Napa kallistuu kallistumistaan, huh huh!

Tämä postaus ei suinkaan kosketa omaa napaani, vaan Kalifornian kuuluisinta viinialuetta Napan laaksoa ja tuoreita kuulumisia sieltä. Myös kannabiksella on tätä nykyä jotakin ajankohtaista tekemistä Napan viinialueen kanssa. Siitä postaukseni lopussa.

Monilla viinitiloilla on parhaillaan sadonkorjuuaika. Näistä köynnöksistä oli rypäleet jo poimittu.

Taustaa

Saimme aika nopealla varoajalla uuden vieraan Suomesta ja otimme hänet tietenkin ilolla vastaan. Vieraan viihdytyssuunnitelmia tehtiin ja olimme varanneet viimeiseksi yöksi majoituksen Napasta, Napa-laakson "pääkaupungista". Tarkoituksenamme oli käydä tutustuttamassa vierastammekin tähän kuuluisaan viinialueeseen. Noh, suunnitelmatpa muuttuivatkin ja Suomi-vieras joutui tekemään äkkipaluun Suomeen. Koska Napan majoitus oli varattu vain muutama päivä ennen yöpymistä, majoitusta ei voinut enää perua tai ainakaan varauksesta ei olisi saanut enää rahojaan takaisin. Päätimme sitten toteuttaa tämän minireissun joka tapauksessa, vaikkakin ilman vierastamme. Saimme kuitenkin ex-tempore ukkokullan työkaverin mukaan ja siitähän tuli oikein onnistunut reissu. Työkaverinsa ei ollut käynyt Pohjois-Kalifornian viinialueilla aiemmin, joten pääsimme sitten esittelemään viinitiloja hänelle. 

Perillä Napassa

Ainakin minua perillä odotti kuitenkin pieni shokki. Napan viinitilojen maistiaiset oli hinnoiteltu huomattavasti kalliimmiksi kuin viime kerroilla alueella käydessäni. Viime visiitistä Napassa ja/tai Sonomassa taitaa olla aikaa jo noin 1,5 vuotta, sillä pari viime viininmaistelukertaa olemme keskittyneet Paso Roblesin viinialueeseen. 

Tässä 1,5 vuodessa on Napassa kyllä tapahtunut selvästikin muutos! Kävimme useammalla viinitilalla, joskaan kaikissa niissä emme ottaneet viininmaistelua. Jokaisessa paikassa viininmaistelujen hinnat alkoivat nyt 30 dollarista ylöspäin. Osa maistiaisista maksoi jopa 40 tai 50 dollaria, eikä niihinkään kuulunut mitään ekstraa, tyypillisesti se neljä tai viisi viiniä maisteltaviksi! Ja maistiaisethan eivät ole todellakaan isoja kerta-annoksia, pikku liraus lasin pohjalla jokaista maisteltavaa lajia. Yksi pitkäkestoisista lemppareistamme on ollut Castello di Amorosan viinitila linnoineen. Kävimme jälleen kerran sielläkin ja saimme todeta, että sielläkin pääsymaksu, johon kuuluu viiden valinnaisen viinin maistelu maksoi nyt 30 dollaria. Aiemmin se on ollut vain 20 dollaria. 

Castello di Amorosa -viinitilan sisäänkäynti. Tila on myös aika lapsiystävällinen pihapiirin eläimineen kaikkineen.

Toinen selkeä merkki Napan alueen viiniharrastamisen kallistumisesta oli se, että aiemmin useat tilat ovat hyvittäneet viininmaistelun hinnan, jos on ostanut yhden tai useamman pullon viinitilalta lopulta mukaansa. Nyt tätä kytkykauppaa ei ollut kenelläkään heistä, joiden viinejä maistelimme. Myös ajotiet nrot 29 ja 128, jotka kulkevat Napasta pohjoiseen kohti Calistogaa ja joiden varrella iso osa viinitiloista sijaitsee, olivat nyt todella ruuhkaisia. Niin, ainahan tuo pätkä on ollut ruuhkainen, mutta nyt se oli oikein superruuhkainen. Marraskuussa viinialueen sesonki alkaa usein olla hiipumaan päin, mutta nyt ei ollut sesongin laantumisesta kyllä vielä tietoa. Porukkaa oli kuin pipoa. 

Myös suomalaisen merikapteenin vuonna 1880 perustaman viinitila Inglenookin ajoväylän portit pidettiin nyt kiinni. Porttien aukaisu tapahtui käymällä porttien vieressä sijaitsevassa visitor centerissa ja antamalla oma nimi ja kuinka monta henkeä tilalla vierailisi. Aiemmin portit tilalle olivat aina auki ja sinne pääsi ajamaan ilman tätä erikoispyyntöä. Liekö tälläkin tilalla kävijämäärät ovat niin kasvaneet, että toimenpiteellä haluttiin vieraiden lukumäärää hiukan rajoittaa. Nykyään Inglenook-tilan omistavat Francis ja Eleanor Coppola.

Sisätilan portaikkoa Inglenookin tilalta.

Tuore kokemus Paso Roblesista toi lisää kontrastia

Olemme siis tehneet pari viimeisintä viininmaisteluretkeämme Kalifornian Paso Roblesin viinialueelle. Se sijaitsee noin 2,5 tunnin ajomatkan päässä Piilaaksosta etelään, Napan ja Sonoman viinilaaksojen sijaitessa Piilaaksosta pohjoiseen. Kävimme sattumoisin Paso Roblesissa aivan hiljattain, sillä kyseessä oli minun synttärimatkani. Paso Roblesista löytyy yli 250 viinitilaa, joten valinnanvaraa riittää sielläkin. 

Meillä oli nyt siis varsin tuoreet kokemukset tältä toiselta viinialueelta ja hinnoittelu Napassa ja Paso Roblesissa ovat kyllä kuin yö ja päivä. Paso Roblesissa monet tilat tarjoavat vielä viininmaistelua tyystin ilmaiseksi. Lisäksi, jos ja kun hintaa maistelusta perittiin, niin sen sai aina hyvitetyksi, jos teki viinitilalta ostoksia. Ehkäpä tästäkin syystä vähän järkytyin tuosta Napan hinnoittelusta, kun olin vasta saanut kokea hyviä viinejä aivan eri hintaluokassa. Mutta Napa on tietenkin Kalifornian viinibrändinä se vahvin ja kuuluisin. Kävijöitä varmasti riittää ja ilmeisesti noillekin maisteluhinnoille löytyy sitten ottajia.

Mutta muutoksen tuulet puhaltavat myös Napan viinialueella:

Viiniköynnöksistä kannabikseen

Vuoden 2018 alusta myös Kalifornian osavaltio laillisti marihuanan viihdekäytön. Liittovaltiotasolla se on edelleen laitonta. Jotkut Napan viininviljelijät ovat jo siirtyneet viljelemään kannabista ja yhä useammat harkitsevat siirtymistä parempien voittojen toivossa. Tähän asti Napan piirikunta on kuitenkin estänyt kannabiksen viljelyn kaupallisiin tarkoituksiin ja asiasta on tulossa uusi äänestys nyt marraskuussa 2018. Monet viininviljelijät ovat huolissaan, aiheuttaako kannabisviljelmät rinta rinnan viiniköynnösten kanssa jotakin maku- tai muita haittoja Napan kuuluisiin viinirypäleisiin. Huoli on myös toiseen suuntaan. Sekä viinirypäleiden että kannabiksen viljelyssä käytetään eri kemikaaleja. Kalifornian laki vaatii mittaamaan myyntiin tulevan kannabiksen puhtauden ja vielä ei ole tarpeeksi tutkimustietoa, voivatko läheiset viiniviljelmät omine kemikaaleineen vaikuttaa myös kannabissatoon. Asiasta uutisoitiin aivan pari päivää sitten ja siitä voi halutessaan lukea täältä. 

Jos ja kun myyntitarkoitukseen tulevan kannabiksen viljely jonakin pävänä, joko marraskuussa 2018 tai myöhemmin, sallitaan Napan piirikunnassa, niin kuinka käy kuuluisan viinibisneksen? Se jää nähtäväksi, mutta itse taidan suosia jatkossa näitä muita viinialueita, ihan jo hintojenkin vuoksi. 

Tällaisia nostoja Kalifornian auringon alta tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Sateenkaarivesiputous Yosemitessa

Joskus sitä käy kertakaikkisen hyvä tuuri harvinaisia luonnonilmiöitä havainnoidessa. Tähdet taivaankannella olivat kerrankin niin sanotusti oikeassa asemassa. Läheskään kaikki eivät taida olla tietoisia Yosemiten sateenkaarivesiputouksesta, joten ajattelinpa jakaa ilosanomaa hienosta luonnonilmiöstä omalta osaltani täällä blogissani.

Kävimme siis viime viikonloppuna Suomi-vieraidemme kanssa kuuluisassa Yosemiten kansallispuistossa Kaliforniassa. Olimme varanneet matkan majoituksineen jo monta kuukautta sitten. Alunperin meillä oli toisena vaihtoehtona lähteä Tahoe-järven jylhiin maisemiin, mutta päädyimme lopulta valitsemaan kohteeksi Yosemiten. Enpä silloin vielä arvannutkaan, miten oivan valinnan lopulta teimmekään.

Vielä reilu kuukausi ennen matkamme ajankohtaa saimme jännätä, pääsemmekö Yosemiten kansallispuistoon laisinkaan. Puisto nimittäin jouduttiin pitämään loppukesästä kokonaan suljettuna noin 2,5 viikon ajan läheisten maastopalojen vuoksi. Varsinkin Yosemiten laaksoon oli laskeutunut niin paljon savua, että alueella ulkoilu katsottiin epäterveelliseksi heikon ilmanlaadun vuoksi. 

No, lopulta tähdet kääntyivät onneksi oikeaan asentoon. Puisto avattiin jälleen yleisölle ja mekin pääsimme Suomi-vieraidemme kanssa matkan toteuttamaan. Ja kas, kuinka ollakaan! Vain kaksi viikkoa ennen matkaamme Yosemite julkaisi omilla some-kanavillaan kuvan Bridalveil-vesiputouksestaan. Tiettyyn aikaan vuodesta, tiettyyn kellonaikaan ja tietystä suunnasta katsottuna vesiputous säihkyisi sateenkaaren väreissä. Näky oli upea! Olimme viimeksi käyneet Yosemitessa toisen Suomi-vieraamme kanssa melkein tarkalleen vuosi sitten ja silloin ei meilläkään vielä ollut haisuakaan moisesta luonnonilmiöstä. Nyt laitoimme ajankohdan korviemme taakse ja tähtäsimme tämänkertaisten vieraidemme kanssa ilmiön näkymishetkellä oikealle näköalatasanteelle.

Kun saavuimme puistoon, kysyimme portilla olevalta puistovahdilta, olisiko yhä edelleen oikea aika nähdä Bridalveil-vesiputouksessa sateenkaaren värit. Park rangerin mukaan mahdollisuuksia ilmiön näkemiseen ei enää olisi. Ei kuulemma ollut enää oikea vuodenaika, eikä vesiputouksessa olisi tarpeeksi vettäkään. Ja pilviäkin oli kertynyt jo taivaalle, joten tokkopa näkisitte, tuumasi vahti. Olimme hiukan ihmeissämme puistovahdin sanomisista, koska ilmiöstä oli tiedotettu vain pari viikkoa aiemmin. Päätimme kuitenkin mennä itse paikan päälle tilannetta tarkistamaan.

Paikalla oli paljon turisteja, jotka eivät selvästikään tienneet tästä ilmiöstä. He kävivät paikalla vain nopeasti ja iso osa heistä poistui näköalatasanteelta vain minuutteja ennen h-hetkeä. Pari viikkoa sitten julkaistussa tiedotteessa ilmiön kerrottiin näkyvän kerran päivässä klo 16 aikaan. Me järkeilimme, että kahdessa viikossa auringon asento on jo näin talvea kohden mentäessä muuttunut, joten ilmiö voisi näkyä hyvinkin jo aiemmin auringon paistaessa matalemmalta. Olimme paikan päällä n. klo 15:20. Kymmenen minuuttia myöhemmin aurinko päätti mennä pilven taakse ja ehdimme jo pettyä, että nyt ilmiö jäisi kyllä viimeistään omin silmin todistamatta. Sinnikäs odotus kuitenkin palkittiin ja noin klo 15:45 saimme nähdä tämän upean ilmiön:

Bridalveil- eli suomeksi Morsiushuntu-vesiputous sateenkaaren väreissä Yosemiten Tunnel View -näköalatasanteelta kuvattuna.

Tässä vielä ukkokullan ottama kuva järjestelmäkameralla.   

Bridalveil-vesiputous on 189 metriä korkea.

Myöhemmin tulimme lukeneeksi erään valokuvaajan sivustolta, että kuvaaja oli yrittänyt bongata näkymää kamerallaan jo monta vuotta siinä kuitenkaan onnistumatta. Aina jokin elementti ilmiön näkemiseksi tai kuvaamiseksi oli mennyt pieleen. Niinpä voimme sanoa todellakin onnenkantamoiseksi, että näimme sateenkaarivesiputouksen heti ensimmäisellä yrittämällä. 

Vaikka jonkin aikaa saimme näkyä odotellakin, oli meillä mukavaa ajanvietettä seurattavana: taidemaalari ja hääpari otattamassa häävalokuviaan.

Mitkä kaikki täytyy sitten osua kohdalleen, jotta tämän kauniin luonnonilmiön voi Yosemitessa nähdä? Siitä kooste tässä:

1. Oikea paikka: Yosemiten kansallispuiston Tunnel View -näköalatasanne.
2. Oikea vuodenaika: Syyskuun loppu - lokakuun alku ja huhtikuu(?). Tarkkoja päivämääriä ei ole ilmoitettu oikein missään ja Yosemiten kansallispuisto itsekin tiedotti nyt vain ajankohdista syksy ja kevät. Yksi kuvaaja kertoi saaneensa vesiputouksen kuviinsa vielä Memorial Dayn aikaan eli toukokuun lopussa tänä vuonna.
3. Oikea kellonaika: Syyskuun lopussa ilmiö näkyy noin ko 16, meidän ollessa paikalla lokakuun 5. päivä, ilmiö näkyi klo 15:45. Toukokuun lopussa ilmiö oli näyttäytynyt klo 16:19.
4. Oikea sää: Auringonpaiste eli h-hetkellä ainakin pätkä pilvetöntä taivasta.
5. Kalifornian vesitilanne: Bridalveil-vesiputouksessa pitää olla vettä, mikä ei ole niinkään taattua kuivuudesta kärsivässä Kaliforniassa.

Kun sitten palasin Yosemite-viikonlopun jälkeen töihin, pomoni kysyi minulta heti, että menimmekö juuri tänä viikonloppuna kansallispuistoon retkeilemään nimenomaan sateenkaarivesiputouksen vuoksi. Ilmiöstä oli juuri samaisena viikonloppuna tullut uutisissakin pätkää ja pomoni oli saanut tietää ilmiöstä sitä kautta. Kerroin pomolleni, että tämä oli ihan sattumankauppaa, sillä matkavaraukset oli tosiaan tehty jo kuukausia aiemmin. Mutta että ihan uutisissa. Sitä suuremmalla syyllä sai ihmetellä puistonvartijan vähättelevää kommenttia ilmiön näkymisestä. Eikö hän halunnut tuottaa meille pettymystä, jos emme olisi sateenkaaren värejä nähneetkään, vaikkapa äkillisen pilvisyyden vuoksi, vai eikö vain uskaltanut varmaksi luvata, jos haastamme hänet sitten vaikka amerikkalaisittain käräjille? ;-) 

Pari muutakin vinkkiä

Nyt kun tässä vauhtiin pääsin, niin kerronpa vielä pari muutakin ajankohtaista vinkkiä. Yosemiten alue nimeltään Mariposa Grove on vihdoin aukaistu ison parkkipaikkaremontin jälkeen. Esimerkiksi viime vuoden lokakuussa se oli vielä kiinni. Mariposa Grovessa on mahdollista nähdä isoja punapuita ja alue on tästä syystä kovin suosittu. Arvasimme alueen ruuhkautuvan heti aamun jälkeen, joten olimme itse liikkeellä ajoissa. Ja se kannatti. Kun lähdimme Mariposa Grovesta pois, oli kello vasta 11:30 ja portit olivat jo ainakin siltä päivältä väliaikaisesti kiinni, koska isolle parkkipaikalle ei yksinkertaisesti mahtunut enää auton autoa. Ennen aamukahdeksaa tullessa omalla autolla voi ajaa ylös asti, mistä luontopolut lähtevät, mutta muutoin autot pitää jättää alaparkkipaikalle, josta sitten shuttlebussit kuljettavat patikoijat ylös polkujen lähtöpaikoille. Ruuhkat ja kävijämäärät voivat yllättää monen suomalaisen, vaikka olisi Suomen luontopoluilla kokenutkin patikoija.

Viime vuoden lokakuussa Mirror-järvessä oli vettä, tänä vuonna ei.

Yosemiten patikointipoluilla maisemat vaihtelevat. Välillä olet lehti- tai havumetsän siimeksessä, välillä tällaisella kivikkoisella aukealla.

Yosemitessa käy vuosittain 4 - 5 miljoonaa kävijää ja ruuhkaisin aika (75 % vierailijoista) osuu touko-lokakuulle. Marras-toukokuussa osa puiston kohteista, esimerkiksi Glacier Point -näköalapaikka ja sille vievä ajotie, on suljettu lumitilanteen vuoksi. Tänä vuonna viikkopassi puistoon maksaa 35 dollaria autokunnalta. Rahalla saa alueen kartan patikointipoluista ja halutessaan käyttöönsä esimerkiksi ilmaiset shuttlebussikuljetukset Yosemiten laaksossa ja Mariposa Grovessa. Lisäksi kansallispuiston kuivakäymälät ovat yleensä hyvin varustettuja wc-papereilla ja jopa käsidesiaineella, joskin se oli meidän kohdalla loppu. Leirintäalueilla löytyy myöskin vesivessat, joita voivat käyttää muutkin kuin telttapaikan varanneet. Lisäksi moneen paikkaan puistossa on pääsy niin lastenvaunujen kuin pyörätuolinkin kanssa, joten puiston upeat maisemat ovat lähes kaikkien saavutettavissa.

Tällainen tietopläjäys tällä kertaa. Nyt sanon taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Kalifornian kuuluisa Highway 1 on yhä poikki

Vuosi sitten talvi oli Kaliforniassa ennätyksellisen sateinen. Runsaat sateet tekivät toki hyvää jo viisi vuotta kuivuudesta kärsineelle osavaltiolle, mutta sateet jättivät jälkeensä myös tuhoja. Yksi näistä tuhoista oli keväällä 2017 tapahtunut iso mutavyöry aivan Tyynenmeren rannikon tuntumassa. Kyseinen mutavyöry hautasi alleen ja käytännössä siis suisti kauniista näköaloistaan kuuluisan valtatien Highway 1 pitkältä pätkältä mereen. Highway 1 on useiden turistienkin käyttämä rantareitti Los Angelesin ja San Franciscon välillä. Mutavyöryn vuoksi ajoväylä jouduttiin laittamaan poikki ja tuolloin tien korjausajaksi arvioitiin vähintään vuosi. 

Ilmakuvaa vyörymäkohdasta toukokuulta 2017. Photo by John Madonna, Associated Press.

Pari viikkoa sitten vietimme "pään tuuletusviikonlopun" haikaten Big Surissa eli kyseisen Highway 1:n varrella. Saimme omin silmin todeta, että vielä näin yhdeksän kuukautta mutavyörymää myöhemmin, rantatie on edelleen Big Surin eteläpuolelta poikki. Uutta tietä on jo saatu tehtyä hyvän matkaa ja mekin tätä uutta asfaltoitua pätkää pääsimme jo ajamaan. Koko valtatien aukaisemisen ajankohtaa ei kuitenkaan ole osattu vielä antaa ja esimerkiksi SF Gate -artikkelin mukaan kunnostustyöt ovat erittäin vaativia, sillä tien korjaamattomalla pätkällä käytännössä "sataa kiviä" työmiesten niskaan koko ajan. Niinpä työmiehillä on koko ajan yksi tai useampi henkilö tähystämässä, ettei uutta maavyöryä pääse syntymään. 

Aika monet Suomi-vieraistammekin ovat tuota kyseistä kohtaa autolla ajelleet. Tämä postaus onkin tiedoksi niille, jotka mahdollisesti suunnittelevat kesän lomareissua juuri tuolle huikaisevalle maisemareitille. Kannattaa siis tarkistaa etukäteen, onko tie voitu jo koko matkaltaan aukaista. Tällä hetkellä pohjoisesta päin pääsee ajamaan tuppukylä Gordaan asti, mutta sitten on tehtävä U-käännös, palattava hiukan takaisin päästäkseen sisämaahan päin suuntautuvalle kiertotielle.

Kyllähän näiden maisemien lomassa mielellään tuota rantareittiä ajelee. 

Tällaisen kivan mökkimajoituksen onnistuimme melko lyhyellä varoajalla Big Surista viikonlopullemme saamaan. Vielä ei ollut sesonki, joten hinnat olivat vielä jokseenkin maltilliset. Kuumimpaan turismiaikaan eli keväästä syksyyn majoitusten hinnat voivat kivuta Big Surissa todella korkeiksi. Telttamajoitusmahdollisuuksiakin alueella on, mutta kuulemani mukaan telttapaikat pitää varata todella hyvissä ajoin.  

Tällaisia reissusuunnitteluvinkkejä tällä kertaa. Nyt sanon taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa! 

Huvipuistoja, samppanjaklubeja ja päin puuta ajamisia

Kun muuttopäivä uuteen kotiin saatiin lopultakin sopivan muuttofirman kanssa lukitettua, niin sitähän luulisi, että sitten aloitetaan pakkaaminen oikein toden teolla ja topakasti. Mutta e-hei, minä tyttö se keksinkin sitten kaikkea muuta kivaa, ettei vaan tarvitsisi muuttolaatikoiden kanssa telmiä. Eli otin ensin huvit ja vasta sitten muuttotyön. Tässä muutamia viihdykkeitäni viimeisen viikon ajalta teillekin, kuvien kera.

Muuttokaruselli odottakoon. Kuvassa perinteinen karuselli.

Päivä huvipuistossa

Ukkokullan työpaikka järjesti viime viikolla eräänlaisen virkistyspäivän, jonne sai ottaa mukaan perheenjäsenetkin. Virkistyspäivään kuului pääsyliput läheiseen Great America -huvipuistoon. Itselläpä ei ollut tuolla tullut käytyäkään ja olinkin luullut sitä jostain syystä tähän asti ainoastaan vesipuistoksi. Vesipuistopuolikin sieltä kyllä näytti löytyvän, mutta me keskityimme perinteisiin huvipuistolaitteisiin.

Viikonloppuisin paikka on kuulema survottu täyteen porukkaa, mutta keskellä viikkoa jonoja ei ollut useimpiin laitteisiin kovinkaan pitkästi. Oikein mukava hurvittelupäivä siitä tulikin ja ylitin itseni, sillä uskaltauduin piiiitkästä aikaa melko hurjiinkin vuoristoratoihin. Eräiden aikuisiällä koettujen tivolikokemusten jälkeen minusta nimittäin tuli täysin nössö, mitä huvipuistolaitteisiin tulee. Nyt kuitenkin uskaltauduin jopa moniin eri vuoristoratoihinkin. Yhdestä vuoristoradasta sainkin sitten vasta jälkeenpäin kuulla, että vauhti laitteessa yltyy aina nopeuteen 90 km/h! OMG! Ja kyllä siinä vauhdissa kuulkaas letti lepatti! Ei käynyt muuttolaatikko mielessä kertaakaan!

Tässä yksi vuoristoradoista, Psycho Mouse nimeltään. Tulipa vain mieleen, että kukakohan näiden laitteiden nimiä oikein keksii ja missä mielentilassa? :-D

Samppanjaklubi

No sitten tuli viikonloppu, joka olisi tietenkin ollut erinomaista pakkausaikaa. Mutta ei. Sain houkuteltua ukkokullan pieneen reissuun Kalifornian pohjoisimpiin osiin. Siellä oli meille vielä monia käymättömiä upeita paikkoja (ks. seuraava kappale) ja kappas vain, matkan varrelle osui myös Korbelin samppanjatila Korbel Champagne Cellars. Koska kyseessähän on lähestulkoon nimikkotila minulle, Korpelalle, kjäh kjäh, on tämä paikka kutkuttanut käydä jo kauan. Nyt siihen tarjoutui sitten oiva tilaisuus ja niinpä olimme lauantaina jo muutamaa minuuttia vaille paikan aukeamista ovenrivassa kiinni. Suomalaiset! ;-)

Korbel Champagne Cellars. Ja hei, jätetään tuon Champagne-termin puolustaminen ranskalaisille. Ei puututa nyt siihen. ;-)

Ja niinhän siellä sitten kävi, että menin ja liityin Korbelin samppanjaklubiinkin. Hi hii! Nyt meille sitten tulee pari kertaa vuodessa laatikollinen erilaisia samppanjoita kotiovelle. Osa sellaisia, joita ei tavallisista kaupoista saa. Joten hei kamut ja tulevat Suomi-vieraat, saatamme tarvita niiden maisteluissa teidänkin apuanne. ;-) Lisäksi saamme klubijäseninä alennusta viinitilalla paikan päällä ja viinitilan nettikaupasta tehdyistä ostoksista sekä kutsuja viinitilan järjestämiin erikoistapahtumiin ympäri vuoden. Ja hei, ihan vaan tiedoksi, että ei tällainen samppanjaklubi ole mitenkään huippukallis harrastus, vaikka hienolta kalskahtava nimi voisi helposti niin antaa ymmärtääkin.

Maistiaisiin Korbelin tilalla kuului myös erikoisempi tummanpunainen, Pinot Noir -rypäleestä valmistettu samppanja. Juoma on parhaimmillaan ruoan kanssa nautittuna, eikä niinkään seurustelujuomana, minkä voin kyllä itsekin tätä punaista kuovuvaa maistettuani allekirjoittaa.

Ajoimme päin puuta!

Yksi Pohjois-Kalifornian käymättömistä paikoista oli Leggettissä sijaitseva Drive-Thru Tree Park. Nimensä mukaisesti puistossa on siis puu, jonka läpi voi ajaa autolla! Ja nyt ei tarvitse lukijoideni tulla onnettomiksi puun kohtalosta, sillä kyseinen punapuu oli edelleen elossa ja voi ihan vihreästi. Meninkin sitten poseeraamaan puun sisään puuhun käsilläni nojaten ja sain todisteeksi puun "hengittämisestä" kivat pihkaläntit käsiini. Puu siis elää ja voi hyvin. 

Joku toinen ajamassa puun läpi.

Kerrankin meillä oli muuten tuuria, kun jonotimme autoletkassa Drive-Thru Tree Parkiin, sillä ainakin viisi tai kuusi edellämme jonossa olevaa autoa olivat kokoa amerikkalainen jätti. Puiston nettisivuillakin mainittiin, että jos ehdottomasti haluaa ajaa puun läpi, niin kannattaa tulla pienemmällä autolla, isot eivät tulisi mahtumaan. Myös puiston portilla pääsymaksun (5 taalaa/auto) rahastava puistonvartija kertoi jokaisen auton kohdalla aikaisemmat kokemukset, tulisiko kyseinen automalli puun reiästä mitä todennäköisimmin mahtumaan vai ei. Ja koska edellämme ajavat olivat päättäneet ohjeista piittaamatta lähteä niillä laivoillaan liikenteeseen, niin jokainen meidän edellä joutui ottamaan reitin numero 2, jolla pääsi reikäpunapuun läheiselle parkkipaikalle, mutta ei ajamaan itse puun läpi. Tai olisihan sitä läpiajoa toki saanut omalla vastuullaan yrittää... Niinpä edessämme oleva autojono suli olemattomiin ja pääsimme ilman jonoja ajamaan reittiä numero 1 suoraan puuhun, sen varsinaisessa merkityksessään. :-)

Tässä kuva, kun olemme itse ajamassa puun sisään. Huomatkaa puutunnelin sivuseinämissä näkyvät raapiutumat. Ehkä joku on sellaisella laivankokoisella autolla sitten joskus yrittänyt...

Tähän väliin pieni tietoisku: Eri puolilla Pohjois-Kaliforniaa sijaitsee kolme punapuuta, joiden läpi voi ajaa autolla. Lisäksi Yosemiten kansallispuistossa on tielle kaatunut puu, johon on tehty reikä liikennöinnin jatkamiseksi. Nämä kaikki puut sijaitsevat noin neljän tunnin ajomatkan päässä San Franciscosta ja Piilaaksosta. Toisin kuin luullaan, reilun puolen tunnin ajomatkan päässä San Franciscosta pohjoiseen sijaitsevassa Muir Woodsissa ei ole läpiajettavaa punapuuta, vaikka se supersuosittu punapuumetsä valtavine puineen onkin. Muir Woodsin nettisivuilla tätä yleistä luuloa oikaistaan usein kysyttyjen kysymysten kohdalla. 

Lisäksi kävimme viikonloppuna kohteissa Glass Beach ja Bowling Ball Beach, Van Damme State Parkin pygmimetsässä, Ukiahin prostituoitujen muistolaatalla sekä 10 000 buddhapatsaan temppelissä. Reittimme kulki niin, että ajoimme maailmankuulua Highway 1 -tietä sen pohjoiseen päätepisteeseen.

Glass Beach, entinen kaatopaikkajätteen laskupaikka, nykyinen nähtävyys. Aikoinaan tälle rannalle on siis kipattu rekkalasteittain kaatopaikalta siirrettyä lasi- ja posliinijätettä, jonka meren kuohut ovat sitten hioneet ja lopulta syntyi kaunis nähtävyys. Halutakseen nähdä tämän "lasirannan", kannattaa tämän hetkisten tietojen ja omien havaintojenikin mukaan pitää kiirettä. Lasia ei ole rannalla enää kovinkaan paljon. Luonnollisesti meri huuhtoo lasinsiruja koko ajan mukaansa. Lisäksi paikallisen tarjoilijan mukaan ihmiset kuulema keräävät jopa sankokaupalla näitä hioutuneita lasinsirpaleita mukaansa. Toisen paikallisen kertoman mukaan, yhdessä vaiheessa kaupunki olisi myllännyt rannan kauhakuormaajalla piilottaakseen tai hävittääkseen siruja, sillä ihmiset olivat loukanneet jalkapohjiansa rannalla astellessaan.  

Jääpalat kuumana perunana

Niin, ja ehdinhän minä käydä tässä viettämässä hiukan tyttöjen iltaakin. Illan aikana nousi yhdeksi puheenaiheeksi viime postaukseni. Kirjoittamani jääpalojen juomakelvottomuus oli aiheuttanut kovasti hämmennystä ja jääpala-aiheesta tuli kuuma peruna. Niinpä tarkistin kotona tällä hetkellä olevan jääpalapussin, eikä juuri kyseisessä pussissa ollutkaan mainintaa, etteikö jääpaloja voi käyttää suoraan juomiin. Ja hei, koska tämä on USA, niin mikäli jäitä ei voisi juomissa käyttää, se kyllä todellakin olisi mainittu! Muutenhan se olisi oitis oikeusjuttu. ;-) Eli nähtävästi jääpaloja löytyy molempia, sekä juomakelpoisia että -kelvottomia. Kannattaa siis tarkistaa pussin tekstit ennen käyttöä. 

Tässä vielä yksi kuva Great America -huvipuistosta. Viihtyisyyteen on panostettu mm. suihkulähtein ja kukkaistutuksin.

Hurvittelujen seurauksena muuttohoppu alkaa N-Y-T, nyt!

Kun tätä postaukseni viihdykelistaa katsoo, niin kyllä sitä näköjään aika moneen paikkaan ihminen muutamassa päivässä ehtii, kun oikein haluaa vältellä muuttopakkauspuuhia! Hah-hah-haa. Ja nythän minä onneton innostuin vielä tätä blogiakin kirjoittamaan, vaikka hommat painaisi päälle täyttä häkää. No, nyt muuttoon on enää kolme yötä, joten nyt nämä iloiset hurvittelut taitavat kostautua sillä perinteisellä viime hetken hopulla. Palataanpa taas, nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Selanne Steak Tavern - vihdoinkin!

Jo neljä vuotta sitten ollessamme lomamatkalla Kaliforniassa haikailimme Teemu Selänteen pihviravintolan Selanne Steak Tavernin perään. Tuolloin suomalaisessa mediassa oli ollut juttua, että Teemu avaa Los Angelesin eteläpuolella sijaitsevaan Laguna Beachin kaupunkiin oman ravintolansa. Ravintolan kerrottiin sijaitsevan vilkkaasti liikennöidyn Pacific Coast Highwayn PCH varrella ja lomareittimme kulki sopivasti juuri sitä pitkin. Hidastimme ravintolan kohdalla, mutta kas, ravintola olikin vielä täysin keskeneräinen. Meksikaanot siellä läiskivät vielä rappausta seiniin ja sitä rataa. Käynti Teemun ravintolassa sai siis jäädä odottamaan myöhempää hetkeä. 

Mutta nyt, liki neljä vuotta myöhemmin pääsimme Teemun pihvipaikassa vihdoinkin käymään. Lähdimme nimittäin viime viikolla minilomalle ystäväperheemme kanssa ja saimme lokoisan beach housen vuokralle juurikin Laguna Beachista. Koska Teemun ravintola kiinnostaa varmasti muitakin, niin kertoilenpa siitä teillekin täällä blogissani ja ihan kuvien kera.

Sisustuksesta

Monia varmasti askarruttaa Selanne Steak Tavernin sisustus. Itselläni oli jostakin etukäteen mielleyhtymä, että ravintolassa olisi voinut olla paljon puupintaa ravintolan nimessä esiintyvän sanan taverna vuoksi. Ravintolan pääväri oli kuitenkin valkoinen ja sisustuksensa muutenkin enemmän moderni kuin mikään saluunatyylinen. Myös ravintolan etupihan kaikki kukkaistutukset noudattivat tätä valkoista värivalintaa. 

Ravintolan pihassa oli vain ja ainoastaan valkoisia kukkia. Oikeanpuoleinen rakennelma oli puutarhajuhlakatos ja ravintolan varsinainen sisäänkäynti oli kuvassa näkyvän tarjoilijan selän takana. Kuvanottohetkellä katoksessa pienet pirskeet olikin ja siellä lipiteltiin samppanjaa. 

Ravintolaa sisältä. Tässä vaiheessa baaritiskillä oli vielä vapaita jakkaroita, mutta ei kauaa.

Keskellä ravintolasalia oli suuri baaritiski ja perjantaina alkuillasta sen ympärille kokoontuikin nopeasti runsaasti väkeä erilaisia koktaileja siemailemaan. Sitä myötä myös ilonpito ja äänten voimakkuus kasvoivat nopeasti tuoden ravintolaan rennon tunnelman. Ravintola oli fine dining -osastoa ja valkoiset pöytäliinatkin kuuluivat luonnollisesti asiaan. Tämä lienee ehkä kuitenkin ainoa fine dining -ravintola, jossa seinillä on isot televisioruudut ja niistä näytetttin tietenkin, mitäpäs muuta kuin NHL-pelejä! Ehkäpä ruokakriitikotkaan eivät pane moista pahakseen, sillä onhan ravintolan perustaja ja omistaja yksi aikamme jääkiekkolegendoista ja NHL-pelit näin ollen ns. pelin henkeen sopivaa.

Ravintolassa oli näytillä myös Teemun palkintoja.

Kyseessä ei siis ollut fine dining -ravintola, jossa taustalla soisi hiljaa hienostunut viulumusiikki. Myöskään ravintolan annokset eivät olleet ranskalaista fine dining -tyylistä pientä piiperrystä, eivät tosiaankaan, ja niistä lisää seuraavaksi:

Alkukoktailit ja ruoka

Ennen ruokailua päätimme nauttia alkudrinkit. Ensimmäisenä koktaillistassa lukikin tarjoilijan vinkkaama Teemun oma suosikki The Moscow Mule, mutta jokainen seurueestamme päätyi lopulta eri drinkkiin. 

Alkudrinkeissä oli tyylikkäät metallipillit. Olisipa kivat kotonakin, tosin en koskaan kotona käytä pillejä. :-)

Alkudrinkkejä nautiskellen tutustuimme supermielenkiintoiseen ruokalistaan ja kylläpä ateriakokonaisuuden valinta olikin vaikeaa. Olisin voinut maistaa kaikkea! Noh, kaikkia muita paitsi ostereita, jotka ovat minulla vielä elämässäni kokeilematta. Ja kun kerran pihvipaikkaan tulimme, saavat osterit tupsahtaa lautaselleni jossakin muussa paikassa.

Lopulta päädyimme ukkokullan kanssa ravintolan yhteen nimikkoannoksista, Stanley Cutiin. Heh, minulla on vahva epäilys, että annoksen nimi taitaa juontaa juurensa NHL:n mestaripokaali Stanley Cupista. Kyseessä oli 38 unssin eli lähes 1,1 kilon painoinen pihvi luulla! Lihaa annoksessa tarjoilijan mukaan oli noin 750 grammaa ja annosta suositeltiinkin jaettavaksi 2 - 3 ruokailijan kesken. Niinpä mekin annoksen jaoimme ukkokullan kanssa. Myös pihville valittavissa lisukkeissa olisi ollut vaikka mitä mielenkiintoisia vaihtoehtoja. Päädyimme ottamaan pihville kaveriksi sieniä madeirakastikkeessa sekä uuniperunan. Kastikkeeksi valitsimme madeira-tryffeli-demikastikkeen. Lisäksi pihvin päälle kuului automaattisesti nokare maustevoita, johon oli käytetty luuydinnestettä. Hih, voi kuulostaa kamalalle, mutta maistui oikeasti taivaalliselle!

Stanley Cut 1,1 kg.

Uunipottukin oli valtava! Siitäkin riitti hyvin kahdelle hengelle. Yhtenä lisukevaihtoehtona olisi ollut myös amerikkalaisten rakastamaa Mac & Cheesea.

Koska pääruokamme tulisi olemaan valtavan kokoinen, valitsimme vain yhden alkuruoan myöskin jaettavaksi. Otimme jättikatkarapuja chiliöljyssä. Kyllä olivat herkullisia! Alkuruokien listalla olisi muuten ollut valittavissa hernekeittoakin, English Pea Soup, mutta päädyimme kuitenkin äyriäisiin. 

Alkuruoka tuotiin hauskalla lautasella.

Vaikka me valitsimmekin ateriaksemme varsin lihaisan vaihtoehdon, olisi listalta saanut kasvisruokailijakin hyvän kokonaisuuden itselleen. Myös kalaa ja äyriäisiä oli tarjolla ja yksi seurueestamme kala-annoksen valitsikin. Kertoi sen maistuvan tryffelirisoton kera oikein maukkaalle! Ravintolassa oli myös lasten oma ruokalista ja ainakin meidän seurueemme pikku ruokailijat popsivat annoksensa mukisematta.  

Jälkiruoaksi otin pistaasipähkinällä maustetun Creme Bruleen. Pinnalle oli ripoteltu vadelmamuruja ja kyljessä oli vielä liuta pikkuleipiä, huh huh!

Hintatasosta

Ravintolan nettisivuilla ei menussa ole hintoja esillä. Ravintolan Facebook-sivulla hintaskaala on merkitty neljällä dollarin merkillä. (En tiedä päättyykö Facebookin käyttämä skaala neljään vai viiteen dollarimerkkiin.) Koska kyseessä oli fine dining -ravintola, olivat sen pihvien hinnatkin korkeahkot. Esimerkiksi listan pienin sisäfilepihvi Filet Mignon, joka oli painoltaan 8 unssia (225 g) olisi maksanut hiukan alle 50 dollaria. Siihen hintaan eivät vielä kuuluneet lisukkeet, eikä kastike, vaan jokainen lisäosa maksoi erikseen. Toisaalta, jos kyseisen pihvin hintaa vertaa Suomen hintoihin ja ennen kaikkea Suomessa myytäviin pihvikokoihin, niin suomalaisittain sisäfilepihvin tyypillinen koko taitaa olla 150 g.  

Alkudrinkit olivat hinnoiltaan mielestäni maltilliset ja kalifornialaisittain tyypillistä, ellei jopa edullisempaakin hintatasoa, alkaen 13 dollaria. Alkuruokien hinnat vaihtelivat 20 dollarin molemmin puolin. 

Jos siis jonakin kauniina päivänä asuisin Laguna Beachissa, en ehkä kuitenkaan aivan viikoittain raskisi tässä ravintolassa herkutella. Meille tämä oli kuitenkin eräänlainen elämys, jota kannatti liki neljä vuotta odottaa. Niinpä joskus sellaisesta kannattaa myös maksaa. Ja eikös se ole vähän niin, että luksus pysyy luksuksena, kun sitä saa harvoin. 

Niin ja jos joku mielii Teemu-aiheisia matkamuistoja, niin siihenkin löytyi vastaus aivan kulman takaa. Viime joulukuussa ravintolan viereen oli nimittäin avattu myös TS Gourmet Shoppe -myymälä. Sieltä voi halutessaan ostaa Selanne Steak Tavernin suosituimpia ruokia sekä Teemu Selänne -aiheisia muistoesineitä kuten T-paitoja ja lippalakkeja. Itse emme kuitenkaan puotiin poikenneet. 

Drinkkilistaa.

Piste i:n päälle

Panimme merkille, että ravintolassa oli todella paljon henkilökuntaa ja esimerkiksi heti ovella, pöytiin ohjaustilanteessa vastassa oli neljä henkilökuntaan kuuluvaa. Palvelu pelasikin illan aikana mainiosti. Lisäksi odotimme tietenkin, josko Teemu itse olisi saapunut paikalle ravintolaan, mutta siinä meitä ei kuitenkaan onnistanut. Mutta kappas vain, kun yhdessä vaiheessa seurueellemme tuotiin annoksia pöytään, niin yksi tarjoilijoistahan oli Teemun poika Eemil. Saimme luvan ottaa hänestä pari kuvaa ja jonkin aikaa siinä suomeksi rupattelimme. Yritin tavoittaa nuoriherra Selännettä ja kysyä lupaa julkaista hänestä ottamani kuvan tässä blogissanikin, mutta en postauksen julkaisuhetkeen mennessä vielä vastausta saanut. Lisään kuvan myöhemmin, jos lupa heltiää. :-)

Kyllä, ravintolan nimi on Selanne, ei Selänne Steak Tavern.

Matkaa Piilaaksosta Laguna Beachille on noin kuusi tuntia (ilman ruuhkia), joten ravintolan saavuttaminen on kotoamme lyhyemmän etäisyyden päässä kuin ajomatka Oulusta Helsinkiin. Vietimme Los Angelesissa ja sen kupeessa yhteensä viisi päivää ja niillä hoodeilla on luonnollisesti paljon muutakin nähtävää ja koettavaa kuin vain tämä ravintola. Mutta tässäpä siis yksi nähtävyys ja mahdollinen ravintolavinkki niille, jotka Los Angelesin suunnalla matkustavat. Sisään pääsevät muutkin kuin fanaattisimmat Anaheim Ducks -fanit. ;-)

Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Eloonjäämistaisto Kuolemanlaaksossa

Road tripimme alkutaival on osoittautunut varsin töyssyiseksi. Kuin olisi vastakarvaan kissaa silittänyt. Jouduimme heti toisena matkapäivänä todelliseen liemeen Kuolemanlaaksossa. Siinä oli kuulkaas henkiparat kyseessä!

Aurinko nousee Kuolemanlaaksossa. Tässä ajoimme vielä asfalttitiellä.

Eksoottinen eka yö

Jo matkamme ensimmäinen yö osoittautui aika eksoottiseksi. Olimme varanneet majoituksen piskuisesta kylästä, joka koostui tasan kolmesta motellista ja yhdestä kuivalihajalostamosta. Motellimme oli luokiteltu kahden tähden motelliksi ja se oli saanut kylän kolmesta majapaikasta parhaat arviot. Yömme jälkeen manasin paikan kuitenkin ainoastaan puolen tähden arvoiseksi, sillä yöunemme paikassa jäivät sattumusten kautta todella lyhyiksi. 

Kesken parhaimpien unien huoneemme seinässä olevasta palovaroittimesta alkoi loppua patterit. Tämä sai laitteen piippaamaan hermostuttavin väliajoin. Ei kun ylös sängystä ja irroittamaan laitteen patterit ja laite hiljaiseksi. Tämä ongelma poistui, mutta herääminen sai pysymään valveilla jonkin aikaa ja huomaamaan seuraavan pikku ongelmamme. 

Olimme ostaneet matkan varrelta iltapalat mukaamme, sillä lähin seuraava ravintola oli tiekylttien mukaan 80 mailin päässä. Koska huoneessamme ei ollut pöytää, jäi iltapalojen ruoka-astia huoneen lattialle. Kyllähän se kävi jo silloin mielessä, että teko saattoi olla virhe. Ja kyllä, ruoka-astia houkutteli huoneeseemme hiiren! Tässä vaiheessa kello oli noin 05 ja eipä muuta kuin hiirtä jahtaamaan. Ja ilmankos olin tuntenut sänkyyn mennessä kylmää vedon tunnetta, sillä sängyn allahan oli hiirellä oikein oma sisäänkäynti eli lattian rajassa seinässä oli reikä! Episodi sai meidät molemmat niin hereille, ettei nukkumisesta tullut enää mitään. Oli sama nousta lopullisesti ylös ja lähteä heti aamun sarastaessa jo jatkamaan matkaa.

Tässä vaiheessa ei osattu arvatakaan, kuinka tärkeät levolliset yönunet olisivatkaan tulevana päivänä olleet. Koitos odotti.

Kuolemanlaaksoa.

Matka tyssäsi keskelle erämaata

Päivän agendana oli siis autoilla päivä Kuolemanlaaksossa. Matka kuitenkin tyssäsi keskelle ei mitään jo aamuyhdeksän jälkeen, sillä yhdellä erämaapätkällä kulkupelinämme oleva neliveto otti ja upposi mutaan! Olihan tämä aivan käsittämätöntä! Kyseessä on koko Pohjois-Amerikan kuivin alue, mutta sitten sieltä löytyykin pari kolme märkää mutamonttua, joista yksi koitui meidän kohtaloksemme. Siinä oli automme keskellä mutaa, eikä liikkunut enää eteen, eikä taakse. Renkaat vain pyörivät sutia liukkaassa mudassa ja auto upposi aina hitusen syvemmälle. 

Silloin ei naurattanut. Keskellä Kuolemanlaakson erämaata ei ollut puhelinverkkoa, ei tien varressa olevia hätäpuhelimia, eikä siellä tietenkään liikkunut ristin sielua. Ainoa ääni oli tuulen humina, jonka rikoimme soittamalla sos-äänimerkkiä automme äänitorvella. Ei vastausta mistään. Todennäköisesti tuuli vei sos-merkkimme mennessään, kohti vieläkin autiompaa laakson kohtaa. 

Olin ajaessamme sattumoisin tarkkaillut aina välillä puhelinta ja edellinen varma havainto yhden pykälän puhelinkuuluvuudesta oli noin 10 mailia eli 16 kilometriä sitten! Monta vuorennyppylää aikaisemmin. Koska aurinko nousi taivaalle kovaa vauhtia tehden ilmasta koko ajan kuumemman ja kuumemman, ei tuon 10 mailin kävely helteessä houkutellut. Niinpä päätimme yrittää irrottaa autoa mudasta itse ja toivoa, että joku toinenkin turisti osuisi samalle erämaapätkälle. Ei osunut. 

Aloimme kaivamaan autoa mudasta käsipelillä ja yritimme käyttää kaikki mahdolliset kikat. Kiviäkin haimme noin puolen kilometrin päästä ja yritimme saada niitä renkaiden alle pitoa tuomaan. Samoin keräsimme ympäriltä erämaan rutikuivia risuja ja oksia. Pari kertaa toivo jo pilkahtikin, mutta tuloksetta. Auto oli ja pysyi. Yritimme myös kuivattaa mutalammikkoa vedestä, jotta saisimme autonrenkaille paremman pidon. Ainoa väline tähän oli kylmälaukkumme irrotettava sisäosa, josta saimme ns. sankon. En tiedä, montako sataa sangollista kannoimme vettä ja mutaa kuopasta pois, mutta ei. Ei onnistunut. Kyllä siinä kaikenlaista kokeiltiin. Lopulta kuuden tunnin hikoilun ja rehkimisen jälkeen oli yksinkertaisesti todettava, että emme saa irrotettua autoa kahdestaan. Oli saatava apua. 

Selviytymispakkauksemme oli käytännössä katsoen tässä. Ei lapiota, ei hanskoja, ei köyttä. Kuva on otettu autopesulan pihassa.

Ukkokulta teki sitten ritarin teon ja lähti kävelemään tietä takaisin päin niin pitkälle, että kännykkäkuuluvuus löytyy ja soitto hätänumeroon 911 onnistuu. Ensimmäinen pykälä verkkoon oli löytynyt onneksi jo vähän yli tunnin kävelyn päästä ja hinausauton tilaaminen pätkivällä ja huonolla yhteydellä onnistui. Minä jäin autolle, josko joku sattuisi ajamaan tietä toisesta suunnasta. Vasta noin tuntia ennen hinausauton saapumista ajoi paikalle ensimmäiset kaksi turistiautoa. Kyseisellä erämaatiellä ei siis liikkunut ketään meidän jälkeemme 7-8 tuntiin, vaikka tie vei yhdelle laakson nähtäyyksistä. Autoista purkautui joukko kiinalaisnuoria, jotka kyllä kovasti yrittivät auttaa, mutta koska kunnon hinausköyttä ei ollut, eivät omatkaan epätoivoiset köysiviritelmämme kestäneet. Nyt oli työntäjiäkin useampia, mutta jälleen tuloksetta. Nuorukaiset olivat ensinnäkin kovin hinteliä ja asuina heillä oli lähinnä varvassandaaleja ja bling-blingiä (nähtävästi erämaassa pitää olla tyylikkäänä). Se ainoa, jolla oli jaloissaan kunnon vaelluskengät ja joka oli astetta rotevampi, sattui olemaan valokuvaaja ja hän osallistui työntötalkoisiin ainoastaan ottamalla tilanteesta valokuvia. No, hän lupasi lähettää kuvia meille jälkeenpäin. Ehkä niitä on joskus myöhemmin sitten ihan kiva katsella. 

Kun hinausauto lopulta saapui paikalle, olimme olleet jumissa melkein yhdeksän tuntia. Siis käytännössä koko päivän ja pimeä alkoikin jo laskeutumaan. Kyllä siinä onnen kyyneleet tirahtivat, kun ystävälliset hinausukot paikalle saapuivat. Totesivat, että juuri kyseinen muta on jotakin petollista punaista mutaa, emmekä olleet suinkaan ainoat, jotka siihen kuulema ovat kiinni jääneet. Voi niitä riemun kiljahduksia, kun automme hinausauton vetämänä vihdoinkin liikkui! Antoivatpa hinausukot vielä hyvät ohjeetkin, kuinka saada auto takaisin ajettavaan kuntoon renkaiden ja jarrujen puolesta, sillä mutaa oli tietenkin kaikkialla. Kun lopulta soratieltä pääsimme takaisin asfaltille minusta tuntui, etten ole koskaan aiemmin rakastanut asfalttitietä yhtä paljon. Hengissä siis lopulta selvittiin. Olen ikionnellinen siitä.

Kun on tosi kyseessä, sitä on valmis kaivamaan vaikka kyntensä verille.

Onni onnettomuudessa

Mukana tapauksessa oli onneakin. Jo se, että sattumoisin olin tarkkaillut puhelinkenttää tiesimme sen olevan ylipäätään saavutettavissa ja että kuuluvuus löytyi lopulta niinkin "läheltä". Joskin ukkokullan reippailu porottavassa auringonpaisteessa ja todella jyrkkiä mäkiä nousten ei ollut helppo! Toisekseen olimme varustautuneet runsaalla juomavedellä ja ruoallakin. Olisimme varmasti pärjänneet ainakin seuraavaan päivään nesteen ja ruoan puolesta, kiitos marraskuisen ajankohdan. Todella kuumina kesäkuukausina tilanne Kuolemanlaaksossa olisi ollut varmasti toinen, sillä auto oli ainoa varjopaikka kymmeniin ja taas kymmeniin maileihin. Ja sitten kun loppuisi bensa, loppuisi myös ilmastoinnin viilentävä vaikutus.

Sen sijaan yön yli autossa viettäminen minua ehti jo päivän aikana huolestuttamaan. Muta oli nimittäin pinnan alta pohjaa kohti aivan jäätävän kylmää, ihmeellistä kyllä, joten todennäköisesti onnettomuusalueellakin laaksossa yölämpötilat laskevat todella alhaisiksi. Lisäksi yö saisi tietenkin kaikenlaiset saalistajat, kuten kojootit ja puumat liikkeelle, eikä ainakaan jälkimmäisen kanssa olisi leikkimistä. Niinpä esimerkiksi tarpeilla käynnit autosta ulos poistuen pimeällä olisi ehkä pitänyt jättää tekemättä.  

Tässä tossuni mutaoperaation ensimetreillä. Tässä vaiheessa ne oli vielä erotettavissa tossuiksi.

Rättiväsyneet Las Vegasiin

Kun lopultakin pääsimme liikkeelle, valitsimme onnettomuuspaikalta suorimman reitin seuraavaan majapaikkaamme Las Vegasiin. Ajomatkaa oli neljä tuntia. Siinä se meni järkytystä sulatellessa. Olimme löytäneet hyvän tarjouksen viiden tähden hotellista. Perillä odotti siis luksusta ja juuri tuona päivänä se tuntui tulevan enemmän kuin tarpeeseen. Mutta kyllä minua sinne hotelliin saapuminen sitten hävetti! Autostamme paistoi muta jo kaukaa. Samoin me matkalaiset olimme todella räjähtäneen näköiset mutaisissa vaatteissamme, minullakin sääret sentin paksuisessa kuivuneessa mudassa melkein polviin asti. Ja minullahan ei siis ollut edes kenkiä, sillä ne jäivät sille tielle. Sanan varsinaisessa merkityksessään! Olisittepa nähneet sen viiden tähden hotellin edessä odottelevan henkilökunnan ilmeet, kun iltakymmeneltä mutaläjän hotellin sisäänkäynnin eteen kurvasimme! Parkkipoika tuli välittömästi ilmoittamaan, etteivät he kykene autoamme parkkeeraamaan. Autohan oli katsokaas mudassa myös sisältä, joten olisi saanut parkkipoikakin mennä suihkuun ja pesulaan, jos olisi autoamme hipaissutkaan. 

Hotellin respassakin hiukan muljauteltiin silmämunia, kun tiskille saavuimme. Mutta arvatkaapas, kyseisenä päivänä oli sattumoisin juuri Halloween, joten respan nainenkin luuli meidän erikoisia ulkoasujamme naamiaisasuiksi! Ehkä Halloween-juhla siis hiukan pelasti meitä, kun viiden tähden hotellin hississä ja huonekäytävällä jouduimme muita hotellin asukkaita kohtaamaan. 

Uni tuli! 

Ilta menikin sitten kuumassa suihkussa ja kylvyssä mutamöykkyjä ihosta liotellen, sekä lukuisia haavoja ja ruhjeita hoidellen. Aurinkokin oli polttanut ihoamme paikka paikoin, vaikka laitoimme suojakertoimella 30 olevaa aurinkorasvaa. Unta ei tarvinnut näiden toimien jälkeen odottaa ja sinä yönä olisi saanut hiiri köllötellä vaikka samalla tyynylläkin. En olisi herännyt. 

Matkamme alkupää on siis ollut kaikkea muuta kuin onnistunut. Siihen on kuulunut verta, hikeä ja kyyneliä. Majoituksiakin on ehtinyt osua kohdalle puolen tähden motellista aina viiden tähden hotelliin. Toivottavasti matkamme etenee näiden alkuvaikeuksien jälkeen paremmalla onnella.

Mutta hei, nyt olemme jo Arizonan osavaltion puolella ja seuraavaksi minä menen saunaan! Saunassa näytti olevan Harvian kiuas ja kiukaan vieressä kastelukannu, joten jospa siellä saisi heittää vettäkin kiukaalle. Jee! Hengissä Kuolemanlaaksosta selvinneenä ja siitä kiitollisena pääsen sanomaan teille nyt hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!