Kuntosalilla Oulussa ja Piilaaksossa, ja uuden salin etsintä

Edellinen postaukseni käsitteli kesän Suomi-havaintojani. Vaikka tuon tekstin julkaisusta on kiireiden keskellä päässyt hurahtamaan jo kuukausi, jatkan vielä yhdellä Suomi-liitännäisellä aiheella. 

Koska vietin kesällä peräti kahdeksan viikkoa Suomessa, päätin hankkia 10 kerran käyntikortin oululaiselle kuntosalille. Kaikkia kymmentä kertaa tosin en saanut käytetyksi, sillä vietin aikaani niin paljon myös Oulun ulkopuolella. Mutta mukavaa pientä potkua siinä sai takalistolleen, ettei etukäteen maksettu kortti jäisi ainakaan täysin käyttämättä. Eikä se onneksi jäänyt.

Liukas aloitus

Salikäyntini Suomessa saivat mielenkiintoisen alun. Vaatekertaa olin tuonut USA:sta mukanani, mutta Oulussa piti alkajaisiksi kaivella varastojen perukoilta vanhat kuntosalikenkäni. Heti ensimmäisellä salikerralla kuitenkin huomasin, että kengät olivat pohjistaan aivan samperin liukkaat. Ihmettelin, miten olin muka aiemmin voinut niillä samoilla sisälenkkareilla harrastaa yhtään mitään. Kunnes päädyin tulokseen, että kun kengät olivat lojuneet vuosikausia varastotilassa, missä ilmankosteus on ollut rapsakan kuiva, oli kenkien kuminen pohja yksinkertaisesti kuivahtanut kovaksi koppuraksi! Ja tämän vuoksi kenkien pito oli puhdas nolla. Tapaus voi teitä ihmetyttää, mutta jos ottaa lenkkarit yli 10 käyttämättömän vuoden jälkeen takaisin jalan alle, niin näinkin voi näemmä käydä. Oli kuin olisi luistinradalla liukastellut, huh. Lopulta jouduin vaihtamaan salikengikseni toiset kengät, sillä ensimmäiset olivat hitusen liian tapaturma-alttiit.

Katsoin tätä blogipostaustani varten läpi kuvakokoelmaani, olinko tullut ottaneeksi yhtään kuvaa oululaiselta saliltani. En ollut, mutta matkalta salille olin räpsäissyt tämän. Ilmeisesti tuomen kukintoja oli varissut niin paljon maahan, että kaukaa katsottuna terälehtikasat näyttivät lumelta. Ja minuahan näky pitkästä aikaa hämmästytti. Kuvan tossu on tuoreempaa vuosikertaa kuin 10+ vuotta, hahah.

Eroja

Kun nyt seuraavaksi listaan muutamia havaitsemiani eroja oululaiselta ja piilaaksolaiselta kuntosaliltani, pitää huomioida, ettei kummassakaan paikassa kuntosalini ole ollut kalleimmasta päästä. Korkeamman tasoisilla saleilla on oletettavasti parempi palvelutaso, rajallisempi määrä käyttäjiä ja näiden kautta myös hygieniataso pidettävissä paremmalla tolalla. Lisäksi toinen vertaamistani saleista kuuluu ketjuun, toinen ei. Havaintojani ei siis voi missään nimessä yleistää. 

Oululaisella kuntosalilla oli tapana jättää ulkokengät eteiseen ja vaihtaa sisäkengät saliharjoittelun ajaksi. Tämä erosi piilaaksolaisesta käytännöstä, sillä täällä omalla kuntosalillani rontostellaan ulkokengissä sisään ja laitteille asti. Täällä kukaan ei oleta, eikä varsinkaan vahdi, että salille tultaessa vaihdettaisiin kengät. Kenkien vaihtamattomuutta totta kai edesauttaa osaltaan se, että Piilaaksossa pärjää ulkonakin lenkkareissa ympäri vuoden. Toppakengille ei ole tarvetta.  

Kenkäkäytännöstä oululainen kuntosalini sai hygieniapisteen, mutta jäi seuraavassa seikassa kakkoseksi: Olen Piilaaksossa tottunut, että kuntosaleilla on seiniin kiinnitettyinä paperipyyhetelineitä ja desinfiointiainepulloja niiden vieressä. Niinpä moni kuntosalikävijä desinfioi käyttämänsä laitteet joko ennen omaa käyttöä tai sen jälkeen. Oulussa tällaista käytäntöä ei ollut, eikä siis tarjolla ollut myöskään mainitsemiani puhdistustarvikkeita. Kyllä piti pari kertaa vain ummistaa silmänsä ja nenänsä, kun näki ison hikoilevan karjun käyttävän samaa penkkiä, jota olin aikeissa itse käyttää seuraavaksi. Lisäksi Piilaaksossa olen nähnyt joka kerta myös siivoojan siivoamassa lattioita, laitteita, peilejä tai pukuhuoneita. Oulussa en varmaankaan vain osunut samaan aikaan tiloihin kuin siivooja siellä kävi, mutta tällaista omatoimista laitteiden putsaamismahdollisuutta jäin kyllä kaipaamaan.   

Mutta mikä oululaisella salilla ilahdutti, oli salikävijöiden toisiaan tervehtiminen. Joskin omat sälikäyntini ajoittuivat usein aamupäiviin, jolloin paikalla oli enimmäkseen eläkeläisiä. Ehkä he tunsivat toisensa jo muutoinkin ja siksikin rupattelivat keskenään, mutta kyllä muutamat tervehdykset huikattiin myös minulle. Niihin oli mukava vastata takaisin. Jäinkin mielenkiinnolla odottamaan, uskaltautuuko joku vakiokävijöistä jo kyselemään, että kukas se minä oikein olen, kun ei minua ole aiemmin salilla näkynyt, mutta tällaista uteliaisuuden rajaa ei koskaan ylitetty.

Näin ulkosuomalaiselle Oulussa oli myös mainiota, että salilla kuului taustalla suomalaista musiikkia soittava radiokanava. Monta nostalgista hetkeä muodostui, kun radiosta tuli jokin kappale, jota en ollut kuullut vuosikausiin. Niinpä välillä kuntosalirehkimiseni meni enemmän muusikin kuuntelutaukojen pitämiseksi ja suomalaisten kappaleiden sanojen muisteluksi. No, saivathan siinä jumppaa ainakin aivot. 

Mitä piilaaksolaisen kuntosalini taustaviihdykkeisiin tulee, niin täälläkin voi toki soida jokin radiokanava, mutta merkittävämmässä osassa ovat ne kaikki lukuisat tv-ruudut. Joka ikisellä seinällä pitää olla yksi tai useampi televisio! Pukuhuonetta unohtamatta. Useimmiten niissä pyörivät joko urheilu- tai uutiskanavat. Uutiskanavien otsikoita tulee toisinaan itselläkin seurattua, mutta se televisioiden hillitön määrä kyllä naurattaa.

Tukalat viimeiset kerrat

Suomessa salikäynneistäni vähemmän mukavia olivat kaksi viimeistä viikkoa. Oulussakin oli kova hellejakso, eivätkä lämpötilat laskeneet kovin alhaisiksi edes öisin. Tuolloin kuntosalilla oli erityisen hikoiluttavaa, jopa tukalaa, sillä tiloissa ei ollut viilentävää ilmastointia. Ainoastaan rupelituulettimet pyörittivät kuumaa ja toisinaan melko kostean hikistä ilmaa. Ilmastointi on puolestaan täällä Piilaaksossa lähes itsestäänselvyys, sillä paikallinen ilmasto ja rakennuskanta sen sanelevat. Mutta oli mielenkiintoista havaita tuo ilmastoinnin tärkeys kuumalla ilmalla. Kuinka "tehot" laskivat aika nopeasti, kun yritti kuumassa sisäilmassa rehkiä samalla tahdilla kuin viileämmässä oli tottunut. 

Piilaaksossa uuden salin etsintä

Täällä kotopuolessa Piilaaksossa minulla onkin parhaillaan kuntosalin kanssa hiukan kinkkinen tilanne. Oma lempikuntosalini nimittäin lanataan matalaksi. Asiasta oltiin huhuttu jo muutama vuosi, mutta toiminta kuitenkin aina jatkui. Nyt salin vuokrasopimusta ei oltu enää jatkettu, ja sali sulki ovensa elokuun lopussa. Miksi näin?

Te kirjani lukeneet kenties muistatte, kuinka Piilaakso muuttui pandemiavuosina muuttotappiolliseksi. Mutta kun alue keikahti välillä taas takaisin muuttovoitolliseksi, niin kuntosalini tilalle rakennetaan, mitäpäs muutakaan kuin asuntoja.

Tämä lempikuntosalini lopettaminen on minulle henkilökohtaisesti todella harmillinen juttu. Siis kyllähän Piilaaksossa on kuntosaleja pilvin pimein, mutta tuolla salilla oli ehdottomasti lähialueen kuntosalien paras sauna! Iso löylyhuone, missä kaksi tehokasta kiuasta tilan eri nurkissa. Yritinkin nauttia saunasta ahkerasti vielä elokuun puolella. Viimeiset kerrat saunassa hiukan kirpaisivat: Löylyt olivat tavallistakin kuumemmat, eli paremmat, koska vettähän ei saa täällä tietenkään kiukaalle heittää. Löylyt olivat siis mitä parhaimmat, mutta samaan aikaan tiedossa oli, että pian niistä nauttiminen juuri niillä lauteilla loppuu. Yhyy!

Lisäksi tämä sali oli väkimäärältään aina väljin, sali pysyi siistinä ahkeran siivoojan ansiosta, sen ohjelmistossa oli pari oikein hyvää joogatuntia ja salin etäisyys kotoa sopiva. Saman kuntosaliketjun toinen sali sijaitsee jopa lähempänä kotiamme, mutta se sali on aina turkasen täynnä ja saunan virkaa toimittaa pikkuinen hikinen koppi. Niinpä joutunen tässä lähitulevaisuudessa laajentamaan reviiriäni ja kokeilemaan uusia saleja ja ennen kaikkea niiden saunoja. 

Uutena juttuna personal trainer (PT)

Mutta kuin sattumankauppaa olen juuri tällä viikolla aloittanut tapaamiset PT:n kanssa. Olin siis ollut jo kolmesta neljään kuukautta jonossa saadakseni 10 kerran "PT-kuurin". Jonoa oli sen vuoksi, että ukkokullan työpaikan terveysvakuutus kattaa nämä kyseiset PT-tapaamiset ja kysyntä on tästä syystä kovaa. Mutta kunhan tässä saadaan PT:n kanssa ns. homma rullaamaan, pystyn sen jälkeen muutaman viikon ajan käyttämään tätä PT:n työpaikan kuntosalia. Ajoitus ei siis olisi voinut olla tätä onnistuneempi, kun oma lempisalini juuri lopetti. Toki uuden salin etsintä on yhä edessä, mutta jospa vältyn nyt siltä alkuryntäykseltä, kun jokainen lakkautetun salin käyttäjä etsii uutta kuntoilupaikkaa itselleen. 

Loppukevennys

Ensimmäisellä PT:n tapaamiskerralla sattui pieni kommellus. Minun piti asentaa kännykkääni kuntosalilaitteiden kanssa yhteensopiva mobiilisovellus ja kappas, se asentuikin suomenkielisenä. Sovelluksella on tarkoitus kirjautua sisään jokaiseen kuntosalilaitteeseen, joka sitten tekee automaattisesti minulle räätälöidyt laite- ja painosäädöt. Mutta nyt kun kännykkäsovellus oli suomeksi, niin myös salilaitteiden näytöillä olevat ohjeet muuttuivat suomenkielisiksi. PT:ni on lähtöisin Japanista ja hän oli kovin huvittunut kielen vaihtumisesta. Niinpä vitsailin hänelle, että tuletkin oppimaan tässä muutaman sanan suomea ohessa. Ja kyllä hän jo kyseli mm. kuinka sana "vahvista" lausutaan ja mitä "kehonkoostumus" on englanniksi. Eli saamme molemmat myös hauskaa aivojumppaa, kun tapaamme.

Tässä kuntosalilaitteen näyttö vielä englanniksi. Mutta kun kirjauduin sisään, vaihtuivat tekstit suomenkielisiksi. Japanilaisen PT:ni "virkistykseksi". 

Tällaisia kuulumisia tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Kuntoremontti ja suorapuheinen aasialaismummo

Stressikesä näkyy ja tuntuu. Lääkärin määräämien verikokeiden tulokset viime viikolla olivat kohdallani aika järkyttävää luettavaa. Arvot eivät mairitelleet. Kesäajan Suomi-herkut, kaikki ne lukuisat pullakahvit ja muutoinkin melko holtiton stressisyöminen näkyvät nyt omassa terveydessäni. Koetulokset saivat tuoreeltaan kyllä pariinkin kertaan miettimään, oliko ylipäätään järkeä marssia melkeinpä suorilla Suomen lentokoneesta verikokeisiin, mutta tehty mikä tehty. Sainpahan ainakin (kauhu)realistisen kuvan terveyteni nykytilanteesta. Nyt ne kaikki kymmenkunta kiloa Suomesta tuotuja karkkeja ja suklaita joutavat kyllä hetkeksi kaappiin piiloon, jotta jotakin tolkkua tulisi tähän sokerin syöntiin. Eikä tässä vielä kaikki. Kuten yksi ystäväni taas totesi, että minulle sitten aina sattuu ja tapahtuu. Viime lauantainahan sain porhaltaa jo aamuvarhain päivystykseen heti sen auettua. Peukaloni otti ja turposi perjantai-iltana ja kipeytyi aivan hiivatin kipeäksi. No, murtumaa ei sentään todettu, mutta ärhäkkä niveltulehdus kyllä.

Ja kuntokin on päässyt romahtamaan. Se on tällä hetkellä tasoa rapa. Tarkoitus oli liittyä haikkiporukkaamme hikoilemaan jo viime viikolla, mutta saatuani jäykkäkouristusrokotuksen tehosteen kaaduinkin pariksi päiväksi sänkyyn. Kauhea kolotus joka jäsenessä sekä väsymys, joka vaati unta ja vielä vain lisää unta. Huh!

Nyt olen jotakuinkin terveiden kirjoissa ja niinpä tässä on tullut silmin kahlattua pitkästä aikaa kuntosaliketjuni tarjoamia ryhmäliikuntatunteja. Tarjolla on huomattavasti vähemmän tunteja kuin ennen pandemiaa, mutta muutama minulle mieleinen tunti sieltä on löytynyt. Tunneille pitää nykyään ilmoittautua etukäteen varmistaakseen paikkansa. Osallistujamäärää taidetaan rajoittaa voimakkaammin kuin ennen. Lisäksi tuntien ohjaajat näyttävät kyllä vaihtuneen radikaalisti, vanhoja hyviä puolituttuja ei enää ole. (Taustalla lienee yhtenä syynä se, että moni matalapalkka-alan työntekijä on joutunut muuttamaan pandemian aikana pois Piilaaksosta, koska asumisen ja elämisen kustannukset ovat täällä niin korkeat. Jos pandemiarajoitukset vielä veivät työt vähintäänkin määräajaksi, niin harvalla oli säästöissään sellaisia summia, että pystyi jatkamaan asumistaan Piilaaksossa töiden mentyä alta.)

Vanhaa kuntosalijäsenyyttä ollessa vielä voimassa pääsin nyt pitkästä aikaa jumppaamaan ja pumppaamaan. Maskipakon kera tottahan toki, mutta luonnistuu niinkin, kun vain asennoituu oikein. Ja huomenna on luvassa ensimmäinen koitos haikkiporukan kanssa. Kyllähän siinä taas hiki tulee lentämään ja pohkeet huutavat hoosiannaa, kun lähden vakioreittiämme pitkästä aikaa porukan mukana kipuamaan.

Tästä se toivon mukaan taas lähtee. Pitkän liikuntatauon jälkeen on kyllä syytä aloittaa pienillä painoilla. Naurettavan pienillä, saattaisi joku sanoa.

Mutta muistuttipa Piilaakso taas omasta ihanasta kulttuurien sekamelskastaan ja joidenkin ihmisten avoimuudesta. Tänään osallistuin jo järjestyksessään syksyn toiselle bodypump-tunnilleni, jihuu. Olin valinnut paikkani salin puolivälistä. Tunnin jälkeen salin perältä kipitti pieni silmälasipäinen aasialaismummo luokseni, koputti olkapäälleni sanoi: "Hei, minulla kun on niin huono näkö, etten näe tuonne salin etuosaan asti, niin käytin sinua malliesimerkkinäni kaikille liikkeille tunnin aikana. Että jos ihmettelit, kun seurasin sinua, niin se johtui vain tästä." No, en ollut kyllä huomannut mummelin seuraamista laisinkaan, keskitinhän oman katseeni koko tunnin ajan eteenpäin. Mummeli sanoi minun olleen kuulemma oikein hyvä seurattava, koska olen very strong girl! Nauroin mummelin analyysille, vaikka teki mieleni sanoa, että voi kunpa tietäisitkin miten onneton lihaskuntonikin juuri nyt on. Sittenpä mummo vielä jatkoi leveä hymy kasvoillaan: "Niin ja jos et ole huomannut, niin sinulla on jumppahousuissasi haaravälissä reikä! Katsopas sinne!" Osoitti sisäreisiini sormellaan. No, kyllä minä tiesin, että aamulla nopeasti jalkaan vetämissäni jumppahousuissa oli reikä, mutta a) en ollut ajatellut sen pienen reiän haittaavan ketään, sillä b) en ajatellut kenenkään myöskään seuraavan haaraväliäni tunnilla. Toisin kuitenkin kävi. No, nauroin taas mummolle, että juu, taisi tulla nämä vanhat ja kuluneet housut tänään jalkaan, että kiitos vain huomiostasi (niin kuin en olisi muutoin reiästä tiennyt). Lopuksi mummeli jakoi vielä auliisti ohjeen demonstroiden käsillään: "Kuule, pari kolme tikkiä ompelet siihen ja hyvä siitä taas tulee!"

Hymyssä suin poistuin kuntosalilta. Jo siksikin, että tässähän saattaa taas saada vähän liikuntarutiineja kuntoon ja kykenee satsaamaan omaankin hyvinvointiin. Siihen, joka tuntuu nyt olevan aika tavalla rempallaan. Mutta myös tämä herttainen aasialaismummo huvitti. Näin ne tulevat ikäihmiset nuoremmilleen huomauttelemaan, reikä pöksyissä, hahah!

Tällaiset päivätunnelmat tänään. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Kuntosalin pukuhuoneessa

Kirjoitin edellisessä postauksessa kokemuksiani amerikkalaisista saunoista täällä Yhdysvaltojen länsirannikolla. Jatkan vähän samalla teemalla ja tällä kertaa kerron teille muutamista mieleeni jääneistä kokemuksista kuntosalien ja kuntosalisaunojen pukuhuoneista.

Isoimpana erona suomalaiseen pukuhuonekäyttäytymiseen on ehdottomasti se, että täällä tuntemattomat puhuvat toisilleen hyvinkin helposti. Joskus se voi olla vain hyvän päivänjatkon toivotus, kysely kuinka treeni tänään sujui tai ystävällisesti huikattu kehu toisen hiuksista, asuvalinnasta tai mistä tahansa muusta. Muiden muassa tällaisiin keskusteluihin olen itse päätynyt:

Nettikauppasuosituksia ja politiikkaa

Aluksi yleisenä huomiona USA:sta, että eipä juuri ole julkista paikkaa, mihin ei olisi asennettu televisiota katon rajaan. Näin on myös monissa kuntosalien pukuhuoneissa. Ravintoloissa ja partureissa noissa televisioissa pyörii useimmiten urheilukanavat, mutta kuntosaleilla, ainakin naisten pukuhuoneen puolella, televisiot on säädetty enimmäkseen uutiskanaville. Aina en tule edes kiinnittäneeksi huomiota, mikä pukuhuonetelevisiossa sillä hetkellä pauhaa, mutta kerran presidentin tiedotustilaisuuden ollessa meneillään jäin kuuntelemaan sitä minäkin. Seuraavaksi syntyikin antoisa keskustelu erään vanhemman naisen kanssa päivän politiikasta, eritoten maahanmuutosta. Olenhan tuohon ilmiöön osallisena itsekin. Lopulta rouva kertoi minulle melkeinpä koko elämäntarinansa, kuinka oli muuttanut Louisianasta Piilaaksoon, mitä lapsensa tekivät työkseen ja kuinka monta lastenlasta hänellä oli. Olipa kiva piristys päivään se keskustelu.

Toinen hiljaisuuden rikkoja pukuhuoneissa on ollut ihme kyllä uimapukuni, jota käytän saunoessani. Se on tuntunut herättävän kiinnostusta, kerää usein kehuja ja perään tietenkin kysymyksen, mistä olen sen hankkinut. Ei ole kauaakaan, kun uimapukuni ja ylipäätään vaatehankinnat johtivat erään naisen antamaan suositukseen uudesta nettivaatekaupasta. En ollut tästä kiinalaisesta nettikaupasta Shein koskaan kuullutkaan, mutta nainen kehui sen minulle maasta taivaisiin. Aukaisi sitten oikein kännykkänsä ja esitteli nettikaupan valikoimaa ja sen todella edullisia hintoja. Näytti myös, mitä vaatteita hän itse oli sieltä jo tilannut. Esittelyn lopuksi nainen antoi minulle vielä vinkin, joka minua kyllä vähän huvitti:

"Sinä kun olet kuitenkin tuollainen iso ihminen, niin kokeile tehdä ensin sellainen pieni koetilaus, jotta näet tuon kiinalaisen verkkokaupan vaatteiden mittasuhteet. Ne voivat poiketa meidän tutuista mitoituksista aika lailla." Ja ihan hyvä neuvohan se toki olikin, mutta huvittuneena toivoin, että rouva tarkoitti tällä  isolla ihmisellä ennemminkin pituuttani, eikä niinkään leveyttäni. Hah hah!

Tässä se minun "keskustelunavaajauimapukuni". Karanteenin jälkeen saattaa kyllä uuman kaarteet pullottaa vähän toiseen suuntaan. Nimimerkillä Leivottu on. :-D 

Joskus tulee väistämättä kuunneltua myös kahden muun henkilön pukuhuonekeskustelua ja seuraava keskustelu on kyllä syöpynyt korvieni kuuloluille ikuisiksi ajoiksi:

Brasilialainen zumbaohjaaja tuli pukuhuoneeseen tuntinsa jälkeen ja keskusteli tunnillansa olleen zumbaajan kanssa. Ohjaaja oli ollut hiljattain sairaana ja joutunut jättämään tuntejaan välistä. Niinpä osallistuja kysyi ohjaajan tämänhetkistä vointia. Onko tauti nyt selätetty? Tähän zumbaohaaja kertoo olevansa Brasiliasta lähtöisin ja tuovansa sieltä aina käydessään antibiootteja isot määrät. Antibiootteja myydään Brasiliassa käsikauppatavarana ja zumbaohjaajalla on tapana ottaa heti aina parin kolmen päivän ajan antibioottia, jos pieniäkään flunssan oireita alkaa ilmaantua. En edes muista, kuinka kysyjä tähän reagoi, mutta itselläni loksahti kyllä vaatelokerollani leuka auki hämmästyksestä. Onneksi olin ohjaajaan selin. Seuraavaksi minua alkoi kiukuttaa. Että hän ottaa noin vain summamutikassa antibioottia parin päivän ajan! Juuri tällainen käyttöhän johtaa osaltaan vastustuskykyisten bakteerien syntyyn ja sitten ollaan tämän nykypäivän kaltaisissakin tilanteissa, missä antibiootit eivät enää tehoa sairauksiin, joihin ne ennen ovat vielä tepsineet. Onneksi olin tosiaan selin ohjaajaan, kun hän tämän kertoi, ja sain pidettyä omat kiukkumölyni mahassa. Eihän hän minulle asiaa edes kertonut, vaan kuulin sen sattumalta. Olen muistellut tuota tapausta monesti vielä uudestaankin ja kyllä tekee pahaa edelleen pelkkä ajatus.

Mutta sitten astettta iloisempiin havaintoihini:

Aasialaiset omat lukunsa

Ehdoton enemmistö saunojen, suihkujen ja pukuhuonetilojen käyttäjistä omilla saleillani koostuu aasialaisista. Valtaosa heistä on iäkkäämpiä rouvashenkilöitä. Niinpä he ansaitsevat ihan omat erikoishuomionsa postaukseni päätteeksi.

1) Tukankuivaajat

Jo kiinalainen akupunktiolääkärini yritti minulle täällä kovasti aikoinaan valistaa, ettei märällä tukalla saa missään nimessä mennä ulos. Tämä kun kuulemma altistaa kaikelle huonolle kuten sairastumiselle, niskalihasten jäykistymiselle, koko kropan viluiselle tunteelle jne. Tätä oppia aasialaisrouvat kyllä näyttävät noudattavan aika orjallisesti ja kuntosalien pukuhuoneissa he kuivattavat tukkaansa käsien kuivaustuulettimissa. En tiedä, miksi he eivät tuo omia hiustenkuivaimia mukanaan, vaan käyttävät nimenomaan pukuhuoneen vessojen yhteyteen seiniin kiinnitettyjä käsikuivaimia. Olipa käsikuivaimia rivissä yksi, kaksi tai kolme kappaletta, on niissä parhaimmillaan jokaisessa aasialaisleidi pää alaspäin niskavillojaan löyhyttelemässä. Konkarit osaavat vieläpä paukauttaa käsikuivaimen käynnistyspainiketta yläpuoleltaan aina uudelleen pitäen päänsä kuitenkin koko ajan alaspäin roikuksissa. Taituruutta!

2) Pro varustustaso

Olen myös kiinnittänyt huomiota aasialaisrouvien aivan pro-tason varusteluun niin saunaan kuin suihkuunkin. Ensinnäkin he saapuvat kuntosalille vetäen perässään pieniä, rullilla olevia matka- tai ostoslaukkuja. Sinne he ovat pakanneet kaiken saunareissuillaan tarvitsemansa. Paitsi niitä hiustenkuivaimia ei. Suihkussa näen heidän käyttävän pieniä söpöjä koreja, joihin he ovat pakanneet kaikki tarvitsemansa tökötit. Ja niitä pulloja on muuten sen verran, että mukana on jotakin muutakin kuin vain shampoo, hoitoaine ja suihkusaippua. En tiedä mitä. Itsellänihän on käytössä pesutuotteille suihkukopissa pelkkä pieni muovipussi, joka tahtoo tietenkin kerätä vettä pohjalle. Tuollainen korisysteemi, jonka pohjassa on reiät, olisi kyllä ehdottomasti kätevämpi.

Tämäntapaisia koreja ne aasialaisrouvat kantavat. Pitäisiköhän laittaa omakin kori tilaukseen? Nimimerkillä Saunareissua odotellessa.

3) Kauneudenhoitorutiinit

Kaikkein mielenkiintoisinta on kuitenkin ollut seurata näiden aasialaisrouvien saunomisen jälkeisiä kauneudenhoitorutiineja. Yleensä he käyttävät kasvoilleen ainakin kahta eri seerumia. Parhaimmillaan olen nähnyt yhden mummelin taputtelevan kasvoilleen jopa kolmea eri seerumia. Aina eri pullosta ja seerumi kuuluu nimenomaan läpsytellä iholle. Siinä kun sattuu kolmekin koreaa korealaista yhtä aikaa peilien eteen, niin melkoinen läpse ja läiske siitä kuuluu! Hih. Seerumeiden jälkeen avataan sitten vielä se tuhdimman rasvan purkki ja levitetään se päällimmäiseksi. Ja sitten vielä loppuläpsyttelyt kasvoille, että saadaan nätti ruso poskiin! Ja kyllä monien jo iäkkäidenkin mummeleiden ihoa onkin saanut ihastella! Heidän ihonsa ovat virheettömiä ja voivat kertakaikkisen hyvin! Olen ollut suorastaan kateellinen. Ehkä tuollainen äänekäs läpsyttely pitäisi sitten ottaa omiinkin kasvojenhoitokuvioihin mukaan.

Montaakos kasvoseerumia sinä käytät ja laitatko läpsytellen?

Tällaisia havaintoja tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!