Näytetään tekstit, joissa on tunniste mitä ulkosuomalainen kaipaa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste mitä ulkosuomalainen kaipaa. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Pamu nauttii perinteistä

Tällä kertaa on luvassa taas pamun eli paluumuuttajan fiiliksiä. 
Pääsiäisen lankalauantaina Etelä-Pohjanmaalla poltetaan pääsiäiskokkoja. Minusta se on aika ihana perinne. Kuvassa pääsiäiskokkojen levittämä savu alkaa levitä maastoon sakeana savusumuna. Yleensä tästä kuvauspaikasta katsottuna etuvasemmalle on useiden satojen metrien näkyvyys, mutta hetki kuvan ottamisen jälkeen savusumun edelleen levittyä puhuttiin enää kymmenistä metreistä. 

Kun on ollut tarpeeksi monta juhannusta, vappua, pääsiäistä ja jopa joulua pois Suomesta, sitä alkaa suhtautua suomalaisiin juhlapyhiin ja niihin liittyviin perinteisiin aivan uudella tavalla. Perinteiden arvostaminen korostuu ja suomalaisiin juhlapyhiin kuuluvat tavat alkavat tuntua aivan erityisen merkityksellisille. Ainakin minulle on käynyt näin. Kun ulkomailla asuessa on jäänyt joulusaunassa vastomatta, jouluoluet saunan kiukaalle heittämättä, pääsiäisenä mämmiähkyt hankkimatta, juhannuksena yötön yö ihastelematta ja vappuna sokerimunkin sokerit suupielistä pyyhkimättä, sitä alkaa kaipaamaan sekä juhlaperinteitä että niihin keskeisesti kuuluvia herkkujakin ihan kumman kiihkeästi.

Ja toki, kyllähän esimerkiksi monia juhliin kuuluvia suomalaisittain perinteisiä ruokia onnistuisi valmistaa rapakon takanakin, mutta joidenkin raaka-aineiden löytäminen paikallisista ruokakaupoista voi olla vaikeaa tai jopa mahdotonta. Esimerkiksi mämmiin tarvittavia ruismaltaita ei ole tullut itselleni vielä missään USA:ssa vastaan. Entäs sitten vaikkapa pääsiäisajan koristelut ulkomailla? Rapakon takana esimerkiksi pajunkissoja myydään kaupoissa, mutta ne vitsat eivät ole aitoa pajua nähneetkään. Suomessa sen sijaan pajunkissat onnistuu useimmissa paikoissa poimia itse tien- tai pellonpientareelta vaikkapa kävelylenkin yhteydessä. Eli täällä Suomessa moni asia perinteisiimme liittyen on vain niin paljon vaivattomampaa, luonnollisesti.

Tulin nyt siis nauttineeksi suomalaisesta pääsiäisen vietosta Suomessa täysin siemauksin, mutta liittyi siihen pari hiukan huvittavaakin seikkaa:


Aika kullannut muistot?


Huvittavaa tässä Suomessa viettämässäni pääsiäisessä kuitenkin oli, että nyt kun sitä mämmiä olisi kerrankin ollut helposti saatavilla, en edes ostanut sitä! Ja takuulla, jos olisin ollut pääsiäisen pois Suomesta, olisin kuolannut mämmin perään toden teolla. No, varmaankin sitä vielä olisi kauppojen hyllyillä edelleenkin täällä saatavana, joten ehkäpä tässä olisi saumaa paikata tilanne vielä tällaisille jälkiheränneille mämminsyöjillekin.

Toinen huvittavuus oli se, että kun lähdin pääsiäistä viettämään Oulusta "etelään", pakkasin muka oikein keväisen takin mukaani. Sillä pääsiäisenhän kuuluu tietenkin olla keväisen kelin aikaa ja auringon kuuluu lämmittää ah, niin ihanasti. Mutta katin kontit! Koko Suomeenhan tuli takatalvi ja osa eteläisen Suomen väestä joutui jopa vaihtamaan jo kertaalleen vaihdetut kesärenkaat takaisin talvirenkaisiin pääsiäisloman reissuilleen. Että näin. Pikkuisen on tainnut siis minulla pääsiäisen ajan mielikuvat kultautua, kuten että silloin olisi aina jo tosi lämmintä ja että söisin mämmiä rovekaupalla niin kuin joku Juha Mieto. Heh, heh. (Lehtitietojen mukaan herra Mieto syö siis noin 40 tuokkosta mämmiä jokaisena pääsiäisenä.) Pashaa sentään söin, mutta sitäkin riitti yksi pieni kerta-annos. Että se niistä pasha- ja mämmiähkyistä.


Pari sanaa kevään juhlien herkuista


Pääsiäinen Suomessa oli siis minunlaiselleni paluumuuttajalle ihan kivaa aikaa ja nyt maltan tuskin odottaa tulevaa vappua sokeripäällysteisine munkkeineen ja simoineen. Kröhöm, pientä varaslähtöä on tullut sokeripintaisten munkkien syönnissä jo otettuakin, lurps. Munkit jos mitkä kuuluvat suomalaiseen vappuun siman kera! Jenkeistä en muuten ole mistään onnistuntu löytämään näitä kidesokerilla päällystettyjä (hillo)munkkeja. Toffeella, suklaallla, kinuskilla ja muilla paksuilla, yli-imelillä töhnillä päällystettyjä munkkeja sieltä kyllä löytyy, mutta niistä en kyllä saa vapun tunnelmaa en sitten millään. 

Kirjoittelin pääsiäisen vieton skippaamisesta ja Kinder-munien laittomuudesta Yhdysvalloissa pari vuotta sitten täällä. Tänä vuonna olisi Piilaaksossakin saattanut päästä pääsiäisen aikana hitusen paremmin Kinder-munien makuun. Näin nimittäin ennen Suomeen lähtöäni eräässä intialaisten pitämässä ruokakaupassa Kinder-munien kopioita. Ainakin ne olivat suklaamunia, jotka sisälsivät jonkin yllätyslelun. Suklaa olisi niissä tietenkin voinut jäädä maultaan kakkoseksi Kinder-suklaan rinnalla, mene ja tiedä. Ja millä verukkeella intialaiset niitä saivat myydä? En osaa sanoa. Maistelematta ne silti jäivät, kun tiesin saavani herkutella aidoilla Kindereillä piakkoin täällä Suomessa.

Mutta hei, viime postauksessani ollut kuvapari Piilaakso vs. Oulu sai paljon huomiota, joten laitanpa loppukevennyksenä toisen samanlaisen. Jälleen tulimme lähettäneeksi yhden ja saman päivän aikana ukkokullan kanssa toisillemme kuvat miltä kummankin ympäristössä kyseisenä päivänä oli näyttänyt.
Ukkokulta oli käynyt ajelemassa meille tutussa paikassa Tyynenmeren rannalla.

Minä lähetin sitten kuvan vastineeksi millaisessa säässä sain itse Suomessa ajella.

Onhan näissä kuvissa taas aikamoinen kontrasti...

Näihin kuviin ja tunnelmiin päätän tällä kertaa ja sanon hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

maanantai 21. marraskuuta 2016

Kai tämä joku ulkosuomalaisuuden vaihe on

I see people! Minä näen ihmisiä. Tai paremminkin minä näen omia tuttuja ja läheisiäni täällä Kaliforniassa. Minä näen heitä tv-sarjoissa, joogassa, kaupan hyllyväleissä, kassajonoissa, meksikolaisravintolassa ja kotikaupunkini jalkakäytävillä. Nämä Kaliforniassa vastaantulijat ovat tuttujeni ja läheisteni kaksoisolentoja. Ainakin omasta mielestäni. On taas tämä vaihe menossa. Näen tuttujani muka kaikkialla.
Westworldin Maeve. Kuva HBO:n sivuilta.

Kerron pari esimerkkiä. Aloitimme ukkokullan kanssa seuraamaan HBO:n uutuussarjaa Westworld. Sarjassa Mariposan saluunan emäntää Maevea näyttelee Thandie Newton. Varmaan joka kerta sarjaa katsoessamme totean, kuinka hänen ulkonäkönsä muistuttaa niin vahvasti opiskeluvuosiltani saamaani rakasta ystävää. Yhdennäköisyys on mielestäni hämmentävä ja joka kerta näyttelijän sarjassa nähdessäni alkavat ajatukseni harhailemaan hetkellisesti joissakin ystäväni kanssa yhteisissä hetkissä ja tapahtumissa Oulussa, vaikka mielenkiintoinen tv-sarja silmien edessä pyöriikin. Näin käy joka kerta. En vain voi sille mitään.
Tässä puolestaan Wikipedian kuva Thandie Newtonista. Tästä kuvakulmasta katsottuna yhdennäköisyys ystävääni on mielestäni vieläkin ilmeisempi.

Samoin minulla saattaa loksahtaa leuka auki vaikkapa meksikolaisravintolassa, jossa pöytiin ohjaava nainen on kuin ilmetty ex-työkaverini. Se, joka sittemmin siirtyi sinne leipomobisneksen puolelle. Meksikolaisravintolan naisen huulipunakin on täsmälleen samansävyistä kuin työkaverinikin tuppasi laittamaan juhlavamman tilaisuuden tullen. Hämmentävää. Ja näitä yhdennäköisyystapauksia on ollut monia, monia muitakin.

Ensimmäisen kerran tämä voimakkaampi "I see people"-vaihe oli minulla noin 1,5 vuotta sitten. Muistan tämän hyvin, sillä lähetin tuolloin yhdelle tutulleni Ouluun täällä ottamani kuvan. Kuvassa oli silloisen piilaaksolaisen joogaryhmäni vetäjä, joka oli kuin ilmetty "vaihteen Marja" (nimi muutettu), kuten häntä työpaikalla yleisesti kutsuttiin. Kyllä minulla täällä tahtoi mennä kyseisen joogaopen ohjeet ohi korvien, kun minä vain toljotin kuinka samannäköinen hän tuttavani kanssa olikaan. (Tämä oli muuten hauska ja aika erikoinen joogaryhmä. Pitäisikin kaivella muistin sopukat ja kirjoittaa siitäkin postaus.)
Kuin kaksi Marjaa. Vai miten se meni?

Nyt tämä vaihe on minulla toista kertaa Piilaaksossa asumisemme aikana. Olen yrittänyt pohtia ja analysoida mistä tämä tällainen vaihe oikein johtuu. Kovin usein tätä ei siis esiinny juuri näin, että havaitsisin yhdennäköisyyksiä näin usein ja yhdessä rytäkässä. Onko kyseessä oire Suomi-ikävästä, joka sekin kulkee aalloissa? Välillä nimittäin sekin tunne on huomattavasti voimakkaampi, välillä laimeampi. Totta kai tunnen ajoittain kovempaa ikävöintiä myös näitä näkemiäni tuttuja kasvoja kohtaan. En kuitenkaan allekirjoittaisi tätä ainakaan ainoaksi selitykseksi, sillä en usko ikävöiväni esimerkiksi oululaisen työpaikkaruokalani kassaneitiä, jonka nimeä en edes tiedä. Hänetkin kun muka kerran näin piilaaksolaisessa ihmisvilinässä, mutta paksuhkosta amerikkalaisesta aksentista päätellen kyseessä ei kuitenkaan ollut olettamani kassaneiti. 

Kertooko tämä vaihe siis ennemminkin siitä, että sitä ikävöi niihin tärkeisiin sosiaalisiin ympyröihin, joihin Suomessa asuessaan on kuulunut? On ollut työkaverit, harrastuspiirit, sukulaiset ja muut ystävät, joita kaikkia olen saanut tavata säännöllisesti. Nyt olen noista pitkäaikaisista, jopa eliniän mittaisista sosiaalisista verkostoista ainakin fyysisesti pois, ulkopuolella. 

Tämän parempaa selitystä en näille näyilleni ole osannut tähän mennessä antaa. Jos jollakin toisella ulkosuomalaisella on esiintynyt samanlaista, tai jos tälle ilmiölle löytyy jotakin muuta pätevää selitystä, kuulisin niistä mielelläni. Että olenko minä siis tulossa hulluksi vai kuuluuko tällainen ihan normaaliin ulkosuomalaisen elämään? 

Sitten on taas heippojen aika hetkeksi. Tällä viikolla Yhdysvalloissa vietetäänkin jälleen kiitospäivää, joten toivotan teille kaikille paikalliseen tapaan: "Happy Holidays!" Ja lopuksi toki blogini perinteiset hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!