpä meillä oli kesärenkailla tekemistä, iiks! 

Ennalta arvaamattomaan tilanteeseen vaikutti tietenkin myös se, että majapaikkamme sijaitsi liki 8000 feetin eli yli 2,4 kilometrin korkeudessa. Niinpä sade tuli todellakin rakeina, räntänä ja lumena. Onneksi sää pysyi kuitenkin juuri ja juuri nollassa tai plussan puolella jatkaessamme kyseisenä aamuna matkaa. Vauhtia toki piti tuolloin kovasti hidastaa.

Kyllä siinä silmät rävähtivät kerrasta auki, kun herätessä tämä näky odotti. Ja kyllä, keskellä kuvaa on uima-allas. :-D

Jos aiheutti lumisade hämmästystä, niin tulipa eteen muitakin mielenkiintoisia havaintoja. Niistä seuraavaksi.

Pakkasenkestävät kaktukset!

Olen aina pitänyt kaktuksia kuivien ja kuumien erämaiden kasveina. Suomessa olenkin ollut taitava tappamaan sisäkaktukseni ilmeisestikin joka kerta liiallisella kastelulla. Tällä reissulla sain omin silmin todeta, että nämä piikkikasvithan näyttävät kestävän pakkasta hämmästyttävän hyvin! Saimme nimittäin ihastella kaktuksia myös kahdella sellaisella eri luonnonpuistoalueella, jossa esiintyi yöpakkasia, meidän aikanamme jopa - 11 Celsius-astetta. Toisessa luonnonpuistossa oli myös lunta! Hyvin näyttivät kaktukset kuitenkin pärjäävän noissakin olosuhteissa. Wau!

Kukinnot ja kaikki, vaikka pakkasöitä!

Tässä toinen söpöliini, joka ei ollut pakkasen pauketta pahemmin säikähtänyt.

Tarantellan järkyttävä koko!

Tällä reissulla onnistuin näkemään elämäni ensimmäisen tarantellan luonnossa, vapaana! Kääk! Ajoimme tuolloin yhtä erämaapätkää Nevadassa. Jotakin tuon karvajalan koosta kertoo se, että vaikka vauhtimme oli noin 100 km/h, niin ukkokulta huomasi tietä ylittävän hämähäkin ajaessaan! O. M. G. Jarru pohjaan ja elukkaa hiljaiselle maantielle äimistelemään! Olihan se valtavan kokoinen, karvakoipineen kaikkineen isompi kuin oma kämmeneni! Mieti! Ja voin muuten sanoa, että tarantellaa on ihan eri juttu katsoa terraarion lasin takaa tai televisiosta kuin livenä omien jalkojen juuresta! Hrr!

Tässä alla ottamani kuva tuosta tien ylittäjästä. Ei ollut Sampo-tulitikkurasiaa mukana antamaan mittakaavaa, mutta tuskin sitä olisin uskaltanut kovin lähelle otusta tiputtaakaan.

Tarantella. Kuva on huono, mutta en parempaankaan niillä jännittävillä hetkillä pystynyt. ;-)

Aika kultaa muistot - viikossa!

Voi hyvät hyssykät sentään! Nippa nappa oli viikko kulunut mutaan päiväksi juuttumisestamme Kuolemanlaakson erämaapätkällä, kun valitsimme jälleen kuoppaisen soratien! Muutimme nimittäin Utahissa hiukan reissusuunnittelmaamme sattumoisin eteen tupsahtaneen nähtävyyden ansiosta. Tämän kyseisen soratien alkupäässä oli vieläpä iso varoituskyltti: "When wet the road is impossible!" Märällä kelillä sen kerrottiin siis olevan mahdoton ajaa! Kuvastaa hyvin, mikä tien kunto oli. Joidenkin ylitettävien purojen pohjilla hiukan vettä olikin, mutta tällä kertaa olimme onnekkaita, emmekä jääneet jumiin, vaan pääsimme näkemään näitä mahtavia maisemia. 

Valley of Gods, Utah. Tienpientareella näkyy juuri sitä punaista maaperää, joka kastuessaan muuttuu liukkaaksi kuin saippua! Petolliseksi, kuten Kuolemanlaakson hinausukot kertoivat.

Sitä minä sitten nauroin ja hämmästelin, että ainoastaan viikkoko riitti kultaamaan muistot kauhutapauksestamme Kuolemanlaaksossa. Eli ei kun taas vain soratielle huristelemaan. No, puolustuksena kerrottakoon, että tällä tiellä näimme myös muita turisteja eli emme olisi olleet soratiepätkällä suinkaan yksin ja oman onnemme varassa, jos jotakin olisi harmillisesti sattunutkin. 

Ainakin vielä yksi postaus luvassa

Road tripimme alkaa olla valitettavasti pian loppusuoralla. Aika on hurahtanut valtavan nopeasti, sillä olemme nähneet matkamme aikana niin paljon ja kerrassaan huikaisevia juttuja. Olenkin nimennyt tämän reissun "En kestä!" -osastoon kuuluvaksi, sillä niin monta monituista kertaa olen tuon lauseen ääneen haukkonut. On tiedättekö jopa tuntunut, että Kalifornian nähtävyydet suorastaan kalpenevat näiden rinnalla! Tai ainakin näkymät ovat olleet niin erilaisia! Kenties sen vuoksi ne ovat tehneet niin suuren vaikutuksen.

Mutta hei, ainakin yhden postauksen aion matkastamme teille vielä kirjoittaa, reissun topeista ja flopeista. Mutta se taitaa jäädä sitten kotoa käsin kirjoitettavaksi. Nyt minun nimittäin pitää vielä keskittyä näihin hengästyttävän kauniisiin maisemiin. Siihen asti sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Tiedäthän miltä tuntuu, kun haavan rupi irtoaa? Kutisee, kihelmöi, tekisi mieli raapia ja puoliksi irrallaan oleva rupi tarttuu joka paikkaan. No, kerro tuo tuntemus luvulla 50, niin saat minun tämän hetkiset fiilikset. Ne kaikki noin 50 mutaoperaatiossamme hankkimaani isompaa ja pienempää haavaa yrittää nyt nimittäin parantua samanaikaisesti. Olo on suorastaan kutkuttava, argh!