Blogi hattuhyllylle huilaamaan?

Ribs & Coke -blogi on nyt potenut jo muutaman kuukauden kriisiä. Tai sitä olen potenut minä sen kirjoittajana. Olen kirjoittanut blogiani nyt reilusti yli kuusi vuotta. Tällä hetkellä motivaationi jatkaa on kuitenkin aika tavalla nolla. Pidän edelleen kirjoittamisesta, mutta innostusta postausten julkaisuun ei oikein ole. Tässä muutamia syitä, joista kaikkein painavimpana:

Reagointien olemattomuus johtaa sokkoyleisöön

Isoimpana ongelmana on, etten enää tiedä kenelle kirjoitan. Kuka tai ketkä kaikki blogiani lukevat? Blogisivustoni kävijämääristä näen, että sitä kuitenkin edelleen luetaan, mikä on totta kai kiva juttu, mutta postauksiin reagointi, minkäänlaisen palautteen saanti ja kommentointi on laskenut kuin lehmänhäntä. Siis ettei edes sitä peukkua somessa nosteta. Tämä johtaa minun näkökulmastani sokkoyleisöön. Olenkin verrannut tätä mielessäni, että menisin pitämään puhetta isoon saliin. Nousen estradille. Spottivalo häikäisee puhujanpöntössä minut, mutta yleisön penkit pysyvät pimennossa. Yleisöstä minulla ei siis ole mitään tietoa. Niinpä puheeni sisältövalinta ja asioiden näkökulmat ovat olleet valmisteluvaiheessa hakuammuntaa. Tämä sama pätee postauksiini.

Aivan alkuperäinen blogini lukijakunta oli tietenkin se oma ystävä-, tuttava- ja sukulaispiirini Suomessa, kun Kaliforniaan muutimme. Vuosien mittaan lukijoita on tullut muualtakin. Lukijoita on varmasti myös karissut. Teidät pari kolme vakkarilukijaa tiedän toki edelleen, mutta teille voisin ihan yhtä hyvin kirjoittaa kuulumiseni, ja vieläkin henkilökohtaisemmalla tasolla, sähköpostitse. Tai voisimme pitää zoom-puhelut. Ja mikä vielä parempi, silloin kuulisin säännöllisemmin myös teistä ja teidän kuulumisistanne! Mutta tosiaan, teitä vannoutuneita vakkarilukijoita on tiedossani vain muutama! Muut alkuperäisestä blogiyleisöstäni ovat olleet hiljaa jo pidemmän aikaa. Ehkä he eivät sitten enää lue. Ehkä kirjoitukseni sieltä kaukaa toiselta puolelta maapalloa eivät enää jaksa kiinnostaa. 

Mutta tämä postauksiin reagoimattomuus on siis todella turhauttavaa näin kirjoittajan näkökulmasta. Joihinkin postauksiin olen nähnyt tosi paljon vaivaa etsiessäni tilastoja ja linkittäessäni taustatietoina käyttämiäni sivustoja. Se, ettei kirjoitus saa aikaan minkäänlaista reaktiota lukijakunnassa on kyllä se kaikkein pahin. Mutta sitten omana kastinaan ovat tietenkin aina nämä: 

Besserwisserit, räksyttäjät ja ilkeilijät

Toinen painava syy mikä on saanut harkitsemaan julkisten postausten kirjoittamista ovat olleet besserwisserit, ns. paremmiksi pistäjät tapauksesessa kuin tapauksessa, sekä tietyissä someryhmissä olevat räksyttäjät. Räksyttäjät taitavat kuulua somemaailmaan vähän niin kuin käsikirjoitettuina, mutta onneksi he toisinaan väistyvät takavasemmalle. Ehkä vaihtavat ryhmää, jonne menevät jatkamaan räksyttämistään.

Varsinkin näin koronan aikaan, jolloin oma elinkupla on supistunut aivan liian pieneksi, tuntuvat erilaiset ikävät kommentit ja besserwisseröinti erityisen pahalle. Usein nämä kommentoijat ovat heitä, jotka eivät itse kirjoita blogia. Laidoilta huutelu on helppoa. Ehkä koronavanne kiristää heidänkin päätä, en tiedä. Mutta jonkinlaista hienovaraisuutta kuitenkin pyytäisin kommentoinneissakin. Jos tuntuu pakottavalle tarpeelle sanoa ikävästi, voisi minun puolesta pitää mölyt kokonaan mahassaan. 

Jaan toisinaan postauksiani myös erilaisissa someryhmissä, milloin ulkosuomalaisten erilaisissa viiteryhmissä, milloin reissaajien postausryhmissä. Nyt eräässä ryhmässä on kuitenkin ryhmädynamiikka mielestäni muuttunut. Ryhmään on muodostunut eräänlainen "mammaryhmä", joka ryhmää dominoi. Aina heidän postauksiaan kommentoidaan vuolaasti ja aiheita kehutaan, tsemppejä jaetaan ydinryhmäläisten kesken. Vaikka joku tämän ydinryhmän ulkopuolinen olisi kirjoittanut vastikään täsmälleen samasta aiheesta, sille ei ryhmässä anneta vastaavaa arvoa. Eikä kannustusta. Olen tuntenut ainakin itse oloni ja blogini hiukan ulkopuoliseksi.

Hattuhyllylle huilaamaan?

Näin ollen olen tässä vakavasti harkinnut blogini nostamista hattuhyllylle jäähtymään. Ehkä se jää sinne kokonaan, ehkä ei, hankala sanoa tässä vaiheessa. Päätös suuntaan tai toiseen on vielä häilyvä, mutta täsmälleen nykyisellä kaavalla tuskin tulen jatkamaan. Onhan blogini ollut myös eräänlainen mukava päiväkirja itselleni ulkomaanvuosistamme. Voisin kenties ihan hyvin kirjoittaa jatkossa vain itselleni, omaan päiväkirjaani. Moni lopettaa blogin pitämisen, kun kirjoitusaiheet loppuvat. Minulla ei ole ollut pulaa aiheista ainakaan toistaiseksi, enemmänkin ajanpuutetta niiden kaikkien kirjoittamiseen. Nyt kuitenkin motivaatio julkaista postauksia on kaikonnut. Olen turhautunut. En saa enää itselleni blogista niitä kiksejä, joita se näiden vuosien aikana on tuonut. Tekikö tämänkin turhautumisen korona-aika, jolloin asiat voivat saada vääristyneitä mittasuhteita? Mene ja tiedä.

Toisaalta näiden meidän ankarien koronarajoitusten aikaan blogini on ollut itselleni kuitenkin suhteellisen hyvää aivojumppaa, ehkä jatkan kirjoittelua vielä aikansa. Mutta nyt olisi ensiarvoisen tärkeää sinun, arvoisa lukijani, aktivoitua! Jos olet jatkanut blogini lukemista, mutta et ole tyyliin kahteen vuoteen reagoinut mihinkään, niin minä en yksinkertaisesti voi tietää, että olet yhä pysynyt lukijana. Niinpä nyt toivoisin saavani sinulta palautetta. Millaisia postauksia haluaisit jatkossa lukea? Millaiset aiheet kinnostavat? Arjestako vai yleisempää kirjoittelua? Mitkä ovat olleet niitä mieleenpainuvimpia juttuja? Mitkä taas sinun mielestäsi olisivat voineet jäädä luonnosasteelle? Kiinnostivatko ne muutamat matkapostaukset? Entäpä kuvat? Liikaa tai liian vähän? Ja tekstien pituus? Olisiko lyhyemmät pläjäykset parempia? Lyhyitä tekstejä useammin vaiko pidempiä tekstejä harvemmin? Mitä muuta kehitettävää näkisit?

Olen itse pitänyt blogini pääkohderyhmänä edelleen omaa tuttavapiiriäni, pääosin Suomessa, mutta myös ulkomailta. Ehkä pääkohderyhmäkin on tässä vuosien varrella vaihtunut, minun vain tajuamatta sitä. Ja tämä, koska palautteenpuute. Jos siis saisin nyt rakentavaa palautetta, niin se olisi varsin arvokasta. Ja heiltä, jotka eivät syystä tai toisesta enää blogiani lue, palaute olisi toki vieläkin tärkeämpää, mutta heidän tavoittamisensa tällä tekstillä taitaa jäädä haaveeksi. Mutta olitpa nyt uusi tai vanha lukijani, kerro mielipiteesi. Minä laitan niitä ajatuksia sitten korvani taakse hautumaan, vaikka siellä tahtookin jo tänä päivänä olla hieman ruuhkaa:

Korvan takana silmälasien sanka, hiuspanta ja kasvomaskin rinkula. Kenen korvat tätä kestää?

Eli summa summarum: blogikenkää puristaa ja pahasti. Isot kiitokset kuitenkin teille muutamille sinnikkäille fanittajalle, jotka olette yhä jaksaneet peukun postauksilleni nostaa. Jo kuusi vuotta ja kolme kuukautta olen teille sanonut ja sanon tälläkin kertaa hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Iso kiitos kaikille kommentoijille jo tässä vaiheessa, tulen vastaamaan teille jokaiselle! Palautteitanne on ollut tosi antoisaa lukea ja vau, että minulla on teitä pitkäaikaisiakin lukijoita, joista minulla tosiaan ei ole ollut vihiäkään. :-) Ja nyt tämän kommentointiryppään myötä kävi myös ilmi esimerkiksi viime syksyn aikana postauksiini jätettyjä kommentteja, jotka blogialusta oli jostakin kumman syystä tulkinnut roskasisällöksi. Niinpä en ole saanut niistä minkäänlaista hälytystä, että olisin voinut ne julkaista ja niihin myös kommentoida. Pahoittelut tapahtuneesta! 

Heinäkuun kiireet ja blogiahdistus

Heinäkuu on meidän huushollissa sattumoisin oikein asioidenhoitokuukausi. Suomessahan koko maa menee käytännössä heinäkuuksi kiinni kesälomien vuoksi ja asioiden hoitaminen virastoissa ja laitoksissa vähintäänkin hidastuu. Muistan, kun kirjoitin tästä kiukkuisen postauksenkin pari vuotta sitten yrittäessäni hoitaa asioita täältä käsin juuri heinäkuussa. Eihän se onnistunut.

Cool down, eli rauhoitu, Kaisa! E-hei, heinäkuussa ei ehdi näemmä rauhoittumaan.

Meillä on täällä päällä nyt oikein touhukuukausi. Muutimme tänne aikoinaan kesäkuussa, joten aika moni sopimus tai vastaava vaatii meiltä toimenpiteitä juuri kesä-heinäkuun vaihteessa tai heinäkuussa. Vuokrasopimuksemme on yksi näistä, samoin vakuutusyhtiön kanssa on treffit lauantaina. Lisäksi sairasvakuutukseemme kuuluu vuosittain ilmainen perusterveydentarkastus ja sekin oli meillä molemmilla taas tällä viikolla, siis heinäkuussa. Sai käydä taas verikokeessa ja jutella omalääkärin kanssa kokeiden tuloksista. Lisäksi olen nyt vihdoin ja viimein yrittänyt perehtyä meidän näöntarkastussairasvakuutukseemme, vai onko se joku silmäsairausvakuutus, who knows. Eli mitä meidän vakuutuksemme kattaa, ja olen myös yrittänyt etsiä sopivaa ja suositeltua paikkaa näöntarkastukselle. Sekin on ollut neulan etsintää heinäsuovasta. Tarjontaa on tsiljoonittain. 

Olen ollut myös lihaksistani ja yhden hermopinteen kanssa niin jumissa viimeiset pari viikkoa, että piti lähteä metsästämään kunnon hierojaa. Tämäkin vei oman aikansa, mutta taisin löytää aika sopivan. Ainakin minulla meni pari päivää toipuessa käsittelystä ja toinen noista päivistä oli melkoista koomailua. Oli siis mitä hieroa!

Myös palovaroittimemme päätti seota näin heinäkuun ratoksi. Ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen tällaisenkin piti sattua juuri nyt. Alkoi sitten huutamaan yks' kaks' ja nyt sitten odotellaan korjausmiestä sen kimppuun. Täällä palovaroittimet ovat nimittäin kytköksissä myös verkkovirtaan, joten tee se itse -tyyppiset korjausyritykset ei oikein houkuttele. No, tulipa nyt kuultua sekin, kuinka varoittimesta karmean piippauksen lisäksi kuuluu myös naisääni huutaen: "Fire! Fire!" 

Sitten sattui myös kumma tapaus taloyhtiössämme. Pihapiirissämme liikkuu usein vanhempi intialainen mies lastenvaunuja työnnellen. No, nyt tämä herra oli sitten alkanut kyselemään eräältä talon naispuoliselta asukkaalta hiukan liian intiimejä kysymyksiä. Nainen oli tästä kauhistunut, kysynyt mieheltä missä tämä oikein asuu ja ilmoittanut asian taloyhtiömme leasing centeriin. Niin, että miten tämä meihin liittyy? No liittyypä hyvinkin, sillä intialainen oli ilmoittanut asunnokseen meidän asunnon! Sain sitten yksi ilta puhelun, että asuuko meidän asunnossa vanhempi mies, joka harrastaa juttelua vieraille naisille. No ei todellakaan asu! Sitä sitten selvittelemään, mutta onneksi asia lopulta oikeni. Nyt meidän ja asuntomme maineet on toivon mukaan puhdistettu kaiken maailman ahdistelijoista. 

Oman stressinsä on tuonut yllättäen myös Suomen pää ja byrokratia siellä. Toinen yllättäjä oli ammattiliittoni (kiukun kihinää), mutta eipä siitä tässä sen enempää. Olimme myös aivan hilkulla menettää Oulussa varastossa olevat polkupyörämme kaatopaikalle! Onneksi tieto saavutti meidät juuri ja juuri ajoissa ja saimme välikäden avulla pyörät pelastetuiksi surman suulta. Ja siis haloo! Miksi tällainen ylimääräisten pyörien hävittämisoperaatio pitää ylipäätään tehdä todella lyhyellä varoitusajalla ja juuri heinäkuussa, jolloin ihmiset ovat mitä todennäköisimmin kesälomareissuillaan, eivätkä vahtimassa polkupyöriään? Kysyn vaan!

Tämä kaikki hoidettava hässäkkä on sitten tuonut eteen seuraavan:

Blogiahdistus

Joillakin bloggaajilla tahtoo olla ajoittain ongelmana, etteivät he keksi mistä kirjoittaa. Minulla tilanne on ollut päinvastainen. Pää pursuaisi aiheita, joita haluaisin teille lukijoilleni jakaa. Mutta. Kun minä en ehdi kirjoittaa niitä! Ja tämä ahdistaa! 

Ahdistus alkoi jo kesäkuun puolella, sillä olimme kolme peräkkäistä viikonloppua tai pidennettyä viikonloppua reissussa. Noiden reissujen aikaan tuli mm. täyteen kolme vuotta siitä, kun ukkokulta aloitti työt Piilaaksossa. Siitäkin olisi ollut vähän yhteenvetoa ja ajatuksia kirjoitettavaksi tuoreeltaan tänne blogin puolelle. No, en ehtinyt.

On ollut myös monia muita ajankohtaisia ja juuri sen hetken tilanteita, joista olisi ollut kiva kirjoittaa blogiin. Mutta kun ei. Pitää ravata lekureissa, pankissa, vakuutusyhtiössä, leasing centerissä, etsiä hierojaa, opiskella silmävakuutusta, kahlata internettiä ja kartoittaa vakuutuksemme piiriin kuuluvaa silmälääkäriä. Ai niin, ja oltiinhan me jo melkein ostamassa yhtä käytettyä autoakin! Sitten menin vielä aloittamaan eräänlaisen detoxailukuurin ja olen saanut viettää aikaa köökissä normaalia enemmän. Tuostakin detoxailusta syntyi somen puolella kaveripiirissä hauskoja ihmettelyjä ja oli kova aikomus kirjoitella vähän siitäkin aiheesta tyyliin Kalifornian aiheuttamaako tämäkin nyt on... Mutta saa nähdä miten tämä aika taas mihinkin riittää. Sen vaan sanon, että kyllä se sitten ärsyttää, kun hyvä ja ajankohtainen postausaihe menee ikäänkuin vanhaksi, kun siitä ei ehdi juuri silloin kirjoittaa. Ja jos ei h-hetkellä ehdi näppäimistölle, niin kirjoittamisen flow tahtoo kärsiä, ainakin minulla. Blaah. 

Että tällaista vuodatusta tällä kertaa. Mutta huoh, kylläpä se heti helpottikin, kun sai vähän avautua ja päästää paineita. Tulikin tällainen äkkipikaa kirjoitettu roiskaisu tästä postauksesta, heh. 

Loppuun vielä kuva naapurin Pullukasta. Ihan vain rauhoittamaan tätä hektistä heinäkuuta. Aww, on se ihana!

Bloggailen taas, kunhan aikaa liikenee. Siihen asti hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!