Näytetään tekstit, joissa on tunniste muutto Amerikkaan. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste muutto Amerikkaan. Näytä kaikki tekstit

lauantai 27. kesäkuuta 2020

Kuusi vuotta

Facebook muistuttaa kuuden vuoden takaisesta kuvastani. Se on otettu Oulun lentokentällä ja siinä kuplii kaksi lasillista skumppaa. Kuvatekstiksi olen kirjoittanut: "Tässä sitä nyt ollaan, uuden ja erilaisen elämän kynnyksellä. Enpä tiedä mitä se tuo tullessaan, mutta lähden sitä nyt tutkailemaan. Malja sille!"

Olimme muuttomatkalla Piilaaksoon. Viiden matkalaukun kanssa. Ja mehän tulimme tänne alunperin siis vain vuodeksi. Että katsotaan, mikä paikka se tämä Piilaakso oikein on ja kuinka me täällä viihdymme. No, nyt olemme viihtyneet kuusi vuotta ja pari päivää päälle. En kerta kaikkiaan tiedä, mihin tuo aika on hujahtanut. Niinpä aion katsella vähän peruutuspeiliin ja muistella menneitä. Millaisia vaiheita muiden muassa tuo kuusi vuotta on sisällään pitänyt.

Lähtökohdat


Tuolloin lentokentällä meillä oli takataskuissamme painotuoreet viisumit. Suurlähetystö Helsingissä oli remontissa, joten meidän kohdalla viisumihaastattelu tapahtui konsulaatissa. Minun viisumini tosin oli aluksi aivan rupusellainen, sillä emme olleet viisuminhakuhetkellä naimisissa. USA:n viisumikäytännöissä ei oikein avopuolisoja tunnusteta ja niinpä sain ensimmäiseksi viisumikseni vain turistiviisumin. Kuten alkuajoilta asti blogiani seuranneet muistanevatkin, kantapään kautta sitten opin, että viisumillani todellakin olisi saanut olla maassa vain kuusi kuukautta vuodessa. Tästä kantapääoppimisesta minulla oli lukuisia epämiellyttäviä episodeja lentokenttien rajatarkastuksissa. Turistiviisumini ei tietenkään sallinut myöskään työntekoa, nimensä mukaisesti.

Tulimme tänne siis kesäkuun loppupuolella 2014 ja ukkokulta aloitti työt 1. heinäkuuta. Minä tulin viettämään tänne aivan aluksi kuuden viikon kesäloman. Kyllä, kuusi viikkoa. Niistä kaksi oli suomalaisen työnantajani lomautusviikkoja ja loput neljä pitämättömiä lomiani. Olin tehnyt viimeisen vuoden - puolitoista töitä kuin hullu ja lomia oli jäänyt aika lailla rästiin. Nyt ne lomaviikot tulivat pidettäviksi satumaiseen saumaan. Nuo ensimmäiset yhteiset viikot olivat kyllä uuden alun kannalta todella tärkeät. Saimme yhdessä maistella uutta arkea ukkokullan aloittaessa työt ja minun makustellessa kotirouvan elämää. Saimme haistella tulevan kotimme sijaintia, minne lopulta Piilaaksossa muuttaisimme. Ja se uusi arki, kyllä se vaati monenmoista opettelua, uunien Fahrenheiteista lähtien. Pitkän kesälomani jälkeen palasin Suomeen saattamaan silloiset työtehtäväni maaleihinsa ja lokakuussa 2014 jäin vuodeksi vuorotteluvapaalle, kiitos upean suomalaisen systeemin! Palasin Piilaaksoon, missä ukkokulta oli jatkanut töidensä paiskimista koko sen ajan.

Mihinkäs sitten omassa elämässäni nuo kuusi vuotta ovat uponneet?

Kaisan kuusi vuotta


Ensimmäiseen pariin vuoteen en siis ollut oikeutettu työskentelemään USA:ssa, mutta minulla oli työpaikka Suomessa aina loppuvuoteen 2017 saakka. Vuorotteluvapaani aikana oleskeluni USA:ssa siis karahti viisumini vuoksi kiville, joten olin pakotettu palaamaan Suomeen. Tai siis ainakin poistumaan Yhdysvalloista. Palasin töihin. Veri veti kuitenkin takaisin Kaliforniaan, joten ei muuta kuin naimisiin ukkokullan kanssa, jotta minulle voitiin anoa uutta ja parempaa aviopuolison viisumia. Kun uuden viisumihaastattelun aika koitti, kapuloita rattaisiin iski umpisuoli. Jouduin umpisuolileikkaukseen. En unohda tuon saakelin suolenpätkän valitsemaa ajankohtaa koskaan! Lopulta uusi viisumi oli kourassani ja silloinen pomoni myönsi minulle vielä 10 kk palkattoman vapaan. Pomoni saatesanat olivat, että tämän vapaan aikana minun täytyy päättää tulenko takaisin vai en. No, lopulta päätöstä ei tarvinnut tehdä itse, sillä tuona aikana työpaikallamme alkoivat YT-neuvottelut. Palasin töihin odottamaan YT-päätökset ja niinhän siinä kävi, että YT-kirves heilahti kohdallani. Työurani Suomessa oli päättynyt.

Alkuvuodesta 2018 aloitin etsimään töitä Piilaaksosta, sillä olimme onnekkaina saaneet jo Green Cardit, pysyvät oleskeluluvat Yhdysvaltoihin. Green Cardiin kuuluu työlupa automaattisesti. Ehdin olla työttömänä, elämäni ensimmäistä kertaa noin 3,5 kk, kunnes helmikuussa työnhaussa tärppäsi. Olin saanut jalkani amerikkalaisen työelämän oven väliin, jes! Olin töissä liki kaksi vuotta, kunnes tämän vuoden tammikuussa päätin irtisanoutua. Loppuaika työpaikallani oli jo aika tuskaisaa ja oikeastaan, kun näin jälkeenpäin ajattelen, vaakakuppeihin kohdallani asettuivat työ ja parisuhde. Kummanko halusin voivan hyvin? Kumpaan panostaa? Niin paljon tajusin tuon kyseisen työn syövän silloista elämänlaatuani. Se siis vaikutti jo meidän parisuhteeseemme, eikä suinkaan positiivisella tavalla. Pidän siis silloista päätöstäni irtisanoutumisesta edelleen hyvänä.

Kevään 2020 suunnitelmani olivat tietenkin jotakin aivan muuta, mitä lopulta toteutui. Nyt olen ollut viimeiset viisi kuukautta ilman työtä. Yhtä työpaikkaa itse asiassa tässä koronakevään aikana hainkin, mutta se homma kaatui vähän omaan mahdottomuuteensa ja jätin hakuleikin kesken. No, työnhaku ei varmasti tule olemaan helppoa jatkossakaan, sillä täällähän on oikeasti sitten se miljoona hakijaa, kun työnhakumarkkinat alkavat taas aktivoitua. Isoja irtisanomisia ja lomautuksia on pyyhkinyt viikoittaisina tuulina Piilaaksossakin.

Kuuden vuoden kodit


Kuuden vuoden aikana myös kodit ovat vaihtuneet. Kuudessa vuodessa olemme asuneet kolmessa eri kaupungissa ja viidessä eri kodissa. Tämä ei kuitenkaan ole mennyt "noin vuosi per koti" -tahtia, e-hei. Ensimmäiset pari kuukautta saimme asua ukkokullan työnantajan tarjoamassa asunnossa Mountain View'ssa. Tämä etu kuului ns. relokaatiopakettiin. Tämä asunto ei kuitenkaan ollut vielä tyhjillään saavuttuamme maahan, joten ensimmäisen viikon asuimme kerrostalokaksiossa San Josessa. Siinä ei ollut edes parveketta ja ilmastointilaite puhalsi suoraan sänkyyn. Asunto oli koko ajan joko liian kuuma tai kylmä.

Ihka ensimmäinen kotimme San Josessa. Tässä oli yllättävän pieni tiskiallas. :-D



Koti oli valmiiksi kalustettu ja hyvä niin, sillä vain viiden matkalaukun kanssa maahan saavuimme.


Viikon jälkeen sokkeloinen kaksio Mountain View'ssa oli vapaana ja siirsimme muuttokuormamme eli ne viisi matkalaukkua uuteen kotiin. Koti oli pohjakerroksessa. Siellä oli sentään se parveke, mutta yläkerrassamme asui "norsu". Tässä vaiheessa alkoi raivokas kalustaminen. Koska aikeenamme oli viettää Piilaaksossa vain se vuosi, liki kaikki kalusteet keittiön ruokailupöytää ja -tuoleja lukuunottamatta hankittiin Ikeasta. (Voin kertoa, että iso osa noista kalusteista on edelleen käytössä.)

Kun ukkokullan työnantajan tarjoamat, meille ilmaiset asumiskuukaudet oli ns. lusittu, oli aika etsiä uusi koti. Silloisen asunnon sijainti oli niin ideaali ukkokullan työmatkan kannalta, että päätimme pysytellä samassa taloyhtiössä. Muutimme tien toiselle puolelle, nyt kaksikerroksiseen townhouse-tyyppiseen kotiimme. Vieraille oli tarjota oma huone ja siihen aikaan meillä kävikin mukavasti Suomi-vieraita. Tuossa kodissa meillä vierähti kaksi vuotta. Kunnes sitten vuokran suuruus kertakaikkisesti karkasi käsistä ja alkoi jälleen uuden kodin etsintä.

Seuraavaksi muutimme kaksikerroksiseen luhtitaloon Sunnyvalessa. Valitsimme kaksion toisesta kerroksesta, ei enää norsuja, kiitos. Parvekkeita oli kaksi. Siellä viihdyimme kolme vuotta. Noita vuosia ilahduttivat oma pieni kasviplantaasi, tietenkin päivittäisillä vierailuilla käyvä Gordo-kissa sekä omalaatuinen kanadalainen naapurimme, kanukki, hahah. Kolmantena vuonna taloyhtiön managerointi laski kuitenkin yllättäen kuin lehmänhäntä ja oli parempi vaihtaa taas maisemaa. Jälleen uusi koti etsintään. Tällä kertaa se löytyi liki viime tingassa, kuitenkin samasta kaupungista, mutta tällä kertaa omakotitaloalueelta. Ja tässä nykyisessä olemme asuneet jo yli vuoden. Neliöitä on lisää ja parvekkeet ovat vaihtuneet omaksi takapihaksi. Huh, melkein hiki tuli, kun muistelenkaan noita kaikkia muuttojamme.

Ensimmäisen pidempiaikaisen kotimme edustalla kasvoi koivu. Se muistutti minua aina synnyinmaastani Suomesta ja sen valoisista kesistä.

Kuudessa vuodessa tottuu


Ja voi kuinka sitä alkuaikoina riittikin ihmeteltävää. Hämmennystä aiheuttivat kodeista tyystin puuttuvat eteiset sekä puolikkaan ammeen kokoiset tiskialtaat. Autojen konepellit ylettyivät minua, pitkää ihmistä otsan korkeudelle. Nykyisin pitsasiivun dippaaminen Ranch-kastikkeeseen kuulostaa jo ihan normaalille, samoin tuntemattomien huikkaamat pienet kehut, kuten esimerkiksi sushikauppiaan kehaisut kasvojesi ihosta. Kuudessa vuodessa näihinkin on siis jo tottunut. Myös amerikkalainen pankkimaailma verkkopankkeineen on ottanut kuudessa vuodessa ison harppauksen eteenpäin. Ja miten ihanaa, en enää saa ylimääräisiä sydämentykytyksiä, jos joudun soittamaan jonnekin. Lisäksi jopa veden tilaaminen ravintolassa ameörikan aksentilla menee jo kuin vettä vaan. Brittiaksentilla sitä ei nimittäin onnistunut aina saamaan.

Muistan huvittuneeni amerikkalaisista autokaupoista. Nekin olivat aivan kuin elokuvista kimaltelevine killuttimineen. Vain kuulakärkikynää sormissaan napsutteleva automyyjä puuttui kuvasta.


Yllätyksekseni huomasin, etten ollut aikaisempina Kaliforniassa asumisen vuosipäivinä tällaista katsausta kirjoittanutkaan. Nyt sille löytyi aikaa ja ehkä vähän tilaustakin, joten tällaisia muistelmia tällä kertaa. Postauksen kaikki kuvat ovat kesältä 2014. Nyt sanon teille taas hello, hi ja halipatsuippa!

torstai 17. maaliskuuta 2016

Aamukampa Amerikkaan viritetty, jee!

Nyt on kuulkaas hommelit, systeemit ja tilanteet sillä mallilla, että minulla on hyppysissäni menolippu Kaliforniaan. Jee! Kamalaa säätöä tämä on ollut ja kaikenlaisia hidasteita on rattaiden pyörimiseen ilmaantunut. Lisäksi tässä olisi vielä vaikka mitä hommaa hoidettavana, eikä tilannetta paranna se, ettei tuo minun polvikaan vielä täysin kunnossa ole. No, näillä mennään.

Lähtö koittaa heti pääsiäisen jälkeen, joten aprillipäivänä olen jo Amerikan auringon alla. Kunpa sitten paistaisikin, sillä kuulema sääilmiö El Niño on siellä päin pidellyt viime aikoina vesikelejä. Ja jopa niin, että ovat Kalifornian vajavaiset vesivarastotkin alkaneet täyttymään. Noh, lämmin vesisade on aina parempi kuin hyisevä räntäsade. 

Suomen kamaralla vietettyä aikaa alkaa siis olla jäljellä enää hurjan vähän. Jälleen kamppailen jo tutuiksi tulleiden ajatuksen ja tunteen kanssa, etten enää millään ehdi tavata kaikkia niitä ihania ihmisiä, joiden kanssa fyysinen välimatka tulee taas kasvamaan. Samoin tämän lähdön alla tiettyjen, itselle kovin rakkaiden paikkojen taakseen jättäminen on ollut erityisen haikeaa. No, onneksi pääsen niihinkin sitten taas käymään joku päivä. Yksi hyvä lisäsyy tulla käymään! Näistäkin raastavista tunteista huolimatta, seuraava otos kuvaa tämänhetkisiä fiiliksiäni:
Hope, toivo. Katukyltti on kuvattu Kalifornian kotikaupunkimme keskustasta.


Kirsikka kakun päälle


Eikä tässä vielä kaikki! Vieläkin parempaa on se, että ukkokulta tulee pääsiäiseksi Suomeen! Lähdemme sitten käsikynkkää takaisin rapakon taakse. Tulee vähän niin kuin vaimonhakureissulle. ;-) Niin, toiset hakevat vaimon Thaimaasta, minun ukkokultani Suomesta. Tästä jälleennäkemisestä iloitsen vieläkin enemmän, sillä ei tämä pitkiä aikoja toisella puolella maapalloa asuminen, aikaeroineen kaikkineen ole mistään kotoisin!

Tällaiset olisivat siis lähitulevaisuuden suunnitelmat, jos vain kaikki palaset pysyvät palapelissä paikoillaan. Ainahan ne eivät todellakaan meikäläisen tapauksessa pysy, vaikka palaset olisivat kuinka huolellisesti jo kertaalleen omille paikoilleen aseteltu. Sehän nyt on nähty jo turhan monta kertaa täällä blogissanikin. Niinpä pyydän, että nyt tekin kaikki laitatte tassut ristiin ja kuonot yläviistoon, että kuviot menisivät kuten on suunniteltu!
Olen aloittanut jo hamstraustoimet. Jokunen Dracula-pussi lähtee mukaan. Ja hei, huomasin, että pusseissahan on Amerikan lipun värit!


Tulevaa


Ukkokullastapa muistuikin vielä seuraava tapaus mieleeni: Tässä kun nyt aika tuore vaimo vielä olen, niin ystäväni kysäisi minulta yksi päivä, että olettekos muuten suunnitelleet tehdä häämatkaa. No eihän me edes olla! Niin on tässä nyt elämää riepoteltu, ettei häämatkakaan ole käynyt edes mielessä! Vihjasin sitten tästä häämatka-ajatuksesta vähän ukkokullallekin ja sehän innostui, hih. Että josko tässä jotain pientä reissuakin sitten lähikuukausina pukkaisi, en vielä tiedä. :-) 

No, tulipa reissua tai ei, niin nyt on kuitenkin kivointa se, että pääsemme sentään saman katon alle. Sanomaan huomenet kasvotusten ja pohtimaan ääneen: "Mitäs me tänään oikein syötäisiin?". Tai kuten Kaliforniassa Suomea useammin: "Missäs me tänään oikein syötäisiin?" Pieniä arkisia, mukavia juttuja. Niitä odotan. Ja kuinkahan se meidän sitruunapuukin siellä nyt jakselee, kun en ole ollut sitä päivittäin vahtaamassa? Saankohan jo kohta sitruunan nro 2? :-D

Näihin kuviin ja tunnelmiin päätän tällä erää ja sanon hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

maanantai 7. maaliskuuta 2016

USA:n viisumin hakeminen

Nythän kävi siis niin, että jouduin aloittamaan Yhdysvaltain viisumin hakuprosessini aivan alusta. Tai ehkä paremminkin pääsin aloittamaan, sillä naimisiinmenomme myötä olin nyt "kelpoinen" hakemaan aviopuolison viisumia. Aviopuolison viisumilla on avopuolison viisumia "vahvemmat" oikeudet USA:ssa oleskeluun.

Useille ystävistäni ja tuttavistani on tullut yllätyksenä kuinka Yhdysvaltain viisumia haetaan. Lähinnä se, että siihen kuuluu myös kasvotusten tapahtuva haastattelu konsulaatissa. Siitäpä sain idean tämän postauksen kirjoittamiseen.
Kuvakaappaus Yhdysvaltain viisumitietopalvelun Suomen osaston verkkosivulta.


Taustaa


Jos nyt joku uusi lukija on hypännyt blogiini kesken kaiken mukaan, niin kerrottakoon, että haimme siis ukkokultani kanssa USA:n viisumeita ensimmäisen kerran noin kaksi vuotta sitten. Emme olleet tuolloin vielä naimisissa ja minä, joka en ollut viisumin päähakija, sain nykyisin avopuolisoille myönnettävän B1/B2-viisumin. Viisumin luokitus B1 viittaa liikematkailuun ja B2 turismiin. Tällä B-viisumilla Yhdysvaltoihin tultaessa maahantuloviranomainen merkitsee joka kerta myönnetyn oleskeluluvan yhteyteen, kummastako matkan tyypistä on kyse.

Joskus muinoin Yhdysvaltoihin tuleville ulkomaalaisille, ei yhdysvaltalaisen henkilön avopuolisoille on kuulema myönnetty vain korkeintaan lyhytaikaisen turistiviisumi ESTA:n sallima 3 kk:n oleskelumahdollisuus. Nykyään kuitenkin avopuolisot siis voivat saada tuon B-viisumin, joka oikeuttaa 6 kk:n oleskeluun USA:ssa vuosittain. Pidempi oleskelumahdollisuus, kuin ESTA:n sallimat 3 kk, siis on mahdollista saada, vaikka joillakin keskustelupalstoilla on muuta väitetty. On ollut sitkeä käsitys mm. siitä, ettei avopuolisoja tunnustettaisi USA:n viisumiasioissa vielä tänäkään päivänä millään tavalla, mutta olin itse elävä esimerkki, että kyllä heidät nykyään jo tunnustetaan. Ajat ovat siis muuttuneet. Myös avopuolisoiden tapauksessa viisumit voivat olla kytköksissä toisiinsa. Esimerkiksi minulle avopuolisona tuli viisumiini merkintä tyyliin "common law spouse of Matti Meikäläinen". Jos siis olisin ollut Meikäläisen Matin avosiippa. No, onneksi en ollut enkä ole, vaan ihan oman tutun ukkokullan siippa, ja vieläpä aviosiippa nykyään. ;-)

Mutta sitten itse viisumin hakemiseen. Tässä vaiheessa vielä korostan, että kaikille alle 3 kk:n kestoisille, tavallisille lomamatkoille Yhdysvaltoihin riittää siis netissä nopeasti haettava ja tällä hetkellä 14 dollaria maksava ESTA (Electronic System for Travel Authorization). Tässä postauksessa kuvailemassani hakuprosessissa ei siis ole kyseessä ESTA:n hakeminen, vaan pidempiaikaista vierailua ja pysyvämpää asumista koskevat viisumit.


Viisumin hakeminen


Viisumin hakeminen käynnistetään Yhdysvaltain viisumitietopalvelun Suomen osaston verkkosivuilta. Aivan ensinnä on tietenkin hyvä tutustua eri viisumiluokkiin, hakuprosessiin ylipäätään ja hakemuksen yhteydessä tarvittaviin liitteisiin. Huom. Oikean viisumityypin hakeminen on ensisijaisen tärkeää, joten jos on vähänkin epävarmuutta, kannattaa ottaa yhteyttä ja kysyä neuvoa etukäteen! Tästä kerron varoittavan esimerkin postaukseni lopussa.

Edellä mainittujen asioiden ollessa selvillä, täytetään sähköinen hakemuslomake viisumitietopalvelun verkkosivulla ja suoritetaan viisumin anomismaksu. Kun maksu on suoritettu, pääsee välittömästi varaamaan haastatteluajan Helsingin konsulaattiin. Haastatteluajan voi saada hyvässä lykyssä jo vaikka samalle viikolle tai sitten vasta kolmen viikon päähän, kuten meille ensimmäisellä viisumikierroksella kävi.


Saapuminen konsulaattiin


Konsulaatti sijaitsee Yhdysvaltain suurlähetystön tiloissa Helsingissä. Konsulaatin tilat näyttivät nyt uusille ja nähtävästi ne olivatkin remontoitu, sillä kaksi vuotta sitten viisumihaastattelut tehtiin erillisissä tiloissa Kaisaniemenkadulla. Konsulaatti antaa nettisivuilla ja haastatteluajan vahvistusilmoituksessa varsin tarkat ohjeet, kuinka saapua haastatteluun. Esimerkiksi paikan päälle ei saa saapua liian aikaisin, eikä liian myöhään. Mukaan sallittavista tavaroista on myös tarkat ohjeet. Konsulaattiin saavuttaessa haastatteluun tulijoille tehdään turvatarkastus ja kaikista sähköisistä laitteista, puhelimet mukaan lukien, täytyy sulkea virrat pois ja kaikki ylimääräinen tavara jätetään säilytykseen. Mukaan haastatteluun saa ottaa mukaan vain tarvittavat paperit sekä maksuvälineen tai vaihtoehtoisesti koko lompakon. Työviisumin hakijat maksavat nimittäin paikan päällä vielä petoksenestomaksun.
Yhdysvaltain suurlähetystö Helsingissä. Rakennuksen edustalla jonottamassa viisumihaastatteluun menijöitä. Kuvaushetkellä itselläni oli jo kyseinen homma hoidettuna.


Haastattelu face-to-face


Moni on siis hämmästellyt, että viisumin anomisprosessiin liittyy myös kasvotusten tehtävä haastattelu. Miksi näin? Miksei haastattelua voida tehdä videoneuvottelun kautta? En varmastikaan tiedä kaikkia perusteluita tähän tapaan, mutta tässä ainakin joitakin nykykäytäntöön vaikuttavia seikkoja.

Ensinnäkin haastattelun yhteydessä valtaosalle viisumianojista tehdään sormenjälkiskannaus. Toisekseen virkailijat halunnevat nähdä, että hakemuksen takana on todellinen henkilö ja henkilö on syytä nähdä ns. livenä. Samoin haastatteluun täytyy viedä mukanaan jos jonkinlaista dokumenttia nähtäville ja huom. osan näistä pitää olla alkuperäisiä (esim. vihkitodistus). Lisäksi haastattelun yhteydessä konsulaattiin jätetään passi, johon sitten tuleva viisumi kiinnitetään. Ainakin itselläni on ollut luottavaisempi mieli viedä näitä alkuperäisiä ja tärkeitä dokumentteja paikan päälle omissa käsissä kuin jättää postipojan kontolle. Muu asiointi konsulaatissa onnistuu suomeksi, mutta haastattelu tehdään englannin kielellä.

Omista kokemuksistani voin sanoa, että haastattelu suomalaisille on helppo juttu. Olettaen tietenkin, että hakemus ja tarvittavat liitteet ovat kunnossa. Molemmilla omilla haastattelukerroillani kysymyksiä on esitetty vain muutama. Esimerkiksi nyt viimeksi, kun olin haastattelussa yksin, minulta kysyttiin seuraavat kysymykset: "Kauanko miehesi on ollut töissä USA:ssa?" "Missä yrityksessä hän työskentelee?" "Missä kaupungissa hän siellä asuu ja mitä minä tiedän kyseisestä paikasta?" Sitten haastatteleva virkailija loi silmäyksen tuoreeseen vihkitodistukseemme ja totesi, että ai, olettekin menneet aika hiljattain naimisiin. Silloin minä nielaisin ison glumpsauksen. Olin varma, että nyt se todellinen tenttaus sitten alkaa. Tyyliin, kaunko olemme olleet yhdessä, kuinka voin sen todistaa, missä olemme tavanneet jne. Mutta eikö mitä! Virkailija katsoi vihkitodistuksen jälkeen minuun hymyillen ja sanoi: "Congratulations!" Vielä vilkaisut muihin liitteisiin, virkailijalta muutaman rivin naputtelu tietokoneelle ja haastatteluni oli käytännössä katsoen siinä. Viisumi luvattiin viikon, viimeistään kahden sisään saapuvan postitse. Minä päästin ison huokauksen ja lähdin sisäisesti ralĺatellen konsulaatista ulos. Konsulaatissahan nyt ei parane juuri hillua, kun on vartijat ja kaikki!

Meille ja muillekin suomalaistuttavillemme haastattelu on siis ollut lyhyt, eikä millään tavalla piinaava. Vaikka jännittäähän moinen toki. Mutta voi, ensimmäisellä haastattelukerralla edellämme tuli yksi kiinalainen tulkin kanssa. Hänen tapauksensa sitten kesti ja kesti. Ja sinne jäi kiinalainen vielä asioitaan setvimään, kun me jo pääsimme "pälkähästä". Samoin haastateltavina oli tuolloin muitakin ulkomaalaisia ja heidän haastattelusessiot olivat huomattavasti pidempiä kuin meillä.


Eri viisumiluokat ja niiden hinnat


Viisumiluokkia Yhdysvaltoihin onkin sitten vaikka muille jakaa. Samoin jokaisella viisumilla on oma hintansa. Tässä konsulaatin luettelemat viisumiluokat ja niiden hinnat:

Ehkä huomaattekin, että yksi viisumityyppi on hinnaltaan ylitse muiden: Yhdysvaltain kansalaisen kanssa kihlautuneen tai avioituneen viisumi. Ehkäpä ajatus korkeamman hinnan taustalla on, että kyseinen henkilö tulee maahan jäädäkseen ja siitä halutaan ns. rokottaa. Tai kenties tällä korotetulla hinnoittelulla on saatu edes pari epämääräistä naimakauppaa estetyksi, heh heh. No, hintaero ei tietenkään ole valtava, mutta kyseessä on todella iso raha köyhempien maiden ihmisille, joita USA uutena asuinmaana voi houkuttaa kovastikin, vaikka sitten tekemällä tehdyn naimakaupan kautta. 

Ilmaista puuhaa viisumin hankinta ei siis ole. Lisäksi meille Pohjois-Suomesta Helsinkiin, konsulaatin haastatteluun matkaaville tulee tietenkin myös isommat matkakulut ja mahdollisesti myös majoituskuluja, jos haastattelu sattuu olemaan aamuvarhain. Esimerkiksi viime kerralla oli valittavana vain aamuaikoja haastattelulle.
Yhdysvaltain suurlähetystön komeita naapuritaloja. Ja säähän oli taas kuin morsian - goottimorsian.

Sitten se lupaamani varoittava esimerkki:


Varo väärää viisumiluokkaa!


Minulla oli alkuvuodesta työni puolesta mahdollisuus osallistua erääseen tilaisuuteen, jossa esiintyi myös Yhdysvaltain suurlähetystön työntekijä. Hän korosti puheessaan moneen kertaan, että mikäli henkilöllä on epäselvyyttä, minkä viisumiluokan viisumia hänen tulisi tai kannattaisi hakea, niin kannattaa olla ehdottomasti konsulaattiin yhteydessä etukäteen, ennen kuin hakemuksen täyttää. Tapaus koskee erityisesti Yhdysvaltoihin liiketoimintamielessä tulevia yrittäjiä tai Yhdysvaltojen markkinoille pyrkivän suomalaisen yrityksen työntekijöitä. Nimittäin, jos henkilö hakee E-viisumia, joka on kaupankäynti-/sijoittajaviisumi, on viisumiin vaadittavat kriteerit ehdottomasti täytyttävä. Viisumi edellyttää hakijaltaan Yhdysvaltoihin tehtyjä sijoituksia 100 000 dollarin edestä (Summa kannattaa tarkistaa, jos harkitset E-viisumia!). Jos tätä E-viisumia hakee, mutta edellä mainittu sijoituskriteeri tai muu vaadittava seikka ei täytykään, saa henkilö sanktion, eikä hänelle myönnetä turistiviisumia "vahvempaa" viisumia moneen vuoteen! Tämä on kova rangaistus sellaiselle, joka yrittää rantauttaa yritystoimintaansa Yhdysvaltoihin. Niinpä viisumihakemusta ei todellakaan kannata vain roiskaista ja ns. kokeilla kepillä jäätä. Etukäteisselvittely kannattaa!

Edellä mainittuun tapaukseen samainen suurlähetystön työntekijä suositteli juurikin tuota minullekin tuttua B1-viisumia. Sillä on mahdollista käydä yritysneuvotteluja, sopia tapaamisia ja osallistua oman alan tapahtumiin Yhdysvalloissa kuuden kuukauden ajan.

Tämä suurlähetystön työntekijä aloitti muuten puheensa kysymällä yleisöltä, onko paikalla joku, joka osaa USA:n viisumisäädökset. Ainoatakaan kättä yleisöstä ei noussut. Esiintyjä jatkoi: "Juuri näin. En minäkään niitä osaa, vaikka olen työskennellyt viisumiasioiden parissa viimeiset kymmenen vuotta!" Tämä kuvannee enemmän kuin hyvin, millaisesta pykäläviidakosta on kyse. Tulkinnanvaraisuuksiakin varmastikin on!


Se tärkein


Niin ja se tärkein uutinenhan blogini kannalta on se, että minulla on kuin onkin nyt se uusi, aviopuolison viisumi passissani! Jihuu!
Helmikuussa se tuli, kovasti odotettu kirjattu kirje.

Näihin tunnelmiin on hyvä päättää ja sanonkin teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

Jo 250 päivää kotirouvana Kaliforniassa, osa 3

Tämä on kotirouvailua ja ulkomailla asumista käsittelevän postaussarjani kolmas ja viimeinen osa. Ainakin tällä erää. Ennakkovaroituksena, että luvassa on myös huippupitkä postaus. Suomalainen, varo! Voit joutua keittämään kahvit välissä.
Tiesitkö, että Tyyni valtameri on nykyisin nimeltään Tyynimeri? Tyynenmeren näkymiä Highway 1:n varrelta huhtikuussa 2015.


Yhteenvetoa edellisestä


Ennen kuin aloitin kirjoittamaan tätä postaustani, minun piti palata vielä tuohon edelliseen, jotta pääsisin jouhevasti jatkamaan siitä, mihin viime kerralla jäin. Nyt kun luin tekstini uudestaan, ns. uusin silmin, tein itsekseni yhteenvedon, että olen oppinut täällä näköjään kirjoittamaan (blogi), mutta en vielä puhumaan (jenkkiaksentti). :-D Tärkeitä virstanpylväitä molemmat, noin niin kuin ihmisen elämässä ja minulla on niissä näemmä vielä saavutettavaa. ;-)

Ja sitä ruotsin kieltähän ei kannata edes laskea. Paikallisten korvaan kun sekin kuulostaa lähinnä siansaksalle. Mutta sen olin tyystin unohtanut, että olihan siitä ruotsin osaamisesta yhden kerran tosiaan hyötyä täälläkin. Piti nimittäin Ikeassa kysäistä myyjältä erään huonekalun varastotilannetta. Kysyimme toki englanniksi, mutta myyjä totesi oitis, että taidatte olla skandinaaveja, kun osasitte lausua huonekalun ruotsinkielisen nimen niin hyvin. Vastasimme, että joo, Ruotsin naapurimaasta ollaan, mutta ei sitten aloitettu mitään Skandinavia-/ Fenno-Skandinavia-juttuja, eikä Suomi-Ruotsi-suhteista muutenkaan lörpöttelemään. Tai kertomaan, ettei omaa kieltämme itseasiassa edes lasketa skandinaavisiin kieliin, vaan annettiin asian jäädä sille tolalleen.
Heja Sverige!

Mutta hei, sitten tämän kertaisiin aiheisiin. Tällä kertaa kokoan yhteen joitakin muutoksia, joita olen huomannut itsessäni, sekä yritän arvioida, miltä se tulevaisuus mahtaa näyttää.

Alkuosa postauksesta sisältää aika paljon sellaisia naisten turhake- ja hömpötysasioita, joten mieslukijoiden voi olla parempi siirtyä ihan suosiolla ja suoraan jälkimmäiseen, tulevaisuutta arvioivaan osioon. :-)


Muutoksia itse kotirouvassa


1. Rentous


Kalifornialainen rentous on kyllä tarttunut meikäläiseen nopeasti, ainakin mitä tulee meikkaamiseen, laittautumiseen ja pukeutumiseen. Toki nyt ei ole arkena edessä palavereitakaan, joissa pitäisi jäpittää ja olla napit ojossa. Mutta ihan vain vertailukohtana, etten koskaan esimerkiksi lähtisi Oulussa Rotuaarille lenkkareissa. Täällä Sketchersit kuuluvat melkeinpä asuun kuin asuuni ja kyllä, olen mennyt niissä myös ravintolaan! Iiks! Mutta mikäli muistatte, kerroin jo joulukuisessa postauksessani Amerikkalaisia kummajaisia, osa 3, etteivät lenkkarit ja kaulassa roikkuvat helmet yhdistelmänä ole täällä mitenkään kummallinen. Paikalliset vaikutteet ovat imeytyneet jo minuunkin.

Joskus kyllä peiliin vilkaisu ennen ulos lähtemistä kannattaisi. Menin nimittäin viime viikolla joogaan ja vasta paikan päällä huomasin, että kaikki päälläni ja mukanani oleva oli violetin eri sävyissä! Pusero, huppari, kengät, laukku, hikipyyhe, joogamatto ja joogablock (sorry, en tiedä mikä tämän virallinen nimi on suomeksi, kuva alla). No puolustukseksi sen verran, että noita joogavälineitä ei ollut silloin kaupassa kuin yhtä väriä, joten otin ne, mutta kyllä vähän nolotti. Onneksi siellä käy myös yksi nainen, joka on koko-vihreissään kerta toisensa jälkeen. Niin ja sanoihan minua kyllä keväällä yksi lentokenttävirkailijakin Ms. Purpleksi, kun oli taas kaikki yhtä violettia. 
Violetti joogablockini. Palikkana kysyn, että onks tää hei joku joogapalikka suomeksi vai mikä.

Rentoudesta ja eräänlaisesta "eipä sen niin väliä"-fiiliksestä kertoo myös se, että lakkaan kynsiäni nykyään enää todella harvoin, nimimerkillä ennen aina lakoissaan. Ja kynnethän sitä paitsi kasvavat täällä aivan älytöntä vauhtia, että kai niitä lakkoja saisi olla myös jatkuvasti puhdistamassa ja laittamassa uusia. 

Lisäksi olen oppinut myös tekemään pikameikin, jota voisi kyllä rehellisesti ottaen kutsua myös feikkimeikiksi. Feikkimeikki näyttää niin kuin olisit oikeasti meikannut, mutta sen tekemiseen menee aikaa vain 80 sekuntia. Hi hii! Otin ihan kellosta aikaa laittaakseni sen tähän postaukseen mukaan ja kyllä, tuo sisältää myös pikaisen loppuihastelu-/-kauhisteluajan käsipeilistä. Huulikiilto lisätään sitten vasta autossa, kun ukkokulta painaa jo ärhäkkää kaasupoljinta. Että feikkimeikillä täällä kuulkaas enimmäkseen kuljetaan! Kun ei se ole täällä Kaliforniassa niin justiinsa! Ja ukkokultakin tykkää, kun olen nopea lähdöissäni. ;-)


2. Kotirouvan painokäyrä


No sittenhän ennakko-odotuksien kuumimpana perunana oli joillekin seurata, että lihooko täällä, ja sen vuoksi otan sen myös tähän katsaukseeni mukaan. Olenko siis lihonut? En ja kyllä. Muutamien kanssa tuli tosiaan ennen muuttoamme puheeksi myös amerikkalainen, kymmenistä ja taas kymmenistä pikaruokaketjuista tunnettu ruokatarjonta. Pohdintojemme lopputuloksena oli, että kropallani on kaksi vaihtoehtoa: paisua kuin pullataikina tai hurahtaa joogaan tai muuhun vastaavaan ja voida paremmin kuin koskaan aikaisemmin. 

No, tähän mennessä kumpikaan noista ei ole toteutunut, ainakaan radikaalissa mittakaavassa. Loppuvuodesta painoni tippui. Sain ensinnäkin vuosia kropassani majailleet stressihormonitasot laskemaan ja toisekseen oli kerrankin aikaa liikkumiseen. Liikkuminen ei ole koskaan ollut itselleni pakkopullaa. Talvella ja alkuvuodesta olin varmastikin parhaassa fyysisessä kunnossani pitkiin aikoihin, mutta sittenpä tulivat omat Suomi-visiittini ja vieraita myös meille Kalifornian kotiimme, jolloin omat arkirutiinit saivat väistyä ja näin myös liikuntaharrasteet tahtoivat jäädä muiden aktiviteettien jalkoihin. Ja tiedoksenne, että 10 päivän Suomi-visiitti tietää minulle keskimäärin 1,5 - 2 painokiloa lisää, kiitos lentopöhön, Suomi-herkkujen ja äiteen ruokapatojen. ;-)

Mutta se on onni, ettei Kalifornia osavaltiona todellakaan ole mikään takapajula hedelmien, vihannesten ja marjojen tarjonnassa. Löytyy tuoretta ja luomua läpi vuoden, samoin monet ravintolat panostavat näihin teemoihin. Pikaruokiin ei siis todellakaan ole pakko tyytyä.

Mutta sitten, loppukeväästä kohdannut suuri suru toi lisäkiloja, ei voi mitään. Ja valitetttavasti pelkkä Kalifornian aurinko ei niitä suklaalla hankittuja kiloja sulata. Näin ollen amerikkalainen ruoka ei ole minua lihottanut, suru on.  
Ja kyllä, Amerikasta saa myös kalaa. ;-)


3. Shoppailumaniaa?


Shoppailua en tule nykyään harrastaneeksi enää juuri ollenkaan, vaikka täällähän ympärillä olisi ties minkälaista ostosparatiisia houkuttimena. Kun on viiden matkalaukullisen kanssa maailmalle lähtenyt, niin huomaakin, että loppujen lopuksi sitä pärjää melko vähällä. Ja tietenkin tähän on vaikuttanut sekin, että omaa rahaa on nykyään vähemmän käytettävissä ja vaatteiksi riittävät aina ne suht rennot kuteet. Ei tarvitse korkokantakenkää, saati jakkupukuja. Niinpä "tuhlaan" dollareitani sitten ennemmin elämyksiin ja kokemuksiin kuin maalliseen mammonaan. Viime aikaiset ostokseni ovat olleet lähinnä ruokaostoksia ja yksi erä urheiluvaatteita. No joo, ostinhan minä sieltä Havaijilta ne helmet. :-)


4. Puolittuneet tehot


Muistan, kun yhdellä Suomi-visiitilläni ystäväni kertoi osallistuvansa Jari Sarasvuon "Puolita v***tus, tuplaa tulokset" -valmennukseen. Silloin ajattelin ja taisin ystävälleni sanoakin, että minulle Kalifornia on tehnyt saman. Mutta eipä olekaan! Oma v-käyräni kulkee kyllä erittäin lähellä nollaa, eli sen olen enemmänkin kuin puolittanut, mutta sitten tuo tulokset- ja tehokkuusosasto, hmm. Ei, ei täällä kotirouva mitenkään tuplateholla ja tuplatuloksin todellakaan ole toiminut. Joinakin päivinä tulee toki tehopiikkejä ja tulee laitettua hippulat vinkumaan, mutta enimmäkseen on sellaista puoliteholla menoa. Vähän sellainen aito ja oikea vuorotteluvapaameininki, olettaisin. 

Eli kun on päässyt tahtiaan löysäämään, niin tuntuu, että niiden vähäistenkin asioiden tekeminen saa monesti odottaa. Joskus talvella oikein mietinkin, että miten ihmeessä sitä on töissä käydessään voinut ehtiä saman päivän aikana vaikkapa käydä ruokakaupassa ja/tai pestä pyykkiäkin. No, venyihän ne työpäivät ennen vapaalle jääntiä useinkin turhan pitkiksi, että illat olivat aika lyhyitä. Ja täällä taas ruokakauppakäynti ei edelleenkään ole minulle mikään 'suit sait' -juttu. Tyyliin piipahdanpa. 

Muistan, kuinka ensimmäisellä viikolla vuosi sitten menin ruokakauppaan ja käytin kokonaiset kaksi tuntia lukien pelkästään purkkien nimiä ja tuoteselosteita, niin ruoka- kuin vitamiinihyllyilläkin. Kyllähän se aika toivottomalle lähtökohdalle silloin tuntui, löytää siitä tuntemattomasta sekamelskasta itselleen uudet päivittäiset luottotuotteet. Siitä on onneksi jo aika pitkä askel päästy eteenpäin. Ja on amerikkalaisissa ruokakauppakäynneissä vielä muitakin hidastavia tekijöitä, mutta niistä toisella kertaa lisää.
Kuva vuoden takaa, 1.7.2014. Tästä se urakkani amerikkalaiseen ruokakauppaan tutustumisessa alkoi.

Niin ja kirjojakin minun piti lukea, kun nyt sitä aikaa kerran on. Muistan, kun ostin vielä oikein lentokentältä parit pokkarit raahattavaksi käsimatkatavararoihin. Mutta pah! Vielä ei ole aikaa kirjojen luvulle liiennyt. Uskomatonta, mutta totta. Lukuhommat ovat rajoittuneet lähinnä suomenkielisten naistenlehtien satunnaisiin lukukertoihin uima-altaalla. Myös niitä olen tuonut Suomesta, ei niitä täältä tietenkään saa. Hauska juttu muuten, että kesänä 2014 ostettu ja luettu naistenlehti on kuin uusi, kun sen avaa taas marraskuussa. Ja sama homma, kun sen avaa taas helmikuussa 2015. Uusia tarinoita taas kaikki! :-)

5. Sääherkkyys

Kalifornian säähän nyt on melko lailla tätä yhtä aurinkoa, mistä en todellakaan valita. Myöskään niistä harvoista vesisateista en ole täällä valittanut kertaakaan ja olen alkanut niitä suorastaan kaipaamaan. Luonto virkistyisi, saisi kenties hetkeksi taas vihreää väriäänkin takaisin, kun iso osa maisemista on palanut keltaiselle karrelle kuivuudestaan. Ja ilmakin puhdistuisi. 
Etualalla kuivuuden tekemät tepposet.

Mutta lämpötilan suhteen kotirouvan tuntosarvet ovat kyllä jo tässä ajassa herkistyneet. Jos nyt on yhtäkkiä ainoastaan +20 Celsius-asteen päivä, sitä tahtoo pitää jo tosi viileänä päivänä. Hitsit vieköön, sehän olisi Suomessa jo kiljumisen ja kirmaamisen arvoinen kesäpäivä! Myös suomalaislapset ovat kuulema täällä valitelleet viileää, jos aamupäivällä puistossa onkin ollut vain +27 astetta! OMG, mihinköhän tämäkin vielä johtaa... 

Lisäksi on ollut jännä huomata, että täällä päivän kuumin aika on usein vasta klo 17 aikaan ja tämä näkyy alla olevan kuvan käppyrässäkin. Suomalaisena kesäpäivänä kuumin hetki taitaa olla yleensä siinä iltapäiväkahvien eli n. klo 14 aikaan. 


Piilaaksolaista perussettiä kesä-heinäkuun vaihteessa. Tämän vuoksi täällä ei tarvitse aurinkoa myöskään ahnehtia, kun se melko suurella todennäköisyydellä paistaa vielä huomennakin. Kuvakaappaus otettu klo 13 aikaan.

Huh, olipas niitä muutoksia tullutkin ja joidenkin ennakko-odotusten läpikäynnissä kirjoitettavaa kerrakseen. Seuraavaksi sitten arvioiva katse tulevaisuuteen. 



Miltä lähitulevaisuus näyttää?



Alamäkeä odotellessa, heh heh. Suomalaiset ystäväni, jotka ovat itse asuneet ulkomailla, ovat nimittäin kertoneet tai paremminkin varoitelleet, että jossakin vaiheessa tulee se alamäkivaihe, kauhea koti-ikävä, Suomi-kaipuu jne. Osa on kertonut, että vaihe koittaa 3 - 6 kk päästä muutosta. Toisten mielestä se tulee vasta puolen vuoden jälkeen. Nämä ystävät ovat asuneet kuka missäkin, osa Romaniassa, osa Yhdysvalloissa Dallasissa tai Pittsburghissa. 

No, itselleni tuota kauheaa ikävän vaihetta ei vielä ole tullut. Totta kai sitä kaipaa perhettä, läheisiä ystäviä, tuttuja kotikulmia ja sitä, että löydät ja saat lähiruokakaupastasi just sitä mitä tulit hakemaankin. Siitä tutusta hyllyn kohdasta. Mutta vielä olen kaipuuni kanssa pärjännyt. Nyt siis odotan olevan pahempia aikoja edessä, että milloin se jysähtää. Milloin kuherruskuukausi Kalifornian kanssa loppuu? Vai onko se jo loppunut, mutta olen päässyt varsin vähillä oireilla sen ohitse?

Olen kyllä huomannut, että joillakin tänne muuttaneilla tuo kuherruskuukausi on ollut melko lyhyt. Aika nopeasti on menty valitusvirren puolelle ja sen näkee jo henkilöiden naamasta. Esimerkiksi zumbatuntien alussa olen tätä asiaa tarkkaillut. Ja tottahan se on. Ei Piilaaksoon tai ylipäätään ulkomaille muuttaminen yksinkertaisesti vain sovi kaikille, sehän selvää. Siihen vaikuttaa hirvittävän moni asia ja jokaisen tapaus on erilainen. Niinpä osa muuttaa jo suunniteltua aikaisemmin takaisin kotimaahansa. Ja eihän tässä vielä tiedä, kuinka meidänkin jatko täällä menee. 

Eli mitäs sitten, kun ensimmäinen vuosi on ns. pulkassa? Jäämmekö tänne pidemmäksi aikaa vai palaammeko Suomeen? Siinäpä vasta kysymys. Kun omaa vuorotteluvapaatani oli jäljellä enää 5 kk, tuli ensimmäistä kertaa edes mieleeni, että mitäs sen jälkeen sitten tapahtuu? Palatako Suomeen vai jäädäkö tänne? Ennen tuota 5 kk rajapyykkiä ei ajatus ollut kertaakaan lyhyitä vilahduksia lukuunottamatta käynyt edes mielessäni. Vastausta kysymykseen ei ole vielä tiedossa, joten siinä suhteessa tulevaisuus on edelleen avoin. Katsotaanhan nyt, miten tämän asuntoasiammekin kanssa tässä käy. Vuokraneuvottelumme ovat edelleen(!) kesken. (Kiukun pihinää.)
Tällä hetkellä tulevaisuutemme on yhdenlainen "mystery spot". 

Mutta palatakseni vielä tuohon kaipuuseen. Toki itselleni ensiapua on voinut antaa se, että olen käynyt tänä aikana visiiteillä Suomessa. Kuitenkin joka kerta lähtö ihan kummasta tahansa maasta, Suomesta tai Amerikasta, tuntuu jollain tavalla raastavalta. Jättää se elämä siellä ainakin hetkeksi taakseen ja kuitenkin toisaalta, ainakin vielä tällä hetkellä kummassakin maassa on ollut hyvä olla. Myös tänne Amerikkaan on alkanut syntyä ne omat ympyrät ja kuvionsa. Mutta Suomi on aina Suomi ja sillä on paikka tuossa vasemmalla puolen rintakehääni aina. Olen suomalainen, enkä usko, enkä varsinkaan halua, että suomalaisuus koskaan lähtee minusta. Siitä aion pitää kiinni! 

Ja loppujen lopuksi, asuipa siellä tai täällä, niin kotihan syntyy kai kuitenkin siitä, missä se rakkain tai rakkaimmat ihmiset ovat. Tämän määritelmän mukaan monilla meillä ulkosuomalaisilla on kaksi kotia, toinen Suomessa ja toinen ulkomailla. Niin sen ainakin itse koen.

Näihin ajatuksiin päätän 3-osaisen raporttini täältä tähän ja sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

maanantai 29. kesäkuuta 2015

Jo 250 päivää kotirouvana Kaliforniassa, osa 2

Tällä kertaa jatkan postauksessani kuluneen vuoden puntarointia, millaisia huomioita olen täällä ulkomailla tehnyt ja keskityn pohtimaan niitä eteen tulleiden yllätyksien kautta. Yllätyksiä on ollut niin hyviä, pahoja kuin hiukan rumiakin.

Kaliforniaa tämäkin. Santa Cruzin vuoristomaisemia.


Hyvät


Vaikken paljoa päivittäin englannin kieltä käytäkään, niin jotakin yllättävää kuitenkin tapahtui. Nimittäin ruotsin(!) kieli alkoi jossakin vaiheessa pulpahdella mieleeni. Sen verran kielilokerikkoa on korvieni välissä nähtävästi rassattu, että jo täysin unohdetuiksi luulemani opit ja sanasto alkoivat palailla mieleen. Ja mitä minä sillä ruotsin kielellä täällä teen? No en yhtikäs mitään! Siinäpä se. Niin ja jos minulta olisi kysytty, olisin toivonut ennemminkin ranskan kielen taitojeni kaivautumista pölykerroksistaan, mutta eipä minulta tietenkään kysytty. Siellä ne harmaiksikin väitetyt aivosolut poukkoilevat ihan omaan tahtiinsa, minulta lupia tai suuntaa kyselemättä. 


Ja jos joku oletti, että oma englannin kielen lausumiseni saisi hyvinkin nopeasti jenkkiaksentin, niin oli väärässä. Iso osa niistä, joiden kanssa minä täällä englantia puhun, ovat myös muualta muuttaneita. Tullista tulleita, kuten Oulussa sanottaisiin. Niinpä heilläkin on oma, jenkkiaksentista poikkeava tapansa puhua. Muistan yhden hyvän esimerkin tästä, kuinka minun piti ihan tietoisesti keskittyä, jotta lausuin ravintolassa tarjoilijalle sanan 'water' amerikkalaisittain, enkä brittienglannilla. Amerikkalainen kun lausuu kyseisen sanan t-kirjaimen d:nä, britti ei. Kokeilepas itse lausua tuo sana. Kumpiko tapa sinulle luonnostaan tulee? :-)

Myös oman kirjoitustaidon löytyminen tämän blogin kautta on positiivisesti yllättänyt ja tietenkin myös postauksista saamani kannustavat palautteet. Ja hei, olenkos muistanutkaan aikaisemmin edes kehaista, kuinka pääsin mainintana jopa Suomi-Amerikka Yhdistyksen Suomi-USA -lehteenkin, kiitos 50 State Puzzle -bloggaaja ja Amerikka-aktiivi Ullan! :-) Olihan se hieno hetki!

Aikaisemminhan en ole tullut kirjoittaneeksi juuri projektiraportteja kummempaa, mutta nähtävästi niihin runoilu on antanut kirjoittamiseen hyvää pohjakoulutusta, heh heh. Noh, kyllä niihin ihan tiukkaa asiaa piti kirjoittaa, jos aikuisten oikeasti puhutaan. Mutta olen siis saanut blogistani täällä itselleni uuden, luovan ja yllättävän harrastuksen.

Sitten mainitsen vielä yhden jutun, jota on ollut mahtavaa seurata. Nimittäin suomalaisten ystäväperheiden lasten kielitaidon kehittyminen. Vaikkei lapsi osaisi vielä edes kirjoittaa tai lukea, niin sieltäpä vain alkaa puistossa palloa pelatessa tulla englanninkielisiä lyhyitä lauseita, joissa verbi voi olla tilanteeseen sopien imperfektimuotoonsa taivutettuna! Tai kun uima-altaassa kelluu ötökkä, se pelastetaan kuiville toisen "tullista tulleen" lapsukaisen kanssa ja yhteisenä kielenä onkin simsalabim, englanti. Onhan se melkeinpä käsittämätöntä! Lapset kielikylpevät siis puolihuomaamattaan ja tästä ex-kollegani minulle kertoikin muistellessaan omia ulkomaanvuosiaan. Nyt olen päässyt itse toteamaan saman pienen kieli-ihmeen. 

Amerikkalainen kukka sanoo: "Ai niid wodö."


Jos edelliset olivat niitä mukavia yllätyksiä, niin vastapainoksi sitten niitä vähemmän mukavia.



Pahat


Etukäteen manailin, että voi kauhea sitä paperibyrokratian määrää, mikä vuorotteluvapaasta ja ulkomaille muuttamisesta tuleekaan, mutta jopa Suomen verokarhun kanssa olen saanut asiat sujumaan. Yksi isoimpia pettymyksiä on kuitenkin ollut Suomen Posti. Pitkän pennin olen maksanut postieni tänne kääntämisestä ja "parhaimmillaan" Suomesta lähetetty tärkeä kirje on tullut kolme viikkoa päiväyksestään perille! Onneksi ei ollut lasku. 


Myös ukkokullan posteja jäi alkuun useita kertoja Suomeen, joten kauhean luottavainen olo tuohon palveluun ei ole ollut koko tänä aikana. Kolmantena kelpo esimerkkinä oli Suomesta tänne lähetetty onnittelukortti. Ensimmäisen luokan postimerkillä ja priority-tarralla varustettuna kortti saapui tasan 2 kk postileimasta! Postipoika on kyllä tainnut kulkea maisemareitin kautta!

Postipojan kulkureittejä?

Sitten vielä lyhyesti yksi asia, joka taitaa kuulua rumien kategoriaan.

Rumat


Tämä liittyy harmillisesti blogiini. Olen saanut siitä tosiaan mukavia palautteita, amerikkalaisen isot kiitokset niistä. Mutta mutta. Blogini lienee ollut niinkin hyvä, että eräs kirjoittelija on tainnut tekstejäni pariin otteeseen vähän plagioidakin ja oikein useamman rivin verran. Kyllä sitä oman tekstinsä helposti tunnistaa, sanamuotoineen kaikkineen, joten olisipa ollut kiva ja kai ihan korrektiakin, jos alkuperäinen lähde eli Ribs & Coke -blogi olisi tuossa tekstissä mainittu. Mutta tämä ilmeisesti on tällaisen julkikirjoittamisen lieveilmiöitä, joilta ei voi välttyä ja joiden kanssa pitää vain elää.

Periksi ei anneta eli uutta nuppua kehiin vaan!

Mutta hei, jotta ei jäisi tämän postauksen päätteeksi paha maku suuhun, niin lopuksi vielä tällainen kahvintuoksuinen loppukevennys:


Kahvikevennys


Kun puoli vuotta kotirouvailua paukahti mittariin jo jokin aika sitten, niin aika tarkalleen samoilla hetkillä huushollissamme oli keitetty kahvit 200 kertaa. OMG, 200! Tiedän kahvinkeittomäärän siitä, että uuteen kotiimme ostetun kahvinkeittimen myötä hankittiin myös 200 kappaleen suodatinpussipaketti. Paketti tyhjeni aika lailla päivälleen silloin, kun puoli vuotta kotirouvailua tuli täyteen. :-) 


Onhan se aikamoinen määrä ottaen huomioon, ettei ukkokulta edes juo kahvia ja aika paljon on oltu kotoa poiskin, esimerkiksi viikonloppureissuillamme. Mutta me suomalaisethan olemmekin kahvinjuojakansaa, eikä se tapa näköjään jää Suomen rajojen sisäpuolelle, vaan kulkee mukana maailman ääriin. 
Kahvimitta ja amerikkalainen, ns. Basket Style -suodatinpussi.

Jatkan siis tästä tätä eloamme eteenpäin 400 kahvipannullisen vuosivauhtia. Ensi postauksessa luvassa kotirouvailua ja ulkomaille muuttamista käsittelevän postaussarjani viimeinen osa. Siinä katsaus itsessäni tapahtuneisiin muutoksiin sekä tulevaisuuden näkymiä. Siihen asti sanon jälleen hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

perjantai 26. kesäkuuta 2015

Jo 250 päivää kotirouvana Kaliforniassa, osa 1

Päivälleen vuosi sitten, 26. kesäkuuta San Franciscon lentokentän kiitorataan iskivät erään lentokoneen renkaat. Tuossa koneessa istuimme ukkokultani ja minä, passeissamme tuoreet Yhdysvaltain viisumit. Samaisena päivänä ukkokullastani tuli mamu, minusta muutama kuukausi myöhemmin.

Tänään on siis vuosipäivä ja sen kunniaksi ajattelin hiukan koota muutamia ajatuksiani, joita matkan varrella on mieleni päällä liikkunut ja mitä ajattelen joistakin asioista juuri tänään, kun taaksepäin vuoden verran kenties hiukan vauhdikastakin elämääni katselen. Valtaosan tuosta vuodesta olen ollut siis kotirouvana täällä Piilaaksossa. Lisäksi niin itselläni, kuin myös ystävilläni ja tuttavillani oli tiettyjä ennakko-odotuksia siitä, mitä vuosi toisi tullessaan. Nostan niistäkin muutamia esiin tässä kotirouvailua ja ulkomaille muuttamista käsittelevässä postausten sarjassa, osat 1, 2 ja 3.




Elämä viidessä matkalaukullisessa


Muuttokuormamme käsitti viisi matkalaukkua, yhteispainoltaan reilut 100 kg. Mielestäni se on aika vähän ottaen huomioon, että kyseessä on kahden ihmisen muutto mantereelta toiselle, toiselle puolelle maapalloa. Tosin olimmehan lähteneet katsomaan elämää täällä aluksi vuodeksi ja tehdä vasta sen jälkeen suunnitelman jatkosta. Mutta vain viisi matkalaukullista tavaraa. Niinpä täällä Kaliforniassa noiden viiden matkalaukullisen ympärille on kaikki nyhjätty pystyyn tyhjästä. Uusi koti, uudet rutiinit, uudet harrastukset, uusi sosiaalinen verkosto. Uusi identiteetti. Näistä jokaisen kehittäminen jatkuu edelleen, eikä vähiten tuon viimeisen.

Mitä Sinä pakkaisit uuteen elämääsi mukaan, jos tilaa olisi 2,5 matkalaukullista?


Ajan kuluminen


Yksi ennakko-odotuksista liittyi aikaan. En etukäteen osannut arvata, kuinka ajan kuluminen vuorotteluvapaalla, kotirouvana ja uudessa kulttuurissa, kaukana kaikesta siitä vanhasta tutusta tulisi menemään. Joko se hurahtaisi kuin siivillä kaiken uuden keskellä tai sitten se alkaisi entiselle työorientoituneelle, "kalenteri täynnä"-tyypille matelemaan.

Aika on kuitenkin mennyt hurjempaa vauhtia kuin oletinkaan. Yhtenä lisätekijänä ajan hurahtamiseen on varmastikin ollut se, että alkuvuodesta meillä kävi mukavasti vieraita Suomesta. Laskeskelin, että tammi-huhtikuun aikana meillä vieraili neljät eri vieraat ja he majoittuivat meillä tuon 4 kk aikana yhteensä 7 - 8 viikon ajan. Sehän on melkein puolet ajasta, mutta hei, koska matka tänne on pitkä, myös vieraat majoittuvat usein pidemmäksi aikaa kuin vain yhdeksi tai kahdeksi yöksi. 


Eli melkoista majataloakin tässä on kotirouva ja ukkokultansa saaneet pyörittää. Mutta e-hei, ei syytä huoleen. Vielä ei ole mitta täyttynyt vieraista ja seuraavia vieraspäivämääriä tässä parhaillaan odotellaankin lukittuvaksi. Jee!

Ajalla tuntuu olevan siivet. Myös kosteus- ja varsinkin lämpötilaviisarilla tuppaa olemaan "nupit kaakossa".

Oravanpyörästä toiseen ;-)


Olenko katunut muuttoamme ja isoa elämänmuutosta? En päivääkään. Paitsi silloin, kun sain koskettavan suruviestin Suomesta. Sinä ainoana päivänä manasin Kalifornian maantieteellisen sijainnin alimpaan mahdolliseen paikkaan! Erityisesti silloin matka Suomeen, tuo reilut 10 000 kilometriä, tuntui entistäkin pidemmälle ja raskaalle. Mutta eipä siitä tässä sen enempää.


Muutoin en ole päivääkään katunut muuttoamme ja omasta oravanpyörästäni poishyppäämistä. Tykkäsin työstäni kuin hullu puurosta, mutta kun kuormitusta tulee useampi vuosi putkeen aivan liikaa ja pitkään jatkunut stressi alkoi aiheuttaa jo vakavampia fyysisiä sairastelujakin, niin eipä työstään enää nauttinutkaan yhtä lailla. Tuosta oravanpyörästä ainakin hetkellisesti poishyppääminen on tehnyt enemmän kuin terää ja alkuosa vuorotteluvapaastani ja kotirouvailuajastani onkin mennyt ihan vain omien voimavarojeni lataamiseen. 

Mutta täällähän on sitten katsokaas tämä oma oravanpyöränsä. Joidenkin Suomi-vieraidemme kanssa olemme nimittäin vitsailleet "kalifornialaisesta oravanpyörästä", jonka rattaissa nyt pyörimme. Täällä kun täytyy alati kiihtyvällä tahdilla grillata, hypätä uima-altaaseen, loikoilla ulkoilmaporealtaassa, kylpeä auringon syleilyssä, ajaa muskeliautoilla ja ihailla maisemia, niin onhan se rankkaa. ;-)

Kalifornialainen orava katselee oman oravanpyöränsä maisemia. :-)


Kiitos hyvistä vinkeistä


Meni melko pitkään ennen kuin aloin puhutella itseäni ulkosuomalaisena ja että sen edes jollain tapaa myös sisäisti. En lukenut ulkosuomalaisuudesta minkäänlaista kirjallisuutta etukäteen, enkä ole lukenut tähän päivään mennessä, ellei parin blogin nykyistä seuraamista lasketa mukaan. Etukäteen perehtyminen olisi kenties voinut kannattaakin, tai sitten ei. Mene ja tiedä. Toisaalta olen saanut täällä jo asuvilta suomalaisystäviltämme arvokkaita vinkkejä uuteen asuinympäristöön asettumisessa.

Kun esimerkiksi puhuimme siitä, että olemme tulleet tänne nyt aluksi vuodeksi ja sitten katsotaan mitä tapahtuu, niin yksi saamani erinomainen vinkki oli, että kyllä se tahtoo viedä kokonaisen vuoden, että pääsee käsiksi paikalliseen elämään ja alkaa ehkä pikku hiljaa tottumaan, tai olla tottumatta, uusiin kuvioihin. Varaudu siis kokonaiseen vuoteen, oli neuvona. Ja eihän totuttautuminen tietenkään ole mikään jonakin päivänä x kuin seinään päättyvä prosessi, tyyliin 'nyt olen valmis'. Totuttautuminen ei lopu varmasti koskaan, mutta isoimpien nyppylöiden uskoisin olevan ensimmäisen vuoden jälkeen ylitetty.

Toinen tärkeä vinkki oli, että ensimmäinen vuosi voi olla myös parisuhteelle rankka kokemus. Ensinnäkin tuttu ja totuttu asetelma (molemmat töissä --> vain toinen 
töissä) muuttuu. Lisäksi kaikki ja korostan, että todellakin aivan kaikki parisuhteen ympärillä muuttuu: kieli, kulttuuri, ihmiset, koti jne. Ei myöskään ole sitä vanhaa tuttua ja turvallista tukiverkostoa lähellä, vaan erinäisten yhteyksien päässä ja oman lisähaasteensa tuo vielä se, että tukiverkosto Suomessa elää täysin päinvastaisessa päivärytmissä kuin itse täällä rapakon takana. Kaikkeen ei siis voi etukäteen edes varautua, oli lukenut kirjoja eli ei, eikä suinkaan ole kaikkien kohdalla itsestäänselvää, että siihen uuteen ympäristöönsä tuosta vain sormia napsauttamalla sujahtaa ja sopeutuu.

Ystävien ja tuttavien katsellessa ja kuunnellessa lyhyitä pilkahduksia elämästämme täällä, voi ehkäpä osa heistä saada kuvan, että elo täällä on yhtä lomailua. Ja eihän se sitä tietenkään ole. Lainaankin tähän loppuun onnellisuudesta kirjoittavan Tommy Hellstenin sanoja:

"Vaikka muuttaisin Karibian hiekkarannalle, vähitellen arki tulisi sinnekin."

Se on mielestäni aika osuvasti sanottu. 
Ei ihan Karibiaa, mutta Havaijia.

Loppupohdinnat


No mutta, tulikos tästä postauksestani nyt vähän raskassoutuinen ja synkkä? Tarkoitukseni oli kyllä käsitellä kotirouvailuani ja Amerikkaan muuttoamme jokseenkin kepeämmin, mutta nuo ajatukset tähän nyt ensihätään pulpahtivat. Enkä minä oikein päässyt vielä edes niitä omia tai muiden ennakko-odotuksiakaan juuri ruotimaan, höh! Samasta teemasta täytyy siis jatkaa ensi postauksessanikin.

Ai, että mitenkäs se meidän oma sopeutumisemme? Monista karikoista huolimatta, oma sopeutumisemme on sujunut tähän asti hyvin. Ja jos tuota ukkokultaani katselen, niin sehän ui täällä kuin kala vedessä. Näistä iloiten sanon teille jälleen hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!