Illallistreffejä ja yhdenlainen kotiaresti

Viime viikko oli vähän erilainen. Niinpä tällä kertaa muutamia poimintoja sen kulusta. 

Maukas maanantai

Taakse jäänyt viikko alkoi maukkaissa merkeissä. Käymme tuskin koskaan maanantaisin ravintolassa syömässä, mutta viime viikolla teimme poikkeuksen. Oli huippuhyvää ruokaa ja mukavaa seuraa!

Naapurikaupunkiimme on avattu pari kuukautta sitten perulainen ravintola. Olimme saaneet tehtyä pöytävarauksen tähän supersuosittuun ravintolaan ukkokullan kanssa edelliseksi lauantaiksi. Meillä onkin ollut mielissämme leikkimielinen kysymys, että liekö pohjoisella pallonpuoliskolla on edes mahdollista saada hyvää Lomo Saltadoa. Tämän ravintolan ovat kuitenkin perustaneet perulaiset veljekset, joten ennakko-odotukset uutuusravintolan antimista olivat korkealla. Ja se tuli todistetuksi: kyllä, myös pohjoiselta pallonpuolikkaalta on ainakin nyt saatavissa suorastaan loistavaa Lomo Saltadoa. Eivätkä paikan cevichet, empanadakset ja Pisco Sourit jättäneet kalpeaksi nekään.

Myös ravintolan rohkea ja värikäs sisustus hiveli silmääni.

Lampunvarjostimissa ihanat perulaishenkiset villapampulat. Kuvassa näkyy sattumoisin peräti kuusi tarjoilijaa, joten hyvän ruoan lisäksi palvelukin pelasi kiitettävästi.

Jaoin onnistuneesta ravintolareissustamme kuvia someen. Ystäväni ihasteli annoksia ja heitti ilmaan ajatuksen, että mentäisiin tuonne joskus yhdessä syömään. Hänkin tykkää miehensä kanssa perulaisesta ruoasta. Minä vitsailin, että joko heti maanantaina mennään, ja kas, vitsi kääntyikin toteen. Tein meille pöytävarauksen heti maanantaiksi. Tämä oli enemmän kuin mukava viikon aloitus. Oli kiva tavata ystäviämme pitkästä aikaa hyvän ruoan ympärillä. Ja koska söimme niin sanotusti family style eli jaoimme kaikki annokset keskenämme, pääsimme maistamaan ravintolan menua monipuolisemmin. Me aloittelimme ruokailuamme jo alkuillasta ja pieneksi hämmästykseksi huomasimme, että iltaseitsemältä paikka oli tupaten täynnä, maanantaista huolimatta. Suosittu paikka, ja miksipä ei olisi. Tarjolla on elämyksiä kaikille aisteille.

Alkuruokia.

Pääruokina kalaa ja äyriäisiä sekä taustalla näkyvää taivaallisen hyvää Lomo Saltadoa.

Tres leches. Emme vastustelleet jälkiruoan tilaamishetkellä.

Mutta voi, jos jotakin olisin voinut tuosta maanantaista muuttaa, niin olisimmepa syöneet ulkona ravintolan sisätilojen sijaan. Nimittäin, seuraavana päivänä meillä alkoi Piilaaksossa omanlaisensa "sisätila-aresti":

Ilmanlaadun romahtaminen

Tiistaina tapahtui jotakin yllättävää. Vain parissa tunnissa Piilaakson kaupunkien ilmanlaatu heikkeni hälyttävän huonoksi. Pohjoisesta puhaltava tuuli toi mukanaan Pohjois-Kalifornian ja Oregonin maastopalojen savut ensin San Franciscoon ja siitä asteittain etelämmäksi Piilaaksoon. Ilmanlaadun romahtaminen on harvoin tapahtunut noin nopeasti. Alkuillan uutisten aikaan San Francisco oli hetkellisesti ilmanlaadultaan saastunein alue koko maapallolla. Uutiskuvissa ilma oli surullisen sankka. Myös kotikaupunkimme ilmanlaatuindeksit paukkuivat punaisella eli hyvin epäterveellisellä tasolla.

"We do have our worst of air quality...", sanoo Kron4 News'n säätiedottaja.

Viikon edetessä huono ilmanlaatu jatkui ja jatkui. Ensin savujen ennustettiin hälvenevän viimeistään perjantaina. Sitten lauantaina, mutta ei. Kun huono ilmamassa on tänne laaksoon laskeutunut, ei se sieltä hevillä poistu. Kaikenlainen ulkona liikkuminen oli pidettävä minimissään. Ei päivittäisiä kävelylenkkejä, ei takapihalla auringossa kahvitteluja.

Perjantaina olimme kuitenkin päättäneet grillata pitkästä aikaa. Toiveissa kun piti olla jo parempi ilmanlaatu, mutta ei. Indeksit huitelivat edelleen oranssilla. Se on taso, jossa oireita saavat herkät ihmisryhmät. Katson itse kuuluvani heihin. Kurkkuni reagoi hyvin herkästi huonoon ilmanlaatuun, eikä kurkun käheytyminen ole opetustyön kanssa hyvä yhdistelmä. Tämänkään vuoksi ulkona ei tehnyt mieli olla yhtään ylimääräistä minuuttia. Myös pääkipu on minulla yleinen vaiva varsinkin, jos ilmanlaatu on huonona useita päiviä peräkkäin. Niin kuin nyt oli ollut. Niinpä perjantainakin vain mahdollisimman nopea ruokien grillaus takapihalla ja sen jälkeen sisälle ruokailemaan. Harmi, sillä ilta olisi ollut mukavan lämmin.

Viikonloppuna eräällä uutiskanavalla kerrottiin, että vanhetessaan savu menettää hajunsa. Ja tämän väitteen voin kokemusteni kautta allekirjoittaa. Oikeastaan keskiviikon jälkeen ulkona ei enää haissut savuiselle ja sitä jo toivoi, että ilmanlaatu olisi parempana. Mutta ilmanlaatuindeksin reaaliaikainen seuranta paljasti aina karun totuuden. Vaikkei savun haju enää ollutkaan tuntuva, niin ilmanlaatu pysyi edelleen huonolla tai jopa erittäin huonolla tolalla.

Läheinen Santa Cruz -vuoristo tiistaina 19.9.2023, päivänä, jolloin pohjoisen savut peittosivat meidätkin. Kuvalähde Kron4 News.

Sunnuntaina puolilta päivin tuntui, että oli jo pakko päästä vähän ulos kävelylle. Ilma näytti ihan hyvälle ja taivaskin oli palautunut taas siniseksi, mutta ilmanlaatuindeksi oli edelleen 80-90. Köhimiseksi meni, vaikka tahti oli rauhallinen.

Vasta myöhemmin sunnuntai-iltapäivänä ilmanlaatu palasi vihreälle, terveelliselle tasolle. Lukema oli vihdoin reilusti alle 50, ihanaa!

Viimeisen viikon olen siis kaivannut puhdasta hengitysilmaa ja että pääsisin ulos liikkumaan. Monta päivää sisällä kököttämistä ja köhimistä ei ole pidemmän päälle kivaa. Ja nyt, kun toivoni mukaan pääsen pian taas myös haikkipoluille, niin sielläpä onkin syytä olla silmät tarkkoina seuraavat viikot:

Tarantellat

Viime viikolla uutisoitiin myös jokasyksyisestä ilmiöstä: tarantellojen parittelukaudesta. Näin syys-lokakuussa ennen ensimmäisiä kylmiä öitä Kaliforniassa ja myös Piilaakson alueella alkaa tarantellojen paritteluaika. Tällöin urostarantellat lähtevät vaeltamaan pesistään ja etsimään kumppania. Niitä voidaan nähdä ylittämässä ajoteitä jopa isoina ryhminä. Ihmisiä ohjeistetaan täällä antamaan näille karvaisille jättihämähäkeille ennemmin tietä, kuin häiritsevän tai tappavan niitä. San Franciscon lahden itäpuolella järjestetään hämähäkkien ystäville jopa opastettuja tarantellaretkiä. 

Erään uutisartikkelin mukaan tarantellan puremaa voi verrata ampiaisen pistoon eli ettei niitä tarvitsisi pelätä. Voimakkaat allergiset reaktiot ovat toki asia erikseen. Ja tietenkin, jos olet hämähäkkikammoinen, niin olet. Ei siihen taida se lohduttelu auttaa, ettei tarantellan puremaan kuole. Välttämättä. Itsehän saisin puremahetkellä hyvin todennäköisesti sydänkohtauksen...

Piilaaksossa ei ole vielä osunut tarantellaa haikkipolulle, mutta eteläisemmässä Kaliforniassa olemme niihin reissuillamme törmänneet. Ovat aika villin näköisiä myös ajoteitä ylittäessään. Isoja mustia tai ruskeita mönttejä vilahtaa asfaltilla auton edestä. Tuosta edellä olevasta uutislinkistä pääsee näkemään paikallisia tarantelloja videolla, jos oma kauhukynnys kestää katsella.

Minulle tarantelloja pahempia kauhunväristyksiä aiheuttaa kuitenkin käärmeet. Niitäkin on tänä syksynä haikkipolulleni osunut. Kuvalähde NBC Bay Area.

Työt ja vapaa-ajan riennot

No entäpä opetustyöni? Mitä edelliseen postaukseeni tulee, niin mennyt viikko sujui opetustuntieni osalta ongelmitta. Jihuu! Olen päässyt takaisin lähiopetustuntien pitoon ja wifitkin ovat olleet suotuisten tähtien alla. Ei sähkökatkoksia, eikä tekniikan kanssa takkuamista. Toivottavasti sama trendi jatkuisi.

Työmatkalla sattui eteen hauska Kuplavolkkari. Malli on kuulemma Baja Bug, tiesi ystäväni kertoa. Hän on kova Kupla-fani. Huomatkaa kuvan vasemmassa reunassa myös puomi, joka tällä kertaa oli onneksi ylhäällä. Kupla ylittämässä ratikkaraiteita ennen minua.

Vaikka ilmanlaatu oli karsea suurimman osan viikosta, niin loppuviikolle oli kuitenkin piristäviä vapaa-ajan rientoja luvassa. Meillä oli sattumoisin juuri tälle viikonlopulle sovittuina vielä kahdet eri illallistreffit ystävien kanssa. Kunnes kohtalo otti ja puuttuikin peliin. Sunnuntain illallispaikkamme yllättäen ilmoitti, että ovat joutuneet sulkemaan ravintolansa siltä päivältä sähkökatkon vuoksi. Onneksi meillä oli pöytävaraus ja saimme näin ollen sulkemistiedon hyvissä ajoin. Ravintolaan on vähintään puolen tunnin ajomatka, joten säästyimme turhilta ajelemisilta. Harmitti kovasti, mutta siirsimme illallistreffejä ensi viikonloppuun.

Sunnuntain päivälliseksi valmistuikin kotiliedellä supisuomalainen nakkikeitto.

Kissakatsaus

Ja pakkohan minun on lopuksi vielä raportoida pihakissoistamme. Nekin ilahduttivat meitä tämän "kotiarestin" aikana valtavan paljon. On ollut hauska seurata kissojen ystävystymisyrityksiä ikkunasta. Toki minua pohditutti, kuinka kissojen pikkuruiset keuhkot kestävät huonoa ilmanlaatua. Ne kun eivät varmasti hoksaa olla rasittamatta itseään ja hengittelevät ulkoilmassa kuitenkin sen 24/7. 

Noin pari viikkoa sitten rauhanneuvottelut kissojen kesken etenivät ison harppauksen, kun armottoman mouruamisen jälkeen molemmat katit söivät lopulta samalta lautaselta yhtä aikaa. Sulassa sovussa. Kunnes sitten toinen päätti näykkäistä kiusallaan toista korvasta ja tämäkös siitä suuttui! Alkoi uusi ärhentely ja ulinakonsertti. Tällä viikolla kissat kuitenkin loikoilivat taas näinkin sopuisissa merkeissä takapihamme aidan päällä:

Voi teitä suloisia!

Parin viikon takainen onnen hetki: ensimmäistä kertaa ruokailua yhtä aikaa samalta lautaselta. Mutta tosiaan, noin 20 sekuntia kuvanoton jälkeen oli taas täysi rähinä päällä. Vaalea töpöhäntäinen tahtoo olla vähän sellainen kiusaaja- tai ainakin päällepäsmäriluonne ja meni sitten näykkäisemään uutta kaveriaan korvasta.

Että tällaisia tapahtumanostoja viime viikolta. Mutta nyt on maanantai ja uusi viikko. Katsotaan, mitä se tuo tullessaan. Ainakin presidentti Biden on tulossa vierailulle Piilaaksoon, mutta tämän tarkkaa päivämäärää ei ole (ainakaan vielä) julkisuuteen paljastettu. Kyllä sen yleensä liikennejärjestelyistä sitten huomaa, kun POTUS on paikalla. Usein taivaallakin pörrää niinä hetkinä jos jonkinlaista konetta ja kopteria. Eli odottelemisiin!

Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. POTUS on virallinen lyhenne sanoista President of the United States. Esimerkiksi presidentin sosiaalisen median tilit löytyvät tällä nimellä. Presidentin rouvan virallinen lyhenne on puolestaan FLOTUS, First Lady of the United States.

Roadtrippailua, auto-ongelmia, hiiriä ja tarantelloja

Roadtrippailua, auto-ongelmia, hiiriä ja tarantelloja. Niistä on Korpelan marraskuut tehty. Tässä nimittäin tuntuu nyt historia toistavan itseään, enkä malta olla kertomatta näistä yhtäläisyyksistä viime ja tämän vuoden marraskuun kesken. Ja sattuipa taas jotakin sellaista, ettei varmaankaan kovin monelle muulle osu vastaavaa.

Aavikkolohikäärme. Näihin maisemiin oli hinku päästä.

Aloitetaan road tripimme valmisteluista. Tänä vuonna auto-ongelmat ilmenivät juuri ennen reissua, ei onneksi reissun aikana niin kuin viime vuonna.

Auto-ongelmien selvittelyä

Viime viikolla Yhdysvalloissa vietettiin siis amerikkalaisten vuoden tärkeintä juhlaa, kiitospäivää. Tämä tiesi lomaa jopa useamman päivän verran monille työssäkäyville, myös ukkokullalle. Niinpä olimme varanneet kuusi päivää road tripille, joka suuntautui tällä kertaa Etelä-Kaliforniaan.

Automme, jolla matkaan oli tarkoitus lähteä, oli kuitenkin alkanut käyttäytymään omituisesti jo jokin aika sitten. Kumpikaan meistä ei oikein muista milloin nämä "vaivat" tarkkaan ottaen alkoivat, johtuen osittain siitäkin, että toista ominaisuutta tarvitsee täällä niin harvoin. Nimittäin pissapoikaa. Se vain lakkasi yhtäkkiä toimimasta. Mitään varoitusvaloja lasinpesunesteen loppumisesta tai muista häiriöistä ei kojetauluun tullut. (No, myöhemmin selvisi, ettei sitä varoitusvaloa näköjään autossa edes ole!) Toisena pienenä ongelmana oli, ettei auton ovia avaimenperästä lukitsemalla ja avaamalla kuulunutkaan enää minkäänlaista piippausta, ääntä, johon muuten näyttää kummasti tottuneen! Jopa addiktoituneen. Nyt kun ovia lukittaessa ei tuttua piippausta kuulunutkaan, sitä aina epäili, että niin painoinkos minä jo sitä nappia vai en. Ja sitten oli pakko varmistaa ja painaa vielä uudestaan.

Eli kaiken kaikkiaan pikku vikoja, helppo korjata, niin kuin Katsastus-elokuvastakin on opittu. Omat korjausyrityksemme eivät kuitenkaan tuottaneet tulosta. Pissapoikaan lisätty neste valui samantien asfaltille. Jossakin oli siis reikä. Samoin auton kontrollipaneelista katsottuna auton ovien piippausääni näytti edelleen olevan päälle kytkettynä aivan kuten tähänkin asti. Vaikka äänikin säädettiin maksimille, mitään ei edelleenkään kuulunut. Mystistä.

Mitenkään radikaalin rajoittavasti autolla ajamiseenhan nämä vaivat eivät vaikuttaneet, mutta hyvähän ne nyt olisi katsoa ennen reissua kuntoon. Toisaalta myös tiedossa oleva road tripin mailimäärä, noin 1 800 mailia (2 900 km) ylittäisi auton seuraavan huoltoajankohdan, joten huolto reissua edeltävän viikon perjantaille tilattiin. Onneksi!

Autohuollossa

Vein auton huoltoon ja selitin havaitut pikku ongelmat. Työn vastaanottaja tuntui jotenkin vähättelevän vikoja. Totesi mm. että ovien lukituspiippaus nyt vain on vaiennut, koska oletettavasti avaimenperän patteri olisi kulunut loppuun. Niinköhän, kun toistakaan avaimenperää käyttämällä piippausta ei vain kuulu? Lupasivat kuitenkin selvittää nämä pikku viat normaalin huollon yhteydessä. Sanoin tulevani parin tunnin päästä autoa hakemaan ja sen luvattiin olevan valmiina. No, toisin kävi.

Oli kulunut 2,5 tuntia, kun palasin autohuoltoon. Menin tiskille, missä minulle ilmoitettiin, että auto ei ole vielä valmis, sillä ovien lukitusäänen puuttumista ei vieläkään olla saatu selville. Istuuduin odottamaan. Meni noin 20 minuuttia, kun sain puhelun auton vastaanottaneelta henkilöltä. Sanoin olevani autoliikkeen toisessa päässä ja tulevani paikalle, jotta voidaan keskustella kasvokkain. Siellähän sitten odotti yllätys. Automme oli edelleen huoltotilan ovien edessä konepelti auki. Tiesin, ettei tämä tiennyt hyvää. Auton äärellä minua odotti sekä auton vastaanottaja että yksi huoltoukko. Herrat kertoivat, että pissapojan vika oli saatu selville. Automme moottoritilasta, pissapojan nestesäiliön vierestä suojamuovin takaa oli löytynyt hiirenpesä! Ja pissapojan nesteletku oli purtu poikki! Huoltoukko minulle oikein osoitti, mistä kohtaa pesä oli poistettu. Moottorin päällä lepäsi yhä myös joitakin papanoita ja ukot tiesivät niiden olevan hiiren jätöksiä. Minusta ne kyllä näyttivät hiirenkakkaa isommille, mutta ajattelin, että kai nämä amerikkalaiset hiiret sitten vaan ovat isompia. Myös viime marraskuussa meillä oli se hiiriepisodi siellä motellissa.

No, eipä tässä vielä kaikki. Sitten huoltoukko osoitti moottoritilan toiseen reunaan, sinne, missä ajotietokoneen piuhat sijaitsevat. Ukko sanoi, että siellä on toinenkin pesä! Ukko varmaan näki naamastani, etten ottanut uskoakseni tapausta, joten hän näytti pienen pienestä raosta pesän paikkaa minullekin. Ja sieltähän se moottoritilan uumenista pikkaisen pilkotti. Jotakin valkoista höttöä siellä ainakin oli. Niinpä huoltoukko totesi, että hiiri on todennäköisesti purrut myös ajotietokoneesta ovien piippausäänipiuhan poikki ja on syytä tarkistaa, onko muihinkin piuhoihin ja letkuihin isketty hampaita. O-kei. Koska pesä ja ajotietokoneen piuhat sijaitsivat sen verran hankalassa paikassa, jouduttaisiin autosta purkamaan nyt käytännössä puoli keulaa, jotta lopulliset vahingot saataisiin selville. Auto tulisi siis jäämään ainakin seuraavaan päivään tätä purkutyötä varten. Tässä vaiheessa auton vastaanottanut ukkeli alkoi myös kertoa, että joillekin on tullut tonnienkin lasku jyrsijöiden tihutöistä, joten kannattaa olla jo vakuutusyhtiöön yhteydessä, mitä vakuutuksemme mahdollisesti kattaa. Voi hyvät hyssykät sentään. Kyllä tässä tuli nyt jo liikaa informaatiota. Ja parin päivän päästä piti automatkalle lähteä...

Onneksi auto kuitenkin valmistui seuraavana päivänä. Mutta vielä tulee piste i:n päälle. Kun auton huoltoyhteenveto mukaamme saatiin, luki papereissa, että toinen oli ollut rotan pesä! Anna mun kaikki kestää! Että ensin hiiri ja sitten rotta! Ilmankos ne papanat niin isoja olivatkin! Ja hei, jos näiden autoomme linnoittautuvien jyrsijöiden koko kasvaa samaa rataa, on kai seuraavaksi odotettavissa opossumi ja sitten majava! Tässähän pitää pian alkaa vuokraa perimään, pentele vieköön! Ei Piilaaksossa kukaan saa kattoa ilmaiseksi pään päälleen.

Pohdiskelua tilanteesta

Jälkeenpäin sitten mietimme, että olisiko nämä talttahampaat ottaneet ja majoittuneet automme moottoritilaan, kun olimme aiemmin pohjoisessa Mount Shastalla. Siellähän nimittäin oli jo pakkasyöt, joten auton lämmin moottoritila on hyvinkin voinut olla houkutteleva paikka siimahännille. Yök, sanon joka tapauksessa. Mutta onni onnettomudessa oli tietenkin se, että rottakin oli sitten valinnut aamu- tai iltapalakseen tuollaisen ei niin tärkeän piuhan kuin ovien lukitusäänipiuhan. Eikä mitään jarruletkua! Mieti! Ja että kaikki piuhat todella tarkistettiin ennen matkaa. Siellä kun olisi taas keskellä erämaata piuhan lopullisen katkeamisen vuoksi automatka tyssännyt, niin olisi ollut jo yhtymäkohtia viime vuoden marraskuuhun vähän liiankin kanssa!

Niin ja että voiko taas kenellekään muulle tapahtua vastaavaa? Useimmat ystävistämme eivät olleet koskaan kuulleetkaan moisesta, että hiiren, saati rotan pesiä konepellin alta löytyy! Niinpä aika moni luuli meidän asiasta ensin vain vitsailevan. Kun oli sitten näyttää huoltamon korjausyhteenveto kaikkine jyrsijäselityksineen lienee varmistuneen, että tapaus oli totta kuin kirkon rotta, heh heh.

Huoltoyhteenvetoa (rat = rotta, rodent = jyrsijä). Lopulta selvisimme jyrsijälystistä onneksi vain 250 dollarin laskulla, huh.

Vielä lisää eläinosastoa

Ja minkäslainen kauhutapaaminen viime vuonna siellä Nevadan erämaateitä ajellessa sattuikaan? Näin silloin ensimmäistä kertaa elämässäni luonnossa vipeltävän tarantellan. Ja kuinka kummassa, nyt tällä road tripillämme törmäsin toisen kerran tarantellaan! Korpelan perusmarraskuista settiä. Siellä yhdellä kuumalla haikkipolulla se 8-jalkainen karvakoipi meitä vastaan tuli. Olinhan minä kauhusta kankeana! Hrr, vieläkin puistattaa.

Siinä se on! Päivä sattui olemaan Black Friday ts. amerikkalaisten harrastama tarjousten perässä juoksupäivä. Vitsailinkin kysymyksellä, kuinka saada pulssi kohoamaan Black Fridayna. No törmäämällä isoon tarantellaan haikkipolulla.

Että tällainen marraskuu tähän mennessä. Onhan tätä vielä pari päivää toki jäljellä... Tiedä, mitä eläinkohtaamisia tähän vielä mahtuukaan. Mutta ehdottomasti parasta tämän vuoden marraskuussa on se, että tänä vuonna minä en joudu pakkopalaamaan Suomeen viisumiongelmieni vuoksi. Nyt saan pysytellä tai olla pysymättä maassa ihan oman tahtoni mukaan, jee!

Katsotaan, josko kirjoittelen tuosta road tripistämme ja sen kohteista vielä oman postauksensa. Ainakin yksi kohteista oli kerrassaan niin o-u-t-o, etten ole vielä oikein keksinyt sopivia sanoja näkemääni edes kuvailemaan. Pitänee vielä pari päivää sulatella, katsella niitä tasan kolmea kuvaa, jotka kykenin kännykälläni hämmentävässä tilanteessa ottamaan. Jospa sanat alkaisivat löytymään ja kirjoittelen sitten ainakin tästä kummallisesta kohteesta. Pysykäähän siis linjoilla. Siihen asti sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Road tripin aikaisia hämmästelyjä

Edellisessä postauksessani kerroin teille road tripimme alkuhaasteista. Tällä kertaa kerron matkallamme melkeinpä heti perään tulleesta seuraavasta pikku yllätyksestä sekä muutamista matkamme aikana tekemistäni hämmästelyistä. Matkailu todellakin avartaa, hi hii.

Pieni pala upeaa Bryce Canyonia.

Seuraava haaste: lumi- ja räntäsade!

Olimme totta kai katsoneet ennen reissuamme jo hiukan niiden alueiden säätietoja, minne aikoisimme matkata. Luvassa oli todellakin myös yöpakkasia. Tämä ei kuitenkaan meitä kesärenkailla matkaavia kovasti säikäyttänyt, sillä tietenkin oletuksenamme oli, että mikäpäs siinä on pakkasenpuremia, mutta kuivia ajoteitä ajellessa. Toisin sanoen rutikuivassa Kaliforniassa asuneena sitä ei pitänyt edes kauhean todennäköisenä, että voisi oikeasti sataa! No, yhtenä aamuna herätessämme ikkunasta odotti alla olevan kuvan mukainen näky. Siinäpä meillä oli kesärenkailla tekemistä, iiks! 

Ennalta arvaamattomaan tilanteeseen vaikutti tietenkin myös se, että majapaikkamme sijaitsi liki 8000 feetin eli yli 2,4 kilometrin korkeudessa. Niinpä sade tuli todellakin rakeina, räntänä ja lumena. Onneksi sää pysyi kuitenkin juuri ja juuri nollassa tai plussan puolella jatkaessamme kyseisenä aamuna matkaa. Vauhtia toki piti tuolloin kovasti hidastaa.

Kyllä siinä silmät rävähtivät kerrasta auki, kun herätessä tämä näky odotti. Ja kyllä, keskellä kuvaa on uima-allas. :-D

Jos aiheutti lumisade hämmästystä, niin tulipa eteen muitakin mielenkiintoisia havaintoja. Niistä seuraavaksi.

Pakkasenkestävät kaktukset!

Olen aina pitänyt kaktuksia kuivien ja kuumien erämaiden kasveina. Suomessa olenkin ollut taitava tappamaan sisäkaktukseni ilmeisestikin joka kerta liiallisella kastelulla. Tällä reissulla sain omin silmin todeta, että nämä piikkikasvithan näyttävät kestävän pakkasta hämmästyttävän hyvin! Saimme nimittäin ihastella kaktuksia myös kahdella sellaisella eri luonnonpuistoalueella, jossa esiintyi yöpakkasia, meidän aikanamme jopa - 11 Celsius-astetta. Toisessa luonnonpuistossa oli myös lunta! Hyvin näyttivät kaktukset kuitenkin pärjäävän noissakin olosuhteissa. Wau!

Kukinnot ja kaikki, vaikka pakkasöitä!

Tässä toinen söpöliini, joka ei ollut pakkasen pauketta pahemmin säikähtänyt.

Tarantellan järkyttävä koko!

Tällä reissulla onnistuin näkemään elämäni ensimmäisen tarantellan luonnossa, vapaana! Kääk! Ajoimme tuolloin yhtä erämaapätkää Nevadassa. Jotakin tuon karvajalan koosta kertoo se, että vaikka vauhtimme oli noin 100 km/h, niin ukkokulta huomasi tietä ylittävän hämähäkin ajaessaan! O. M. G. Jarru pohjaan ja elukkaa hiljaiselle maantielle äimistelemään! Olihan se valtavan kokoinen, karvakoipineen kaikkineen isompi kuin oma kämmeneni! Mieti! Ja voin muuten sanoa, että tarantellaa on ihan eri juttu katsoa terraarion lasin takaa tai televisiosta kuin livenä omien jalkojen juuresta! Hrr!

Tässä alla ottamani kuva tuosta tien ylittäjästä. Ei ollut Sampo-tulitikkurasiaa mukana antamaan mittakaavaa, mutta tuskin sitä olisin uskaltanut kovin lähelle otusta tiputtaakaan.

Tarantella. Kuva on huono, mutta en parempaankaan niillä jännittävillä hetkillä pystynyt. ;-)

Aika kultaa muistot - viikossa!

Voi hyvät hyssykät sentään! Nippa nappa oli viikko kulunut mutaan päiväksi juuttumisestamme Kuolemanlaakson erämaapätkällä, kun valitsimme jälleen kuoppaisen soratien! Muutimme nimittäin Utahissa hiukan reissusuunnittelmaamme sattumoisin eteen tupsahtaneen nähtävyyden ansiosta. Tämän kyseisen soratien alkupäässä oli vieläpä iso varoituskyltti: "When wet the road is impossible!" Märällä kelillä sen kerrottiin siis olevan mahdoton ajaa! Kuvastaa hyvin, mikä tien kunto oli. Joidenkin ylitettävien purojen pohjilla hiukan vettä olikin, mutta tällä kertaa olimme onnekkaita, emmekä jääneet jumiin, vaan pääsimme näkemään näitä mahtavia maisemia. 

Valley of Gods, Utah. Tienpientareella näkyy juuri sitä punaista maaperää, joka kastuessaan muuttuu liukkaaksi kuin saippua! Petolliseksi, kuten Kuolemanlaakson hinausukot kertoivat.

Sitä minä sitten nauroin ja hämmästelin, että ainoastaan viikkoko riitti kultaamaan muistot kauhutapauksestamme Kuolemanlaaksossa. Eli ei kun taas vain soratielle huristelemaan. No, puolustuksena kerrottakoon, että tällä tiellä näimme myös muita turisteja eli emme olisi olleet soratiepätkällä suinkaan yksin ja oman onnemme varassa, jos jotakin olisi harmillisesti sattunutkin. 

Ainakin vielä yksi postaus luvassa

Road tripimme alkaa olla valitettavasti pian loppusuoralla. Aika on hurahtanut valtavan nopeasti, sillä olemme nähneet matkamme aikana niin paljon ja kerrassaan huikaisevia juttuja. Olenkin nimennyt tämän reissun "En kestä!" -osastoon kuuluvaksi, sillä niin monta monituista kertaa olen tuon lauseen ääneen haukkonut. On tiedättekö jopa tuntunut, että Kalifornian nähtävyydet suorastaan kalpenevat näiden rinnalla! Tai ainakin näkymät ovat olleet niin erilaisia! Kenties sen vuoksi ne ovat tehneet niin suuren vaikutuksen.

Mutta hei, ainakin yhden postauksen aion matkastamme teille vielä kirjoittaa, reissun topeista ja flopeista. Mutta se taitaa jäädä sitten kotoa käsin kirjoitettavaksi. Nyt minun nimittäin pitää vielä keskittyä näihin hengästyttävän kauniisiin maisemiin. Siihen asti sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Tiedäthän miltä tuntuu, kun haavan rupi irtoaa? Kutisee, kihelmöi, tekisi mieli raapia ja puoliksi irrallaan oleva rupi tarttuu joka paikkaan. No, kerro tuo tuntemus luvulla 50, niin saat minun tämän hetkiset fiilikset. Ne kaikki noin 50 mutaoperaatiossamme hankkimaani isompaa ja pienempää haavaa yrittää nyt nimittäin parantua samanaikaisesti. Olo on suorastaan kutkuttava, argh!