Clint Eastwoodin ex-ravintola Hog's Breath Inn (Carmel, Kalifornia)

Jokin aika sitten pyysin teiltä lukijoiltani palautetta blogistani ja pyysin esittämään toiveita myös postausaiheista. Muutamilta tuli pyyntö esitellä myös ruokaravintoloita ja kahviloita. Minullahan on ollut sopivasti luonnoksissa jo ainakin 1,5 vuotta pari ravintola- tai ruoka-aiheista postausta, joten kävinpä niistä nyt toisen kimppuun. Eli tällä kertaa luvassa eräänlainen toivepostaus.

Kaikki eivät välttämättä ole tietoisia, että näyttelijä- ja ohjaajatöistään tunnettu Clint Eastwood on mukana myös ravintolabineksessä. Jo vuonna 2015 kirjoitin blogiini Clint Eastwooodin omistamasta Mission Ranch -ravintolasta ja -majoituspaikasta. Se sijaitsee Pohjois-Kalifornian rannikkokaupunki Carmel-by-the-Seassa, lyhyemmin Carmelissa, jossa Clint toimi aikoinaan myös pormestarina. Tässä postauksessa kerron toisesta carmelilaisesta ravintolasta Hog's Breath Inn, jonka Clint Eastwood on myös aikoinaan omistanut. Eastwood myi tämän ravintolan sittemmin perhetutulleen, mutta ex-omistaja näkyy niin ravintolan lokaatiossa kuin sisustuksessakin voimakkaasti edelleen. 

Hog's Breath Inn -ravintolan sisäänkäynti. Ravintolan nimi suomeksi tarkoittaa "villisian henkäystä" ja villisikoja näkyy myös ravintolan sisustuksessa. Heti sisäänkäynnin yhteydessä yksi villisian pää.

Ravintola sijaitsee Clintin mukaan nimetyssä rakennuksessa Eastwood Building.

Me kävimme Hog's Breath Inn -ravintolassa ensimmäistä kertaa jo noin kuusi vuotta sitten. Ukkokulta tiesi ravintolan Clint-yhteyden entuudestaan ja Eastwoodin elokuvafaneina paikka meitä kiinnosti. Minulle paikka jäi tuolloin mieleen erityisesti sen todella herkullisesta artisokkakeitosta. Mielestäni se oli maailman parasta. Carmelin läheisyydessä sijaitseekin itseään maailman artisokkapääkaupungiksi tituleeraava Castrovillen pikku kaupunki, josta oletettavasti tuoreita ja hyvälaatuisia artisokkia on toimitettu myös Clintin ravintolaan. Kävimme viimeksi tässä ravintolassa nyt pari viikkoa sitten sunnuntaiajelullamme ja ruokalistalta löytyy edelleen tämä maukas Castroville Artichoke Soup. Alkuruoan kokoinen annos keittoa (USA:ssa puhutaan cup) maksaa 7 dollaria ja hiukan isompi annos (USA:ssa bowl) 8,5 dollaria. Ravintolan ruokalista on monipuolinen alkupaloineen, salaatteineen, keittoineen, pastoineen, pihveineen ja jälkiruokineen. Myös lapsille löytyy oma menunsa. Ravintoloitsija suosii lähialueiden tuottajien ruokatarvikkeita ja pyrkii käyttämään mahdollisimman paljon luomua.

Siinä sitä nyt on, kulhollinen maukasta artisokkakeittoa rapeaksi paahdettujen, juustoisten leipäpalojen kera. Joko keiton reseptiä on näiden vuosien aikana hiukan muokattu, sillä muistelin sen olevan kermaisempi, tai sitten aika on vain kullannut muistot, edellisestä käynnistämme kun on jo 1,5 vuotta aikaa. Mutta todella hyvää oli tämäkin, suosittelen! Edellyttäen tietenkin, että tykkää artisokasta.

Hog's Breath Inn -ravintola on ollut toiminnassa jo yli 40 vuotta. Kokonaisuuteen kuuluvat sisäravintola, reilunkokoinen patio sekä pubina toimiva saluuna. Patio sijaitsee suojaisalla sisäpihalla ja nyt käydessämme siellä oli vielä kaasulämmittimetkin lisälämpöä tuomassa. Ulkolämpötila oli lounasaikaan nimittäin vain +13 C, merenrannassa kun olimme. Ravintolan sisätilat olivat nyt asiakkailta koronan vuoksi suljettu, mutta käydessämme siellä 1,5 vuotta sitten edellisen kerran, oli pöydissä valkoiset pöytäliinat ja ulkotilaa astetta fiinimpi tunnelma. Ainakaan tällä kertaa ulkopöydissä ei ollut liinoja, mutta arvatenkin näin pandemia-aikana liinattomat pöydät on helpompi pitää puhtaina. Valkoisista liinoistaan huolimatta paikka on ollut jokaisella käynnillämme kuitenkin hyvin rento ja taustalla soivat pääosin ikimuistoiset kasarihitit. Sisustuksessa silmiin osuvat isot takat, joita on ulkona peräti neljä kappaletta, sisätiloissakin kaksi ja pubin puolella yksi. Seinät on koristeltu Eastwoodin elokuva-aiheisilla julisteilla, valokuvilla ja repliikeillä eli leffafaneille varsin mielenkiintoista katseltavaa. Pubin puolella seinille on ripustettu useampikin villisian pää paikan nimen mukaisesti.

Sisäpihalla sijaitsevaa patiota. Kuvassa näkyy myös kaksi pihan takoista. Oikealla sijaitsevan puun takana on sisäänkäynti saluunaan/pubiin.

Saluunassa pari villisian päätä, kuvamateriaalia Clintin elokuvista ja yksi kappale takkoja.

Vessakäytävällä lisää Clint-materiaalia.

Ajoimme siis pari viikkoa sitten sunnuntaiajeluna meiltä 1 h 20 min merenrantakaupunki Carmeliin, koska autoomme piti saada hiukan maileja mittariin. Päätimme yhdistää samaan reissuun lounaan ja valitsimme jälleen tämän Clintin ex-paikan. Vieläkö artisokkakeitto olisi yhtä hyvää? Ja kyllähän se edelleen tosi herkullista oli!

Carmel on todella kaunis pikku kaupunki ja näin ollen monien turistienkin suosiossa. Lounaan jälkeen kävimme kävelemässä Carmelin pääkatua pitkin paikalliselle hiekkarannalle ja huomasimme, että pääkadun lounaspaikat olivat jo kaikki aivan täynnä. Joissakin ravintoloissa ihmisiä oli jopa jonottamassa lounaalle. Hog's Breath Inn -paikan yksi etu on myöskin, että se sijaitsee ruuhkaiselta pääkadulta pari korttelia sivuun. Siellä lounaalle pääsi siis heti, eikä tilauksissa mennyt kauaa. Ja palvelukin pelasi. Uskaltaisikohan ravintolaa siis tämän sijaintinsakin vuoksi kutsua ns. hidden gemiksi eli piilossa olevaksi helmeksi?

Carmelin katukuvaa.

Tällä hetkellä ravintola ei ota lounasajalle pöytävarauksia vastaan, mutta illaksi kyllä ja se varmastikin suositussa pikku kaupungissa kannattaa tehdä. Jos siis haluaa syödä rennossa paikassa maukasta ruokaa ja kenties tutkiskella samalla ravintolan seiniltä Eastwoodin elokuvauraa, niin vahva suositukseni tälle paikalle.

Tällainen ravintolakatsaus tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Pikakuulumiset Big Surista

Täällä me nyt sitten olemme, Big Surissa, Kalifornian rannikolla. Big Sur sijaitsee noin kahden tunnin ajomatkan päässä Piilaaksosta. Se, että olemme täällä viikonloppureissussa on seurausta eräästä viime syksyn illanvietosta. Piilaaksossa asuva ystävämme totesi tuolloin, ettei hän ole koskaan käynyt Big Surissa ja haluaisi siellä vierailla. No, ei muuta kuin tuumasta toimeen! Varasimme mökkimajoituksen meille kolmelle siltä istumalta. Syynäsimme kalenteria ja lukitimme viikonlopun, joka olisi hiukan ennen sesongin alkua. Kuumimman turistisesongin aikaan majoitukset nimittäin maksavat täällä aika paljon! Tuolloin useita kuukausia etukäteen varatessamme saimme mukavan mökkimajoituksen vielä ihan sopuhintaan. Samoin ajattelimme, että reissu ajoittuisi maaliskuulle, jolloin Kalifornian kevät olisi jo pitkällä, ilmat suotuisat ja aurinkoiset. Tämä oli meidän alkuperäinen suunnitelmamme, mutta kuinkas tämä kuvio lopulta toteutuikaan...

Eilen vielä paistoi aurinko.

Ei ole mennyt ihan niin kuin Strömsössä

Ensinnäkin, majoituksen varaushetkestä viikkoja myöhemmin ystävämme huomasi, että reissumme osuisi samalle viikolle, kun hänen Suomessa olevalla perheellään olisi hiihtolomaviikko. Lomaviikon vietto perheen kanssa ajoi luonnollisesti edelle ja niinpä ystävämme perui oman lähtönsä Big Suriin. Reissumme alkuperäinen syy ikäänkuin vesittyi. Majoituksesta ei saanut enää rahoja takaisin, joten päätimme lähteä reissuun ukkokullan kanssa kaksin. Mikäpä siinä, pieni irtiotto arjesta ja varsinkin, kun kaksi seuraavaa viikonloppua minulla menevät työn merkeissä.

Toisekseen, sää on ollut nyt muuta kuin aurinkoinen. Koko alkuvuosi on ollut Kaliforniassa poikkeuksellisen sateista ja sateet ovat jatkuneet maaliskuulle saakka. On ollut myös harvinaisen kylmää ollakseen kalifornialainen maaliskuu. Eilen perjantaina tänne ajellessamme aurinko vielä paistoi, mutta juuri tällä hetkellä sataa kaatamalla vettä ja pitelemme sadetta mökissämme. Onneksi lämmitys pelaa ja tuli otettua tietokonekin mukaan (juurikin sateen varalle). Tässä on hyvää aikaa naputella tätä postausta.

Mökkitunnelmaa.

Kolmanneksi, viikonlopun aktiviteetteihin piti kuulua myös haikkaamista Big Surin upeissa maisemissa. Lähdimme tänään aamusta pitkähkölle haikille, mutta puolipoudan muuttuessa sateeksi käännyimme takaisin. Reilut kuusi kilometriä tuli tepasteltua, mutta onneksi jätimme haikin kesken. Hetkeä myöhemmin sade nimittäin yltyi kaatosateeksi, eikä jyrkkä polku olisi välttämättä ollut enää turvallinen.

Haikkipolun alkupäässä varoiteltiin saapumisesta maastopaloalueelle. 

Haikkimaisemia ja lähestyviä sadepilviä. Kuvan oikeassa reunassa sateiden aiheuttama maanvyörymä.

Parkkipaikalla törmäsimme yksinäiseen kalkkunaan. Säikähdin toden teolla, kun se lähtikin yhtäkkiä juoksemaan minua kohti. Huusin sille pot-pot, jolloin se vastasi minulle ja teki juoksussaan onneksi äkkikäännöksen. 

Olin myös haaveillut tämän päivän lounaaksi yhtä tiettyä tonnikalavoileipää. Söin sitä joskus pari vuotta sitten täällä eräässä ravintolassa ja se oli mielestäni paras tonnikalavoileipä ikinä. Tarkistin oikein etukäteen netistä tämän ravintolan ruokalistan ja siellähän se sama leipä vielä listoilla keikkui. Noh, kun menimme kyseiseen ravintolaan lounaalle, olivat ruokalistat menneet uusiksi ja tonnikalaleipä poistettu valikoimasta. Jäin siis ilman haaveilemaani herkkuleipää. Ettei nyt sitten oikein tämäkään kuvio onnistunut, heh.

Lisäksi reissun tähänastisena saldona on myös yksi lohjennut hammas. Ukkokullalla on Piilaaksossa luvassa siis hammaslääkärireissu. Että mitäköhän tämän reissun aikana vielä ehtii tapahtua? Noh, nyt minä ryhdyn päiväunille. Säätiedon mukaan sateen pitäisi loppua parin tunnin päästä ja tarkoituksenamme olisi mennä kokeilemaan yhtä merenrannassa olevaa haikkipolkua. Auringonpilkahduksiakin pitäisi olla luvassa. Saapa nähdä alkaako päivä paistamaan risukasaan. Tällaisia tunnelmia tällä kertaa. Nyt sanon hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Muille matkaajille tiedoksi, että kuuluisa rantareitti Highway 1 oli jälleen poikki Big Surin eteläpuolelta. Se kuitenkin aukaistiin autoliikenteelle juuri eilen. 

Kalifornian kuuluisa Highway 1 on yhä poikki

Vuosi sitten talvi oli Kaliforniassa ennätyksellisen sateinen. Runsaat sateet tekivät toki hyvää jo viisi vuotta kuivuudesta kärsineelle osavaltiolle, mutta sateet jättivät jälkeensä myös tuhoja. Yksi näistä tuhoista oli keväällä 2017 tapahtunut iso mutavyöry aivan Tyynenmeren rannikon tuntumassa. Kyseinen mutavyöry hautasi alleen ja käytännössä siis suisti kauniista näköaloistaan kuuluisan valtatien Highway 1 pitkältä pätkältä mereen. Highway 1 on useiden turistienkin käyttämä rantareitti Los Angelesin ja San Franciscon välillä. Mutavyöryn vuoksi ajoväylä jouduttiin laittamaan poikki ja tuolloin tien korjausajaksi arvioitiin vähintään vuosi. 

Ilmakuvaa vyörymäkohdasta toukokuulta 2017. Photo by John Madonna, Associated Press.

Pari viikkoa sitten vietimme "pään tuuletusviikonlopun" haikaten Big Surissa eli kyseisen Highway 1:n varrella. Saimme omin silmin todeta, että vielä näin yhdeksän kuukautta mutavyörymää myöhemmin, rantatie on edelleen Big Surin eteläpuolelta poikki. Uutta tietä on jo saatu tehtyä hyvän matkaa ja mekin tätä uutta asfaltoitua pätkää pääsimme jo ajamaan. Koko valtatien aukaisemisen ajankohtaa ei kuitenkaan ole osattu vielä antaa ja esimerkiksi SF Gate -artikkelin mukaan kunnostustyöt ovat erittäin vaativia, sillä tien korjaamattomalla pätkällä käytännössä "sataa kiviä" työmiesten niskaan koko ajan. Niinpä työmiehillä on koko ajan yksi tai useampi henkilö tähystämässä, ettei uutta maavyöryä pääse syntymään. 

Aika monet Suomi-vieraistammekin ovat tuota kyseistä kohtaa autolla ajelleet. Tämä postaus onkin tiedoksi niille, jotka mahdollisesti suunnittelevat kesän lomareissua juuri tuolle huikaisevalle maisemareitille. Kannattaa siis tarkistaa etukäteen, onko tie voitu jo koko matkaltaan aukaista. Tällä hetkellä pohjoisesta päin pääsee ajamaan tuppukylä Gordaan asti, mutta sitten on tehtävä U-käännös, palattava hiukan takaisin päästäkseen sisämaahan päin suuntautuvalle kiertotielle.

Kyllähän näiden maisemien lomassa mielellään tuota rantareittiä ajelee. 

Tällaisen kivan mökkimajoituksen onnistuimme melko lyhyellä varoajalla Big Surista viikonlopullemme saamaan. Vielä ei ollut sesonki, joten hinnat olivat vielä jokseenkin maltilliset. Kuumimpaan turismiaikaan eli keväästä syksyyn majoitusten hinnat voivat kivuta Big Surissa todella korkeiksi. Telttamajoitusmahdollisuuksiakin alueella on, mutta kuulemani mukaan telttapaikat pitää varata todella hyvissä ajoin.  

Tällaisia reissusuunnitteluvinkkejä tällä kertaa. Nyt sanon taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa! 

Huvipuistoja, samppanjaklubeja ja päin puuta ajamisia

Kun muuttopäivä uuteen kotiin saatiin lopultakin sopivan muuttofirman kanssa lukitettua, niin sitähän luulisi, että sitten aloitetaan pakkaaminen oikein toden teolla ja topakasti. Mutta e-hei, minä tyttö se keksinkin sitten kaikkea muuta kivaa, ettei vaan tarvitsisi muuttolaatikoiden kanssa telmiä. Eli otin ensin huvit ja vasta sitten muuttotyön. Tässä muutamia viihdykkeitäni viimeisen viikon ajalta teillekin, kuvien kera.

Muuttokaruselli odottakoon. Kuvassa perinteinen karuselli.

Päivä huvipuistossa

Ukkokullan työpaikka järjesti viime viikolla eräänlaisen virkistyspäivän, jonne sai ottaa mukaan perheenjäsenetkin. Virkistyspäivään kuului pääsyliput läheiseen Great America -huvipuistoon. Itselläpä ei ollut tuolla tullut käytyäkään ja olinkin luullut sitä jostain syystä tähän asti ainoastaan vesipuistoksi. Vesipuistopuolikin sieltä kyllä näytti löytyvän, mutta me keskityimme perinteisiin huvipuistolaitteisiin.

Viikonloppuisin paikka on kuulema survottu täyteen porukkaa, mutta keskellä viikkoa jonoja ei ollut useimpiin laitteisiin kovinkaan pitkästi. Oikein mukava hurvittelupäivä siitä tulikin ja ylitin itseni, sillä uskaltauduin piiiitkästä aikaa melko hurjiinkin vuoristoratoihin. Eräiden aikuisiällä koettujen tivolikokemusten jälkeen minusta nimittäin tuli täysin nössö, mitä huvipuistolaitteisiin tulee. Nyt kuitenkin uskaltauduin jopa moniin eri vuoristoratoihinkin. Yhdestä vuoristoradasta sainkin sitten vasta jälkeenpäin kuulla, että vauhti laitteessa yltyy aina nopeuteen 90 km/h! OMG! Ja kyllä siinä vauhdissa kuulkaas letti lepatti! Ei käynyt muuttolaatikko mielessä kertaakaan!

Tässä yksi vuoristoradoista, Psycho Mouse nimeltään. Tulipa vain mieleen, että kukakohan näiden laitteiden nimiä oikein keksii ja missä mielentilassa? :-D

Samppanjaklubi

No sitten tuli viikonloppu, joka olisi tietenkin ollut erinomaista pakkausaikaa. Mutta ei. Sain houkuteltua ukkokullan pieneen reissuun Kalifornian pohjoisimpiin osiin. Siellä oli meille vielä monia käymättömiä upeita paikkoja (ks. seuraava kappale) ja kappas vain, matkan varrelle osui myös Korbelin samppanjatila Korbel Champagne Cellars. Koska kyseessähän on lähestulkoon nimikkotila minulle, Korpelalle, kjäh kjäh, on tämä paikka kutkuttanut käydä jo kauan. Nyt siihen tarjoutui sitten oiva tilaisuus ja niinpä olimme lauantaina jo muutamaa minuuttia vaille paikan aukeamista ovenrivassa kiinni. Suomalaiset! ;-)

Korbel Champagne Cellars. Ja hei, jätetään tuon Champagne-termin puolustaminen ranskalaisille. Ei puututa nyt siihen. ;-)

Ja niinhän siellä sitten kävi, että menin ja liityin Korbelin samppanjaklubiinkin. Hi hii! Nyt meille sitten tulee pari kertaa vuodessa laatikollinen erilaisia samppanjoita kotiovelle. Osa sellaisia, joita ei tavallisista kaupoista saa. Joten hei kamut ja tulevat Suomi-vieraat, saatamme tarvita niiden maisteluissa teidänkin apuanne. ;-) Lisäksi saamme klubijäseninä alennusta viinitilalla paikan päällä ja viinitilan nettikaupasta tehdyistä ostoksista sekä kutsuja viinitilan järjestämiin erikoistapahtumiin ympäri vuoden. Ja hei, ihan vaan tiedoksi, että ei tällainen samppanjaklubi ole mitenkään huippukallis harrastus, vaikka hienolta kalskahtava nimi voisi helposti niin antaa ymmärtääkin.

Maistiaisiin Korbelin tilalla kuului myös erikoisempi tummanpunainen, Pinot Noir -rypäleestä valmistettu samppanja. Juoma on parhaimmillaan ruoan kanssa nautittuna, eikä niinkään seurustelujuomana, minkä voin kyllä itsekin tätä punaista kuovuvaa maistettuani allekirjoittaa.

Ajoimme päin puuta!

Yksi Pohjois-Kalifornian käymättömistä paikoista oli Leggettissä sijaitseva Drive-Thru Tree Park. Nimensä mukaisesti puistossa on siis puu, jonka läpi voi ajaa autolla! Ja nyt ei tarvitse lukijoideni tulla onnettomiksi puun kohtalosta, sillä kyseinen punapuu oli edelleen elossa ja voi ihan vihreästi. Meninkin sitten poseeraamaan puun sisään puuhun käsilläni nojaten ja sain todisteeksi puun "hengittämisestä" kivat pihkaläntit käsiini. Puu siis elää ja voi hyvin. 

Joku toinen ajamassa puun läpi.

Kerrankin meillä oli muuten tuuria, kun jonotimme autoletkassa Drive-Thru Tree Parkiin, sillä ainakin viisi tai kuusi edellämme jonossa olevaa autoa olivat kokoa amerikkalainen jätti. Puiston nettisivuillakin mainittiin, että jos ehdottomasti haluaa ajaa puun läpi, niin kannattaa tulla pienemmällä autolla, isot eivät tulisi mahtumaan. Myös puiston portilla pääsymaksun (5 taalaa/auto) rahastava puistonvartija kertoi jokaisen auton kohdalla aikaisemmat kokemukset, tulisiko kyseinen automalli puun reiästä mitä todennäköisimmin mahtumaan vai ei. Ja koska edellämme ajavat olivat päättäneet ohjeista piittaamatta lähteä niillä laivoillaan liikenteeseen, niin jokainen meidän edellä joutui ottamaan reitin numero 2, jolla pääsi reikäpunapuun läheiselle parkkipaikalle, mutta ei ajamaan itse puun läpi. Tai olisihan sitä läpiajoa toki saanut omalla vastuullaan yrittää... Niinpä edessämme oleva autojono suli olemattomiin ja pääsimme ilman jonoja ajamaan reittiä numero 1 suoraan puuhun, sen varsinaisessa merkityksessään. :-)

Tässä kuva, kun olemme itse ajamassa puun sisään. Huomatkaa puutunnelin sivuseinämissä näkyvät raapiutumat. Ehkä joku on sellaisella laivankokoisella autolla sitten joskus yrittänyt...

Tähän väliin pieni tietoisku: Eri puolilla Pohjois-Kaliforniaa sijaitsee kolme punapuuta, joiden läpi voi ajaa autolla. Lisäksi Yosemiten kansallispuistossa on tielle kaatunut puu, johon on tehty reikä liikennöinnin jatkamiseksi. Nämä kaikki puut sijaitsevat noin neljän tunnin ajomatkan päässä San Franciscosta ja Piilaaksosta. Toisin kuin luullaan, reilun puolen tunnin ajomatkan päässä San Franciscosta pohjoiseen sijaitsevassa Muir Woodsissa ei ole läpiajettavaa punapuuta, vaikka se supersuosittu punapuumetsä valtavine puineen onkin. Muir Woodsin nettisivuilla tätä yleistä luuloa oikaistaan usein kysyttyjen kysymysten kohdalla. 

Lisäksi kävimme viikonloppuna kohteissa Glass Beach ja Bowling Ball Beach, Van Damme State Parkin pygmimetsässä, Ukiahin prostituoitujen muistolaatalla sekä 10 000 buddhapatsaan temppelissä. Reittimme kulki niin, että ajoimme maailmankuulua Highway 1 -tietä sen pohjoiseen päätepisteeseen.

Glass Beach, entinen kaatopaikkajätteen laskupaikka, nykyinen nähtävyys. Aikoinaan tälle rannalle on siis kipattu rekkalasteittain kaatopaikalta siirrettyä lasi- ja posliinijätettä, jonka meren kuohut ovat sitten hioneet ja lopulta syntyi kaunis nähtävyys. Halutakseen nähdä tämän "lasirannan", kannattaa tämän hetkisten tietojen ja omien havaintojenikin mukaan pitää kiirettä. Lasia ei ole rannalla enää kovinkaan paljon. Luonnollisesti meri huuhtoo lasinsiruja koko ajan mukaansa. Lisäksi paikallisen tarjoilijan mukaan ihmiset kuulema keräävät jopa sankokaupalla näitä hioutuneita lasinsirpaleita mukaansa. Toisen paikallisen kertoman mukaan, yhdessä vaiheessa kaupunki olisi myllännyt rannan kauhakuormaajalla piilottaakseen tai hävittääkseen siruja, sillä ihmiset olivat loukanneet jalkapohjiansa rannalla astellessaan.  

Jääpalat kuumana perunana

Niin, ja ehdinhän minä käydä tässä viettämässä hiukan tyttöjen iltaakin. Illan aikana nousi yhdeksi puheenaiheeksi viime postaukseni. Kirjoittamani jääpalojen juomakelvottomuus oli aiheuttanut kovasti hämmennystä ja jääpala-aiheesta tuli kuuma peruna. Niinpä tarkistin kotona tällä hetkellä olevan jääpalapussin, eikä juuri kyseisessä pussissa ollutkaan mainintaa, etteikö jääpaloja voi käyttää suoraan juomiin. Ja hei, koska tämä on USA, niin mikäli jäitä ei voisi juomissa käyttää, se kyllä todellakin olisi mainittu! Muutenhan se olisi oitis oikeusjuttu. ;-) Eli nähtävästi jääpaloja löytyy molempia, sekä juomakelpoisia että -kelvottomia. Kannattaa siis tarkistaa pussin tekstit ennen käyttöä. 

Tässä vielä yksi kuva Great America -huvipuistosta. Viihtyisyyteen on panostettu mm. suihkulähtein ja kukkaistutuksin.

Hurvittelujen seurauksena muuttohoppu alkaa N-Y-T, nyt!

Kun tätä postaukseni viihdykelistaa katsoo, niin kyllä sitä näköjään aika moneen paikkaan ihminen muutamassa päivässä ehtii, kun oikein haluaa vältellä muuttopakkauspuuhia! Hah-hah-haa. Ja nythän minä onneton innostuin vielä tätä blogiakin kirjoittamaan, vaikka hommat painaisi päälle täyttä häkää. No, nyt muuttoon on enää kolme yötä, joten nyt nämä iloiset hurvittelut taitavat kostautua sillä perinteisellä viime hetken hopulla. Palataanpa taas, nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Näkymiä Highway 1:n varrelta

Onhan tuota Kalifornian rannikkotietä Highway 1 tullut suhattua edes takaisin moneen kertaan, mutta aina ne näkymät vain saavat minut haltioitumaan. Aina uudestaan ja uudestaan. En siis malta olla laittamatta tänne blogiinikin vielä muutamia otoksia viime viikonlopun reissultamme. Monissa paikoissa on tullut rantatien varressa jo pysähdyttyä, mutta aina sieltä näyttää löytyvän uusiakin kohteita ihasteltaviksi. Lisäksi Highway 1 yhdessä Hannu-Pekka Björkmanin kanssa ovat opettaneet minulle jotakin. Opit paljastan postaukseni päätteeksi. 

Jospa näistä kohteista olisi matkatärpeiksi jollekin teistä lukijoistanikin. Tai ainakin pääsette sohvamatkailemaan, jos ei muuta. 

Big Sur

Toinen keskeinen kohteemme viikonloppuna Hearst Castlen lisäksi oli Big Surissa sijaitseva Julia Pfeiffer Burns State Park. Olisimmekin halunneet majoittua viikonlopun toiseksi yöksi Big Suriin, mutta viikkoa ennen Big Surin koko lähitienoon suhteellisen niukka majoitustilanne oli kuitenkin se, että jäljellä olivat enää majoitusvaihtoehdot hinnaltaan yli 1300 dollaria/yö ja siitä ylöspäin. Juu, ei kiitos. Seuraavat vapaat ja kohtuuhintaiset majoitusvaihtoehdot Big Surissa olisivat olleet vasta joulukuussa! Olisi siis vaatinut ennakointia noin 2 kk edes suht järkevän hintaisen majapaikan saamiseksi. Heh, heh.

Vaikkei majoittuminen Big Suriin tällä kertaa onnistunutkaan, niin tässä kuitenkin ne hamuamamme maisemat, joiden vuoksi kyllä todella kannatti pysähtyäkin. 

Jos oikein tarkasti tihrustat, saatat bongata kuvasta vesiputouksen McWay Falls.

Näkymiä Julia Pfeiffer Burns State Parkin rantapolulta toiseen suuntaan.

Molemmat yllä olevien kuvien maisemista pääsee näkemään jo Highway 1:n pientareeltakin, mutta paremmat näkymät ja otokset saa tepastelemalla muutaman sata metriä Julia Pfeiffer Burns State Parkin rantapolkua. Polku on helppokulkuinen ja sopii niin vauvoille kuin vaareillekin.

Santa Cruz 

Santa Cruzissakin olemme käyneet useasti, mutta enimmäkseen olemme nauttineet kaupungin upeasta hiekkarannasta. Santa Cruzissa sijaitsee myös luonnon itsensä muovaama silta, Natural Bridges ja se oli meiltä vielä ihailematta. 

Natural Bridges, Santa Cruz.

Ja taas pykälän Santa Cruzista pohjoisempana sijaitsee Greyhound Rock. Paikassa pääsikin laskeutumaan melko jyrkkää polkua alas aina merenrantaan asti. Jo matkalla alas oli polulta nähtävissä aika huikaisevia näkymiä.

Polku Greyhound Rock State Beachille.

Jossain vaiheessa polku alkoi muistuttaa viidakkoa. Nämä kasvit olivat ainakin 2,5 m korkeita.

Matkalla rantaan. Siellä se biitsi jo häämöttää.

Rannalla oli kaksi isoa järkälettä. Tässä niistä pienempi.

Auringonlaskut vailla vertaa

Ainahan pysähdyspaikan ei tarvitse olla mikään 'the nähtävyys'. Ottaapa Highway 1:n varresta istuinpaikaksi ranta kuin ranta, niin ainakin minusta on aina ihana katsella, kun aurinko painuu mailleen Tyynenmeren kuohujen taakse. Muutamia kertoja merelle tuijottelu on tuonut mukanaan bonuksenkin: Olemme päässeet ihailemaan hylkeitä, delfiiniparvia ja yhden kerran myös ryhävalaan järjestämää pyrstönläpsyttelynäytöstä! Se oli upeaa seurattavaa!

Marina State Beach.

Mitä Highway 1 on opettanut minulle?

Kaikki nämä kruisailut pitkin Tyynenmeren rannikkoa ovat myös opettaneet minulle jotakin. Ne ovat vahvistaneet käsitykseni, että kyllä, minä pidän merestä. Pidän merestä enemmän kuin järvestä. Tätä 'kumpi ompi parempi'-valintaa en ole pystynyt vuosikausiin tekemään. 

Loppuun siteeraankin näyttelijä Hannu-Pekka Björkmanin kolumnissaan kirjoittamaa viisautta, joka kolahti myös minuun: 

"Rahaa, jota olen käyttänyt matkustamiseen, en ole koskaan haikaillut takaisin. Jokainen kilometri, joka rovoilla on ostettu, on toivoakseni opettanut jotakin. Jos ei matkakohteesta, niin matkakumppanista tai omasta itsestäni."

Näihin ajatuksiin päätän tällä kertaa ja sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!