Inhottava maahantulotarkastus

Huh, huh! Visiitistäni Suomessa muodostui kertakaikkisen kiireinen. Hoidettavia asioita ja tapaamisia oli niin paljon, ettei aikaa jäänyt edes kirjoitella ajatuksia tänne blogiin, vaikka sellainen oli tarkoitukseni. Tein myös jälleen sen perinteisen virheen, että yritin tavata mahdollisimman montaa ystävää, tuttavaa, ja tällä kertaa myös pomoani, ja niinpä varsinkin loppuvisiittiäni kohden pyyhälsin paikasta toiseen suorastaan minuuttiaikataululla. 

Huoh, nyt olen siis palannut Kaliforniaan ja poden taas tautia nimeltä jetlag. Niinpä voin jälleen näin aamuyön tunteina naputella pari sanaa maahantulostani Yhdysvaltoihin, sillä se ei näemmä aina ole suinkaan vaaleanpunaisilla ruusuilla tanssimista. Suomalaisellekaan.

Lentomatkan pituus Tukholmasta Kalifornian Oaklandiin on 8597 km.

On maahantulotarkastuksia ja on maahantulotarkastuksia

Tämänkertainen maahan saapumiseni ei todellakaan mennyt niin kuin Strömsössä. Kaiholla muistelen kertaa, jolloin virkailija toivotti minut iloisesti tervetulleeksi takaisin. Ei, tällä kertaa ei hymyilyttänyt. Ei virkailijaa, eikä lopulta myöskään minua. 

Nostin asiakirjani virkailijan luukulle ja sittenpä se ryöpytys alkoi. Virkailija alkoi välittömästi syyttämään, että taasko minä tulen Yhdysvaltoihin ja viisumini ei sallisi asumista täällä, vaan se olisi ainoastaan turismikäyttöön. Virkailija alkoi laskea rekisteristään kuinka monta kuukautta olen tänä ja viime vuonna maassa ollut. Liian paljon, tuumasi hän. Aivan liian paljon. 

Seuraavaksi minua epäiltiin työnteosta USA:ssa. Kysyttin, onko minulla työpaikkaa Suomessa. Vastasin, että on, mutta pidän sapattivuotta. (Vuorotteluvapaahan on suurimmassa osassa, ellei kaikkialla ulkomailla täysin tuntematon käsite, eikä sille ole edes omaa englanninkielistä termiäkään. Asia, jonka olen tarkastanut kahdelta englanninkielen opettajalta.) Sapattivuoteni sai virkailijan epäileväiseksi ja ilmeisesti yhä huonommalle tuulelle. 

Sitten siirryttiinkin uhkailuosastolle. Virkailija totesi minulle ilmeenkään värähtämättä, että katsokin, ettet tee töitä tässä maassa. Jos yritätkään sitä, me kyllä löydämme sinut ja sitten ei hyvä heilu. Nii-in. Päivääkään en ole täällä töitä tehnyt, mutta sillä samalla sekunnilla tajusin, että kuinka voisin moisen todentaa tälle virkailijalle. En mitenkään! Kuinka todistaisin, että en todellaakan ole tullut tänne salaa töitä paiskimaan, vaan ihan vain kotirouvailemaan? Enhän edes tiedä, mitä "vannon, kautta kiven ja kannon" on englanniksi!

Tässä vaiheessa oli ilme vakavoitunut jo minultakin. Jos huuleni olivat juuri sillä hetkellä vakavaa vaakaviivaa, niin virkailijan seuraava siirto sai suupieleni kääntymään jo alaspäin. Hän jatkoi urputusta viisumistani. Se ei kuulema sallisi USA:ssa asumista, siis pitempiaikaista oleskelua, vaan on vain ja ainoastaan turismikäyttöön. Kuulema seuraavan kerran kun maahan yritän, voin varautua joutuvani ns. Secondary Inspectioniin eli astetta vakavampaan tutkintaan ja siellä minulta tullaan ottamaan viisumi pois ja minut karkotetaan maasta! En tiedä teistä, mutta minusta tämä kuulosti uhkaukselle. Virjailija itse sanoi "vain" varoittavansa minua. 

Tilanne vaikutti yhtä hyvälle kuin tämä lähtösää Helsingissä.

Viisumin tulkintaa

No, tässä viisumiasiassa nyt todella on hiukan ristiriitaa, sillä ukkokullan työpaikan lakimiehet ovat juuri meidän kaltaiselle avoliittotapaukselle kyseisen viisumin, avopuolison B1/B2-viisumin, minulle ohjeistaneet ja myöskin auttaneet paperibyrokratiassa sitä hankittaessa. Turisteilta Yhdysvaltoihin vaadittava Esta sallii maassa oleskelua 3 kk ajan, minun viisumini aina puoli vuotta kerrallaan. Joka kerta maahan saapuessani maahantulohaastattelun tiimoilta passiini tehdään merkintä B2, joka viittaa kyseessä olevan ns. lomamatka (pleasure), eikä B1, joka viittaa bisneksen tekemiseen. B2-viisumini ei sisällä työlupaa. 

Sitten takaisin ryöpytykseeni. Virkailija uhosi myös, etten saisi olla valtaosaa vuodesta Yhdysvalloissa. Nyt olen ollut. Ja nyt en suoraan sanoen enää tiedä, missä maassa minun pitäisi olla! Kun yritin luukulla ääneen ihmetellä, että no minullehan kuitenkin annetaan aina se puoli vuotta kestävä USA:n oleskelulupa kerrallaan, niin virkailija totesi, ettei minun tarvitse hänelle selittää viisumistani, kyllä hän tietää, millaisesta viisumista on kyse ja mitkä sen käytännöt ovat. Hän jatkoi tenttaamalla, milloin menen takaisin Suomeen ja joko paluulippu on hankittu.

Ripityksen jälkeen hän löi lopulta minulle leiman passiin ja näin oleskelulupaa taas puoleksi vuodeksi myönnettiin. Kyllä minä melkein itku kurkussa paikalta poistuin. Olo oli kuin rikollisella konsanaan, tai ainakin siis luulen, että tällainen epätodellinen ja pelokas olo pikku korstoilla voisi olla. Joka tapauksessa pitkän matkustamisen jälkeen univelkoineen, stresseineen, Suomen lentokenttälakkoineen kaikkineen tämä kaikki ei ollut kivaa kuultavaa. Varsinkin, kun kaikkien paperien pitäisi olla tip top, enkä todellakaan ole syyllistynyt laittomaan työntekoonkaan. Onko siis todellakin niin, että maahantulosi voi olla yhden virkailijan hiuskarvan varassa? Että yksi maahantulovirkailija voi todellakin tehdä nopeasti elämästäsi helvetin, tai ainakin hyvin monta pykälää hankalamman. Ja ovatko ne sitten lakipykäliä, sitä en tiedä.

Tämä episodi vaatii minulta vielä sulattelua ja tulee ehkä otettua myös yhteyttä asiantuntijoihin, jotta selviäisi kuka tässä nyt viisumiani oikealla tavalla tulkitsee. Jos jollakin lukijoistani on vastaavia kokemuksia ja osaa kertoa kuinka moisesta tenttaus- ja epäilypälkähästä pääsee, kuulisin mielelläni niistä.

Mutta täällä sitä nyt ollaan, virkailijan mielestä rikollisena, omasta mielestäni puhtain paperein. Aurinkokin näyttää jo heränneen. Lähden haukkaamaan happea, tarvitsen sitä juuri nyt! Teille sanon taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. USA:n maahantulotarkastusjonossa ei saa käyttää puhelinta, eikä myöskään tietenkään ottaa kuvia. (Siksi tässäkään postauksessa ei ole ainoatakaan kuvaa itse tilanteesta.) Sama kielto pätee varmasti muidenkin maiden passintarkastusjonoissa. Olen omin silmin nähnyt, kuinka USA:n maahantulotarkastuksessa yksi jonoa valvonut virkailija tuohtui toden teolla miehelle, joka puhua lörpötteli kännykkäänsä jonotuksen aikana. Mies sai nipin napin vältettyä puhelimensa takavarikoinnin. Niinpä tämä kielto kannattaa tänne matkustavien siis muistaa ja ottaa ihan tosissaan. 

Nyt grillataan! Ensin japanilaisittain, sitten ribsejä!

Mistä saa Piilaakson kenties parhaat ribsit ja mitä kikkoja ne japanilaiset oikein grillatessaan käyttävät? Niistä kerron teille tällä kertaa eli grillausteemalla jatketaan.

Grillausta amerikkalaiseen tapaan.

Ero japanilaisten ja amerikkalaisten grillaustavoissa

Ollessamme lomalla Japanissa, pääsimme siellä mökkiolosuhteissa grillailemaan paikallisten kanssa. Pistimme merkille ensinnäkin yhden suuren eron, mitä amerikkalaisiin tulee.

Amerikassa on totuttu isoihin ja paksuihin pihveihin, mutta Japanissa valtaosa kaupoissa myynnissä olevista lihoista oli ohutta suikaletta tai lihasiivuja. Ja arvatenkin siitä syystä, että ruokailuvälineinä on useimmiten pelkät puikot, eikä isojen ja painavien lihäkönttien käsittely puikkojen varassa ole helppoa. Koska lihapalat olivat kooltaan pientä, myös niiden maustaminen ja marinointi onnistui helpommin ja nopeammin. Ja tottahan toki myös lihasiivujen grillaaminen kävi suht nopeasti.

Tapana näytti myös olevan, että ensin grillattiin pieni erä yhtä lihaa, jonka jälkeen se syötiin puikoilla suoraan grilliritilältä. Kun lihaerä oli syöty, aloitettiin seuraavan erän grillaus. Tämä oli varsin mukava tapa, sillä hauska grillaussessio venyi, mutta kenenkään ei tarvinnut olla nälissään, sillä ruokaa valmistui pikku hiljaa aina uusia eriä. Pitikin muuten olla tarkkana, etteivät puiset syömäpuikot ottaneet tulta alleen, kun grillistä lihasuikaleita noukki. ;-) 

Paksun pihvin popsiminen näillä olisi hankalaa.

Japanilaisten kikka kolmonen

Ainoa liha, jota näimme japanilaisten grillaavaan isona kimpaleena olivat kanan rintaleikkeet. Ja kylläpä ne isoja olivatkin, huh huh! Sen valmistamisen yhteydessä huomasimme myös yhden konstin, jota ainakaan itse emme ole ennen käyttäneet. Japanilaiset viiltelivät lihan pintaa rikki terävän veitsen avulla, samoin tökkivät sitä ennen marinointia haarukalla. Haarukalla tökkimistä he tekivät myös lihasiivuille. 

Luulisi, että kaikki lihan nesteet valuisivat tällä taktiikalla paistovaiheessa grilliin tehden lihasta kuivaa, mutta niin ei jostain syystä käynytkään. Kana, joka sai tätä "raatelukäsittelyä" enemmän osakseen, oli kerrassaan mehukasta ja hyvänmakuista! Paiston jälkeen liha paloiteltiin grilliritilän päällä suupaloiksi ja siitä kanapalat taas puikkojen avulla nautittiin. Taisinpa päästää suustani lausahduksen: "Parasta ikinä."

Japanilaisten pekoni oli amerikkalaista versiota paksumpaa ja sitäkin grillattiin ihan sellaisenaan. Siitä tuli tosi rapsakkaa ja totesin sen erinomaiseksi, vaikken kova pekonifani ole tähän mennessä ollutkaan. 

Japanissa mökkiolosuhteissa oli käytössämme ainoastaan pihakeittiö. Tässä valmistuu aamupalakananmuna foliokupissa. :-)

Ribsit, ribsit, ribsit!

Sitten takaisin Amerikan mantereelle, sillä hei, eihän Ribs & Coke -blogi olisi mitään, ellei siellä ainakin kerran yritetä antaa vinkkejä myös hyvien ribsien valmistukseen! 

Ukkokulta on ylistänyt täällä Piilaakson alueella kahden eri ravintolan ribs-annokset maasta taivaisiin. Ravintolat eivät tietenkään paljasta omia salaisia metodejaan tai tarkkoja mausteyhdistelmiään, mutta seuraavaksi hiukan tietoja, joita ravintoloiden menuista ja esittelyteksteistä sain vakoiltua.

Toinen ravintola käyttää vain ja ainoastaan luomutuotteita ja vannoo oliiviöljyn nimeen. Ravintola on käyttänyt hong kongilaisia perinteitä 50 vuoden ajan ja kuuluu omien sanojensa mukaan moderniin kantonilaiseen keittiöön. Tämä ehkä perustelee, miksi ribsien kastikkeena heillä on juuri talon oma, inkivääri-valkosipuli-marinadi. 

Ylipäätään ribsien valmistus ei ole hätähousujen hommaa, vaan saadaksesi hyviä ribsejä on hidas kypsentäminen tuikitärkeää. Tässä ravintolassa se todellakin osataan! Lihat suorastaan tippuvat itsestään luista irti, sen olen omin silmin todistanut!

Toinen ravintola puolestaan on kouluttanut keittiöhenkilökuntansa kuuluisan, grillauksen Pit Master -luokan maailmanmestarin Paul Kirkin toimesta. Samoin ravintola käyttää samaisen herran kehittelemää, lihan pintaan hierottavaa mausteseosta, joka vuonna 2011 palkittiin "koko planeetan parhaana" mausteseoksena. Tässä ravintolassa ribsit voi tilata halutessaan kuivamaustettuna, talon omalla BBQ-kastikkeella valeltuna (kuva yllä) tai jälkimmäinen vaihtoehto vielä hunajaglaseerauksen kera. Ravintola suosii myös Hickory Smoke -maustetta ja polttaa grillissään tammipuuta. Ribsien lisäksi Pulled Pork eli nyhtöpossu on yksi ravintolan suosituimmista annoksista. 

No nyt jos joku Piilaaksossa asuva tai täällä vieraileva kiinnostui, että mistä näitä kehumiani herkkuja oikein saa, niin kerron toki. Ravintolat ovat Stanfordin ostoskeskuksessa sijaitseva Yucca De Lac sekä Los Gatoksessa sijaitseva The Cats Restaurant and Tavern. Jälkimmäiseen näistä suosittelen ainakin viikonloppuiltaisin tekemään varauksen etukäteen, varsinkin jos isommalla poppoolla on tarkoitus mennä herkuttelemaan. Sen verran suosittu paikka on. Ja mikä on hauska, että ravintolan nimi on The Cats ja se sijaitsee Los Gatoksessa, joka espanjaksi tarkoittaa kissoja. Kissakaupungin kissaravintola. Sopii kissafanille!

Kuinka sitten grillata ne maailman parhaat ribsit itse? Voi, kunpa tietäisinkin! Ensinnäkin, makuja on tietenkin monia, yksi tykkää yhdestä, toinen toisesta. Useissa resepteissäkin näytti lukevan, että käytä suosikkimaustettasi tai -kastikettasi. Toisekseen, suomalaisethan ovat jo melkoisia ammattilaisia grillauksen saralla, joten en voi muuta kuin yrittää nyt raottaa noiden kahden ravintolan salaisia aseita valmistustavoista ja mausteista sekä muistuttaa maltista. Hissukseen niistä hyviä tulee ja harjoitus tehnee tässäkin lajissa mestarin!

Jospa näistä grillausvinkeistä irtoaisi jotakin uutta kokeilemisen arvoista sinne koto-Suomeenkin. Kyllähän suomalaisilla on mainioita grillausreseptejä jo entuudestaan hanskassa, eikä esteenä ole ennenkään pidetty pientä tai vähän suurempaakaan sadetta. Olisittepa muuten kuulleet sen japanilaisten ihmettelyn määrän mökillä, kun yhtenä aamuna Japanin taivaalta satoikin pientä vesitihkua, mutta ukkokulta otti ja tuikkasi tulet grilliin ja aloitimme aamupalavalmistelut. Ooooh! Tuli grilliin, vesisateella! Kun seuraavana päivänä teimme lähtöä mökiltä, niin vielä japanilaisen pitämässä lähtöpuheessa tämä sankariteko mainittiin. :-) Mutta hei c'mon, suomalainenhan on sitä mieltä, että aina on mainio sää grillata! Eikös se jotenkin niin mennyt? :-)

Satoi taikka paistoi, hyvää juhannusta!

Hyviä juhannus- ja grillaussäitä toivotellen sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Ulkosuomalaisen jännittävät äänestyshetket

Edessä oli Eduskuntavaalit 2015 ja meidän mahdollisuus käydä äänestämässä ensimmäistä kertaa ulkosuomalaisen roolissa. Niinpä äänestyslipuke tuli käydä täyttämässä paitsi kansalaisvelvollisuuden, myös jo ihan uuden kokemuksensa vuoksi. Ja monenlaista jännitysmomenttia tuohon äänestyshetkeen sitten pakkautuikin.

Siniristilippumme.

Vielä edellisenä päivänä ennen äänestystä tuskailin, ettei Suomen Posti ollut ehtinyt toimittaa minulle edes ilmoitusta äänestysoikeudestani ajoissa tänne rapakon taakse, vaikka lipukkeita postitettiin jo silloin, kun tulin visiitille Suomeen eli liki kolme viikkoa sitten! No, kuulema ulkosuomalaisellakin passi riittää äänestyspaikalla ja siihen tietoon luotin. Mutta kas, iltaposti sen sitten toi eli 14 h ennen äänestyspaikan ovien aukaisua kolahti minunkin ilmoituslappuseni laatikkoon. 

Viime tinkaan meni, mutta tuli kuitenkin. 

Pohjois-Kaliforniassa oli kaksi eri mahdollisuutta käydä äänestämässä: San Franciscossa perjantaina 10.4. klo 10-17 erään suomalaisen suunnittelutoimiston tiloissa tai Palo Altossa lauantaina 11.4. klo 9-14 Suomen kunniakonsulaatissa. Valitsimme jälkimmäisen, koska se oli meitä lähempänä ja lauantai ajankohtana sopi ukkokullalle työssäkäyvänä paremmin.

Jännittävän lisämausteen äänestyspäivään toi saamani vatsatauti. Sairastan vatsatautia todella harvoin, en juurikaan koskaan, vaikka kaikenmoisista katukeittiöistä on tullut reissuilla maisteltuakin (kop, kop, kop, koputtaa maalaamatonta puuta), mutta nyt nähtävästi kainuulais-pohjois-pohjanmaalainen bakteerikanta otti yhteen los angelesilaisen kanssa sen verran, että masu päätti sanoa yhteistyösopimuksensa väliaikaisesti irti. Lähdin siis Suomi-visiitin jälkeen alle vuorokauden päästä jo Los Angelesiin ja tämä taisi olla Suomi-herkuista pullollaan olevalle vatsalle liikaa. Toisaalta kuulin, että Oulussakin tällaista tautia liikkuisi. Lienekö sitten, että sain vielä "tuliaisen" Suomesta tänne mukaani? No, oli miten oli, mutta tauti tuli.

Jännitin etukäteen ukkokullallenikin, että kuinkahan mahani äänestyshetket ja matkat edestakaisin kestää. Ukkokulta kevensi tilannetta toteamalla, että no pääsisi siinä varmaankin otsikoihin asti, jos maha ei kestä. Just! Minä näin jo lööpit keltaisessa lehdistössä: "Ulkosuomalainen jätti haisevan kannanoton konsulaatin äänestyskopille." "Väitti kirkkain silmin sitä silkaksi vahingoksi." Ja sitten olisi kuva minusta vollottamassa kaltereiden takana.

Äänestyspäivän lääkitys.

Eikä tässä vielä kaikki. Se tärkein: ketä sitten äänestää? Painetta vielä edellisenä päivänä ennen äänestyshetkeä toi se, ettei varmuutta omasta ehdokkaasta ollut. Suomessa käydessäni en halunnut vähäisiä tv-hetkiäni tuhlata vaalitentteihin, joten ennakkoseuranta vaaleja ja ehdokkaita koskien oli lähinnä netin uutisotsikoiden varassa. Niinpä sitten naputtelemaan eri tahojen tarjoamia vaalikoneita ja ehdokasta haarukoimaan. Osan ehdokkaista olisin voinut kyllä lävistääkin sillä haarukalla, voi hyvät hyssykät. Kaikenlaista kynnelle kykenijää siellä olikin!

Äänestyspäivä koitti. Herättyäni keitin päivän kunniaksi oikein kuulkaa suomalaiset kahvit, ensimmäistä kertaa muuten täällä Kaliforniassa. Sitten lähdimme kohti konsulaattia. Koko aamun ja vielä matkankin päässäni toistui kysymys: "Kuinka monta vessaa Palo Alton Suomen kunniakonsulaatissa mahtaa olla?" "Kuinka monta vessaa Palo Alton Suomen kunniakonsulaatissa mahtaa olla?" "Kuinka monta..."

Tästä sisään mars äänestyspaikalle. Sääkin suosi mukavasti.

Lopulta kaikki meni hyvin, melkein kuin elokuvissa. Ehdokas oli tiedossa ja sai ääneni. Äänestyspaikalla, joka osoittautui Finpron ja Tekesin tiloiksi, vallitsi leppoisa tunnelma ja tuttuihinkin siellä törmäsi. Pakkikin kesti tilanteen, vaikka aamulla vielä oikuttelikin. Ja niitä vessojakin olisi ollut. 

Näin sitä vain käytiin äänestämässä, ulkomailla, jännittävistä juonen käänteistä selviytyen. Samallahan siinä tuli myös lupa marmattaa Suomen tilanteesta jatkossakin, kun itse on ainakin pyrkinyt vaikuttamaan, ketkä jatkossa asioitamme Suomessa ajavat, eikös juu? :-)

"Urakan" päätteeksi joimme vaalikahvit tai paremminkin vaalicappuccinot. 

Vilkkaita äänestyspäiviä Suomeen toivotellen sanon teille nyt hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Toinen vierailu Suomeen

Tällä kertaa kirjoittelen teille, millaisia ajatuksia toinen vierailuni Suomeen ulkosuomalaisena toi ennen matkaa ja sen aikana, sekä millaisia kokemuksia, yllättäviäkin sellaisia tuon vierailuni aikana kohtasin. 

Sää (suomalaisenhan pitää aina raportoida säästä)

Visiittini Suomessa kesti kymmenen päivää. Laskin, että seitsemänä päivänä niistä satoi räntää. Eli ei taas Suomi-neito aivan parhaita puoliaan raskinut koko aikaa minulle näyttää. Mutta ne kolme päivää, jotka sateelta säilyivät, olivat kyllä todella kauniita aurinkoisia kevätpäiviä ja niitä oli ilo katsella. 

Sateisesta säästä huolimatta huoneilman kosteus Oulussa oli vaivaiset 21 %. Kyllä siinä olivat taas nenä ja kurkku ihmeissään vaihdoksesta, kun täällä on tottunut 50-60 % huoneilman kosteuteen. Köh, köh!

Otin taas taksin ikkunasta kuvan samasta kohtaa kuin viimeksi saapuessani Ouluun. Ei kovin ruusuinen vastaanotto tälläkään kertaa. Voit verrata 3 kk sitten nappaamaani kuvaa klikkaamalla tästä.

Sateen tuoksu

Oulussa vastassa odotti jälleen tyhjä jääkaappi ja ensitehtävänä oli suorittaa ruokatäydennys. Lähdin ulos kävelläkseni lähikauppaan ja tietenkin siellä satoi sitä hemmetin räntää. Mutta. Vaikka se olikin räntää, niin sen tuoksu oli oikeasti ihana! Sateen jälkeinen tuoksu nimittäin täällä Kaliforniassa on jotakin ihan muuta kuin Suomessa. Ja sitä suomalaisen sateen jälkeistä tuoksua olen huomannut kaipaavani.

No ei Kaliforniassakaan tietenkään pahalle sateen jälkeen haise, mutta tuoksu vain on erilainen. Sitä on hankala selittää. Ja toisaalta, täällä sataa niin harvoin. Ja nyt, ennen Suomeen lähtöäni pistin merkille, että koko edellisen viikon täällä Piilaaksossa oli ilmassa todella kukkaisat tuoksut. Samoin uutisiin tulivat myös siitepölyvaroitukset, puiden kohdalla oikein supersiitepölyvaroitukset. Joten ihan mielekkäästä tuoksujen maailmasta Suomeen lähdin. Mutta nyt Suomessa, jopa räntäsade tuoksui minusta aivan erityisen hyvälle. Hurmaavalle! Eihän se räntäsade näkynä toki kaunista katseltavaa ollut, mutta joskus kannattaa näemmä antaa valta toiselle aistille, tällä kertaa hajuaistille, ja nauttia tilanteesta. Suosittelen kokeilemaan!

Himoitut herkut tällä kertaa

Tällä kertaa haaveilin jo pari viikkoa ennen lentoja suosikkimaksamakkarastani, joka on maultaan aurinkokuivattu tomaatti. Se tulee syödä paahdetun ruisleivän päällä ohuiden suolakurkkusiivujen kera. Kuolasin tämän herkun perään jo somessa ennen matkaa ja niinpä vain sain Bay Arealla asuvalta ystävältämme tietää, että myös täältä löytyy ihan ok makuista maksamakkaraa. Kiitos vain, Johanna R!

Toinen tuolta valmiiksi prosessoitujen lihatuotteiden osastolta olivat nakit, HK:n napakat nakit. Niitä oli pakko Suomessa saada. Hyvähän se on katsokaas varmistaa tuo nitraattien saanti. ;-) Ja päätyivätpä lautaselleni vielä ihanat, vanhat kunnon roskamakkarat Gotler ja Lauantaikin. Nekin muuten maistuvat sitä paremmille, mitä ohuempina siivuina niitä saa. Ihan vaan tiedoksi. :-)

Ja sitten, jostain se mieleeni putkahti, että haluaisin syödä yhden kappaleen Runebergin torttuja. Aikataulullisestihan tämä oli täysin järjetön toive, olihan Runebergin päivästä kulunut jo 1,5 kk kun tulisin saapumaan Suomeen. Laitoin etukäteistiedusteluja menemään kaveripiirissäni ja perheessäni, oliko torttuja vielä näkynyt myynnissä. Aika laihat olivat tulokset. Työpaikkani kahviossa kuulema saattaisi vielä kerran viikossa olla noita torttuja tarjolla. Lopulta rakas äitini otti ja leipoi Runebergin torttuja ja ai että, hyviä olivat! Ja tulihan niitä sitten syötyäkin useampi kuin se yksi.

Nakki naisen tiellä pitää.

Mutta nyt näiden tuoksu- ja makuaistimusten jälkeen niiden muiden kokemusten pariin:

Apua, rahakaan ei ollut entisellään!

Muistan hyvin, kun työkaverini vaimoineen muutti aikoinaan Dallasista takaisin Suomeen. Heidän Amerikan vuosien aikana Suomessa oli siirrytty euroihin ja niinpä paluushokki Suomessa oli katala. Kaupassa hinnat olivat euroissa, eikä paluumuuttajilla ollut rahan suuruusluokasta minkäänlaista käsitystä.

Itselleni kävi nyt Suomi-visiitilläni vähän samanlainen shokki, joskin paljon lievempänä. Sain nimittäin kaupan kassalta vastarahana uuden kympin setelin. Se näytti suoraan sanoen oudolle ja olisin luullut seteliä vääräksi rahaksi, ellen olisi syksyllä ehtinyt näkemään uutisoinnissa, että seteliuudistus alkaa. Paitsi että uusi kymppi näytti oudolle, oli se mielestäni myös kooltaan todella pieni. Sattumoisin minulla oli kuitenkin rahapussissa myös vanha kymppi ja totesin jälkikäteen setelien olevan ihan samankokoiset. Jotenkin uusi ulkoasu vain hämäsi. Tämä kokemus ravisteli: En ollut tunnistaa oman synnyinmaani rahaa!

Se uusi kymppi ja kai ihan oikeaa valuuttaa.

Lisää shokkeja

No kun minä sinne lähikauppaan ensimmäisena iltana tepastelin, niin mitä minun silmäni kaupassa näkivätkään! Kassalla oli myynnissä lukkosulaa! Hei, oikeasti en edes muistanut sellaista olevan olemassa! Eikä tähän ole vaikuttanut pelkkä Kalifornia, en vain ole kyseistä tuotetta joutunut Suomessakaan käyttämään vuosikausiin. Varmaan se kassaneiti minua ihmetteli, kun katseeni suorastaan nauliutui tyrkyllä olleeseen lukkosulalaatikkoon. 

Tässä muuten taas yksi mainio esimerkki, kuinka suomalaisesta pienestä lähikaupasta löytyy kaikki, aivan kaikki. Lukkosulasta lähtien. Eikä laajaan valikoimaan tarvita hehtaarihallia. Huomaan siis kaipaavani suomalaista Siwaa, K-Marketia, Salea, Valintataloa, Lähikauppa Tarmoa ja mitä niitä nyt on.

Ensimmäisen illan lähikauppaostokset.

Muita pieniä huomioita

Vielä jouluvisiitin aikaan olin jotakuinkin kärryillä suomalaisesta tv-ohjelmatarjonnasta. Nyt siellä pyöri useita aivan outoja tv-ohjelmia, joista en ollut kuullutkaan. Samoin autossa kuuntelemani radiokanavat olivat nyt jotain Bassoa ja Loopia. Mutta hassua oli huomata itsessään, että tulin seuranneeksi elokuvia yllättäen ilman käännöstekstien lukua. Täällä rapakon takana pakostakin totuttu tapa oli ns. jäänyt päälle. 

Sekin oli nyt huvittavaa huomata, että valtaosa some-päivityksistä ja suomalaisten uutissivustojen tuoreimmat uutiset tulivatkin samaan aikaan, kun itse olin hereillä. Täällä Kaliforniassa ollessa nämä tuutit kun täyttyvät aina silloin, kun meillä on yö tai varhainen aamu. Nyt siis pääsi seuraamaan Suomessa uutisoituja asioita ja suomalaisten some-päivityksiäkin ns. reaaliajassa. 

Kurjasta säästä huolimatta ihmiset sentään vaikuttivat iloisemmilta nyt kuin joulun aikaan. Olivat tainneet talven taittuminen ja edellisen viikon kauniit kevätsäät tehdä tehtävänsä Suomen kansalle ja hyvä niin. Kiinnitin myös huomiota, että sain suomalaisittain poikkeuksellisen ystävällistä ja iloista palvelua, ainakin Kainuussa. Liekö palvelun taso sitten todella vaihtelee Suomessa vuodenaikojen mukaan? Talvella ja erityisesti ennen joulua on mörökölli-meininkiä ja kevättä ja kesää kohden hymyillään kuin keijukaiset.

Pitää sisällään kaenuulaesia herkkuja.

Lopuksi vielä mieleeni painunut tilanne Oulun kadulta:

Oulun kadulla kuultua

Sää oli juuri ollut aivan järkyttävä räntä- ja lumisateineen, jotka tuuli tuiversi välillä myös alhaalta ylöspäin. Suoraan sanoen potutti tarpoa siinä säässä, mutta päivällä hyvä lounas- ja illemmalla hyvä päivällisseura vetivät tottakai pitemmän korren ja talsin tuossa kauheassa säässä ihaniin tapaamisiini. Kun olin palaamassa päivällistreffeiltä, sää oli juuri vaihtunut asteikossa inhimilliselle puolelle. Pyry ja tuisku olivat lakanneet, tosin jalkakäytävät olivat edelleen hitsin liukkaat. 

Tällöin kaksi varttunutta rouvaa lähtivät juuri iltakävelylleen ja minun kohdalla toinen rouvista tuumasi toiselle: "Kyllä meiän vaan täälä pohojosessa kelepaa." Minua hymyilytti. Olisi niin tehnyt mieleni nostaa etusormi rouvien edessä pystyyn ja vastata, että hei, just on satanut pikku-ukkoja ties mihin suuntaan ja edelleen jalkakäytävät ovat melkeinpä hengenvaarallisen liukkaat ja teidän mielestä vaan kelepaa. Itselläni olisi kyllä mielessä jokin ihan muu paikka, missä kelepais. No, jätin kuitenkin sormeni nostamatta, jotta rouvat pystyivät keskittymään askeliinsa liukastumatta. En voi muuta kuin nostaa hattua noiden oululaisrouvien positiivisuudelle.

Oululaisia sorsia paistattelemassa päivää. Ja hei, LUNTA!

Paljon se antoi, jotain myös otti

Paljonhan se Suomi-reissu taas antoikin, saunomisineen kaikkineen, mutta jostain jäin myös paitsi. Olin nimittäin joulukuusta asti odottanut täällä rapakon takana järjestettävää suurta flamencofestivaalia, mutta kuin sattuman sanelemana festivaalipäivät osuivat juuri minun matkapäivilleni. No, ehkä ensi kerralla sitten. Aina ei voi voittaa. Tämä myös tarkoittaa, että minulta toivottu flamencopostaus siirtyy taas tuota tuonnemmaksi.

Ne jälkiseurannat

Mainitsinkin jo aiemmin, kuinka minulla oli vielä pari jälkiseurantaa tämän Suomi-matkani tiimoilta. Toinen koski matkalaukkuani, joka siis saapui perille yli vuorokausi allekirjoittanutta myöhemmin ja toinen oli jetlag. 

Kirjoittelenkin teille tuosta jetlagista aivan omassa postauksessaan, joten nyt sanon hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!


PS. Flamencopostauksen lisäksi ystäväni ovat minulta kovasti toivoneet muitakin aiheita tänne blogiini. Jokainen aihe on kirjoitettu ylös ja osaa olen aloittanut jo kirjoittamaankin. Nyt vaan ensinnäkin tahtoo olla hiukan ajanpuute, kun en haluaisi koneella istua aivan 24/7 ja pitäisi kai vähän elää tätä elämääkin täällä, ja toisekseen, osa aiheista vaatii aika paljonkin taustatyötä ja paikallistuntemusta ja taas minulle jonkin viikon ahaa -elämyksieni huippu voi olla juuri tuo maksamakkaran löytäminen paikallisesta ruokakaupasta. Kääntelen siis vielä aivan peruskiviä tuolla paikallistuntemusrintamalla monessakin asiassa. :-) Jos siis toivomaasi aihetta ei vieläkään ole tullut, älä masennu. Tulee, kun ehditään. :-)

Amerikkalaisia kummajaisia, osa 5

Hupsista! Listasin teille amerikkalaisia kummajaisia edellisen kerran tammikuun lopussa, joten edellisten kummajaisten ihmettelystä onkin vierähtänyt aikaa jo yli kaksi kuukautta! Tämä ei suinkaan ole merkki siitä, etteikö kummajaisia edelleen eteen tupsahtelisi, en vain ole ehtinyt niitä tänne blogiini asti kirjoittaa. Mutta nyt. Nyt on jälleen korkea aika raottaa muutamia amerikkalaisia kummajaisia. Tässäpä siis jälleen yksi erä lisää outouksia teidänkin ihmeteltäväksi: 

Kuivaa vai kosteaa?

Tästä pohjois-kalifornialaisesta säästä tai ilmastosta ei kyllä ota Erkkikään selvää! Olenkin kirjoitellut teille paikallisista sääilmiöistä ja sään vaihtuvuudesta aikaisemminkin, mutta viime aikoina on ollut mielen päällä tämä "kuiva vaiko kostea?" -dilemma ja se kyllä melkoinen kummajainen onkin. 

Kaliforniahan on tunnettu kuivuudestaan ja esimerkiksi viime talvena, joulu-helmikuun aikana täällä oli 40 päivän jakso, jolloin ei satanut pisaraakaan vettä. Tästä huolimatta, pyykkien kuivaksi saaminen ilman kuivausrumpua tuntui mahdottomalle, ja juuri erityisesti noiden kuivien talvikuukausien aikana. Samoin esimerkiksi keittiön hehtaariuunin luukunrivassa roikkuva keittiöpyyhe oli aina märkä! Että se sitten otti kupoliin, kun ei siihen saanut enää käsiään kuivatuksi. Eikä se vaihtamalla parane! Kun se pyyhe ei kuivu, niin se ei kuivu!

Eli onko täällä nyt sitten kuivaa, kosteaa vai märkää? En minä tiedä! Olen tippunut tämän asian suhteen kärryiltä jo aikoja sitten, jos olen koskaan kärryillä ollutkaan. Ja joo, on talviajan kovat yökosteudet sun muut, mutta miksi sitten luonto ja kasvit pysyvät rutikuivina ilman lisäkastelua, mutta pyykki ja keittiöpyyhe pysyvät märkinä, häh?!

Siinä se märkä ja ruttuinen rätti roikkuu.

Onneksi jo tuntuu, että tämä kummajainen on alkanut helpottamaan näin kevätkuukausien aikana, mutta tämä seuraava kummajainen taitaa olla aina vain pahenemaan päin.

Kadonneet kirjakaupat

Kirjakauppoja ei täältä tahdo löytyä enää mistään. Saimme vieraita Suomesta ja heillä oli aikeissa ostaa täältä yksi tietty kirja kirjakaupasta. Käyntinsä San Franciscossa ei tuottanut tulosta, tosin tuskin aivan joka katua ehtivät tietenkään siellä tutkimaankaan. Käyntinsä San Josessa ja kysely siellä paikalliselta kuitenkin antoi vastauksen, ettei San Josen keskustassa ole enää kirjakauppaa. Kun kyseessä on kuitenkin miljoonan asukkaan kaupunki, on mielestäni aika kummallista kirjakaupan puuttuminen kokonaan. Kolmannella etsintäkerralla vieraamme olivat toivorikkaina, sillä olimme aivan huippuyliopisto Stanfordin kupeessa sijaitsevassa ostoskeskuksessa. Mutta ei, ei yliopisto-opiskelijoidenkaan lähinaapurista kirjakauppaa löytynyt. Ostoskeskuksen vartijan antama vastaus kirjakauppatiedusteluihinsa oli: "Google man, Google!"

Digitaalisuus on siis tehnyt tehtävänsä täälläkin: netti ja e-kirjat ovat suosittuja. Lisäksi pitkien ajomatkojen ja ruuhkien vuoksi täällä harrastetaan todella paljon nettikaupoista tilaamista. Nettikauppaa on meidänkin tullut jo täällä harrastettua huomattavasti enemmän kuin Suomessa ja miksipä ei, kun onhan se tosi kätevää. Paketti saattaa tulla samana päivänä ovellesi ja itse säästyt ruuhkissa ajamiselta sekä parkkipaikan etsinnältä. 

Niinpä täällä tilattaneen myös kirjat nykyään valtaosin nettikauppojen kautta. Kirjakaupat alkavat olla täällä siis todellisia harvinaisuuksia. Pian kummajaisia itsekin.

Stanfordin ostoskeskuksessa on Piilaakson ainoa Marimekko-liike, toinen löytyy San Franciscon keskustasta. Tässä kuva, kuinka Marimekko näkyy Stanfordin ostoskeskuksen sisustuksessa. Kiva!

Seuraavaksi hyppäämme Stanfordin ostoskeskuksesta Stanfordin yliopiston puolelle. Kummajaiseen olen nimittäin törmännyt sielläkin.

Akateeminen aktiivisuus - opinnoissa!

Stanfordin huippuyliopisto sijaitsee siis Piilaaksossa, kotikaupunkimme naapurissa. Ennen kummajaisen esittelyä en malta alkuun olla mainitsematta paria mielenkiintoista, yliopiston omilta nettisivuilta poimimaani faktaa tuosta opinahjosta.

Yliopistossa opiskelee yli 7 000 ylioppilasta, jotka suorittavat ensimmäistä yliopistotutkintoaan. Näiden lisäksi Stanfordissa opiskelee yli 9 100 jatko-opiskelijaa, joten yliopiston opiskelijajakauma on voimakkaasti painottunut jatko-opintoihin, päinvastoin kuin suomalaisissa yliopistoissa. Näiden yliopistossa kirjoilla olevien opiskelijoiden lisäksi on tietenkin vielä ne lukuisat verkko-opintojaan suorittavat ympäri maapallon. Vuonna 2014 Stanfordin yliopistoon hakijoiden hyväksymisprosentti oli 5,1 % ja sen seitsemässä eri tiedekunnassa on peräti yli 2 100 henkilökunnan jäsentä. Lisäksi Stanfordin yliopistossa pyörii huikeat 5 300 ulkopuolisella rahoituksella rahoitettua tutkimusprojektia! Kyllä, 5 300. Projektien lukumäärä suhteutettuna henkilökuntaan tarkoittaisi, että jokaisella henkilöstön jäsenellä olisi vastuullaan keskimäärin 2,5 projektia. Melkoinen akateeminen keskittymä on siis kyseessä. Mutta sitten sen kummajaisen pariin, mikä tähän miljööseen liittyy.

Stanfordin yliopistokampuksen kirkko, Memorial Church.

Kävimme eräänä iltana näyttämässä Suomi-vieraillemme Stanfordin yliopiston kampusta ennen kuin jatkoimme matkaa illalliselle. Olimme kaikki äimän käkinä, sillä illalla klo 18 jälkeen joka ikinen yliopiston parkkipaikka oli varattu! Arvelimme ukkokullan kanssa, että nyt täytyy olla Stanfordin kampuksen stadionilla jokin peli ja ihmiset ovat tulleet sitä katsomaan ja näin valloittaneet jokaisen parkkiruudun kampukselta. Lopulta löysimme autolle parkkipaikan, sellaisen, öhöm puoliksi sakkopaikan, mutta jätimme uskaliaasti auton siihen omatoimisen kampuskierroksemme ajaksi. 

Kierrellessämme kampusta, autot edelleen pyörivät kuumeisesti alueen useilla eri parkkialueilla etsien parkkeerauspaikkaa. Lopulta kysyimme yhdeltä opiskelijaneitokaiselta, että miksi täällä on niin täyttä vielä tähän aikaan illasta. Mahtaako olla jokin peli alkamassa? Neito totesi meille: "Ei kai tänään mitään peliä ole. Tämähän on ihan normaali ilta kampuksellamme. Meillä on katsos niin paljon myös iltaluentoja." Kyllä minulla ainakin loksahti leuka auki! Olen nimittäin varma, että menipä Suomessa minkä tahansa yliopiston parkkipaikalle arki-iltana klo 18-19 aikaan, niin vapaita parkkipaikkoja on valita asti. 

Stanfordin yliopistoa.

Toinen tapaus, joka kertoo yliopisto-opiskelijoiden ottavan opintonsa tosissaan, sattui ukkokullalle hänen vieraillessa Bostonissa. Hän törmäsi Harvardin yliopiston pieneen urheilujoukkueeseen, joka ilakoi voittopokaalinsa kanssa. Joukkue oli voittanut lajissaan ja ukkokulta lupasi tarjota joukkueelle pikku drinkit voiton kunniaksi. Mutta mikä olikaan joukkueen jäsenten vastaus? Eivät he voi vastaanottaa drinkkiä, kun huomenna on aamulla jälleen luennoille meno! Siis mitä ihmettä? Moniko suomalaisopiskelija kieltäytyisi voittojuhlissaan ilmaisesta drinkistä, vaikka seuraavana päivänä ne luennot olisivatkin?! 

Mielestäni tämä opiskelijoiden innokkuus ja sitoutuneisuus opintoihinsa on siis melkoinen kummajainen kun Suomeen vertaa. Kunnioitettava kummajainen.

Toki tämän akateemisen opintoinnokkuuden taustalla on varmasti se, että lukukausimaksut maksavat näissä huippuyliopistoissa maltaita, useita kymmeniä tuhansia dollareita lukukaudelta. Siinä on varmasti keppiä ja porkkanaa kerrakseen suorittaa opintonsa mahdollisimman nopeasti ja kunnialla loppuun.

Lisäksi ilta-ajan luentoja perustelee todennäköisesti ainakin se, että yliopisto käyttänee kursseillaan asiantuntijoina henkilöitä Piilaakson yrityselämästä ja näin illat ovat ainoa aika, jolloin nuo bisneselämän gurut pääsevät näkemyksiään ja oppejaan jakamaan. Tulipa vain mieleeni, että niinköhän opiskelijat Suomessa tulisivat nenäänsä nyrpistelemättä luennoille vielä klo 19. No, osa varmasti tulisi, mutta iso osa ehkä ei.

Yksi selätetty kummajainen!

Hahaa! Lopuksi minun täytyy raportoida vielä teille, kuinka olen päivittänyt arkemme suorastaan uudelle tasolle. Täällä eletään nyt kuulkaas amerikkalaista elämää versiota 2.0. Vai meneekö tämä uudistus jo suoraan versioksi 3.0? Avauduin teille postauksessani Amerikkalaisia kummajaisia, osa 3 näistä paikallisista suihkutötteröistä, mutta katsokaapas, mitä minä olen meidän huusholliin jo jokin aika sitten hankkinut! Letkullisen suihkun, jee!

On tämä ylellisyys jo asennettukin ja hyvin toimii!

Täällä onkin kuulema tapana, että kun asunnosta muutetaan pois, otetaan suihkuletku muutossa mukaan ja kierretään asunnon perusvarustukseen kuuluva tötterösuihku takaisin. Letkullinen suihku on täällä siis ikäänkuin asukkaiden henkilökohtaista omaisuutta, ei taloyhtiön. Erikoista touhua!

Näihin uudistushenkisiin tuuliin päätän tällä kertaa ja sanon taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Kalifornian ajokorttia ajamassa, osa 3

Vihdoinkin! Yli kuusi viikkoa ensimmäisestä yhteydenotostani Kalifornian DMV:lle oli kulunut ja lopultakin edessäni oli ajokortin suorittamisen viimeinen vaihe, ajokoe. Siitä kerron teille tällä kertaa.

Jotkut tykkää laittaa vähän tarroja autoonsa.

Kauhutarinat ennakkoon

Jälleen oli siis pitkä aika odottaa omaa testiaikaa ja tottahan toki aihe tuli puheeksi seurueessa jos toisessa. Niinpä siinä ehti kuulla jälleen monenlaista tarinaa ja kokemusta DMV:n toiminnasta. Osa kokeen jo läpikäyneistä toki sanoi, että helppohan se on, ei paniikkia. Ja onneksi sai kuulla myös niitä onnistumistarinoita. 

Omaa kurkkuani alkoi kuitenkin puristaa sitä enemmän mitä lähemmäksi oman kokeeni h-hetki tuli. Etukäteen oli mm. varsin yleinen käsitys, ettei ajokokeessa koskaan ajateta moottoritielle. No, viikko ennen omaa ajokoettani tämäkin romuttui, sillä yksi ystävistämme pääsi huristelemaan moottoritielle ajokokeessaan. Jälleen yksi esimerkki lisää siitä, että DMV on varsin yllätyksellinen! Yllätyksiä täynnä kuin Kinder-muna näin pääsiäisen lähestyessä!

Yhden suomalaisen ajokoe puolestaan kesti täällä huikeat kolme metriä! Hän ei siis päässyt edes DMV:n pihasta autonsa kanssa, kun muka katsottiin tapahtuneen niin törkeä virhe, että ajokoe hylättiin siihen paikkaan. Hänellä osui liikkeelle lähtiessä rengas ajoliuskan reunaan tai rengas lipesi liuskalta tai jotain ja se oli siinä. Kiitos ja näkemiin! Ensi kerralla sitten uudestaan.

Yhdellä suomalaisella taas riitti se, kun tietä ylittävä jalankulkija oli jo poistumassa suojatieltä vastaantulevien kaistalla, mutta kantapäänsä oli vielä kadun puolella ja kaveri lähtikin jo ajamaan, OMG! Tämä katsottiin taas kerran ns. critical driving error -arvoiseksi virheeksi, joten hylsy tuli. Eli otapas ja varaa uusi aika ja katsotaan ajamistasi sitten uudemman kerran.

Eli vaikka me suomalaiset ja suomalaisen autokoulun käyneet olemme varmasti piilaaksolaisessa liikenteessä kuskeja parhaimmasta päästä, niin kylläpä vain DMV:n mielestä kerrassaan vakavia virheitä teemme. Ja kyllä, tuon kehun suomalaisista uskallan sanoa, sillä kyllä täällä niin surkeita ajajia näkee, että huh huh. 

Lisäksi käytäntönä DMV-toimistoissa on, että jos ei kaikki lippuset ja lappuset ole ilmoittautuessa mukana, niin uusiksi menee. Kun ukkokulta suoritti ajokorttiaan, oli käytössämme vielä silloin vuokra-auto. Jos ajokokeen ajaa vuokraamon autolla, tulee DMV:n toimistossa näyttää lisävakuutus ja kyseisen vuokraamon antama lupa auton käytölle ajokokeessa. Tämä on kyllä kummallinen käytäntö, koska ajaisihan henkilö autolla joka tapauksessa, oli sitten kyseessä ajokoe tai ei. Noh, ukkokullalla ei tuota lupalappua ollut, mutta kyseinen vuokraamo sijaitsi lähellä DMV:n toimistoa. Niinpä ukkokulta ehdotti, että hän kyllä ehtisi hakea lupalapun ennen kuin oma ajokoeaika koittaa. Ei käynyt päinsä. Uusi aika oli varattava ajokokeelle. 

Salakuva moottoripyöräpoliisista.

Näiden kokemusten saattelemana tarvitsin hiukan etukäteistsemppiä ja sen seurauksena syntyi tämä:

Kotirouvan palkitsemisjärjestelmä

Olin kehitellyt mielessäni itselleni kolmiportaisen palkitsemisjärjestelmän ajokortin ajokokeen onnistuessa. Se meni näin: Jos saan ajokokeen ensimmäisellä yrittämällä läpi, saan ostaa itselleni lohkon amerikkalaista, yli-imelää, mutta ah, niin ihanaa porkkanakakkua. Jos taas ensimmäisellä ajokoekerralla tulee hylsy ja saankin kokeen läpi vasta toisella kerralla, olen oikeutettu lasilliseen shampanjaa. Kohonnut jurppimiskäyrä luonnollisesti tarvitsee lepyttäjänsä ja mojovan palkinnon. ;-) Jos taas tulee käymään niin ohrasesti, että ajokoe menee vasta kolmannella yrityksellä ns. pulkkaan, saan pullollisen shampanjaa sen henkisen kivun ja säryn lievitteeksi. ;-)

No, tällä kertaa kävi niin, että porkkanakakulla pääsin itseäni hemmottelemaan. Toisin sanoen, läpi meni! Voittajan on helppo hymyillä! Korpela vs. Californian DMV 1-0. Jee! :-)

Palkintoni.

Esivalmistelut

Tällä kertaa kaikkien tarvittavien dokumenttien tarkistamiseen kotona tarvittiin enää kaksi kertaa. Sen sijaan, tällä kertaa panostin tehodödöön. Olihan kohta tiedossa suorastaan kuumottavat tilanteet. Millainen se inssikin lienee, noin niin kuin henkilönä. Iiks!

Olin DMV:n toimistossa jälleen hiukan etuajassa, noin vartin verran. Täällä kertaa ei kuitenkaan passitettu pois ja jonon päähän uudelleen, vaan pääsin papereineni heti eteenpäin. Huh!

Tässä odotan vuoroani ajokokeeseen.

Koetta suorittamassa

Hyvä tuurini jatkui. Sain oikein ystävällisen inssin ajokoettani tarkastamaan. Yhtä hyvin ei käynyt minua edeltävällä kuskilla. Hänelle sattui ankara täti tarkastajaksi. Kuulin kun täti käskytti kuskipoloista kuin koiraa ennen kuin lähtivät ajo-osuutta suorittamaan. Huh, kerrankin näin päin.

Ajokokeessa ennen varsinaista ajo-osuutta tarkastetaan auton hallintalaitteiden käyttö ja toimivuus. Näitä ovat tuulilasinpyyhkijät, ns. defroster, käsijarru (täällä nimellä emergency brake), ajo- ja jarruvalot, vilkut ja hätävilkut. Lisäksi pitää osata näyttää tietyt käsimerkit. Nyt en kuitenkaan tarkoita sitä kansainvälisesti tunnettua käsimerkkiä, vaan auton ikkunasta kuskin käsivarrellaan näyttämät merkit mihin aikoo autollaan kääntyä. Ikään kuin suuntavilkun korvaajat. Näitä pitää ohjekirjan mukaan käyttää, jos aurinko häikäisee autojen ikkunoista niin, ettei muut kuljettajat näe vilkkuasi. Lieneeköhän tämäkin sääntö ajalta ennen aurinkolasien keksimistä? Täytyy kyllä sanoa, että tätä liikennemäärää katsoessa ja tuntien millaisia törttöilijöitä siellä kaahailee, ei kyllä tee yhtään mieleni ojentaa käsivartta pitkälle ulos ikkunasta. Niinpä allekirjoittaneen kohdalla taisi nuo näytetyt käsimerkit olla ensimmäinen ja samalla viimeinen kerta siinä DMV:n pihassa.

Varsinaista ajamista en niinkään ajokokeessa jännittänyt, kunhan nyt vain se ajonopeus pysyisi aisoissaan. Se, mitä eniten jännitin kokeessa eteen tulevaksi oli peruutustesti. Kokeessa pitää ajaa auto peruuttaen parkkiin katukiveyksen viereen. Peruutus voi tapahtua suoraan taaksepäin, mutta jos autonrengas osuu kiveykseen, tulee kokeesta välittömästi hylsy. Toisaalta taas, renkaan tulee olla alle 18 tuuman etäisyydellä kiveyksestä. Ihmeen tarkkoja ovat tästä säännöstä täällä. Jos minulta kysytään, niin tuo on kyllä pelkkää nipotusta. Mutta eihän minulta tietenkään kysytä. ;-) 

Mutta peruutustestinkin kohdalla minulla oli tuuri mukanani. Ajoreitin varrella ei nimittäin ollut vapaata kohtaa peruutustestin tekemiseksi. Kun palasimme n. 20 minuutin ajon jälkeen takaisin DMV:n pihaan, inssi kertoi tämän syyn, miksi ei peruutustestiä voinut minulle teettää. Totesi sitten minulle, että no kyllähän sinä nyt toki suoraan osaat peruuttaa. Minä vastasin kirkkain silmin: "Tottahan toki!"

Inssin täyttämä arviointilomake ajokokeestani. Oikeassa yläkulmassa näkyy tekemieni virheiden määrä: 2 kpl.

Jälkisäikäytykset

Itse ajokoe oli nyt siis onnistuneesti takana ja huokaisin helpotuksesta. Mutta mitä vielä? Inssi oli juuri noussut kyydistäni DMV:n parkkipaikalla ja kokosin autossa papereita toimistoon vietäväksi. Yhtäkkiä auton varashälytin alkoi huutamaan, vilkut välkkyivät ja sitä rataa! Koko parkkipaikka raikui. En edes tiedä, mitä siinä tapahtui, mutta taas kerran pääsi polla punastumaan moisesta törttöilystä. Meni nimittäin hetki, ennen kuin sain auton vaikenemaan. Onneksi inssi jutteli jo jonkun kollegansa kanssa, eikä kääntynyt kannoillaan ja perunut koko koetta perustellen, että ethän sinä nyt näytä hallitsevan tätä autoasi et sitten ollenkaan. 

Eikä tässä vielä kaikki. Hoidin paperiasiat toimistossa loppuun ja lähdin ajamaan kotiin. Matkalla oli rautatien tasoristeyksen ylitys. Edessäni oli letka autoja, eikä rautatien toisella puolella ollut tilaa minun autolle. Jäin odottamaan kaistalleni ylittämättä rautatietä, aivan kuten oikeaoppisesti kuuluukin tehdä, kunnes tilaa junaradan toisella puolella oli vapautunut tarpeeksi ja lähdin vasta sitten jatkamaan ajoani. Tämä muutaman sekunnin odotus oli nähtävästi takanani ajavalle meksikaanolle liikaa. Herra kaahasi rautatien ylityksen jälkeen viereiselle kaistalle, ja oikeasti aivan pelottavan lähelle minun autoa, pui minulle vimmatusti nyrkkiään avonaisesta ikkunasta ja huusi raivon vallassa: "Fuck you!" Että näin.

Vaikka toden teolla säikähdin sitä nyrkkinsä heristelijää, toimi tämä hyvänä muistutuksena siitä, että vaikka tässä nyt ajokortti on pian taskussa (kortin pitäisi tulla postitse kymmenen päivän sisällä) ja itse ajaisit sääntöjen mukaan, voi liikenteessä olla aina joku hullu, joka vaaratilanteen sekä itselleen että muille aiheuttaa.

Tässä parkkiruudussa se varashälytin sitten pauhasi.

Lopuksi vielä yksi seikka, joka kannattaa Amerikan liikennekulttuurista tietää.

Osavaltioilla omat ajolupansa

Ajokortti on Yhdysvalloissa osavaltiokohtainen, sillä liikennesäännöt eroavat osavaltioittain jonkin verran. Ainakin yksi tiedossani oleva ero liikennesäännöissä on punaisella liikennevalolla oikealle kääntyminen. Se ei kaikissa osavaltioissa ole sallittua. Tämä liikennesääntöjen erilaisuus kannattaa matkailijankin muistaa. Erot aiheuttavat myös sen, että jos vaikkapa tänne Kaliforniaan muuttaa toisesta Yhdysvaltain osavaltiosta, tulee henkilön suorittaa paikallinen ajokortti ihan samalla tavoin kuin minunkin. 

Blogissa pieni tauko jälleen luvassa

Seuraavaksi blogipostauksissani onkin luvassa jälleen totuttua pidempi tauko. Perhepiirissäni vietetään nimittäin merkkipäivää, joten edessä on kymmenen päivän visiitti Suomeen! Mutta malttakaahan odottaa, amerikkalaisia kummajaisiakin on taas osunut kohdalle pitkä liuta.


Mutta hei, kohta siellä Suomessa kiukaat kuumiksi, sillä täältä tullaan!

Nyt sanon taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Kalifornian ajokorttia ajamassa, osa 2

Edellisessä postauksessani kirjoittelin, millainen ajokortin hankkimisprosessi täällä Kaliforniassa ylipäätään on ja millaisessa mittakaavassa Kaliforniassa ja Piilaaksossa näissä ajokorttiasioissa liikutaan. Tällä kertaa kerron teille omista kokemuksistani ajokortin suorittamisesta, sillä eihän se ihan mutkatonta, vaivatonta, eikä paniikitonta ole tähän mennessä ollut. Itselläni on siis tällä hetkellä ajokortista ensimmäinen, teoriakoeosuus suoritettuna ja aikaa ensimmäisestä yhteydenotosta ajokortin hankkimiseksi on hujahtanut nyt kuusi viikkoa. 

Kun koeaikani viimein koitti

Kun teoriakoeaikani viimein koitti, en tiedä panikoinko kokeeseen mennessä enemmän itse koetta, vaiko DMV:n toimistoa ja sen henkilökuntaa! Veikkaan jälkimmäistä, sillä sen verran kauhujuttuja olin paikallisten DMV-toimistojen henkilökunnasta ehtinyt kuulemaan: mielivaltaista pomottelua, ynseää palvelua, simputusta, ei joustoa, kuri ja järjestys. Ja auta armias, jos jokin tarvittava dokumentti puuttuu! Käännytys pois ja on varattava uusi aika. Näin kävi kertaalleen ukkokullallekin. 

Ajokortin voi täällä mennä suorittamaan vaikka San Josen DMV-toimistolle. Kuvassa San Josen kaupungintalo. 

Omat kompastuskiveni

Paniikin vähentämiseksi päätin itse tutustua ihan kunnolla tuohon 100-sivuiseen liikennesääntöjen opukseen ja luin sen kertaalleen läpi. Osa teoriakokeeseen menijöistä laskee vain netistä löytyvien esimerkkikokeiden varaan ja pänttää tärpit esimerkkikokeiden kysymyksistä ja niiden oikeista vastauksista. Moni asiahan on toki ihan tuttua, kun on autoillut ja suorittanut ajokortin Suomessa ja monet tilanteet pystyy päättelemään maalaisjärjellä. Mutta sitten on se nippelitiedon osasto, josta jo kerroinkin. 

Itselleni opusta lukiessa eniten päänvaivaa taisivat tuottaa etäisyyksiin liittyvät tilannekysymykset. Täällä kun ne ilmoitetaan ja kokeessa myös kysytään käyttäen mittayksikkönä jalkaa (feet). Tyyliin, kuinka monta jalkaa ennen risteystä tulee laittaa vilkku päälle? Samoin nopeusrajoitukset eri alueilla, kuten asumis- ja bisneskortteleissa tai moottoriteillä, tulee teoriakokeessa tietää. Nekin ilmoitetaan täällä paikalliseen tapaan käyttäen mittayksikkönä maileja tunnissa (mph). Niinpä nämäkin kysymykset vaativat allekirjoittaneelta normaalia enemmän muistikapasiteettia, koska nopeuksiakaan ei voinut suoraan verrata suomalaisiin nopeusrajoituksiin.

Invapaikat on merkitty sinisellä katukiveyksellä. Vain oikeanlaisen luvan omaavilla on tälle parkkiruudulle asiaa.

Kokemukseni DMV:stä

Oma aikani ajokortin teoriakokeeseen oli klo 10. Lähdin hyvissä ajoin, jos sattuu olemaan vaikka ruuhkaa tai parkkipaikan etsimisessä meneekin huomattavan kauan aikaa. Siihen täällä nimittäin pitää aina vähän varautua. Kaikki DMV:lle tarvittavat dokumentit olin tarkistanut vielä aamulla ainakin viiteen kertaan ja silti takaraivossa jyskytti, että jos sittenkin joku puuttuu ja täti tai setä käskee minun palata häntä koipien välissä kotiin. Ei ruuhkaa ja parkkipaikkakin löytyi melkeinpä piikkipaikalta. Olin siis etuajassa. Astelin sisään toimistoon ja valitsin jononi. Jono ei ollut pitkä ja kello oli 9.30, kun oma vuoroni tuli. Kysyttiin, moneltako oma aikani oli. Vastasin, että klo 10. Mitä?! Klo 10 ja sinä olet jonossa jo nyt! Tule vartin päästä uudelleen jonoon! Okei...

Odotin vartin ja tietenkin käytin tuon aikani seuraten toimiston meininkiä. Paikalla oli yhtä aikaa 40 - 50 asiakasta. Yritin ottaa sisätiloista kuvankin tähän blogiini, mutta se ei nähtävästi ollut luvallista, sillä armeijan tyyliin minua käskettiin kuuluvalla äänellä poistamaan juuri ottamani kuvat puhelimesta välittömästi. Ärjyjä oli pieni nainen tiskin takaa. Ainakin puoli toimistoa kääntyi katsomaan, että kuka juntti siellä taas kuvia ottaa. Naamani loisti punaisena ja paljasti, että minä se olin. Seuraavaksi naamani valahti varmaankin kalpeaksi, sillä mietin, että nyt ne heittää minut niskasta pihalle. Apua, jo pari rikettä, liian aikaisin paikalla ja vielä kuvia menin ottamaan, enkä ole vielä päässyt koko hommassa edes alkuun! Onneksi sain vielä jäädä ja jatkoin toimistokuhinan seurailua. Kännykkä kameroineen pysyikin sitten koko loppuajan visusti laukussa.

Joku muukin onneton saapui paikalle joko liian myöhään tai liian aikaisin. Ripitys tiskillä. Ja jälleen niin, ettei kenelläkään 10 metrin säteellä jäänyt huomaamatta moinen väärään aikaan saapuminen. Ja koska me etuajassa saapuneet sitten maleksimme toimistossa ja odotimme, milloin saamme tulla jonoon uudestaan, kävi siinä luonnollisesti melkoinen hyörinä. Niinpä pieni nainen tiskiltä taas huutaa: "Älä tule hengailemaan DMV:lle! Elämäsi on liian arvokas siihen käytettäväksi!" Porukka tirskuu. Kai se oli tarkoitettu tunnelman keventämiseksi, vaikka tämäkin toteamus taas kapiaistyyliin huudettiinkin.

Kun olin kiltisti odottanut sen käsketyn varttitunnin, menin uudestaan jonoon. Oma vuoroni koitti luukulla hiukan ennen klo 10. Jännitti, joko nyt olen oikeaan aikaan luukulla ja joko minunkin asiani otetaan käsittelyyn. Huh, nyt minua palveltiin. Tämän jälkeen saamani palvelu olikin sitten kuin sulaa vahaa, eikä loppuajasta enää ripityksiä, eikä motkotuksia tullut. Kun paperibyrokratia kahdella eri tiskillä, näkötesti ja valokuvan otto oli hoidettu, pääsin lopultakin tekemään varsinaista koetta. Valokuvasta tuli tietenkin taas yhtä idiootin näköinen kuin aina ennenkin. Näin käy minulle aina, kun kyseessä on jokin pitkäikäinen dokumentti, kuten passi, ajokortti tai muu.

Liikennemerkkejäkin on täällä moneen junaan. Tässä varoitellaan villisioista.

Teoriakoe

Itse koe meni sitten lopulta todella hyvin. Hyppäsin koetta tehdessäni yli kaksi kysymystä, kolme hyppäystä olisi ollut maksimi. Toisen hyppäyksistä tein sen vuoksi, etten tiennyt mitä kysymyksessä käytetty dis- eli kieltosana-alkuinen verbi tarkoitti. Tuli sellainen 'ollako vaiko eikö olla' -olo. Lopulta testitulokseni oli kuitenkin 100% oikein, jee!

Se miksi edellisessä postauksessani kirjoitin niinkin väljästi, että koekysymyksiä on 30-40 kpl, on se, etten tiedä! Sähköistä koetta tehdessä nimittäin ei näytetty kysymyksen järjestysnumeroa, eikä sitä kuinka monta kysymystä on vielä jäljellä. Tämä harmitti itseäni, sillä missään vaiheessa koetta ei sitten uskaltanut ottaa ns. löysin rantein ja antaa mennä. Toisin sanoen taktikointi kesken koetta ei ollut mahdollista. Jos alkuosa kokeesta tuntui menneen hyvin, olisi loppuosan voinut ottaa hiukan rennommin, koska virheiden maksimimäärä oli kuusi kappaletta. Tämäkin oli varmasti tehty ihan tarkoituksella. 

Kokeen alkuosa meni itselläni sen verran sumussa, etten osannut yhtään arvioida kesken koetta, olinko vastannut jo kahdeksaan vaiko kahteentoista kysymykseen. Oli siis painettava ns. nasta laudassa loppuun saakka. :-)

DMV:n toimistosta kun ei sattumoisin sitä kuvaa sisältä ole, niin laitanpa kuvan tällaisesta Batman-rekisterikilvestä. 

Mitä kokeessa kysyttiin?

Jokaiselle kokeen tekijälle koekysymykset valikoituvat tietokoneelta sattumanvaraisesti. Yhtä ja samaa asiaa voidaan kysyä jopa kahteen kertaan, mutta hiukan eri muodossa. Itseäni huvitti, että minulle tulivat kokeessa kaikki mahdolliset koiriin ja kotieläimiin liittyvät kysymykset: Mitä seuraa, jos koiran hylkää maantien varteen? Missä tapauksessa koiraa on mahdollista pitää pick-upin lavalla? Tämä jälkimmäinen jäi aivan sattumalta opusta lukiessani mieleen, sillä vastaus oli mielestäni ympäripyöreydessään huvittava: Silloin kun koira on "properly secured". Jep.

Ja sitten vuorostaan kysymykset, joita eniten odotin, olivat autonrenkaiden suuntaa koskevat kysymykset. Niitä ei sitten kokeessa minulle tietenkään osunut. Ai mitkä renkaiden suuntaa koskevat kysymykset? No esimerkiksi pysäköidessä. Sitä kun oli Oulussa tottunut, että Pokkisen törmä oli keskustan ainoa kukkula, ei pysäköidessä renkaiden asennolla ole ollut niin väliä. Täällä kun tuo maasto on todellakin enemmän kumpuilevaa, niin myös liikennesääntöjen opuksessa korostettiin, missä asennossa renkaiden pitää olla, kun pysäköit tien varteen joko ylä- tai alamäessä. 

Toinen renkaiden asentoon liittyvä ja opuksessa mielestäni todella usein esiin tuotu asia oli risteyksissä vasemmalle kääntyminen. En tiedä, olenko suomalaisen autokoulun ajoilta sitten vain unohtanut, mutta tuntui, että opuksessa muistutettiin joka välissä, että kun käännyt vasemmalle ja odotat vastaantulevan liikenteen menevän ohi, tulee autonrenkaiden olla suunnattuina suoraan eteenpäin, eikä jo valmiiksi vasemmalle käännettyinä. Tällä tietenkin ehkäistään se tilanne, jos joku törmää kääntymässä olevaan autoon takaapäin, jatkaa auto kulkuaan suoraan eteen, eikä vasemmalle törmäten vastaantuleviin. Mutta kyllä tämä minusta vaan ihmeen usein oppaassa mainittiin.

Tasaisella, parkkiruutuun pysäköidessä renkaiden suunta suoraan eteenpäin on ok.

No, yritänpä pitää renkaat oikeaan suuntaan oikeissa tilanteissa, kun pääsen tällä viikolla ajokoettani yrittämään. Aika moni on täällä ajokokeessa myös ns. pompannut eli saanut hylätyn, osa täysin naurettavistakin syistä, joten kyllä tässä taas ilmassa pientä jännityksen virettä on. Katsotaan, kuinka tämän likan käy!

Nyt sanon taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!