Minä sain sen työpaikan!

Jihuu! Minä sain sen työpaikan! Siis sen, jonka työhaastattelusta niitä limejäkin annettiin mukaan. Nyt on työtarjous hyväksyen allekirjoitettu ja lupa annettu pidättää sekä osavaltion että liittovaltion veroja. Voinen siis sanoa, että nyt se sitten meikäläinenkin jatkossa narskuttelee täällä amerikkalaisten systeemien rattaissa. Mutta mitä tämän työpaikkani saantiin tulee, niin yhdessä hakuprosessin vaiheessa tilanne näytti täysin mahdottomalle, suorastaan umpikujalle. Joskus kuitenkin mahdoton muuttuu näemmä mahdolliseksi ja tästä kaikesta kerron teille tässä postauksessa.

Myöhässä hakuun mukaan

Näin tämän mielenkiintoisen työpaikkailmoituksen eräällä nettisivustolla ja innostuin välittömästi. Tuo taiteelliselle puolelle vahvasti kallellaan oleva työympäristö veti minua puoleensa kuin magneetti. Huomasin kuitenkin ilmoituksen olleen esillä jo kolme viikkoa. Koska tämänkään työpaikan kohdalla työnhaulle ei ollut ns. eräpäivää, toisin sanoen paikka täytetään heti, kun sopiva kandidaatti löytyy, ajattelin, että olen auttamattomasti myöhässä. Haastattelut paikkaan rullaavat  taustalla varmasti jo täyttä häkää. Otin kuitenkin sähköpostitse yhteyttä työnantajaan ja kysyin vieläkö paikka olisi haettavissa. Sain vastausviestin, että laitahan paperit tulemaan. Toivon kipinä oli syttynyt. Myöhemmin tämä sähköpostini osoittautui kriittiseksi tekijäksi, mutta palaan tähän postauksessani tuonnempana.

Avainhenkilö yrityksessä oli kuitenkin juuri lähtenyt matkoille, joten sain kuulla prosessin etenemisestä vasta 1,5 viikkoa myöhemmin. Oli muuten pitkät 10 päivää odotella! Lopulta sain yhteydenoton ja ensimmäinen työhaastattelu sovittiin ystävänpäiväksi.

Valoa tunnelin päässä. Kävimme viikonloppuna ihastelemassa isoja puita. Tässä olen maahan kaatuneen punapuun sisässä, siis puussa, sanan varsinaisessa merkityksessään.

Merkkejä oli ilmassa

Jotenkin minulla oli poikkeuksellisen vahva tuntuma juuri tästä paikasta. Paitsi että istuin kokemukseltani ja harrastuksiltani pestiin kuin nakutettu, ilmassa oli myös mielestäni selkeitä merkkejä, että tässä se on, minun tuleva työpaikkani. Ja tämän paikan minä halusin.

Ensimmäinen merkki olivat mielestäni tietenkin ne limet, jotka sain mukaani haastattelusta. Tästä teille jo kerroinkin. Minähän rakastan sitrushedelmiä! Lisäksi, kun menin katsomaan työpaikan sijaintia kartalta, niin eiköhän aivan naapurissa ollut yritys, jonka nimessä esiintyi ukkokullan suomalainen etunimi! Ja hei, nyt paikkana oli kuitenkin Piilaakso. Minusta se, jos mikä oli selvä merkki, ajateltuna sekä foliohattu päässä että ilman. Hih!

Ja sitten menin ehkä asioissa jo vähän edelle, sillä ostin jopa uudet työvaatteetkin valmiiksi ennen koko työhaastattelua. Mutta hah, ainakin tähän asti työpaikalla on ollut niin jäätävän kylmä sisällä, etten voine noita kesäisiä hepeniä sinne koskaan laittaa. Hah hah!

Iso takapakki

No, ensimmäisen haastattelukerran jälkeen olin kyllä maani myynyt. Vaikka työpaikka oli täyttä timanttia, tulikin esiin yllättävää tietoa: työajat. Ne olivat minulle märkä rätti päin kasvoja. Töitä olisikin kuutena päivänä viikossa ja arkipäivinä työtunnit sijoittuisivat valtaosin ilta-aikaan. Kun siis ukkokulta tulisi töistä kotiin, minä olisin jo lähtenyt töihin. Myös lauantait menisivät töissä. Näiden lisäksi muutaman kerran vuodessa töitä olisi myös koko viikonlopun ja mikä pahinta, mukaanlukien Thanksgiving-viikonloppu, jolloin ukkokullalla on aina pidemmät lomat ja siis koko Amerikkahan on silloin lomalla. No way! Nämä työajat ensinnäkin rajaisivat jokaisena arkipäivänä yhteisen hereilläoloajan ukkokullan kanssa noin tuntiin tai kahteen vuorokaudessa. Lisäksi lauantaisin työskentely sulkisi pois kaikki viikonloppumatkamme, jotka ovat kuitenkin olleet eräänlainen henkireikä meille molemmille. Ja kun satun vielä olemaan tällainen reissuraija noin muutenkin, niin työajat tuntuivat liian kahlitseville. Tällaisen työn vastaanotto heikentäisi elämänlaatuani selkeästi. Eikä tässä nyt viitsisi hyvin toimivaa avioliittoakaan laittaa vaakakuppiin...

Pari päivää asiaa pohdittuani kirjoitin työnantajalle. Ilmoitin, että työn sitovuus, 6-päiväinen työviikko ja muutamat kokonaiset viikonloput päälle, yllätti minut täysin. Kerroin rehellisesti, etten ole valmis uhraamaan kaikkia viikonloppujani ja viikollakin päivät menisivät pahimmillaan niin, etten näkisi ukkokultaa kuin tunnin, korkeintaan kaksi päivässä. Kerroin myös, että tykkäämme kovasti matkustella ukkokultani kanssa, eikä sekään nyt taida oikein istua tämän työn kanssa. Ymmärsin kyllä täysin, että ilta-ajat olivat vuorostaan heille olennaiset ja lauantai vieläpä viikon vilkkain ja tärkein päivä. Niinpä tässä timantissa oli tämä yksi hiomaton kulma ja näytti sille, ettei siihen ole löydettävissä minkäänlaista järkevää, molempia osapuolia tyydyttävää ratkaisua. Mitä enemmän asiaa mietin, sitä mahdottomalle tilanne vaikutti. Ei tällaisia palasia saisi mitenkään loksahtelemaan. Henkisesti jo luovutin. Harmitti.

Työnantaja vastasi kuitenkin nopeasti ja pienoiseksi hämmästyksekseni, että he ymmärtävät täysin näkökulmani ja he yrittävät miettiä työaika-asiaan ratkaisua. Lisäksi he pyysivät jäädä odottelemaan toista haastattelukierrosta. Näin tein, vaikkakin ajattelin, että leikki taisi kyllä olla jo tässä. 

Työajat olivat ns. kantona kaskessa. Tässä esimerkki yhdestä puunkannosta. On kannolla kokoa. 

Kun mahdoton muuttui mahdolliseksi

No, sittenpä tapahtui kummia. Avainhenkilö, joka oli siis ollut yli viikon reissussa, oli seuraavat yli kaksi viikkoa sairaana, eikä toista haastattelua saatu sovituksi. Ensimmäisen haastattelun pitivät yrityksen omistajat. Samaan aikaan olin itsekin flunssassa, joten parhaassa iskussa en olisi ollut itsekään. Aikaa vierähti. 

Sitten sain yllättävän sähköpostin. Avainhenkilö kertoi, etä yrityksessä oltiin tultu työaikaprobleemassa tulokseen, että he palkkaavat tehtävään toisenkin henkilön ja näin ollen kummallekaan ei tulisi 6-päiväistä työviikkoa, eikä töitä joka viikonlopulle. Näin ollen minunkin kohdalla vapaus viikonloppureissuihinkin säilyisi. Kaiken lisäksi he joustivat muussakin. Ennen kuin olin löytänyt tämän työpaikkailmoituksen, olin ehtinyt varata lennot Suomeen vielä tälle keväälle. Tämäkin oli työnantajalle ok, että olen yli kaksi viikkoa poissa työsuhteeni alkumetreillä. Kuulosti uskomattoman joustavalle ja kivalle! Ja sitten tämä sähköposti päättyi kysymykseen, haluaisinko tulla jonakin päivänä harjoittelemaan jo tehtäviäni. Whaat?! Kyllä minulla siinä kohtaa leuka loksahti auki. Ei kai tuota muutenkaan voinut tulkita kuin että minut oli valittu paikkaan, jippii!

Toista haastattelua ei siis koskaan kohdallani edes pidetty, vaan asiassa laitettiin ns. mutkat suoriksi. Nyt minulla on siis ensimmäinen amerikkalainen työpaikka plakkarissa ja kivalle tuntuu. Kun sitten lopulta pääsin kasvotusten tämän avainhenkilön kanssa, hän kertoi paikkaan olleen kaikkiaan 86 hakijaa. Mutta minä olin ainoa, jota haastateltiin. Olin kuulemma ollut ensinnäkin ainoa, joka otti työnantajaan itse yhteyttä (se lähettämäni sähköposti), vaikka paikka oli ollut avoinna jo useamman viikon. Samoin he sanoivat minun mätsänneen niin hyvin kaikkiin osaamisvaatimuksiin. Joillakin hakijoilla ei kuulemma ollut ollut minkäänlaista aikaisempaa kokemusta tällaisista tehtävistä. Jee, minun onnekseni. 

Pari sanaa työpaikastani

Työni tulee siis olemaan osa-aikaista ja lähitulevaisuus näyttää kuinka nämä työajat lähtevät rullaamaan. Kesäkuussa työaikani vaihtuvat aamu- ja päiväaikaan, joten sitten ehdin esimerkiksi syömään illalla samaan aikaan ukkokultani kanssa, mikä on oikein mukava juttu. 

Työantajani on pieni perheyritys. Omistajat ovat jo iäkkäitä, heistä toinen on venäläinen ja toinen norjalainen. No, minähän suomalaisena istun hyvin siihen väliin, hih. Mutta vuosiahan he ovat jo toki olleet Yhdysvalloissa, koska yrityksen toimintakin tuntuu täällä Piilaaksossa olevan jo kovin vakiintunutta. Heidän tyttärensä on ottanut jo yrityksen ohjaimia käsiinsä ja hän toimii pomonani. Yrityksellä on yli 300 "asiakasta", joten ihan pienimuotoista piiperrystä ei toiminta ole. Hulinaa varmasti riittää mukavasti.

Loppuhuomio

Tämä avainhenkilö, jonka töitä menen sinne nyt siis jatkamaan, on lähdössä pois. Hän on ollut tässä samassa työpaikassa yhdeksän vuotta ja kertoo viihtyneensä erinomaisesti. Mutta arvatkaapa, miksi hän joutuu jättämään  työnsä! Hänellä oli tullut ero pitkäaikaisesta suhteestaan, eikä hänellä yksinkertaisesti ole varaa asua Piilaaksossa sinkkuna. Hän aikoo muuttaa Arizonan osavaltioon. Ja vaikkei hänellä ole siellä edes vielä työpaikkaakaan, hänellä on paremmat pärjäämisen ainekset siellä. Kertoi saaneensa rahaa säästöön vuosien varrella, mutta sanoi pärjäävänsä niillä (ja tällä työpaikkansa palkalla) Piilaaksossa noin kaksi kuukautta. Arizonassa, ilman työpaikkaa hän pärjää säästöillään viisi kuukautta! Tämä siis kertoo jälleen karua totuutta Piilaakson korkeista asumis- ja elinkustannuksista.

Tällaisia kuulumisia tällä kertaa. Nyt sanon taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!