Kesä, minä tulin nyt!

Koska kesä ja aurinko eivät tahtoneet millään tulla minun luokseni, tulin minä niiden luokse. Ja kesähän se täällä Kaliforniassa minua odotti, Suomessa vietetyn pitkän ja harmaan kevättalven jälkeen. Oli se mahtava tunne astella heti lentokentän aulasta T-paitasillaan parkkipaikalle! Muistan edelleen sen hetken. Lämpö ja aurinko olivat minua vastassa, jee! 

Viime viikolla täällä saatiinkin nauttia pari päivää oikein kunnon hellesäistä! Toisena päivänä lämpötila nousi yllättäen jopa +30 Celsius-asteeseen. Niinpä olen saanut kaivella täällä jo allasmekkonikin naftaliinista. Ihanaa!

Sateiden tuoma vihreys ja vehreys

Lämmön lisäksi pistin Kaliforniaan palattuani toisenkin asian välittömästi merkille. Näiden talvikuukausien aikana, jolloin olin itse Suomessa, El Niñon mukanaan tuomat runsaat sateet ovat saaneet Bay Arean maastot vihertämään oikein kunnolla. Tämä näkyi hyvin jo lentokoneen ikkunasta ennen laskeutumista. Viime vuonna tähän aikaan vuodesta Piilaakson itäpuoliset kukkulat olivat olleet jo ainakin pari kuukautta takaisin kullankeltaisina auringon paahteesta. Nyt ne vihertävät edelleen, sillä sateita on ennen tänne tuloani piisannut. Sateet tähän aikaan vuodesta tällä alueella ovat siis poikkeuksellisia, mutta kas, niitä sateita tulikin sitten myös koko viime viikonlopun.

Minulle tämä on joka tapauksessa ollut täyttä kesää, sateineen päivineen, ja tämän minulle alkaneen kesän kunniaksi ostin heti ensimmäisellä ruokakauppareissulla tuoreita mansikoitakin. Niin, kesä ja kesä. Aasialaiset näyttävät edelleen ulkoilevan keskellä päivääkin kevyttoppatakeissaan, heh heh.

Paitsi että vihertää, myös paikalliset hedelmäpuut näyttävät tykänneen sateista. Tässä yksi hedelmistään notkuva appelsiinipuu lähinaapurustostamme. Joka kerta, kun kuljen tämän puun ohi, silmäilen sitä kadehtien ja kuola valuen. Jos naapuri vaan tarttis apujoukkoja noiden syömisessä, niin minä voisin kyllä oikein mielelläni auttaa! Lurps!

Arkeen totuttautumista

Tähän mennessä päivät Piilaaksossa ovat vierähtäneet jo muutamia ystäviä treffatessa sekä takaisin paikalliseen arkeen totuttautuessa. Pikku hiljaa alkaa siis jo muistumaan mieleen, että paljonko se yleisnopeusrajoitus matkalla ruokakauppaan olikaan, mikä olikaan sitä hyvää juustoa ja mitenkäs ne tippaamiset taas hoidettiinkaan. Ja se, että punaisen liikennevalon palaessa sai risteyksessä kääntyä oikealle, kunhan muistaa väistää muita. Lisäksi olen käynyt jo vähän paikallisia kuntosalilaitteitakin tervehtimässä ja onpa ollut jo pari reissuakin tässä suunnitteilla, mutta niistä sitten myöhemmin lisää. 

Lopuksi vielä pieni karkkikevennys.

Loppukevennys

Päätimme ukkokullan kanssa katsoa yhtenä iltana Netflixista elokuvaa. Tämän kunniaksi otimme pyhästä kaapistamme pussillisen Suomi-karkkeja maksimoimaan elokuvanautintoa. Ukkokulta sen sitten hoksasi ja minua niin nauratti, mutta totta mikä totta! Elokuva oli vuodelta 2016 ja meidän leffakarkit vuodelta 2015! Elokuva oli siis tuoreempi kuin karkit! 

Ja kyllä, jälleen kerran meillä on päässyt ylitsepursuavassa karkkivarastossamme menemään karkkeja vanhaksi! Ehkä tässä pitäisi kotirouvan pitää jonkinlainen karkkikaapin inventaariopäivä, mutta senhän tietää, miten siinä hommassa käy... ;-) Mutta vanhasta päiväyksestään huolimatta, kylläpä suomalaiset Pantteri-karkit maistuivat mahtaville! Pikkasen oli nähtävästi arabikumi antanut jo myöten, mutta liekö siksi namit olivat entistäkin pehmoisempia!

Kesään kuuluu tietenkin myös jäätelö. Tämä Oreo-jäätelö oli uusi tuttavuus ja oikein hyvää, mutta kysymysmerkiksi jäi, miksi kääreessä lukee "Good humor"...

Koska päiväni ovat nyt tosiaan olleet enimmäkseen tällaista arkeen asettumista, en täällä bloginikaan puolella kovin syväluotaaviin katsauksiin ole vielä kyennyt. Saittekin nyt siis tällaisen arkipäiväkatsauksen tällä kertaa ja ensi kerralla sitten taas jotain muuta. Siihen asti sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Viime postauksessa kerroin teille sosiaaliturvatunnuksen anomisesta paikallisesta sossusta. Sotuni saapui viikossa, aivan kuten luvattiin ja niin siinä nyt kävi, että sosiaaliturvatunnuskorttiini on kuin onkin merkitty sen anomispäivä, minun kohdallani aprillipäivä. O-ou. Ettei tämä vaan taas tietäisi jotain kommervenkkejä...

K niin kuin Koti ja Kalifornia

Täällä sitä nyt sitten ollaan, takaisin Kalifornian Piilaaksossa. Jotenkin tässä ei nyt ota uskoakseen, että minä todellakin olen takaisin täällä. Kyllä tässä niin monta mutkaa ja viivästyttävää yllätyskäännettä matkan varrella pääsi eteen tulemaan. Mutta mikä oli sekä hienoa että helpottavaa, maahantulotarkastus meni tällä kertaa Yhdysvaltoihin saapuessani kuin Strömsössä konsanaan. Oikein ystävällinen ja mukavia jutusteleva virkailija sattui kohdallemme ja lopuksi virkailijan lausumat sanat lämmittivät erityisesti mieltäni: "Welcome back to The States!" Joskus siis näinkin päin, että jossakin onnistaa. Jopa meikäläisen kohdalla. 

Californian Poppy eli Kalifornian tuliunikko on osavaltion kansalliskukka. 

Mutta ehkä tässä isossa muutoksessa, paluumuutossa takaisin Yhdysvaltoihin, ei taaskaan ole oma pääkoppa pysynyt vielä täysin mukana. Aivan kuten Suomeen palatessani joulukuun alussa ihmettelin, että mitä kummaa siinä muutamien päivien aikana oikein tapahtui. Samalla tavalla nytkin pää on pyörällä tästä valtavasta vaihdoksesta. Vielä viimeisenä työpäivänäni, siis viime viikolla(!) pähkäilin arvonlisäveroja ministeriölle lähtevään rahoitushakemukseen, kun taas ensimmäisenä aamuna Kalifornian kodissa mieleni päällä olivat lähinnä seuraavanlaiset pähkinät: "Kuinka monta minuuttia paikallista pikakaurapuuroa pitikään oikein kypsentää? Mistä nappulasta meidän Kalifornian kodin kahvinkeitin menikään päälle? Onko nuppini vielä jetlagista sekaisin, vai joko uskaltautuisin taas paikallisen liikenteen sekaan autoilemaan?" Myöhemmin samana päivänä lisää päänraavintaa aiheuttivat ennen niin tutut paunat ja Fahrenheitit. Että mitenkäs ne muunnokset taas menikään? Suomessa vietetyt neljä kuukautta ovat siis saaneet hämmästyttävänkin tehokkaasti oman amerikkalaisen arkeni perusjutut katoamaan muististani. Tässähän tarvitsisi siis jonkinlaista kotouttamiskoulutusta! Yksi kappale Mamu 2.0 -kursseja, kiitos.

Havupuut ovat vaihtuneet taas takaisin palmuiksi.

Kiteytys Suomi-ajasta

Niin, neljä kuukautta Suomessa. Jos nyt jotenkin yritän tuota aikaani Suomessa kiteyttää, niin se menisi ehkä jotenkin näin: Toisaalta kaikki oli muuttunut. Tietenkin ne kaikki, ihan konkreettiset muutokset, joita yli vuoden aikana Suomessa, Oulussa ja lähipiirissäni oli tapahtunut, mutta myös oma ajattelutapani monestakin asiasta tänä aikana on muuttunut. Myös minusta ajateltiin eri tavoin kuin ennen lähtöäni. Toisaalta taas mikään ei ollut muuttunut. Läheisimpien ihmisten kanssa juttu jatkui tasan siitä, mihin se viime kerralla jäi, ja taas tietyt asiat Suomessa ja suomalaisuudessa pysyvät näemmä iänikuisesti samoina, niin hyvässä kuin pahassa. 

Perillä odotti yllätys

No, olipa niin tai näin, niin jotenkin kuitenkin nyt tuntuu, että olen päässyt Kotiin, kotiin isolla k:lla. Jouduimme asumaan ukkokullan kanssa eri puolilla palloa yhteensä neljän kuukauden ajan. Jösses sentään, mieti! Sehän on kolmasosa vuodesta! Ei kiva. Niinkin paljon kuin Oulun kodistamme tykkään ja miten monille tärkeille ihmisille Suomessa joutuikin heipat sanomaan, niin taitaa se sittenkin olla tuo ukkokulta, joka kodista sen kodin minulle tekee. :-) Ja olipa ukkokulta saanut pidettyä pienen salaisuudenkin minulta piilossa koko tämän ajan. Kun tulimme Kalifornian kotiin, minua odotti yllätys. Sain ihastella sitruunapuussamme komeilevia, neljää lähes täysin kypsää sitruunaa! Neljää, wow! Mikä onnenkantamoinen! Pääsen popsimaan omaa satoa. Siinähän on yksi ikioma sitruuna kipukorvaukseksi jokaisesta erossa asutusta kuukaudesta! :-D

Aika ihania mollukoita, vai mitä?

Lopuksi on pakko kertoa vielä tapaus, joka matkallamme Suomesta Yhdysvaltoihin sattui:

Oulun lentoasemalla lähtötunnelmissa

Kun muuttokimpsut ja -kampsut Suomen päässä oli pakattu, suuntasimme Oulun lentokentälle. Siellä olikin poikkeuksellisen paljon kuhinaa ja ensimmäistä kertaa minun siellä ollessa paikalla oli myös ihka elävä pianisti soittamassa matkalaisten iloksi. Juuri, kun lähdimme jonottamaan koneeseen pääsyä, alkoi pianisti soittamaan Jukka Kuoppamäen Sininen ja valkoinen -kipaletta. Mikä ajoitus! Ei sillä, että laulu kuuluisi lempikappaleideni kärkikymmenikköön, vaan siksi, että laulun sanat alkavat seuraavasti:

Kotimaa kun taakse jäi, mietin hiljaa mielessäin,  

mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin. 

Osui ja upposi. 

Jaa-a. Tulikohan tästä postauksestani tällä kertaa jotenkin sekava? No, laittakaa jetlagini piikkiin. Ajatuksenjuoksu tahtoo nimittäin vielä olla vähän töks, töks. Taitaa siis olla parempi lopettaa tältä erää ja sanoa taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Mitä teen ensimmäisenä, kun palaan Kaliforniaan?

Amerikkaan lähdön aamukammassani piikit sen kuin vähenevät ja ajatukset alkavat väistämättä hamuta Kalifornian arkeen. Mielessäni on siis jo vilissyt suunnitelmia, mitä aion tehdä ensimmäisinä päivinä, kun Piilaaksoon palaan.

Aivan ensinnä jatkan siitä, mihin juuri ennen lähtöäni jäin: menen ulos syömään! Ja tässä ulkona syömisellä tarkoitan sitä sanan varsinaisessa merkityksessään, ruokailua taivasalla. Ulkona syömistä olen pitkän ja pimeän suomalaisen talven jälkeen odottanut ehdottomasti eniten. Siis jos nyt ei oman ukkokullan kainaloa lasketa tähän mukaan. Toivon mukaan ja aika todennäköistäkin on, että saapuessani tuolla "kohteessa" paistaa aurinko, joten olipa se sitten itse viritelty pikniklounas puistossa tai illallinen tutun ja mukavan ravintolan katuterassilla lämpölamppujen alla, niin joka tapauksessa ulkona. Haluan nauttia aterian ulkona!

Sitten menen jonakin päivänä hemmoteltavaksi superhalpaan kynsisalonkiin. Otan pedikyyrin, ehkä myös manikyyrin. Erilaisia kynsisalonkeja nimittäin on Piilaaksossakin ripoteltu joka ikiseen pikkuruiseenkin ostoskeskukseen. Nail Salon, Nail Spa, Hair Salon, Hair & Nail, Nail Care, niillä nimillä ne esiintyvät. Useat näistä paikoista ovat aasialaistaustaisten naisten pyörittämiä bisneksiä, eikä yhteistä kieltä aina asiakkaiden kanssa ole. Minunkin suosikkipaikassani näitä pieniä kommunikaatiohankaluuksia on ollut, mutta niistäkin huolimatta jo parillä kympillä saa varpaansa tuunautettua rantsu- ja uima-allaskondikseen. Maksoikohan manikyyri ja pedikyyri yhdessä jotakin 25-30 dollaria... Siis järjettömän halpaa!

Piilaaksolaisessa kynsisalongissa voi olla näitä asiakaspaikkoja vieri vieressä vaikka kuinka paljon. Tässä jo jalkakylpy odottaa minua.

Ensimmäisinä päivinä pitää myös pulahtaa uimaan. Ja kyllä, aion pulahtaa, satoi taikka paistoi, aivan sama. Ja ehkä pitäisi heti vähän grillatakin ja tietenkin hyräyttää jo muodostunutta paikallista sosiaalista verkostoa taas lämpimäksi eli tavata niitä huipputyyppejä siellä päässä. Omasta perinteestäni, perjantaisesta puistojoogastakin olen jo kovasti haaveillut, mutta saa nähdä, onko polveni vielä joogakunnossa, kun pääsen perille. 

Ja voih! Lähisushipaikassakin on jo varmasti ihmetelty, miksei minua ole näkynyt. Ukkokulta on onneksi pitänyt minun poissaollessani otsaamme saamaa kanta-asiakasleimaa yllä. Nytpä saan itsekin palata heidän asiakkaakseen ja vaihtaa taas leveät hymyt japsikokin kanssa kalatiskin yli. Jo heidän misokeittonsa on niin hyvää, että voisin ryystää sitä ämpäritolḱulla. Kylläpä jo herahti vesi kielelle!

Nyt on kuitenkin vielä pari päivää aikaa nauttia vai sanoisinko paremminkin, että tankata Suomi-herkkuja. Myös perinteisiä suomalaisia pääsiäisajan ruokia pitää makustella nyt, kun niitä vielä saa. 

Tällaisenkin uutuuden löysin kaupasta ja olipa muuten herkullista! Tosin makuyhdistelmä varmasti jakaa mielipiteet. Minusta tämä kävisi vaikka jälkiruoaksi pääsiäispöytään pashojen ja mämmien rinnalle.

Näiden aatosten myötä toivotan kaikille mukavaa pääsiäistä! Seuraava postaus taitaakin sitten tupsahtaa ilmoille jo Kaliforniasta käsin! Siihen asti hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Aamukampa Amerikkaan viritetty, jee!

Nyt on kuulkaas hommelit, systeemit ja tilanteet sillä mallilla, että minulla on hyppysissäni menolippu Kaliforniaan. Jee! Kamalaa säätöä tämä on ollut ja kaikenlaisia hidasteita on rattaiden pyörimiseen ilmaantunut. Lisäksi tässä olisi vielä vaikka mitä hommaa hoidettavana, eikä tilannetta paranna se, ettei tuo minun polvikaan vielä täysin kunnossa ole. No, näillä mennään.

Lähtö koittaa heti pääsiäisen jälkeen, joten aprillipäivänä olen jo Amerikan auringon alla. Kunpa sitten paistaisikin, sillä kuulema sääilmiö El Niño on siellä päin pidellyt viime aikoina vesikelejä. Ja jopa niin, että ovat Kalifornian vajavaiset vesivarastotkin alkaneet täyttymään. Noh, lämmin vesisade on aina parempi kuin hyisevä räntäsade. 

Suomen kamaralla vietettyä aikaa alkaa siis olla jäljellä enää hurjan vähän. Jälleen kamppailen jo tutuiksi tulleiden ajatuksen ja tunteen kanssa, etten enää millään ehdi tavata kaikkia niitä ihania ihmisiä, joiden kanssa fyysinen välimatka tulee taas kasvamaan. Samoin tämän lähdön alla tiettyjen, itselle kovin rakkaiden paikkojen taakseen jättäminen on ollut erityisen haikeaa. No, onneksi pääsen niihinkin sitten taas käymään joku päivä. Yksi hyvä lisäsyy tulla käymään! Näistäkin raastavista tunteista huolimatta, seuraava otos kuvaa tämänhetkisiä fiiliksiäni:

Hope, toivo. Katukyltti on kuvattu Kalifornian kotikaupunkimme keskustasta.

Kirsikka kakun päälle

Eikä tässä vielä kaikki! Vieläkin parempaa on se, että ukkokulta tulee pääsiäiseksi Suomeen! Lähdemme sitten käsikynkkää takaisin rapakon taakse. Tulee vähän niin kuin vaimonhakureissulle. ;-) Niin, toiset hakevat vaimon Thaimaasta, minun ukkokultani Suomesta. Tästä jälleennäkemisestä iloitsen vieläkin enemmän, sillä ei tämä pitkiä aikoja toisella puolella maapalloa asuminen, aikaeroineen kaikkineen ole mistään kotoisin!

Tällaiset olisivat siis lähitulevaisuuden suunnitelmat, jos vain kaikki palaset pysyvät palapelissä paikoillaan. Ainahan ne eivät todellakaan meikäläisen tapauksessa pysy, vaikka palaset olisivat kuinka huolellisesti jo kertaalleen omille paikoilleen aseteltu. Sehän nyt on nähty jo turhan monta kertaa täällä blogissanikin. Niinpä pyydän, että nyt tekin kaikki laitatte tassut ristiin ja kuonot yläviistoon, että kuviot menisivät kuten on suunniteltu!

Olen aloittanut jo hamstraustoimet. Jokunen Dracula-pussi lähtee mukaan. Ja hei, huomasin, että pusseissahan on Amerikan lipun värit!

Tulevaa

Ukkokullastapa muistuikin vielä seuraava tapaus mieleeni: Tässä kun nyt aika tuore vaimo vielä olen, niin ystäväni kysäisi minulta yksi päivä, että olettekos muuten suunnitelleet tehdä häämatkaa. No eihän me edes olla! Niin on tässä nyt elämää riepoteltu, ettei häämatkakaan ole käynyt edes mielessä! Vihjasin sitten tästä häämatka-ajatuksesta vähän ukkokullallekin ja sehän innostui, hih. Että josko tässä jotain pientä reissuakin sitten lähikuukausina pukkaisi, en vielä tiedä. :-) 

No, tulipa reissua tai ei, niin nyt on kuitenkin kivointa se, että pääsemme sentään saman katon alle. Sanomaan huomenet kasvotusten ja pohtimaan ääneen: "Mitäs me tänään oikein syötäisiin?". Tai kuten Kaliforniassa Suomea useammin: "Missäs me tänään oikein syötäisiin?" Pieniä arkisia, mukavia juttuja. Niitä odotan. Ja kuinkahan se meidän sitruunapuukin siellä nyt jakselee, kun en ole ollut sitä päivittäin vahtaamassa? Saankohan jo kohta sitruunan nro 2? :-D

Näihin kuviin ja tunnelmiin päätän tällä erää ja sanon hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!