Eläimellistä menoa

Viimeiset kolme postaustani ovat olleet niissä pituuksissaan ja kaikkine taustatietolinkityksineen sen verran töiseviä, että nyt sallin itseni kirjoittaa vaihteeksi vähän kepeämmin ja kepeämmästä aiheesta. Seuraa poimintoja arkikuulumisistamme viimeisen 1,5 viikon ajalta. Kuten monet varmaan muistavat, nykyisen kotimme vuokrasopimuksessa kotieläimet ovat ehdottomasti kiellettyjä. Tästä pykälästä on yritetty neuvotella moneen kertaan, mutta tulokset ovat pysyneet laihoina. No, viime aikoina eläimiä on tänne vain ilmaantunut, sekä pyytäen että pyytämättä...

Mm. Zoba-kissa palasi kuvioihin. Zoba on pikimusta, mutta otin kuvan salamalla, että tuosta mustasta möykystä edes jotakin erotti. :-)

Sokeritoukat

Elukoista ensimmäisenä mainittakoon keittiömme kuiva-ainekaapin vallanneet sokeritoukat. Tai niiksi minä niitä ainakin luulin. Muutamana aamuna ryhtyessäni aamukahvin keittoon keittiökaapistamme löytyi siis pari siivekästä elukkaa kaapin katossa. No, ajattelin niiden ensin vain olevan joitakin yöperhosia ja listin ne hengiltä het' siltään. Elukoiden siivistä irtosi sitä ihanaa hienojakoista kiiltopölyä, joten vaalea kaappi alkoi nopeasti muistuttamaan pesun tarpeesta. Sittenpä siivekkäitä alkoi ilmaantua lisää, joten kyse ei ollutkaan enää yöperhosista. Jokin epäonnen riisi-, jauho- tai sokeripussi on siis tullut kaupasta valittua. Kun sitten yhtenä aamuna keittiömme seinää pitkin mateli valkoinen mato(!), meni minulta hermo lopullisesti. Ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin alkaa siivoamaan kuiva-ainekaappi perusteellisesti. En ollut ehtinyt saada edes aamukahvia kitusiini, kun niin apinanraivolla tuo siivousoperaatio oli tuolloin käynnistettävä. Pari jätesäkillistä siinä meni jauhoja, sokereita ja muita kuiva-aineita suoraan roskikseen ja kaapit desinfioin kunnon myrkyillä. Mielenkiintoisena havaintona muuten, että venäläiset tattarit eivät olleet näiden elukoiden makuun ollenkaan, olivat jättäneet ne tyystin rauhaan. Muutaman päivän tuon mylläyksen jälkeen pari siipiveikkoa siellä vielä yksittäisen tapon kohteeksi joutui, mutta nyt, kop-kop, keittiössämme on ollut ns. rauha maassa -- ja kuivakaapissa.

No sitten iloisempiin kuvioihin:

Zoba-kissan paluu

Jotkut teistä muistanevat Zoba-kissan. Zoba ilmestyi pihapiiriimme reilu vuosi sitten ja kävi meillä kyläilemässäkin useampaan kertaan. Kissa oli aina ilman pantaa ja tosi laihassa kunnossa, emmekä tienneet oliko se kulkukissa vai jonkun oma. Yhtenä kauniina päivänä viime vuoden syyskuussa veimme kissan paikalliseen shelteriin, eläinten löytökeskukseen. Siellä selvisi kissan nimi, ikä 11 vuotta ja että kissalla oli mikrosiru. Zoballa oli siis oma koti jossakin lähistöllä. Kissa jäi tuolloin paikallisen protokollan mukaisesti shelteriin odottamaan omistajiensa noutoa. 

Tuon jälkeen kissa teki meidän pihastamme suoranaisen katoamistempun. Emme nähneet kattia kokonaiseen vuoteen! Kunnes sitten taas nyt syyskuussa, kuin vuosikellon mukaan, Zoba alkoi taas kiehnäämään pihamme jukkapalmuja vasten. Tästä ystävyytemme taas lämpeni niin, että katti alkoi tekemään lyhyitä visiittejä sisälläkin. Viime viikolla Zoba kävikin meillä sitten jo neljänä päivänä, joista lauantaina nukkui sohvallamme koko päivän. Onhan se ollut sellainen suloinen pikku trouble maker ja stressintasaaja.

Siinä hän tyytyväisenä kuorsaa sohvaviltillä.

Viime viikolla tapahtui myöskin tämä:

Varhaisaamun koirajahti

Ukkokulta oli jo aloittanut etätyöt tosi varhain sille aamua ja minä olin ryhtymässä vasta kahvinkeittoon. Sittenpä ukkokulta ilmoittaa, että pihassamme on irtokoira. Ukkokulta menee pihalle katsomaan koiraa ja mistä se mahdollisesti siihen ilmestyi. Kadulla risteyksessä on koirantaluttaja, joka kertoo koiran olevan naapuristamme. Naapurin koira oli osannut avata takapihan portin ja pääsi karkuun, kun halusi tulla innokkaasti koirantaluttajan koiraa moikkaamaan. Koiranomistajanaapuria ei tavoitettu. 

Juuri, kun minä oli kaatanut ensimmäisen aamukahvikupillisen itselleni, ryntääkin ukkokulta pihalta ovenrakoon ja sanoo, että nyt näitä karkuteillä olevia koiria on jo kaksi, tulepas apuun. Siihen jäi aamukahvit odottamaan ja ei muuta kuin koiria jahtaamaan. Molemmat koirat olivat siis naapurimme koiria. Ukkokulta sai toisen koiran jo kiinni, mutta minä lähdin ensimmäisen karkulaisen perään. En tiennyt koiran nimeä, eikä minulla tietenkään ollut mitään liekaa tai riimua, jolla olisin voinut koiran pannasta saada koiran talutukseen. Ei sellaiset järkitoimet olleet käyneet mielessä, kun vielä niin unenpöpperössäkin olin. Ja sitä paitsi, koiralle taisi aina puoli korttelia kerrallaan valjeta, että hän oli todellakin vapaa. Sai nuuskia just niitä puskia mitä halusi, kuopia multaa mistä halusi ja ennen kaikkea, aina kun minä olin sitä saavuttamassa, saikin kirmata iloisesti taas 15 - 20 metriä eteenpäin. Aika mukava aamulenkki siinä tuli tehdyksi, yöpaita päällä, mutta karisipa unihiekat silmistä, hahah. Jahti kuitenkin päättyi lopulta minun osaltani tyhjin käsin, sillä koirahan paineli menemään hippulat vinkuen.

Lopulta ukkokulta oli tavoittanut koiranomistajan, joka tuli nyt koirajahtiin mukaan. Vielä noin vartin metsästyksen ja huhuilujen jälkeen molemmat koirat olivat lopultakin omalla tontillaan ja omistaja kiitteli avusta. Eli koirasaagan osalta loppu hyvin kaikki hyvin. 

Toisin kuin Zoban vierailut. Ne eivät sitten päättyneetkään lopulta hyvin: 

Kirppuja, prkl!

Zoba koisasi meillä siis koko viime lauantain ja lähti vasta iltahämärissä taas omille teilleen. Mutta mitäs sitten seuraavaksi? Sunnuntaiaamuna sain aivan järjettömästi kutisevan kirpunpureman nilkkaani ja tarkka syyni sohvavilttiin sen todisti: Zoban nukkumapaikalta löytyi kirppu! Voi argh! Niinpä siinä menikin sitten koko sunnuntai kirppusirkuksen tiimellyksessä. Käytännössä myrkytin siis kaikki kotimme matot ja tekstiilipinnat verhoja lukuunottamatta ja pyykkikone lauloi koko päivän! Onni onnettomuudessa oli toki se, ettemme olleet päästäneet kissaa makuuhuoneisiin, eikä meillä ole nykyisessä kodissamme kokolattiamattoa. Näistäkin huolimatta urakka oli aikamoinen. Eikä riesa tietenkään ollut sunnuntaina vielä ohi. Lieveilmiönä kotimme haisi seuraavat kaksi-kolme päivää myrkyttämisestä aivan kamalalle, eikä näiden kovien helteiden aikaan (tänään esim. +33 C) talon tuulettaminen ole kovin hohdokasta hommaa. Sain jopa kahtena ensimmäisenä yönä lievää hengenahdistusta ja kurkun kutinaa siitä myrkystä, mutta minkäs teit. Ukkokullalla kävi sopivasti mäihä, sillä hän ajoi sunnuntai-iltana Etelä-Kaliforniaan erääseen autoilutapahtumaan ja vältti näin pahimpien kirppumyrkkykaasujen hengittelyn.

Järeätä ja pahanhajuista myrkkyä kirppuihin.

Tästä eteenpäin joudumme siis valitettavasti eväämään Zoba-katin pääsyn meille sisätiloihin. Kyllähän se sydäntä raastaa, kun kissa on jo pari kertaa käynyt tällä viikolla oven takana naukumassa sisäänpääsyä. Onneksi etupihallamme pörräävät kuitenkin kolibrit kuten ennenkin ja saamme ihastella niiden liihottelua ja pikku kinastelua syöttökupilla päivittäin.

Yksi pihamme kolibreista on jo aika kesy ja antaa kuvata melko läheltä.

Myös viikunavaras on vieraillut tänäkin vuonna puumme kimpussa. Emme tiedä, onko sama tyyppi kuin viime vuonna, sillä tällä kertaa on onnistunut varastamaan niin, ettei meillä ole näköhavaintoja. Liekö yön pimeinä tunteina taskulampun kanssa käynyt, kun kotonahan tässä koko ajan päivät pitkät ollaan. Iso MUR varkaalle!  

Loppukevennys

Juuri tätä kirjoittaessani pakettilähetti kiikutti pienen paketin ovellemme. Tällä viikolla nimittäin järjestettiin Amazon-verkkokaupan Prime Days, omanlaisensa Hullut Päivät, ja löysin valikoimista tällaisen supersuloisen ja hauskan skumppakellon "Champagne please!" Kaikkien näiden vuoden 2020 kujeiden, viimeisimpänä sokeritoukkasaalistuksen ja kirppumyrkytyksen jälkeen tunsin niin tarvitsevani tämän! Ja tilasin!

Viikonloppuna aion testata, että kai tässä tuotetakuu toimii. Jos siis kilautan kelloa, niin kai minulle sitten tupsahtaa lasillinen kuohuvaa nenän eteen. :-D Muuten, myös tuo kellon kuvausalustana toimiva pörrökankainen istuin on myrkytetty.

Että tällaista menoa täällä. Nyt vain toivon, ettei meidän sisätiloissa vilistäisi enää yhtään mitään minimaalisen pientä mönkijää eikä surraajaa ainakaan vähään aikaan, huh huh. Tähän päätän tällä erää ja sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!   

Elukkapäivä

Eilen oli melkoinen yllätysten päivä, elukoista. Aamu alkoi karmeissa merkeissä. Olin aamukahvin keitossa keittiössä ja aivan kuin tyhjästä ilmestyi järkyttävän iso hämähäkki! Tyyppi laskeutui "köytensä" varassa katosta keittiömme lasikaapin oveen yhtä rivakasti kuin SWAT-joukot konsanaan! Tiedättehän, just niin kuin elokuvissa, missä SWAT-tiimi laskeutuu pilvenpiirtäjän katolta kerrokseen numero x ja ottaa pahikset kiinni. 

No, minä siinä hämähäkin nähtyäni haukkomaan henkeäni ja mielessä kysymys, mitä ihmettä teen?! Olin kauhusta kankeana. Kerrottakoon tässä vaiheessa, että käärmeiden jälkeen isot hämähäkit ovat inhokkieläimiä minulle, enkä voi niitä sietää ainakaan vikkeläjälkaisina! Kyllähän sitä kylmästä kohmettunutta tarantellaa katsoo lähempääkin, mutta nämä nopealiikkeiset karvakoivet saavat meikäläisen pulssin tappiin. Eikä kohtaaminen hämähäkin kanssa olisi minullekaan varmaan yhtä paha, jos se sattuisi Suomessa, mutta täällä on aina se vaara, että kasijalka voi olla myös tappavan myrkyllinen! 

Ja tämä kaverimme keittiössä olikin kuulkaas vikkelä kintuistaan! Kun yritin hätistää elukan, ettei se ainakaan lasikaappiin sisälle mene, tyyppi tipahtikin lattialle ja millä ravilla se lähtikin piiloon! Tässä vaiheessa minä jo kiljun, joten äkkiä puhelin kouraan ja hätäviestiä ukkokullalle, joka oli tietenkin jo töissä. Niin, ja järki kyllä sanoi, että mitäänhän ukkokulta ei voinut matkojen päästä asialle tehdä, mutta johonkin tuuttiin minun piti saada sanoa, että minulla on kotona nyt tilanne päällä! No, ukkokulta antoi rauhalliset ohjeet "saalistaa" hämähäkki lasin alle, ujuttaa pahvi tms. alle ja viedä se sitten ulos. Joo, joo, mutta kun se elukka piilottelee jossain vetolaatikoston alla! 

Yritin jatkaa aamutoimia keittiössä, mutta eihän siitä mitään tullut, kun näin muka koko ajan silmissäni vilistäviä hämähäkkejä. Mutta pian, pianhan se iso jytky sieltä kömpi kolostaan keskelle keittiön lattiaa. Silloin minä toimin! Otin lasin ja sain pamautettua sen hämähäkin ympärille. Pulssi paukutti varmasti kahtasataa! Siis minulla, hämähäkistä en tiedä. Raportoin tilanteen kehittymisestä ukkokullalle töihin kuvan kera (ukkokullalla oli varmaan hauskaa töissä) ja kerroin, että mun urheus loppuu nyt tähän. Minä en yksinkertaisesti voi lähteä edes yrittämään elukan siirtämistä ulos, sillä jos se karkaa ja lähtee vipeltämään kättäni pitkin ja sillon elukka tietenkin vielä osoittautuu myrkkyhämähäkiksi, mustaleskeksi tai muuksi! No, sydänkohtaukseenhan minä siinä kuolisin, hämähäkin hampaanjäljet ei siis tulisi olemaan meikäläisen lopullinen kuolinsyy...

Siellä se on! Siis eihän se nyt mitään tarantellan kokoluokkaa sentään ollut, mutta tuo lasi välissä kyllä pienentää todellista kokoa. Kyllä se koivesta koipeen yli 2 cm pitkä otus oli! Ja nuo paksut jalat, yök, kamalat! Sillä kai se niin kovaa kipittikin, kun oli lihasta, eikä mitkään tikkujalat. Puistatus!

Ukkokulta lupasi hoitaa hämähäkin pihalle töistä tultuaan ja rauhoituin lopulta tästä aamuisesta yllätyskohtaamisesta minäkin. Onneksi oli sitten asioita hoidettavana kaupungilla, etten joutunut koko päivää sitä lasia keittiömme lattialla vilkuilemaan ja vahtimaan. Ja hei, mikään raakalainen ja kiduttajahan minä en ole, joten annoin elukalle aina välillä lisähappea raottamalla lasia. Mutta erittäin varovasti, ettei se vaan lähde taas jotain SWAT-rynnistystä tekemään. OMG!

Kun sitten ukkokulta tuli alkuillasta töistä, hän vapautti hämähäkin parvekkeellemme. Eipä näyttänyt karvakoipi olevan moksiskaan. Äkkiä livahti pöydän alle piiloon, joten hämähäkkitarinalle lienee onnellinen loppu. Minä vältyin sydäriltä ja elukkakin jäi henkiin. Huoh!

Mutta hei, jottei tänne Kaliforniaan lomaa suunnittelevat pelästyisi liikaa, niin tässä Wikipedian kertomaa faktaa mustalesken myrkyllisyydestä: "Mustalesken pureman vaarallisuus riippuu lajista. Purema itsessään on harvoin tappava, mutta hämähäkin erittämä hermomyrkky aiheuttaa noin 90 % tapauksista muutaman päivän ajan erittäin voimakkaita kipuja. Kuolemaan johtavat tapaukset ovat nykyaikaisten hoitomuotojen ja kaupallisesti saatavilla olevien vastamyrkkyjen ansiosta harvinaisia, noin 0,2 % puremista johtaa uhrin kuolemaan, kun aikaisemmin luku oli noin viisi prosenttia."

Joo, olkoonkin näin, mutta kun omassa keittiössä laskeutuu karvajalkainen SWAT-tiimiläinen katosta, ei minua naurata, eikä helpota pätkääkään, vaikka henkiinjäämisprosentit olisivat mitkä! 

No mutta, toisena tapauksena paljon lempeämpää menoa:

Tapaus 2 

Olemme olleet jonkin aikaa syöttämättä pihapiirimme kolibreja, mutta pari kolme viikkoa sitten ostimme uutta ja entistäkin ehompaa kolibrien ruokintanestettä. Uusi litku jäljittelee hyvin pitkälle kukkien aitoa mettä. Lisäksi siitä on jätetty punainen väriaine pois, joka onkin kuulemma kolibrien näkökulmasta täysin turha. Iltaisin hetkenä, jolloin alkaa hämärtymään, syöttölaitteellamme käykin nykyään melkoinen siipien surina ja kolibrien naksuttava ääni. Mutta tuo iltahämärä on ollut liian pimeä, jotta ukkokulta voisi ottaa linnuista onnistunutta kuvaa. Mutta eilen, eilen hän onnistui kuvan nappaamaan, kun meni kyttäämään lintuja aikaisemmin. Valoisalla linnut siis käyvät syömässä huomattavasti harvemmin ja ovat todella, todella säikkyjä kaikkiin ääniin ja liikkeisiin. Jopa pieni liike tai ääni sisällä, useamman metrin etäisyydellä ikkunasta ja syöttölaitteesta saa kolibrit suhahtamaan karkuun. Mutta tässä nyt sitten vihdoin ukkokullan saama hieno otos yhdestä ruokkimastamme kolibrista: 

Tukka pörhöllään kaverilla! :-D

Tapaus 3

Pihapiirissämme on myös useita kissoja. Yksi heistä, käytämme kissasta vain nimitystä musta kissa, koska oikeaa nimeä emme tiedä, on ollut tähän asti niin säikky, ettei ole antautunut rapsutuksille. No, eilen sekin ihme sitten tapahtui. Ukkokulta lähti hakemaan autosta tavaraa ja musta kissa oli makoilla lösöttänyt kulkuväylällä. Kuinka ollakaan musta kissa antoi nyt rapsuttaa ja oli vielä kiehnännyt ukkokullan kintuissakin, että lisää, lisää. Liekö viime päivien helteet pehmentäneet mustan kissan mietteet ja nyt rapsutukset kelpasivatkin. 

Tapaus 4

Mutta loppuillasta tapahtui vielä huipennus. Naapurissamme asuu myös supersuloinen ja tosi tuttavallinen kissa nimeltä Gordo (suom. läski, pullukka). Me nimitämme hänen ylhäisyyttään Pullukaksi, vaikkei hän mikään pullukka olekaan. No, eilen illalla Gordo päätti tulla tekemään meille tupatarkastuksen ja marssi sisään muina kissoina. Tutki jokaisen nurkan vaatekaapin sisuksia myöten ja meni joksikin aikaa sisävarastoomme rojujen keskelle makoilemaan. Päätti kuitenkin tulla sieltä vielä olohuoneeseemme köllöttelemään ja kun minä hääräilin jälleen keittiössä, näytti viiksiniekka olevan kovasti ruokaa vailla. Emme uskaltaneet tarjota muuta kuin vettä ja se näyttikin kyllä katille maistuvan. Ihana iltavieras, kerrassaan! Siinä se kehräsi kaikessa rauhassa. Tässä vain tuppaa kissakuume kovenemaan...

Tässä Pullukka litkii vettä, Ikean kupista kuinkas muutenkaan. ;-)

Hauska tapaus muuten vielä tästä Gordo-kissasta. Kun muutimme tähän taloyhtiöön ja Gordoon pääsimme nopeasti rapsutusten muodossa tutustumaan, aloimme ihmetellä, kun iltahämärissä tuo samainen kissa muuttuikin todella araksi, eikä se koskaan antanut silityttää itseään. No, jonkin ajan päästä selvisikin, että samalla omistajalla onkin kaksi kissaa ja tämä säikky katti onkin Gordon veli! Eli kaksi täsmälleen samannäköistä kattia, mutta täysin eri luonteet. No, Gordo on jo ainakin meidän luottokamu ja kiva niin!

Että sellainen päivä oli eilinen. Onneksi nämä yllättävät eläinkohtaamiset tapahtuivat todellakin tässä järjestyksessä. Jos tuo hämähäkkitapaus olisi ollut illan viimeinen, olisi Korpela nukkunut seuraavan yön takuulla toinen silmä auki. Minähän olen siis kerran yöllä herännyt siihen, että kaulaani pitkin kipitti hämähäkki! Mutta nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Amerikkalaisia kummajaisia, osa 7

Suomessa ollaan ja jetlag vaivaa. Mutta mikäpäs sen mukavampi kuin ottaa aamuyön tunteina unien kaikotessa kone esiin ja kirjoitella hiukan blogia. Aiheita ja postausten luonnoksiakinhan minulla on koko ajan odottamassa pitkä liuta, en vain ole ehtinyt niitä kaikessa tohinassa saada valmiiksi. 

Tällä kertaa on korkea aika listata jälleen parit amerikkalaiset kummajaiset. Jos joku lukija on hypännyt blogini kelkkaan, kun juna on ollut ns. jo liikkeessä, niin aikaisemmat kummajaiset pääsee lukemaan alla olevista linkeistä:

Amerikkalaisia kummajaisia, osa 1
Amerikkalaisia kummajaisia, osa 2
Amerikkalaisia kummajaisia, osa 3
Amerikkalaisia kummajaisia, osa 4
Amerikkalaisia kummajaisia, osa 5
Amerikkalaisia kummajaisia, osa 6


Ja sitten uusien kummajaisten pariin:

Leivinpaperi

Amerikkalainen leivinpaperi on kyllä aivan pilipalikamaa. Epäkuranttia, kuten setäni tuumaisi. Amerikkalainen leivinpaperi nimittäin kärähtää hiilihileeksi jo 420 Fahrenheit-asteessa eli 215 Celsius-asteessa. Eihän tuo riitä mihinkään! Tee siinä sitten pitsaan hienoja gratinoituneita juustopintoja, kun aluspaperi kärähtää saman tien! Jos kuumenee pitsa, niin kuumenee siinä vähän kotirouvakin, kun hiiltä pitsan pohjasta irrottelee!

Että kuka tämänkin "innovaation" on sitten keksinyt? Onko tuotekehittelijältä loppunut puhti kesken kaiken? Ilmeisesti hän ei itse ole ainakaan pitsan ystävä, tai ainakaan hän ei paista niitä itse, vaan tilaa Amerikan malliin pitsataksin ovelleen. 

Mikä leivinpaperiprobleemaan ratkaisuksi? Osa Amerikan suomalaisista käyttää kuulema tarttumatonta foliota, jos ja kun paistavat kuumemmissa lämpötiloissa. Eli paistohommiin Amerikassa pitää kaapista löytyä kaksi eri tuotetta. Järjetöntä! Lisäksi olen nähnyt amerikkalaisten itsensä hoitavan paistohommat niin, ettei paistoalustalla ole minkäänlaista suojapaperia, vaan ruokatarvikkeet ladotaan suoraan uunipellille. Pitemmän päälle uunipelti näyttääkin sitten aika karmealle. No, minäpä se olen ollut varsin kätevä emäntä ja toin yhdeltä Suomi-reissultani mukanani myös aitoa suomalaista leivinpaperia.

Serlaa sen olla pitää, paitsi että tämäkin näyttää muuttuneen joksikin Sagaksi. Kestää kuitenkin 250 Celsius-astetta, jes!

Julkiset vessat

Yksi juttu, joka minua on jaksanut ihmetyttää, on julkiset vessat. Ja nyt puhun esimerkiksi ruokaravintoloiden tai elokuvateattereiden vessoista. Vessakoppien ovet aukeavat tietenkin suomalaisen mielestä täysin väärään suuntaan, koppiin sisälle päin, mutta sitten on myös jotakin muuta. 

Vessoissa kyllä on nämä yksittäiset vessakopit muka suojaamassa, mutta ei niissä yksityisyyttä ole pätkän vertaa. Useimmiten väliseinät loppuvat alaosastaan ikäänkuin kesken. Alaosassa siis on valtavasti tilaa, jossa ei ole minkäänlaista seinää näkö-, eikä kyllä kuulosuojana. Niinpä saatat vuoroa jonottaessasi nähdä edellisen "asiakkaan" hyörinän kopissa aina pohkeisiin tai jopa polviin saakka. Samoin usein amerikkalaisten vessakoppien ovien lukkopuolelle jää oikeasti niin iso rako, että jos joku sinne kopin sisälle haluaa tirkistellä, niin eipä ole kovinkaan vaikeaa. Niinpä amerikkalaiset julkiset vessat ovat todellakin sananmukaisesti JULKISIA: :-D

Kuva otettu yläviistosta, joten ei anna ihan parhaiten kuvaa, kuinka paljon naapurin puolelle itse asiassa näkee. Yritin laittaa tuon ison rantakassini tuohon mittasuhteita tuomaan. Häveliäisyyssyistä en uskaltanut ottaa kuvaa yhtään alempaa, olisin vielä saanut syytteen tirkistelystä tms.  

Tässä vielä esimerkki vessakopin oven ja seinän väliin jäävästä pikku rakosesta.

Ja sitten vielä pari kummajaista luonnonhelmasta. 

Missä kärpäset?

Olin laittamassa tätä alla olevaa kuvaa jakoon somessa, kun sen huomasin. Olisin kirjoittanut kuvatekstiksi "kesä ja kärpäset", mutta tajusin, että eihän Piilaaksossa ole kärpäsiä! Ja kumma kyllä, näin todella on. Siis toki nyt yksittäisiä pörrää joskus siellä täällä, mutta voi olla, etten näe kärpäsiä kahteen viikkoon, vaikka kesä on ns. painettu ON-kytkimestä päälle kuukausikaupalla. 

Kesä ja perhoset.

Tätä huomiota tukee myös toinen havaintoni. Amerikassa kun tulee grillailtua ja niinpä myös syötyä ulkosalla aika usein, niin koskaan ei niissäkään tilanteissa ole kärpäset olleet riesana. Suomessahan esimerkiksi kalaruoan nautistelu kesäpäivänä ulkona on ollut jatkuvaa huitomista ja ruokakuppien peittelyä milloin mikrokuvulla, milloin foliolla. Piilaaksossa ei tarvitse suojautumisia, sillä kärpäsiä ei todellakaan ole!  

Kuva grillipaikaltamme. Makeat hedelmätkin saavat olla ulkona aivan rauhassa. Ei kärpäsen kärpästä.

Kalifornialainen "lintulauta"

Juu, ei. Kaliforniassa ei viritetä takapihalle lintulautaa, ripotella sille siemeniä ja sitten keväällä lumipeitteen paljastaessa manata, kuinka linnut ovat porsastelleet siemeniä niin paljon maahan asti. Ei näin. 

Kaliforniassa laitetaan ikkunan taakse kolibrien syöttölaite! Ja siihen täytetään punaista ja makeaa nektaria. Syöttölaitteista on valittavana joko roikkuvaa mallia, tai sitten tällainen kukkaruukkuun kepin nokkaan iskettävä kuten meillä on. Nii-in. Pitihän se meidänkin lähteä tähän mukaan. Mutta tämä on ollut oikeasti hauskaa ja mielenkiintoista. Kolibrit (engl. hummingbird) nimittäin tottuvat ihmiseen aika nopeasti, aivan kuten netissä luvattiin, ja pääsemme nykyään ihastelemaan niitä reilusti alle metrin etäisyydeltä. Lisäksi ainakin meidän syöttölaitteella käyvät hummailijat tuntuvat olevan melko janoisia sankareita. Yksi säiliöllinen nektaria hurahtaa tätä nykyä päivässä kevyestikin. 

Tältä se jalustalla oleva kolibrien syöttölaite näyttää.

Ruoka-aika!

Tiesitkö muuten, että kolibrin sydän lyö 1260 kertaa minuutissa. Se on yli 20 lyöntiä sekunnissa. Tiiviistä tahdista huolimatta kolibrit voivat elää jopa 8-vuotiaiksi. Kolibrin pitää syödä kaksi kertaa oman painonsa verran päivittäin ja yö on niille pisin aika pärjätä ilman ruokaa. Kolibrit pitävät erityisesti punaisesta, mutta syykin siihen selvisi. Nimittäin ampiaiset eivät vieraile niin ahkerasti punaisisssa kukissa, joten niissä riittää todennäköisemmin imettävää kolibreille. Näin fiksusti on luonto järjestänyt "nokkimisjärjestyksen".

Tällaisia kummajaisia tällä erää. Nyt sanon jälleen hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!