+/– 9 kuukauden matkustuskaranteeni on ohitse

Aika on laukannut niin, että kymmenen vuotta voimassa olevat Yhdysvaltain pysyvät asumisoikeuslupamme eli Green Cardit olivat menossa nyt syyskuussa 2026 vanhoiksi. Olemme siis olleet jo kymmenen vuotta pysyvinä asukkeina tässä maassa, ja sitä ennen toki jo pari vuotta viisumilla, eli voin vain kysyä, että mihin tämä aika oikein menee! Edessämme oli siis näiden vihreiden korttien uusimisprosessi. Muutoin olisimme jatkossa maassa laittomasti emmekä pääsisi ulkomailta enää takaisin Yhdysvaltoihin.

Pykälien mukaan olisimme voineet aloittaa uusien korttien anomisprosessin jo maaliskuussa eli kuusi kuukautta ennen nykyisen kortin vanhentumista. Uutta asumisoikeuslupaa hakiessa saa lomakkeen, joka pidentää nykyisen luvan (eli siis vanhan vihreän kortin) voimassaoloaikaa peräti kolmella vuodella. Käytäntö kielii siitä, että uusimisprosessit kestävät tässä maassa kauan, mistä postauksessani myöhemmin lisää. Mutta vaikka tuon pidennyslomakkeen saa ja sen turvin voisi periaatteessa matkustaa myös maan rajojen ulkopuolelle ja palata takaisin, niin paino on todellakin sanalla periaatteessa. Nimittäin, jos uusi lupa ja kortti satutaan myöntämään sillä aikaa, kun olet ulkomailla, niin lyhyesti kerrottuna sitten olet isoissa ongelmissa. Tämän vuoksi emme halunneet anoa uutta korttia ja samalla ottaa isoa riskiä ennen kesämatkaamme Suomeen. Sen sijaan teimme uusimishakemuksen heti, kun minäkin olin palannut takaisin Yhdysvaltoihin.

Taustaa

Suomalaiset ystävämme olivat uusineet omat vihreät korttinsa viime talvena, ja heillä prosessi oli kestänyt yhdeksän kuukautta. Ja koska nykyinen hallinto on mm. vähentänyt virkailijoita valtion virastoista, olimme varautuneet, että omakin prosessimme kestäisi saman yhdeksän kuukautta, ellei jopa enemmän. Toisaalta, saattaisihan se olla myös hiukan alle yhdeksän kuukautta, jos hyvä tuuri kävisi. Niinpä olimme henkisesti varautuneet, että emme pysty tästä alkusyksystä lähtien matkustamaan ulkomaille +/- yhdeksään kuukauteen. 

Viralliset käsittelyajat

Kun jätimme hakemuksemme netissä, antoivat USA:n maahanmuuttoviraston nettisivut osviittaa koko prosessin etenemisen aikataulusta (kuvan alla suomeksi):

Eli vanhan kortin pidennyslomake pitäisi putkahtaa 2 - 4 viikossa, uusien biometristen tunnisteiden otto tapahtuisi 1 - 2 kuukautta hakemuksen jättämisestä, ja uusi kortti jatketun asumisoikeuden merkiksi myönnettäisiin 6 - 10 kuukaudessa. Eli ennakkoarvioitu aika uuden kortin saapumisesta voisi hyvinkin olla myös yhdeksää kuukautta pidempi. 

Suomessa tulimme kesällä kertoneeksi monille ystäville ja sukulaisille tästä tulevasta matkustuskaranteenistamme ulkomaille. Eikä siinä mitään, jos vaikka tuon kymmenenkin kuukautta pitäisi olla lomailematta ulkomailla, sillä USA:n rajojen sisäpuolella on edelleen niin valtavasti nähtävää, mutta tulisipa Suomessa sitten häät tai yllättävät hautajaiset, emme pystyisi niihin tämän pitkän jakson aikana osallistumaan. Ja jos joitakin lisähidasteita vielä sattuisi, niin siinäpä jäisi sitten ensi kesän Suomi-visiittikin pahimmassa tapauksessa välistä.

Kuinka kaikki eteni meidän kohdallamme?

Täytimme nettianomuksemme heinäkuun lopussa lauantaina, ja maksoimme samalla hakemusmaksun 415 dollaria/henkilö. Yllättäen vain muutama päivä myöhemmin meille saapuivat jo vanhojen korttiemme voimassaolon pidennysdokumentit (vesileimoin varustetut viralliset kirjeet), vaikka viraston aikataulutuksen mukaan siihen piti mennä yhdestä kahteen kuukautta. Tässä vaiheessa totesimme, että no tämähän alkoi joutuisasti, mutta parempi olla nuolaisematta vielä yhtään tippaa.

Seuraavaksi tuli lisää yllätyksiä. Myös uusien biometristen tunnisteiden eli sormenjälkien ja valokuvan ottamisesta tuli kutsukirje kotiin parissa viikossa. Meille oli varattu biometristen ottoaika 3,5 viikkoa anomuksen jättämisestä eli tämäkin tapahtui annettua aikatauluennustetta nopeammin. 

Meidän aikamme biometristen tunnisteiden ottoon olivat klo 8.00. Virasto sijaitsi meiltä kotoa noin 30 km päässä ja ajoaika sinne kesti aamuruuhkaa vastaan onneksi vain noin 25 minuuttia. Saavuimme viraston parkkipaikalle klo 7.45. Viraston oven eteen alkoi jo muodostua jono, joten menimme jonon jatkeeksi. Meitä ennen jonossa oli kaksi pariskuntaa, ja kohta takanamme luikerteli jo pitkä jono. Ensimmäinen virkailija tuli ulos tarkistamaan jonottajat yksitellen, että kaikilla oli tarvittavat dokumentit. Mukana piti olla henkilöllisyystodistus sekä postitse tullut kutsukirje. Ilman sovittua aikaa virastoon ei siis päässyt edes sisälle. 

Viraston virallinen aukeamisaika oli klo 8, mutta ensimmäinen pariskunta otettiin sisään jo klo 7.50. Me pääsimme sisään alle kymmenessä minuutissa. Sisällä odottivat läpivalaisulaitteet. Minun kohdallani jostain syystä laite piippasikin, mutta oletan, ettei minua tarkistettu kopeloimalla sen tarkemmin, sillä turvatarkastusta suoritti ainoastaan kaksi miestä. Toki tämän lisäksi käsilaukkuni sisältö katsottiin läpi. Seuraavaksi jonotimme vastaanottoluukulle, missä nainen teki tarvittavat sisäänkirjautumiset ja tulosti jokaiselle oikeanlaiset lomakkeet vietäväksi biometristen tunnisteiden ottajalle.

Tunnisteiden ottajia oli paikalla vain yksi, joten onni oli, että olimme olleet jonossa hyvissä ajoin. Kun odotimme vuoroamme, laskin nimittäin, että kanssamme samaan aikaikkunaan oli kutsuttu noin 60 asiakasta. Valtava odotustila alkoi täyttyä. Huomasin myös, että meidän lisäksemme tuossa 60 henkilössä oli vain neljä muuta valkoihoista. Porukka kuvasti siis mainiosti Piilaaksoon muuttavia ja jo muuttaneita ihmisiä. (Muistutuksena, että Piilaakson isoin väestöryhmä on aasialaiset.) 

Molemmilta meiltä tarvitsi sormenjälkiä ottaa vain kahdesta sormesta. Nähtävästi järjestelmässä olevat olivat sen verran yhdenmukaiset, ettei kaikkia kymmentä sormea tarvinnut jäljentää uudestaan. Virkailija oikein nauroi minulle, että It's your lucky day, kun vain kahdella sormenjäljellä selvittiin. Mutta onni se oli hänellekin, sillä se vähensi toki myös hänen työtään. Homma hoitui rivakasti ja olimme virastosta ulkona noin klo 8.30. Paluumatkalla "pääsimme" mukaan laakson ruuhkiin ja matka moottoritietä pitkin samaa reittiä, kun tulimme, kesti nyt hiukan yli tunnin. 

Kilahtevat viestit

Samana aamupäivänä saimme molemmat maahanmuuttovirastolta kaksi erillistä notifikaatiota sähköpostiin, että hakuprosessiimme oli tehty joitakin toimenpiteitä. Ajattelimme, että järjestelmään oli vain päivittynyt, että biometriset on onnistuneesti otettu ja jääkää odottamaan jatkoa. Kun sitten saman päivän iltana olimme kotona ruokailemassa, kilahti meille vielä kolmas viesti. Tällä kertaa ukkokulta kirjautui järjestelmään katsoakseen, mitä nämä jatkuvat viestit nyt oikein tarkoittivat. Viimeinen notifikaatio tulikin siitä, että anomuksemme olivat jo hyväksytyt ja uudet korttimme laitettu tilaukseen!

Emme olleet uskoa silmiämme. Sanoinkin, että en usko tätä ennen kuin uusi kortti on minulla kädessäni. Ja viime viikolla se oli uskottava. Posti toimitti uudet 10 vuoden vihreät kortit kotiin, jihuu!

Vihreät kortit saapuivat kotiin vakuutetuissa kirjeissä, joissa oli myös seuranta. 

Olihan tämä aivan käsittämättömän nopeaa toimintaa! Joskus tämän valtavan maan virastot voivat siis yllättää näinkin päin. Meillä meni ainoastaan 33 päivää hakemuksen jättämisestä siihen, että uuden kortin sai sujauttaa lompakkoon. Yksi ystävämme tuumasi, että lieköhän kohdallemme osui tämän maan ennätys tässä asiassa!

Viikonloppuna skoolasimme uusille korteille. Oli syytä juhlaan.

Ja mikä olikaan parempi tapa juhlistaa tätä supernopeasti hoitunutta korttiamme kuin varata ensi vuoden puolelle ukkokullan synttärimatka ihan ulkomaille asti. Tämä syksy on nimittäin ripoteltu pieniä reissuja Yhdysvalloissa juurikin tämän oletetun matkustuskaranteenimme vuoksi. 

Eli hei, kaikki te ystävät, joille keväällä ja kesällä kerroimme pitkästä matkustuskaranteenistamme, voitte unohtaa ne puheet, hahah. Karanteenimme onkin loppunut jo.

Tällaisia touhuja tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa! 

Suomessa kesällä 2026, osa 3

Nyt seuraa vielä kolmas ja viimeinen postaus kesän 2026 Suomi-kokemuksistani.

Hieno tuplasateenkaari Oulussa, joskin ulommainen näkyy tässä melko himmeänä.

Aiemmissa kesäpostauksissani olin jo kertonut, kuinka janoan Suomesta tapaamisten lisäksi niin saunomista, hiljaisuutta kuin suomalaista hyvää ruokaa, mutta näiden lisäksi Suomessa minusta tulee joka kerta leikkisästi sanoen myös:

Uutisaddikti

Suomessa janoan katsoa joka päivä tv-uutisia ja jopa usealta eri kanavalta. Yhtenä syynä tähän on se, että omat alueelliset tv-uutisemme täällä tahtovat olla vähän höpönpöppöötä, missä kansalliset ja kansainväliset asiat saavat hyvin ohuen siivun ajasta, jos sitäkään. Ja tämän vuoksi saan etsiä näitä uutisia useammasta eri mediasta. Suomessa kansainväliset uutiset tarjoillaan tv:ssä kattavammin ja helpommin. 

Tänä kesänä tein Suomessa taas sen saman huomion, jonka olen tainnut tehdä jo useana kesänä, mutta jonka muiston aina kulunut vuosi kultaa. Ensinnäkin samaa uutista jankattiin ja jankattiin päivästä toiseen ja vielä kolmanteen ja jopa neljänteenkin. Taustalla voi toki olla se, että kesällä toimittajia on paljon lomalla ja uusista uutisista on niin sanotusti pulaa. Mutta toisena ja vieläkin "vakavampana" huomiona se, kuinka kauhean negatiivispainotteisia uutiset olivat. Ja totta kai esimerkiksi melko lähellä käytävästä sodasta on syytä uutisoida, mutta tuntuisi ihan suomalaisten mielialan kohotuksen kannalta vähintään yhtä tärkeältä kertoa jokaisessa uutislähetyksessä myös jotakin positiivista. Enkä nyt tarkoita jotakin puolihauskaa loppukevennystä, vaan ihan oikeaa uutista. Positiivisiakin asioita täytyy olla tapahtunut! Miksi niistä ei kerrota uutisissa? Ajattelin, että suomalainen vaipuu vähemmästäkin apatiaan, jos ja kun uutiset ovat päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen ainoastaan ikävien asioiden ruotimista.

Pää jumiin

Niin, ja kun niistä tapaamisista Suomessa mainitsin, niin alkureissuhan oli jälleen aika päätöntä menoa: oli tapaamisia ja reissaamista paikasta toiseen. Oli myös lämmin sää, mikä yhdistettynä viilentävään ilmastointiin ja kaiken sen kiireen kanssa sai minulta niskat niin pahasti jumiin, etten saanut enää ollenkaan päätäni käännettyä. Nukkumisestakaan ei tullut mitään, koska kivutonta asentoa ei löytynyt. Lääkäriin ei ollut aikaa mennä, mutta onnistuin sentään saamaan fysioterapia-ajan kävelemällä Pihlajalinnan vastaanottoon ja sanomalla, että juna lähtee 1,5 tunnin päästä, ehtisikö joku katsoa tätä mun kääntymätöntä päätä. Koskaan aiemmin en ole kokenut näin pahaa jumia, hui!

Lääkearsenaalia niskajumiin. Voltareniakin levitin ja magnesiumvoidetta.

Eli niin ihania kuin ne kaikki tapaamiset ja reissut olivatkin, niin kroppa jo ilmoitti, että pitäisi vähän höllentää tahtia. Itsestä huolehtiminen jäi kaiken kiireen jalkoihin. Loppuloma oli sitten onneksi vauhdiltaan rauhallisempaa ja pääsin hoitamaan niskajumiani ja lataamaan akkujani saunanlauteilla. Silloin jälleen kerran tuumasin, että ei tällaista rumbaa enää koskaan! Mutta kuten on jo nähty ja todettu, vuosi on sopiva aika kultaamaan muistot ja tällaiset vakuuttelut ovat tehty taas rikottaviksi, hahah.

No mutta kuinkas se paluumatkani Kaliforniaan meni? Ehkä arvaattekin, että jotakin taas sattui ja tapahtui... Paluulennoissani oli tänä vuonna sekä äärimmäisen hyvää että huonoa tuuria. Aloitetaan hyvillä:

Missä osui tuuri kohdalle?

Paluumatkaan minulla kuului kolme lentoa Oulusta Helsingin ja Los Angelesin kautta San Franciscoon. Täsmälleen sama reitti kuin viime kesän päätteeksi. Jotkut kenties muistavat, millainen katastrofi paluumatka viime vuonna oli, kun Finnair oli sössinyt varaukseni niin, ettei viimeistä lentopätkää Los Angeles - San Francisco olisi kuulunut minulle enää ollenkaan. Tapauksesta voi lukea tarkemmin täältä.

No tänä kesänä minulla sitten taisi olla tuota viimeistä lentopätkää oikein kaksin kappalein! Pääsin siis San Franciscoon perille melkeinpä aikataulun mukaisessa ajassa. Onneksi, sillä tässä oli iso riski ilmassa: San Franciscon lentokentän yksi kiitorata on parhaillaan useamman kuukauden remontissa ja lennot sen vuoksi vähän sekaisin. (Muiden muassa ukkokulta, joka palasi Suomesta aiemmin, lensi samalla lennolla tuon viimeisen pätkän ja hänen lentonsa myöhästyi parilla tunnilla, koska SFO:n kentälle ei päässyt ajallaan laskeutumaan.) Minunkin lentoni ilmoitettiin aluksi olevan myöhässä, kunnes tulikin tekstiviesti ja sähköposti, että nyt lento lähteekin ajallaan. Ja hyvä tietenkin näin.

Mutta kappas vain, seuraavana päivänä, kun olin siis jo kotonani Piilaaksossa, aloin saada uusia viestejä sen illan lennosta. Ja kuinka lento myöhästyi ja myöhästyi koko ajan lisää. Eli nyt Finnair oli nähtävästi ujuttanut varaukseeni kaksi samaa lentoa peräkkäisille päiville! Tämä ei kuitenkaan näkynyt omissa varaustiedoissani, niin kuin ei viime vuonna näkynyt sen lennon puuttuminenkaan, koska olisin totta kai ottanut asian etukäteen selvittelyyn.

Todellinen onnenpotku kävi kuitenkin tuon Atlantin ylittävän pitkän lennon kanssa. Finnairilla on siis kolme (vaiko neljä) lentoa viikossa Helsingistä Los Angelesiin, ja minun lentoni oli keskiviikkona. Mutta samalta viikolta peruttiin sekä minun lentoani edeltävä että seuraava lento Los Angelesiin kokonaan! Ja ihmiset olivat saaneet siitä tiedon vieläpä vain vuorokausi ennen lähtöä! Niinpä sain huokaista helpotuksesta näiden kahden lennon (HKI-LAX ja LAX-SFO) osalta, että kerrankin minulla kävi hyvä tuuri! Lennot lensivät ja vieläpä ajallaan, huh!

Tämä lento lennettiin, edeltävää ja seuraavaa lentoa ei.

Lennot siis rullasivat kerrankin kuin unelma, mutta reissuni päätteeksi minua odotti:

Kauhukokemus

Tämä tapahtui tuolla viimeisellä lennolla Los Angelesista San Franciscoon. Tähän mennessä olin matkustanut jo noin 20 tuntia ja aikaero painoi pahasti. Niinpä nukahdin istuimessani ennen kuin kone nousi edes ilmaan. Kyseessä oli myöhäisillan lento ja matkustamo pidettiin pimeänä koko lennon ajan. Viereiselle ikkunapaikalle oli istuutunut noin kaksimetrinen intialaismies.

Suhteellisen pitkänä ihmisenä olin unissani valunut penkissäni niin, että jalat olivat pitkällä seuraavan penkin alla. Kunnes yhtäkkiä heräsin siihen, että jalkaterääni osui jokin, ja se osui uudestaan ja taas uudestaan. Säpsähdän hereille. Kyseessä oli viereisen miehen jalkaterä. Korjasin nopeasti asentoani ja tarkistin, olinko valunut penkissä unissani niin, että jalkani olisi valahtanut miehen puolelle. Mutta ei, jalkani oli siististi omalla puolellani.

Ryhdistin asentoani ylöspäin ja toin jalat lattialla lähemmäksi omaa istuintani, kunnes simahdin uudestaan. Pian heräsin taas samaan tunteeseen. Taas miehen jalkaterä hieroi minun jalkaterääni. Liikkeistä kävi ilmi, että tämä ei ollut enää vahinkoa tai sattumaa. Mies teki sen tarkoituksella, lähennelläkseen minua! Siirsin nopeasti jalkani aivan oman penkkini etuosaan. Kunnes hetken päästä taas sama hieronta toistui. Tämän luulisi olleen kaksimetriselle ukolle jo lihaskrampin arvoinen suoritus. Hänen jalkansa olivat omiani pidemmät, joten niiden taivuttaminen viereiseltä istuinpaikalta minun penkin eteen oli teko sinänsä!

Tässä kohtaa minä hermostuin, mutta en sanonut vielä mitään. Ja oli varmasti sen ukon onni, että olin tilanteeseen nähden aivan liian väsynyt. Mutta kavahdin ja katsoin ukkoa murhaavasti. Mies pyyteli heti anteeksi: Sorry, sorry, sorry! Eli hän tiesi. Tämän jälkeen taivun penkissäni sivusuunnassa miehestä mahdollisimman kauas ja aloin laskea minuutteja, kaunko lento vielä kestää. Kun sitten tilanne toistui neljännen kerran, sappeni kiehahti ja tiuskaisin vihaisena miehelle pysyä omalla puolellaan. Ja taas mies muka tyynnytteli minua ja pyyteli anteeksi. 

Tässä kohtaa olin jo miettinyt, mitä voisin tilanteessa edes tehdä. Kone oli viimeistä paikkaa myöten täynnä, joten en voinut vaihtaa itsenäisesti istumapaikkaa. Jos taas olisin mennyt sanomaan asiasta lentohenkilökunnalle, olisi vastassa ollut sana vasten sanaa -tilanne. Ja tiedän, mitä syytöksiä olisin itse saanut. Lisäksi mies olisi todennäköisesti vain vedonnut pitkiin koipiinsa tai muuta typerää. Jos lento olisi ollut yhtään pidempi, olisin paikkani kyllä vaihdattanut. Nyt se kesti vain noin tunnin, joskin liian pitkältä tuntui sekin.

Koko loppulennon oloni oli etova ja ahdistava. Yökötti. Lentominuutit matelivat. Ja koko ajan odotin varautuneena, että jos ukko hipaiseekaan vielä minua, niin varmasti räjähdän. Kun kone viimein laskeutui ja turvavyön merkkivalo sammui, pomppasin välittömästi käytävälle pystyyn. Miehen syyllisyydestä kieli vielä se, että hän jäi siinä vaiheessa kaikessa rauhassa muka naputtelemaan tietokonettaan penkkiin. Eli hän ei halunnut kävellä käytävää perässäni lentohenkilökunnan ohitse, jos olisin siinä tilanteessa ilmoittanut heille jotakin.

Syy, miksi kerroin teille myös miehen kansalaisuuden, tulee tässä: Sain myöhemmin Piilaaksossa kuulla, että Intiassa maan sisäisillä lennoilla myydään niin sanottuja naispaikkoja, joita yksin matkustavat naiset erittäin mielellään varaavat. Halutaan turvata miellyttävämpi ja turvallisempi lentomatka.

Joka tapauksessa olisipa miehen kansalaisuus ollut mikä tahansa, niin tämä oli karmea kokemus. Vielä kaksi päivää lennon jälkeen minun teki pahaa edes ajatella sitä yököttävää ja härskiä toimintaa. Ja kuinka monet lennot sitä onkaan elämässään yksin lentänyt, mutta nyt kävi näin. Ei ollut kiva.

Tällainen matkan päätös tällä kertaa. Nyt sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Suomessa kesällä 2026, osa 2

No niin, kesän 2026 Suomi-havainnot ja -kokemukset blogissani jatkuvat.

Suomalaiseen niittykukkakimppuun saa väriä, kokoa ja näyttävyyttä kauniilla lupiineilla. Mielenkiintoista se, että Suomessa lupiini on vieraslaji, josta halutaan päästä eroon, mutta Andeilla se on syötävä hyötykasvi ja jo vuosia sitten Perussa povattiin siitä seuraavaa superfoodia.

Kampaajalla peräti kahdesti

Minulla oli Piilaaksossa kampaaja-aika varattuna Suomeen lähtöä edeltävänä aamuna. Mutta kappas, vain puoli tuntia ennen h-hetkeä aikani peruttiin. Kampaaja oli sairastunut. (Tämä oli toinen kerta, kun on käynyt täsmälleen samalla tavalla saman kampaajan kanssa. Siis juuri ennen matkaa.) No eihän täällä samalle päivälle saa enää mistään uutta aikaa varatuksi, joten paniikki päälle, kunnes kysäisin tuntemaltani kampaajalta Oulusta. Ja hänelle onnekseni sain ajan. Ei siis tarvinnut mennä kaikkiin niihin juhliin tai kulkea kaveri- ja sukulaistapaamisissa variksenpelättimen näköisenä, huh.

Aikaa vierähti sen kuusi viikkoa välissä, kun sain päähäni mennä Suomessa kampaajalle vielä uudestaan. Pienellä paikkakunnalla Etelä-Pohjanmaalla sain sopivan ajan seuraavaksi päiväksi. Tähän toiseen käyntiin minua innosti kaksi seikkaa: Se, että hiustenleikkuu maksoi siellä alle puolet Piilaakson hinnasta ja se, että halusin ennakoida koti-Kaliforniassa kuumana jatkuvaa kesää ja syksyä leikkauttamalla niskaani pienen sängen. Täällä Piilaaksossa käyttämilläni kampaajilla ei nimittäin ole ollenkaan sitä parturikonetta käytössä, mitä minä jaksan aina suuresti ihmetellä. Kyllähän nykyisin monissa naistenkin leikkausmalleissa tarvitsisi käyttää konetta, jolla saa eri mittaisia sänkileikkauksia. Suomessa tämä hoitui nyt suitsait, ja nyt polkkapituisten hiusteni alus on mukavan kevyt ja ilmava, kun lämpötila kohoaa joinakin päivinä +30 asteeseen ja ylikin.

Ihoparkani ihmettelee

Blogissani lienee tullut jo vuosien saatossa ilmi, että rakastan saunomista. Suomi-reissut ovat tälle nautinnolleni tietenkin ruhtinaallista aikaa. Loppureissusta minulla tuli 2,5 viikon yhtäjaksoinen putki, jolloin saunoin joka ikinen päivä. Ja ihoni totta kai tottui siihen, sekä puhdistumiseen saunoessa että uusiutumiseen. Nyt olen sitten ollut takaisin Kaliforniassa jo 3,5 viikkoa enkä ole saunonut vielä kertaakaan! On mahtanut ihoparkani ihmetellä tätä muutosta. Tuntuu, että ihoni on täällä jotenkin aivan "jumissa" eikä pääse kunnolla hengittämään. Tulevalla viikolla aion korjata tilannetta ja menen taas kuntosalini saunaan.

Sauna Lapissa. Ai että!

Viime postauksessa mainitsin suomalaiset puolukat. Tämä oli herkkuani.

Ravintolakokemuksia

Yksi suuri nautinto Suomessa on tietenkin joka kerta myös suomalainen ruoka. Sovimme ystäviemme kanssa usein tapaamisen jonnekin ravintolaan joko lounaan tai illallisen merkeissä, ja Lappi oli tietenkin ruokien puolesta aivan oma ihana lukunsa. (Tämä ravintoloissa herkuttelu kirpaisi kyllä sitten mukavasti sekä luottokorttilaskussa että puntarilla, kun palasin Piilaaksoon.)

Näissä ruokapaikoissa kuten myös vaikkapa huoltoasemilla vessanovet aukesivat ensinnäkin taas amerikkalaiseen tapaan tottuneelle väärään suuntaan. Mutta olihan se mukava mennä vessakoppiin, kun ovi aukesikin ulospäin ja koppiin jäi paremmin tilaa. Samoin valokatkaisijat olivat Suomessa alempana kuin USA:ssa. Eräänkin kerran käteni hapuili seinää sieltä sun täältä ennen kuin valon sain syttymään. Huvittuneena ihmettelin, kuinka tuollaiseenkin asiaan tulee lihasmuisti!

Mutta näitä seikkoja enemmän saimme ukkokullan kanssa molemmat äimistellä suomalaisten ravintoloiden palvelua! Kohdallamme sattui todella monta kertaa tilanne, että kaikki alkoi ravintolassa palvelun puolesta oikein hyvin, mutta sitten loppua kohden se jotenkin joko tyssäsi kokonaan eli meidät asiakkaina "unohdettiin" tai taso laski kuin lehmänhäntä. Joissakin paikoissa esimerkiksi laskun saanti saattoi kestää aivan tolkuttoman kauan. Ja osa käymistämme ravintoloista oli siis laadukkaita paikkoja eli en puhu nyt Simpukka-huoltamoiden aterioista niitä tässä yhtään mollaamatta. (Näin siis tänä kesänä jossakin Simpukka-huoltamon, olisiko ollut peräti Helsingissä, ja olin ihmeissäni, että niitä vielä on olemassa!) 

Tänä kesänä esimerkiksi testasimme paikkaa, joka taitaa tituleerata itseään Oulun parhaana ravintolana, ja sielläkin meni homma mönkään. Yksi ruoka-annos jäi kokonaan tulematta ja meidän neljän henkilön seurue jäi jo ennen tätä myös täysin ilman tarjoilijan huomiota ja pitkäksi aikaa. Jälkiruoat menimme sitten syömään toiseen paikkaan, kun ei niitä reilussa kahdessa tunnissa onnistuttu saamaan. Ravintola onneksi hyvitti tätä mokailuaan, kun laskun yhteydessä ystävällisesti kerroimme, mitkä asiat olivat menneet pieleen. Selitykset kuulostivat meistä hiukan kootuilta, mutta jos mitään pahoitteluja ei olisi tullut, tuskin menisimme paikkaan enää uudestaan. Nyt jäi ihan hyvä mieli ja ajatus, että voisimme kokeilla paikkaa vielä joskus toistekin.

Näistä kaikista hiukan epäonnistuneista ravintolapalvelukokemuksista ajattelimme ukkokullan kanssa, että meillä oli vain kummallisen huonoa tuuria. Mutta kun ihmettelin tätä somessani ääneen, sain useamman yhteydenoton kavereiltani, että kehno ja erityisesti hidas palvelu on monissa Suomen ravintoloissa nykyään vakio. Kesän loma-aika ja mahdollinen henkilöstöpula voi totta kai selittää tätä, mutta sain kuulla, että tätä tapahtuisi myös talviaikaan. Enkä voinut olla katselematta asiaa amerikkalaisen turistin lasien läpi. Mitä amerikkalainen turisti ajattelisi? He kun ovat kotimaassaan tottuneet hyvään ja yliystävälliseen palvelukulttuuriin, niin kuinka he kokisivat tämän suomalaisen mallin...

Tätä kainuulaisista herkkutateista tehtyä kermaista keittoa olisin voinut syödä litratolkulla! Aivan taivaallisen hyvää!

Tällaisia havaintoja tällä kertaa. Vielä on tulossa Suomen kesäreissusta kolmaskin postaus, ja siinä saattekin lukea, millainen ikävä päätös omalle matkalleni tuli. Mutta siihen asti sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Suomessa kesällä 2026, osa 1

Sain viettää jälleen tänä kesänä upeat seitsemän viikkoa Suomessa. Reissun ihanuudesta ja pääosin onnistumisesta kertonee se, että tuo aika sujahti suorastaan silmänräpäyksessä. Toki noiden viikkojen aikana tuli matkattua Suomeakin melkeinpä päästä päähän, Inarista Pohjanmaan kautta Helsinkiin ja takaisin Pohjanmaan kautta Ouluun, joten aikamoisena reissuraijana ja matkalaukun pakkaajana ja purkajana sai olla. Muutamia juhliakin saimme alkukesästä juhlia, ja lukuisia ystävä- ja sukulaistapaamisia oli kalenteri pullollaan. Niiden lomassa hoidin ulkosuomalaisen "ihanuuksia" kuten vero- ja pankkiasioita, ja lopulta, koko reissuni viimeisenä päivänä, ehdin hipaista Euroopan kulttuuripääkaupunki 2026 -tapahtumatarjontaa Oulussa. Näitä kulttuurielämyksiä olisin halunnut lisää, mutta todettava oli, että niin ne vain tunnit ja minuutit loppuivat myös seitsemästä viikosta.

Tallinn Fotografisk -valokuvanäyttely oli osa Oulun kulttuuripääkaupunki 2026 -tapahtumia. Kuvassa Sage Sohierin teos nimeltään Kissa nukkekodissa. Taisi olla näyttelyn ensimmäinen teos ja minusta paras, koska siinä oli kissa.

Nyt kun olen saanut arjen taas rullaamaan täällä Piilaaksossa, on mukava katsahtaa perinteisesti muutamia havaintoja ja mietteitä Suomesta. Palasin muuten itse viime vuoden kesäpostauksiini, joista oli hauska lukea, millaisiin asioihin olin silloin kiinnittänyt huomioni. Ja oli mielenkiintoista havaita esimerkiksi se, että vielä vuosi sitten ahkerasti viljelty sanonta "mennä vihkoon" ei kuulunut suomalaisten puheessa oikeastaan enää ollenkaan. Ilmeisesti se trendi tuli ja jo myös meni.

Lappi

Tänä kesänä kävimme koluamassa pohjoisinta Suomea jo kesäkuussa, ennen juhannusta. Kesä-Lappi on kiehtonut minua aina turistien vähyyden vuoksi, tunturit, luontopolut ja laskettelukeskukset ovat tuolloin suorastaan autioita. Tämä hiljaisuuden ja rauhallisuuden haku on itselleni vuosien saatossa vain korostunut, kun asumme arkena täällä miljoonien ihmisten kuhinan keskellä. Joka paikka pursuaa porukkaa. Tämän vuoden Lappi-visiitin aikana pistin rauhallisuuden merkille esimerkiksi siten, ettemme nähneet puoleen päivään mennessä hyvä jos kymmentäkään ihmistä! Mitä luksusta! Ja kaikki se hiljaisuus, ai että. Kesäkuu ei lappilaisissa lomakeskuksissa tietenkään ollut palveluiden puolesta mitään kulta-aikaa, mutta meille riitti, jos yksikin ruokaravintola ja kauppa oli auki. Upea luontohan oli avoinna 24/7.

Kesäkuun Lapin-reissussamme korostui myös ihanasti ja viime kesän heinäkuista matkaamme paremmin yötön yö. Esimerkiksi Inarissa seuraavan kerran aurinko laski horisontin taa vasta 1,5 kuukautta myöhemmin. Ja Pyhätunturilla oli hauska tempaista aamulla patikkapolulle, kun aurinko paistoikin jo yllättävän korkealta, melkein kuin puoliltapäivin Etelä-Suomessa. Alkukesästä myöskään hyttyset eivät olleet riesana, joskin niitä tapasin läpi kesän todella vähän muutenkin. Suomessa oli kuulemma ollut niin kuivaa, että hyttyspopulaatiot olivat jääneet pieniksi tai paikoin jopa olemattomiksi. Jes!

Seuraavaksi perinteiset ruokakauppojen ja elintarvikeuutuuksien ihmettelyt:  

Suomalaisten ruokakauppojen jopa ällistyttävän laajaa valikoimaa on aina ulkosuomalaisena saanut sekä ihastella että hämmästellä, mutta nyt silmiini osui erityisesti se, kuinka järkyttävät määrät eri vaihtoehtoja voita, margariineja ja kaikenmoisia levitteitä Suomessa on! Eräässäkin kaupassa niitä oli komeat kolme hyllyväliä! Siis puhutaan reilusti yli kymmenestä metristä hyllyjä pelkkiä rasvoja! Otin kuvan vain kahdesta hyllyvälistä noin niin kuin malliksi:

Rasvoja...

... ja vähän lisää rasvoja. Kolmatta hyllyväliä en kuvannut.

Tässä alla on verrokkina piilaaksolaisen ruokakaupan voi- ja marganiiniosasto, jos sitä nyt edes osastoksi voi kutsua.

Tässä kaikki, kolmella hyllyllä noin metrin leveydeltä. Alimmalla oma suosikkini irlantilainen voi.

Aiemmin olen Suomessa aina ihmetellyt myös mm. jogurttihyllyjen runsasta valikoimaa, mutta viime aikoina se on alkanut paisumaan myös täällä Yhdysvalloissa. Luulen, että oman panoksensa siihen on tuonut proteiinipitoisten tuotteiden suosion kasvu. Mutta edelleenkään niitä varmaan satoja erilaisia makurahkoja ei ole yhtä kattavasti saatavilla täältä meiltä. Onhan se todella hurja määrä Suomessa, joten ilmeisesti niille kaikille löytyy myös ostajia.

Suomalaisista ruokatarvikkeista lisäksi sellainen huomio, että nykyäänhän saan suomalaisesta maidosta vatsani täysin sekaisin. Amerikkalaista maitoa se puolestaan kestää hyvin. Tämä oire tuli minulle jo vuosia sitten, mutta nykyään, kun juon kahvini mustana, ei tästä onneksi isoa ongelmaa pääse syntymään. Taisipa itse asiassa tuo vatsan kestämättömyys olla aikoinaan puskurina, että aloin juomaan kahvini ilman maitoa.

Mansikoiden kohdalla sen sijaan on tilanne toisin päin. Amerikkalaisista mansikoista saan pahoja allergisia oireita, mutta suomalaisista niitä ei tule. Niinpä tänä kesänä olikin taas ihana herkutella suomalaisilla marjoilla.

Uutuuksia minulle

Kesä on tietenkin uutuuksien aikaa esimerkiksi jäätelömauissa ja monia tulinkin kesän aikana maistaneeksi. Irtojäätelöistä uusi suosikkiherkku oli korvapuustin makuinen jäätelö ja pakastealtaasta puikkojäätelö, jossa oli sitrushedelmä yuzua. 

Ja mitä mansikoihin tulee, niin nimenä tunnelimansikat olivat minulle uutta. En muista tuollaista sanaa aiemmin kuulleeni. Ja kun heinäkuun loppupuolella uutisoitiin jo mansikoiden uhkaavasta loppumisesta, muistui mieleeni ne Suomessa vietetyt joulut, kun aina oli muka joulukinkut käymässä vähiin tai loppumassa. Tällä saatiin porukka ryntäämään kinkkuostoksille kauppoihin, missä selvisi, ettei kinkut olleet oikeasti mihinkään loppumassa. Taisi siis olla lähinnä markkinointikikka. Mutta ehkäpä tänä vuonna joku jäi todella ilman mansikkalaatikkoaan, mihin saattoi kyllä vaikuttaa myös hinta. Laatikoiden hinnat olivat uutisten mukaan kivunneet jopa 60 euroon kappaleelta.

Myös keksirintamalla oli tullut uutuusmakuja. Domino-kekseissä oli saatavilla mm. mokkapalan makuisia keksejä, jotka paketin mukaan olivat olleet makutestin voittaja. Tätä ihmettelin, sillä minusta ne eivät kyllä kovin kummoisia olleet. Mutta: Dominoita oli valmistettu myös kardemumman makuisina ja ne kyllä upposivat omaan suuhuni nopeasti. Aluksi aivot pokkuroivat hiukan vastaan, sillä keksin väritys ei ollutkaan Dominoiden perinteinen tummanruskea, vaan vaalea. Mutta maku vei mennessään eikä keksin "väärä" väri hidastanut herkuttelua ollenkaan, hahah. Täällä meillä kardemummaa esiintyy lähinnä joissakin intialaisissa ruoissa, muutoin se on todella harvinainen mauste. Tällä oli varmasti osansa, että kardemummamaku miellytti.

Kardemumma-Domino. Moni amerikansuomalainen pullanleipoja kiikuttaa kardemummansa Suomesta.

Ulkosuomalaisena minun pitää joka kesä saada nautiskella myös valmispinaattikeitosta ja veriletuista. Ensin mainitusta oli nyt tullut proteiinipitoisempi versio, ja lettuja himoitsen myös niiden kanssa nautittavien suomalaisten puolukoiden vuoksi. Täällä olen törmännyt vain yhdessä kaupassa pakastepuolukkaan. Ne ovat venäläistä alkuperää. Tällä hetkellä boikotoin venäläisiä tuotteita, joten nuo puolukatkin ovat harmillisesti saaneet jäädä kauppaan.

Meillä täällä ei ole mitään valmiita pinaattituotteita.

Eikä meillä täällä USA.ssa tietenkään ole myöskään verilettuja. Ja ah, kuvassani suomalaisia puolukoita!

Loppukevennys

Niin, kun sitten luulee, ettei jotakin tuotetta täältä meiltä saa ja toimii sen mukaan Suomessa...

Olimme Helsingissä ukkokullan kanssa kaksin nopealla lohikeittolounaalla ennen seuraavaa tapaamista. Hän halusi lounaansa päätteeksi prinsessakakkuleivoksen, joka komeili paikan vitriinissä. Minä puolestani otin alkupalaksi katkarapuvoileivän. Näitä molempia on Piilaaksosta jos nyt ei mahdotonta, niin todella vaikea löytää.

Mutta kappas, kun ukkokulta palasi minua aiemmin laaksoon ja osallistui vain muutaman päivän päästä ystävämme 50-vuotisjuhlille San Franciscossa, oli päivänsankarin puoliso hankkinut ravintolaan minkäpäs muun kuin prinsessakakun! (Täällä on siis hyvin tyypillistä, että ruokaravintoloihin voi ja usein myös viedään oma täytekakku, kun juhlitaan vaikkapa syntymäpäiviä. Harva sitä kuitenkaan leipoo itse, vaan kakku ostetaan jostakin valmiina. Ja niin oli tämäkin synttärikakku jonkin leipomon valmistama.) Ja oikein hyvää oli kuulemma kakku ollut, ei aivan yhtä makeaa kuin Suomessa. Nyt kun vielä jostakin osuisi kohdalle se katkarapuvoileipä... Tai valmiit veriletut. Tai pinaattikeitto. Tai muu kuin venäläinen puolukka. Tai... Voisin jatkaa listaa varmasti loputtomiin.

Tässä oli kesäisten Suomi-havaintojeni ensimmäinen postaus. Ensi kerralla sama teema jatkuu. Siihen asti sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa.

Pihapiirin uudet ja yllättävät reviiritaistot

Lähdimme kesäkuun alussa ukkokullan kanssa perinteiselle kesävisiitille Suomeen. Välittömästi tämän jälkeen alkoi pihapiirissämme tapahtua kummia.

Olimme laittaneet pihakissoillemme ruoka-automaatin taas täyteen ja nettikameran osoittamaan sitä kohti. Tällä tavoin pystyimme reissumme aikana seuraamaan, että kissoilla olisi poissa ollessamme kaikki hyvin. Mutta kuinka ollakaan! Ruoka-automaatilla sekä talon seinustalle varjoon asennetulla vesiautomaatilla alkoi käydä ahkerasti uusi ja ennalta tuntematon musta kissa. Sille näytti kovasti sekä ruoka että juoma maistuvan. Kissa saattoi piipahtaa syömässä kuusikin kertaa päivässä! Kissa näytti valtavan aralta ja saattoi säikähtää pienimmästäkin äänestä tai tuulenpuuskasta lähipensaassa.

Nettikameran kuvaa ruoka-automaatilta. Ristimme ukkokullan kanssa mustan kissan nopeasti Bandiitiksi. 

Ihmettelimme kovasti, mistä vieras kissa aivan yllättäen pihapiiriimme ilmestyi. Kenen se oli vai oliko kenenkään? Nettikameran videoista ei nähnyt, oliko kissalla pantaa tai oliko kissaa leikattu. Sen merkiksi täällä nipsaistaan kissojen toisesta korvanlehdestä kärki pois. Mutta tätäkin enemmän olimme huolissamme omista kissoistamme, sillä ne eivät enää käyneet ruoka-automaatilla ollenkaan. Uusi tulokas oli siis onnistunut häätämään omat kissamme pois ja vallannut reviirin itselleen. Millaiset kissatappelut tästä oli käyty, sitä emme tienneet.

Onneksi olimme ennen reissuamme valjastaneet naapurimme, mukavan intialaispariskunnan, kissojemme vararuokkijoiksi. Jos esimerkiksi automaatista sattuisi loppumaan ruoka matkamme aikana, naapurit voisivat tehdä lisäyksen säkistä, jonka olimme heille ennen lähtöämme antaneet. Lähetimme naapureillemme Suomesta viestin ja kysyimme, mikä tilanne oikein oli. Olivatko he nähneet uuden kissan? Kyllä. Musta kissa oli näyttäytynyt myös heille, mutta juossut heti karkuun, jos sitä yritti hitusenkin lähestyä. Pyysimme naapureitamme antamaan meidän kissoille ruokaa eri paikassa, oman talonsa seinustalla, ja tämä onneksi toimi. Saimme pian kuvaviestin, missä omat kissamme popsivat kuivamuonaa eivätkä jääneet näkemään nälkää. Mutta mustan kissan tapaus jäi arvoitukseksi. Se jatkoi ruokailujaan automaatillamme aktiivisesti.

Kun ukkokulta palasi takaisin Piilaaksoon, yritti hänkin lähestyä uutta kissaa. Siinä kuitenkaan onnistumatta. Kissa oli todella arka. Ja kun pihapiiriimme tuli enemmän elämää ukkokullan palattua, alkoi kissa ilmestyä ruokakupille enää lähinnä vain aamujen ja iltojen hämärissä tai keskellä yötä.

Ukkokulta antoi Bandiitille kissanminttua, josko sen avulla olisi päässyt paremmin kaveriksi.

Kunnes arvoitus alkoi ratkeamaan...

Minäkin olin jo palannut Suomesta Kaliforniaan, ja ollessani ensimmäistä tai toista päivää kotosalla, tuli ovellemme nuori latinopariskunta. He etsivät kissaansa ja näyttivät minulle puhelimesta lemmikkinsä kuvia ja videoita. Tunnistin kissan heti. Se oli tämä arvoituksellinen musta kissa. Kerroin pariskunnalle, että kissansa oli fyysisesti hyvässä kunnossa, sillä se oli käynyt ruoka-automaatillamme parhaimmillaan kuusikin kertaa päivässä ja yösyöpöttelyt päälle. Olisittepa nähneet nuoren naisen ilmeen, kun kerroin kissan tiheästä ruokailutahdista, hahah. Mutta lohdutin vielä perään, että kissansa todellakin voi ihan hyvin, oli saanut ruokaa ja juomaa, mutta oli todella säikky.

Pariskunta oli kovin huojentunut, että kissansa ensinnäkin oli löytynyt ja että se oli hyvässä kunnossa. Olihan se ollut vapaalla jalalla jo melkein kaksi kuukautta. Kissan koti sijaitsi vain muutaman sadan metrin päässä, mutta ison 8-kaistaisen, vilkkaasti liikennöidyn tien toisella puolella. Niinpä kissan omistajat epäilivät, ettei kissa uskaltanut ylittää tuota tietä kotiin päin. Ja hengenvaarallistahan se kissalle olisikin.

Vaihdoimme pariskunnan kanssa puhelinnumeroita ja lupasin laittaa viestiä, kun kissa taas liikkuisi pihallamme. Sanoin, että iltahämärä olisi otollisin aika nähdä kissa, joten kannattaisi ehkä tulla autolla tienvarteen parkkiin odottamaan. Ja näin pariskunta tekikin. Kun kissa sitten saapui taas illan hämärässä ruokailemaan, yritti pariskunta kutsua kissaa luokseen, mutta se vain juoksi säikkynä karkuun. Menimme illalla itse jo nukkumaan, mutta pariskunta päätti jäädä odottamaan kissaansa uudestaan. Aamuviesteistä selvisi, että he olivat kytänneet lemmikkiään aamukahteen saakka, mutta katti juoksi edelleen vapaana.

Seuraavana iltana pariskunta toi kissan oman pedin nurmikollemme ja toivoi kissan tunnistavan sen. Ja sama vartiointi taas päälle. Jälleen kissa saapui pihallemme, mutta oli varmasti niin stressaantunut, etteivät omistajansa onnistuneet sitä taaskaan saamaan kiinni.

Ansoitus

Pariskunnan yritykset saada kissa kiinni tuntuivat toivottomilta, ja puhuimme ukkokullan kanssa, että kiinnisaamiseksi pitäisi olla kissa-ansa. Ja kas, näimme sattumalta naapurustossa asuvaa ystäväämme, niin kutsuttua Cat Ladya, ja hänellähän oli tuollainen kissojen ansa. Saimme sen lainaan.

Viritimme illan hämärtyessä ansan ja laitoimme sen sisään kissanruokaa. Ja ei mennyt kauaakaan, kun musta kissa jo saapui ansan lähelle ruokailemaan ja haistelemaan ansan sisällä olevia ruokia. Mutta. Sittenpä naapurimme sattui tulemaan ovesta ulos, ja kissa säikähti ja luikki tiehensä. Yöksi emme voineet ansaa jättää, sillä aamulla siinä olisi mitä todennäköisimmin odottanut joko opossumi tai huomattavasti inhottavampi, ärhäkkä pesukarhu.

Seuraavana iltana viritimme ansan uudestaan, nyt aikaisemmin kuin edellisenä päivänä. Ja voi, kuinka tuo ansa kiinnostikin meidän omia kissojamme! Jouduimme seuraamaan tilannetta ikkunasta taukoamatta, etteivät omat kissamme tassuttelisi ansaan. Koko ajan oli jompi kumpi tai molemmat nenä pitkällä nuuhkimassa kehikkoa. Mutta lopulta toisena iltana tärppäsi. Musta kissa saapui paikalle ja haisteli ensin pitkään ansaa ulkopuolelta. Tässä vaiheessa ukkokulta ja minä olimme varmaankin hengittämättä ja seurasimme jännittyneinä tilannetta nettikameran kautta. Lopulta kiusaus vei voiton ja kissa tassutteli ansan sisään ruokailemaan. Ja ansa napsahti kiinni.

Menimme heti ulos. Kissaraukka piti kauheaa meteliä häkin sisässä, mutta peittelimme ansan pehmeällä matolla. Tämä rauhoittikin kissan täysin, eikä se enää mourunnut yhtään sen jälkeen. Lähetimme tietenkin myös viestin omistajille, että kissansa oli nyt saatu kiinni.

Kun odottelimme pariskuntaa noutamaan kissansa kotiin, oli tapahtumat totta kai houkutelleet omat kissamme paikalle. Molemmat kissat nuuhkivat ansaa ulkopuolelta ja taisi siinä vähän outoa ulinaa ja mouruiluakin kuulua. Aivan kuin olisivat ilkkuneet mustalle kissalle, että sinnepäs jäit.

Omat kissat ihmettelemässä ansaa sen lauettua.

Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Musta kissa pääsi omaan kotiin ja omistajansa olivat ikionnellisia saadessaan lemmikkinsä takaisin. Voi sitä heidän kiitostensa määrää. Me puolestamme saimme pitkäksi aikaa hyvän mielen tästä auttamisesta, ja omat kissamme saivat reviirinsä ja tutun ruokailupaikkansa takaisin. On tuntunut, että tämä kissojemme "yhteinen, reviirin vallannut vihollinen" jopa hiukan yhdisti kattejamme. Tuntuisivat nyt olevan astetta paremmin kavereita keskenään. Ainakin kissoillemme on palannut niin sanotusti rauha maahan, mitä nyt opossumit ja pesukarhut edelleen toisinaan vohkivat kissojemme muonakupit tyhjiksi. Lisäksi tutut rapsuttajat ja luottoruokkijat ovat palanneet palvelutehtäviinsä.

Tällaisia kissakuulumisia tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Puolen miljoonan blogilukukerran kohdalle järjestämässäni arvonnassa ei valitettavasti löytynyt voittajaa.

Tämä tuli vähän äkkiä... 500 000. lukukerta!

Tervehdys Suomesta! Blogini on pysynyt vaiti viimeiset kolme kuukautta, mikä on juontunut osittain perinteisestä kesälomamatkastani Suomeen. Tyypillisesti kun olen kesäkuukausina pitänyt lomaa myös blogitekstien parista. Nyt blogissani on kuitenkin täyttymässä yksi iso ja iloinen virstanpylväs ja oli tartuttava näppäimistöön heinäkuussa. Huomasin nimittäin, että kesän aikana lukukertoja blogisivustollani on kertynyt yllättävän paljon ja 500 000. lukukerta lähestyy vinhaa vauhtia!

Wow. Puoli miljoonaa. Se on täyttyessään mielestäni uskomaton määrä! Enkä sellaista lukua todellakaan osannut odottaa, kun blogini vajaa 12 vuotta sitten perustin. Odotin tämän luvun toteutuvan blogissani loppuvuodesta tai aikaisintaan ensi syksynä. Ja siksi postaukselleni tällainen otsikko.

Halusin selvittää, ovatko viime aikoina syntyneet blogini lukukerrat enimmäkseen hakuammuntoja, bottien aiheuttamia vai teidän oikeiden lukijoiden aikaansaannoksia, ja kävin tutkimassa blogitilastoja kuluvan kesän ajalta. Kolmen luetuimman postauksen joukossa oli esimerkiksi vuonna 2017 kirjoittamani postaus matkastamme Yellowstonen kansallispuistoon. Se on aivan hyvin voinut kerätä aktiivisesti sellaisia lukijoita, jotka kenties suunnittelevat omaa kansallispuistomatkaansa.

Aktiivisimmat lukijamaat viimeisen sekä 30 päivän että kolmen kuukauden aikana olivat olleet Yhdysvallat ja Singapore, joista molemmista oli tuhansia kävijöitä. Mutta noin 400 kertaa blogisivustolleni oli rantauduttu epäilyttävästi myös esimerkiksi Bangladeshista. Tietääkseni siellä ei ole kovinkaan suurta suomeksi lukevan yhteisöä. Lisäksi kolmen kuukauden aikana blogiini oli tullut kummallisesti kaksi kertaa suuri kävijäpiikki, mutta niiden yhteisvaikutus oli vain noin 4 000 lukukertaa. Sana "vain" siksi, ettei 4 000 ole koko kesän lukijamäärästä kovinkaan iso osuus.

Niinpä tuossa puolessa miljoonassa on taatusti mukana myös huteja, mutta tilastoista oli vaikea saada irti faktaa, kuinka suuri osuus kaikista lukukerroista oli tarkalleen ottaen ollut teitä oikeita lukijoita ja kuinka paljon oli esimerkiksi erilaisten bottien aiheuttamaa liikennettä. Jälkimmäisten osuus on totta kai nykyaikana suurempi kuin vaikkapa 10 vuotta sitten. Ja tämä trendi saa toki mietteliääksi. Jos jatkossa kirjoittaisin blogiani yhä enenevässä määrin pelkille boteille, niin eihän tässä koko touhussa olisi enää mitään järkeä. Mutta nyt minä iloitsen puolen miljoonan rajapyykistä tästäkin huolimatta.

Täällä Suomessa on tullut vastaan myös mielenkiintoinen havainto blogiani koskien: Kukaan ei ole kysellyt blogini jatkon perään, vaikka edellisestä postauksestani on todella kulunut jo kolme kuukautta. Sen sijaan olen saanut tiedusteluja mahdollisesta uuden kirjan kirjoittamisesta, kiitos vain. Kertooko tämäkin blogini tai yleisemmin blogimaailman kiinnostavuuden laantumisesta? Vai ajattelevatko blogini perinteiset ja vannoutuneet lukijat, että tottahan toki blogini jatkuu taas kesätauon jälkeen?

Aika sattumaa on nimittäin se, että juuri ennen kesää tulin pohtineeksi blogin jatkoa - jälleen kerran. Vieläkö lukijat jaksavat kaivaa blogisivustoni esiin ja odottaa uusia postauksia? Vieläkö blogini jaksaa tarjota mielenkiintoista luettavaa? On sanottava, että muutamia mielenkiintoisia blogiaiheita ja toivottujakin sellaisia olen joutunut sivuuttamaan, koska olen kokenut niiden kirjoittamisen käytössä olevaan aikaan nähden liian työlääksi. Aikaa ei yksinkertaisesti ole ollut, ja tämä on totta kai harmittanut. Lisäksi esimerkiksi vallitseva maailmanpoliittinen tilanne on painanut pari hedelmällistä aihetta unholaan. Ja kun blogien vetovoima on käsittääkseni ihan yleisestikin laskusuunnassa, tulee blogikirjoittajana puntaroitua enemmän, minkä verran teksteihin aikaansa jatkossa käyttäisi. Millaisia ajatuksia tämä pohdinta herättää sinussa? Olisi kiinnostava kuulla, joten kerrohan kommenteissa.

Arvonta?

No mutta syntyykö tämän ison virstanpylvään ansiosta blogissani jo perinteeksi muodostunut arvonta? Pienten rumpujen pärinää... Kyllä! Eli nyt se lukija, jonka kohdalla tuo tasaluku 500 000 täyttyy, voi ottaa minuun yhteyttä joko kuvakaappauksen kera tuosta "osumasta" tai ilman. Sumplitaan sitten kahden kesken, minne voin lähettää pienen palkinnon. Palkinnon sisältö määräytyy lukijan asuinmaan mukaan ja parista muusta tekijästä. Ja mistä tuon lukukertojen määrän näkee? Se näkyy automaattisesti blogisivun oikeassa laidassa, jos blogin avaa tietokoneella. Mutta jos tätä postausta lukee kännykällä, kannattaa skrollata sivun loppuun, missä näkyy "Näytä internetversio", ja klikata siitä. Tällöin saa saman näkymän kuin tietokoneella lukiessa.

Tältä se lukema näyttää postauksen julkaisuetkellä.

Loppukevennys

Toisinaan blogiteksti syntyy varsin vaivattomasti, tällä kertaa ei niinkään. Tietokoneeni näppäimistö oli nimittäin mystisesti hajonnut vauhdikkaan kesälomareissuni aikana ja keskellä näppäimistöä sijaitseva h-näppäin oli lopettanut toimimasta. Tein kaikki mahdolliset temput kirjaimen palauttamiseksi, mutta ilman onnistunutta lopputulosta. Niinpä jokainen tämän tekstin h-kirjain on saatu kikkailemalla copy-paste-menetelmällä. Kokemus oli sekin, hahah!

Nyt toivotan teille kivaa kesän jatkoa, ja kesänautintojen lomassa saa antaa kommentteja! Toivotaan, että arvontavoittaja löytyy!

Se on nyt hello, hi ja halipatsuippa! (Että minun perinteisessä lopputoivotuksessa pitääkin olla noin monta hoota!)

Autoista, kahvilakulttuurista ja suomalaisista herkuista

Tällä kertaa blogissani muutamia arjen havaintoja ja löytöjä sekä ajatuksia niiden ympäriltä.

Henkilöautoista

Oletko koskaan katsonut ruokakaupan, työpaikkasi tai vaikkapa ison kerrostalon parkkipaikkaa ja sen yleisilmettä? Oletko kiinnittänyt huomiota henkilöautojen nykyisiin väreihin? Millaisia autoja on enemmistönä sinun kotipaikkakunnallasi?

Kävin jälleen eräänä aamuna varhaisella joogatunnilla, ja kun poistuin kuntosalilta parkkipaikalle, satuin jostain syystä silmäilemään ison parkkialueen värimaailmaa. 99-prosenttisesti autot olivat valkoisia, harmaita tai mustia. Näkyä korosti vielä sen aamun sadetuhnuinen sää. Kuinka värittömältä kaikki näyttikään!

Jos olisin ottanut kuvan tästä vasemmalle, olisi parkkipaikan autojen värimaailma jatkunut täysin samanlaisena.

Internetissä on kiertäny havainnekuvia, kuinka vielä -80- ja -90-luvuilla autot olivat pääsääntöisesti värikkäitä, esimerkiksi vihreitä, keltaisia, oransseja, punaisia, violetteja, ruskeita jne. Nykyään valtaosa noudattaa tätä hillitympää väriskaalaa valkoinen, harmaa ja musta. Ja onhan näissä väreissä toki omat etunsa. Nämä autovärit ovat siis oletukseni mukaan ihan globaali trendi, ja autoteollisuus tietenkin vastaa kysyntään ja valmistaa autojaan sen mukaisesti. 

Täällä valkoiset ja vaaleat autot ovat suosittuja myös kovan auringonpaisteen vuoksi. (Joskaan yhdessäkään minun tätä postaustani varten ottamassani kuvassa ei ole valkoisten autojen enemmistöä, hahah.) Kun vuodessa porottaa aurinko sen +/- 300 päivää ja ison osan vuodesta vieläpä melko kuumasti, on vaaleampi autoväri monelle houkutteleva vaihtoehto. Entäpä auton sisätilat? Suomessa en koskaan ajatellut sen koommin auton sisätilan väritystä, mutta täällä siinäkin ovat alkaneet vaaleampi sävy ja tummemmissa muu kuin nahka tai keinonahka materiaalina miellyttää. Tämäkin on juuri kuuman auringonpaisteen ansiota.

Pitkä autorivistö, mutta ei ainoatakaan "väripilkkua".

Tässä jo punaista ja sinistä mukana.

Paikallisesta vaaleasta autokannasta muistan hyvin, kuinka parhaimmillaan olen nähnyt liikennevaloissa kahdella eri kaistalla viisi täsmälleen samanlaista valkoista Teslaa jonottamassa. Eli autokantamme alkaa näyttää melko persoonattomalta. Mutta tämä on siis vain havainto, joka ei saa päiviäni pilalle eikä vie ajatuskapasiteettiani tämän enempää. Jokainen päätyy automalliin ja -väriin erilaisista syistä ja tarpeista - ja valitsee kuten haluaa.

Toisinaan Piilaakson autojen värimaailmassa tekevät räikeän poikkeuksen niin sanotut superautot eli suuritehoiset ja useimmiten myös huomattavan kalliit menopelit.

Nämä kuvat on otettu superautojen näyttelystä. Tuollaisten McLaren-autojen hintahaarukka Yhdysvalloissa on 200 000 - 450 000 dollaria.

Maanteillä näkee tietenkin myös vanhempaa ja värikästä autokantaa, eivätkä edellä mainitut muskeliautot tietenkään ole liikenteessä enemmistönä, vaan yhä enenevässä määrin täyssähkö- ja hybridiautot. Kalifornia asetti vuonna 2022 niiden suhteen korkeatavoitteisen mandaatin, jonka mukaan jokainen vuonna 2035 ja sen jälkeen tehty uuden auton kauppa osavaltiossamme tapahtuisi nollapäästöisestä autosta. Tuohon hetkeen on aikaa enää yhdeksän vuotta ja tällä hetkellä tuo tavoite on erinäisistä syistä johtuen uuden tarkastelun alaisena. Mutta suuntaus paikallisilla autokaupoilla on taattu: viime vuoden lopussa Kaliforniassa oli kumulatiivisesti myyty jo yli 2,5 miljoonaa nollapäästöistä autoa, mikä pitää osavaltiomme sähköautojen yleisyydessä väkimäärään suhteutettuna Yhdysvaltain ykkösenä.

Mutta seuraavaksi jotain aivan muuta:

Kahvia ja olutta -konsepti

Poikkesin viime viikonloppuna ystäväni kanssa ex tempore iltapäiväkahville. Itseään puhtaasti kahvilana mainostanut paikka oli juuri sulkenut ovensa (lauantaina klo 15), joten käännyimme naapurikahvilan puoleen. Sen tarjonta oli keskittynyt sekä kahviin että olueen! Mielestäni tämä on todella harvinainen konsepti, ainakin täällä Piilaaksosssa. Paikka oli erikoistunut muutamiin erikoiskahveihin, joihin kuului mm. vietnamilainen kahvi.

Kyseessä on muutaman kahvilan ketju, jolla on hauska nimikin. Kun tuon lausuu, se voi kuulostaa myös "Huonoilta päätöksiltä".

Olutvalikoimaa en tarkemmin silmäillyt, mutta sen katsoin, ettei tuolloin lauantai-iltapäivänä vielä kukaan asiakkaista siemaillut olutta. Kaikki olivat kahvi- tai limsalinjalla. Jo se, ettei tämä kahvila-olutbaari sijainnut minkään kaupungin keskustassa, vaan yhdessä ulkoilmaostoskeskuksessa, sai minut hiukan ihmettelemään, kuka sinne menee olutta juomaan, kun valtaosa on saapunut paikan päälle autolla. Ehkäpä sitten ostosten lomassa joku käy sillä kuuluisalla "yhdellä".

Otimme ystäväni kanssa vietnamilaiset kahvit. Söpöt kupit saimme.

Kahvilassa soitettiin rockmusiikkia välillä aika kovallakin. Meillä oli ystäväni kanssa intensiivinen keskustelu käynnissä, joten nuo desibelit tahtoivat sitä hiukan häiritä. Paikan sisustuskin oli pääosin rock-henkinen musta, joten musiikki oli linjassa muun tyylin kanssa. Mutta minusta mukava vain, että on myös tällaista erilaista kahvilatarjontaa. 

Erikoisemmista kahviloista vielä sen verran, että kotikaupunkimme keskustaan on avautumassa jemeniläinen kahvila. Mainostarrat ovat olleet ikkunoissa jo pidemmän aikaa, mutta paikka ei ole vielä auki. Toisella puolella kaupunkia tiedän olevan jo yhden jemeniläisen kahvilan, mutta aion odottaa tämän keskustapaikan aukeamista ja käydä pikimiten testaamassa, kunhan se ovensa aukaisee. Olisikin kiva kuulla millaisia erikoiskahviloita tai kahvilayhdistelmiä muualla päin maailmaa on viime aikoina aukaistu? Ja millaisesta kahvilakulttuurista itse tykkäät nautiskella? 

Lopuksi vielä pari löytämääni aarretta:

Löytöjä

Viimeisen parin viikon aikana olen onnistunut tekemään harvinaisten suomalaisherkkujen löytöjä. Ensin löysin, tosin jo poistotuotteiden hyllystä, Fazerin hapankorppuja, sekä tavallisia että tumman rukiin versioita. Tämän aarteen osuessa kohdalle otin ja hamstrasin heti kolme pakettia mukaani.

Ja viime viikolla onnistuin samasta kaupasta löytämään Fazerin Turkinpippureita ensimmäistä kertaa ikinä! Siis suomalaista salmiakkia, vau! 

Tuo pinkki pussi oli minulle uutuus, joten ostin sitä vain yhden pussin. Ajattelin, jos ei satukaan olemaan meidän makuumme. Mutta mitä vielä! Kun pussi samana iltana aukaistiin, että jos "vähän maistellaan", niin eipä sinne pussinpohjalle montaa namia jäänyt seuraavaa päivää odottamaan.

 

Näistä ostoksista mieleeni tuli vertailla suomalaisten ja ruotsalaisten tuotteiden saatavuutta Yhdysvalloissa tai ainakin täällä Piilaaksossa. Kyseisessä kaupassa oli nimittäin ruotsalaisia karkkeja tarjolla varmasti viittätoista eri lajia! Samoin löytyi Maraboun suklaita kolmea eri makua. Suomalaista Pandan lakua on kyseisestä kaupasta saanut jo vuosien ajan, mutta nyt siellä oli tosiaan ensimmäistä kertaa tarjolla myös Turkinpippureita. Suomalaista suklaata ei ole ollut. Kuinka kummassa ruotsalaiset ovat onnistuneet markkinoimaan omat tuotteensa amerikkalaisen kaupan hyllylle, kun suomalaiset karkit ja suklaat ovat vähintään yhtä hyviä ellei jopa parempia? Ja ovathan ne parempia, jos minulta kysytään! 

Samoin minulla tulee silloin tällöin himo syödä näkkileipää ja kas, senkin ovat nimenomaan ruotsalaiset onnistuneet tuomaan paikallisille markkinoille. Miksi suomalaiset ovat jääneet tässäkin alakynteen?

"Swedish Style". Täällä on tyytyminen ruotsalaiseen Wasa-näkkileipään, vaikka kyllähän me suomalaisetkin näkkileivän teon osaamme. Ostaisin suomalaista, jos olisi mitä ostaa.

Tällaisia ajatuksia ja havaintoja tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!