Pieniä kummajaisia vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen

Ensi kesänä kohdallamme täyttyy yhdeksän asumisvuotta Kaliforniassa. Näiden vuosien aikana on tullut sopeuduttua moneen uuteen asiaan ja toimintatapaan, ja harva asia amerikkalaisessa arjessa enää hätkähdyttää. Ensimmäisinä vuosina Amerikan-kummajaisissa riitti ihmeteltävää paljonkin, ja kirjoitin niistä useiden postausten verran tänne blogiinikin. Nyt mm. "maton päällä matto" ja se, että ruokatavarat pakkaa kaupan kassalla ostoskasseihisi joku muu, ovat jo arkipäivää. 

Parhaita väliaikamittareita näihin kummajaisiin sopeutumisessa ovat näiden vuosien aikana olleet Suomi-vieraat, etenkin he, jotka tulevat Yhdysvaltoihin ensimmäistä kertaa. He kun katselevat aivan kaikkea uusin silmin. Heidän ihmetellessä jotakin ääneen huomaa, kuinka monia aluksi itseäänkin hämmästyttäneitä asioita pitää nykyisin täysin normaaleina. Ja että useimmille niistä on jokin aivan järkeenkäypä selitys. Pandemiavuodet toivat vieraisiin tietenkin useamman vuoden katkoksen, joten "väliaikamittauksia" ei niin sanotusti ole ollut.

Seuraavaksi kuitenkin muutamia tuotteita ja toimintatapoja, jotka tahtovat yhä edelleen ns. nikotuttaa. Seikkoja, jotka vain eivät tahdo minun suomalaiseen jakeluuni oikein mennä. Yksi käytäntö tuli esille tänä keväänä vasta ensimmäistä kertaa ja siitäpä ajatus tähän postaukseen ylipäätään lähti. 

Tämän ensimmäisen kummajaisen olin kuitenkin kirjoittanut blogini luonnoksiin muistiin jo vuosia sitten:

Silikonivihkisormus

Japanilais-amerikkalainen ex-kollegani muutti aikoinaan Piilaaksosta Arizonaan. Lähti sinne sinkkuna, mutta olikin pian menossa amerikkalaisen kanssa naimisiin.  Häistään innostuneena hän postasi tapahtumasta someen jo paljon ennakkoon, ja kaikkia erilaisia järjestelyjä oli kiva seurata. Yksi vakava huolenaihe monien muiden joukossa tulevalla morsiammella oli kuitenkin silikonivihkisormus. Jo sormuspostauksen alkumetreillä meikäläisen silmämunat laajenivat. Olin ymmälläni. Mikä ihmeen silikonisormus ja miksi se oli niinkin stressaava asia? 

Hänellä oli siis ongelma, että mistä ja millaisen silikonivihkisormuksen hän hankkii, sillä ei kuulemma todellakaan aikonut tehdä puutarhatöitä takapihallaan oikea vihkisormus sormessaan! Minä suomalaisena mietin, että miksi ihmeessä yksin takapihalla kyykkiessä ylipäätään pitää olla sormus sormessa? Kuka sitä siellä katsoo? Ja toisekseen vähän hymähdin, että voih, ei hänen tarvitse kuin kerran ne rutikuivuutta kestävät kaktukset pihalleen istuttaa, sillä ei Arizonan polttava porotus anna rikkaruohoille kasvunsijaa laisinkaan... No, se oli jo sivuraide, mutta ajattelin kyllä, että ehkä tällainen silikonivihkisormus ja oman aviosäädyn esiintuominen, myös omalla takapihalla, on erityisen tärkeää juurikin vastanaineelle. Että se takapihan kaktuskin tietää hänen olevan nykyään rouvaihmisiä. 

Mutta. Olin väärässä. Ex-kollegani saikin lukuisia kommentteja amerikkalaisilta ystäviltään, millaisia silikonisormuksia he käyttävät, millaisissa tilanteissa ja mistä olivat ne hankkineet. Urheillessa saattoi olla eri silikonisormus kuin kotona siivotessa, jne. Kyseessä ei siis ollutkaan vain tuoreen naimisiinmenijän innostus. Minusta tämä oli hämmästyttävää. Kun itse olen sitä lajia, että otan kaikki sormukset hyvinkin herkästi pois jo ihan käytännön syistä: sormuksen likaantuminen, tarttuminen, mahdollinen vääntyminen ja urheillessa sormien turpoaminen. Ja jos omalla takapihallani tai urheillessa näytän sormieni perusteella naimattomalle naiselle, ei se minua kyllä haittaa millään tavalla. Uusia kosijoita ei ole ollut jonoksi asti, hahah.

Amerikkalaisille naisille edes jonkinlaisen vihkisormuksen pitäminen tilanteessa kuin tilanteessa tuntui kuitenkin olevan todella tärkeää. Ehkä tämä sitten on amerikkalainen juttu, johon en itse ole lähtenyt vielä yhdeksässäkään vuodessa mukaan. Jos joku teistä lukijoistani ymmärtää enemmän taustoja silikonivihkisormuksien pitämiselle, mm. siellä omalla takapihalla, niin saa valaista minuakin, kiitos. Joitakin pohdintoja minulla tästä on ollut, mutta ne jääköön julkaisemattomiksi. 

Ihan jo Walmart-tavaratalosta näyttäisi saavan silikonisormuksia ja hintahaitariakin löytyy laidasta laitaan.

Meikkiosastolla

Sen harvan kerran, kun minun tarvitsee käydä piilaaksolaisella meikkiosastolla, niin joka kerta hämmennyn edelleen siitä meikkivoiteiden väriskaalan laajuudesta. Onhan se ihan käsittämätön. Sävyjä voi olla kymmeniä ja taas kymmeniä. Tarjolla on äärimmäisen vaaleaa kalpeaihoisuutta ihannoiville aasialaisille, mutta myös todella tummia sävyjä tummahipiäisille. Nämä tummat sävyt tahtovat hätkäyttää enemmän, sillä ainoastaan 2 % lähipiirikuntiemme kolmesta miljoonasta asukkaasta on afroamerikkalaisia. Heitä ei siis sillä tavalla tule katukuvassa runsaasti vastaan. (Verrokkina, että aasialaisten osuus piirikunnassamme on iso, 30 %.) Toki sitten iso osa väestöstä alueellamme on latinoja (27 %), mutta heidän meikkivoidevärinsä ei liene aivan niin syvän ruskea kuitenkaan. 

Meikkivoiteen ostajia on siis todella moneen junaan ja suurimmalla osalla voiteen täytyy olla jotakin aivan muuta sävyä kuin mitä minä, Korpi-Kainuun kuusen alla kasvanut ostaisin. Piilaakson monimuotoisesta väestörakenteesta voi siis saada muistutuksen mitä oudoimmissa paikoissa, kuten nyt esimerkiksi meikkivoidehyllyn äärellä. Mikä ihana kummajainen!

Tässä yhden meikkivoidemerkin värikartta. Löytyy 55 eri sävyä. Tummimman sävyn nimi kartasta valittuna ja kyseinen väri alla purkissaan.

Tässä tummin meikkivoide toiselta merkiltä. Sävyn nimi Ebony (suom. eebenpuu, pikimusta). Tässä sarjassa olisi 56 eri sävyä tarjolla. Molemmat värikartat on otettu valtakunnallisen myymälän nettisivuilta, joten toki sävyjä myydään kautta USA:n, ei vain Piilaaksossa. 

Vajaassa yhdeksässä Kalifornian-vuodessa myös kielitaito ja sanasto ovat totta kai eläneet niin sanotusti omaa elämäänsä. Toinen kieli on vahvistunut, mutta harmikseni olen huomannut myös suomen kielitaitoni jo paikoin rapistuvan. Välillä taas päähän ei putkahda millään jokin sana suomeksi, vaan kielen päällä pyörii ainoastaan englanninkielinen versio. Muistin oikosuluista huolimatta on ollut hauskaa havaita seuraava ilmiö:

Kielisidonnaiset puhelinnumerot

Yhdysvalloissa olen totta kai hankkinut paikallisen puhelinliittymän, mutta minulla on edelleen myös suomalainen liittymä. On ollut jännä huomata, kuinka USA:n puhelinnumero tulee suusta jos nyt ei vain, niin huomattavasti helpommin englanniksi ja taas Suomen puhelinnumero vain suomeksi. Jos yritän sanoa jompaa kumpaa numerosarjaa sillä toisella kielellä samalla tavalla "loruna", niin kylläpä ovat numerot yhtäkkiä hakusessa. Tiedäthän, kun yleensä luettelet puhelinnumerosi nopeasti ja tietyllä rytmillä. Se sama ei vain yksinkertaisesti onnistukaan toisella kielellä, varsinkaan, jos en näe numeroa kirjoitettuna. Aivoni vain menevät jotenkin solmuun. Kun olin jo vuosikaudet hokenut suomalaista puhelinnumeroani suomeksi, ei se vielä vajaassa yhdeksässäkään vuodessa tahdo taittua yhtä sutjakkaasti englanniksi. Ehkä tämäkin on vain minun henkilökohtainen aivojumini, eikä mitenkään yleinen ulkosuomalaisten keskuudessa.

Hyasintit ja amaryllikset

Kun minulle suomalaiselle mainitsee nuo kaksi kukkalajia, niin mieleeni tulee oitis joulu. Kyseessä ovat jouluisin sisällä kukkivat, tarkoin vaalitut sipulikasvit. Mutta täällä hyasintit ja amaryllikset ovat enemmän kevään kukkia. Lisäksi ne kasvavat vaivatta ihmisten kukkapenkeissä pihamaalla. Kukinta-aika ja ulkona kasvaminen tuntuvat minusta edelleen kovin ristiriitaisille. (Tosin pidämmehän joulutähtiäkin täällä nimenomaan ulkokoristekasveina, mutta sentään jouluna ne, niin kuin suomalaisittain tuttuun ajankohtaan on tottunut.)

Joulun alla täältä onkin hankala löytää kukkivia hyasintteja. Joskus niitä onnistuu löytämään leikkoversioina, joka on sekin vähän outo ajatus suomalaisittain. Ennen joulua hyasintteja myydään lähinnä kukkasipuleina, joista voi sitten itse kasvattaa sen kukintoonsa asti kevääksi. Tänä talvena sain "jouluhyasinttini" kukkimaan tammikuun puolivälissä.

Tässä sipulista kasvattamani hyasintti avaamassa kukintojaan tammikuussa. Tuoksu on toki yhtä lumoava kuukaudesta riippumatta.

Tässä upea hyasintti naapurin pihamaalla maaliskuussa.

Myös narsissit kukkivat jo monin paikoin tammikuussa, jolloin tämäkin kuva on otettu. Suomalainen yhdistää sen vahvasti pääsiäiseen ja enemmän loppukevääseen.

Ja tässä amaryllis, suomalaisen joulukukka, kukoistaa naapurin pihassa huhtikuussa.

No seuraavaksi sitten pihamaalta ns. autotallin puolelle:

Auton päästömittaus ilman päästömittausta

Tänä keväänä autollamme USA:ssa tuli ensimmäistä kertaa sen verran ikää, että sille piti tehdä päästömittaus (smog test) ennen kuin sen rekisteröinti seuraavalle käyttövuodelle onnistui. Kaliforniassa tuo maaginen auton ikä on kahdeksan vuotta, ja sitä vanhempien autojen päästöt pitää mittauttaa joka toinen vuosi. Ukkokulta onneksi hoiti tämän ja sain itse olla asiassa vain vapaamatkustaja ja sivustaseuraaja.

Suomessa olen tottunut, että päästöt oikeasti myös mitataan. Työnnetään mittatikku pakoputkeen ja sitten katsotaan laitteesta, mitä suuruusluokkaa ja laatua päästöt oikeasti ovat. Täällä päästömittaus tehtiin toisella tapaa: Auto käyntiin ja lukulaite kiinni auton ajotietokoneeseen. Jos mikään hälytysvalo ei piiputtanut, eikä tietokone vikoja herjannut, oli päästömittaus onnistuneesti suoritettu. (Kenties autot, joissa ei ole ajotietokonetta, päästömitataan ihan oikeasti kuten Suomessakin. Varmuutta minulla ei ole.) 

Päästömittauksen läpimenosta meni tämän jälkeen automaattisesti tieto paikalliselle autorekisterien ylläpitäjälle DMV, ja seuraavana päivänä rekisteröinnin maksuineen pystyi suorittamaan netissä. Paikallisessa pajassa päästömittaus maksoi todistuksineen 40 dollaria, mikä kuulosti olevan piilaaksolaisittain edullisimmasta päästä.

Kun auton rekisteröinti on tehty, saa postissa oheisen tarran. Se tulee kiinnittää ajoneuvon rekisterikilpeen kuvan yläosan ohjeen mukaisesti: takarekisterikilpeen ja oikeaan ylänurkkaan. Vasemmassa yläkulmassa on rekisteröintikuukausi. Viime vuonna tarra oli oranssi, tänä vuonna sininen. Niinpä poliisin on helppo tehdä nopeasti ihan silmämääräisesti maantieliikenteessä havaintoja, jos jollakin on rekisteröinti tekemättä. Tällä hetkellä autoissa saa siis näkyä vain ja ainoastaan oransseja ja sinisiä tarroja. Vuoden loppuun mennessä jokaisessa ajossa olevassa autossa pitää jo olla sininen tarra.

Kalifornian eduksi koko tässä päästömittausasiassa täytyy kuitenkin mainita se, että täällä nolla- ja minimipäästöiset täyssähkö- ja hybridiautot ovat jo todella yleisiä. Kaikista USA:n nollapäästöisistä autoista (ZEV - zero-emission vehicle) suurin osa (40 %) myydään Kaliforniassa. Toisena tulee Florida, kolmantena Teksas. Viime vuonna Kaliforniassa lähes joka viides myyty uusi auto oli ZEV ja tällä hetkellä maanteillämme ajaa jo liki 1,4 miljoonaa nollapäästöistä autoa.

Listani päätteeksi vielä yksi pieni kummajainen, joka vain ei tahdo sulautua omaan suomalaiseen ajatusmaailmaani:

Alkoholia alennus- ja poistomyynnistä

Ehkä meidät suomalaiset on varustettu sisäisellä korvakuulokkeella, jonka mukaan alkoholi ja alennusmyynti eivät kuulu samaan lauseeseen. Niinpä minä vielä yhä näiden liki yhdeksän vuoden jälkeenkin vähän kavahdan, kun kaupassa tai niiden mainoksissa myydään alkoholia alennuksella. Perussääntönä useammassakin paikallisessa ruokakaupassa on, että jos ostat kuusi pulloa viiniä tai vahvempaa alkoholia kerralla, saat paljousalennuksen. Lisäksi niin viineistä kuin vahvemmista alkoholeista on usein voimassa yksittäistarjouksia. Toisinaan kaksi kertaa isompi pullo voi tarjouksessa maksaa saman verran tai jopa vähemmän kuin pienempi pullo. Tässä esimerkki yhden perjantain erikoistarjouksesta paikallisessa ruokakaupassa:

0,75 litran pullo vodkaa hintaan 5 USD. Suomessa tällainen tarjous mahtaisi vetää vertoja ilmaisen ämpärin synnyttämälle hysterialle. Ja taas Suomi-viranomaisten mielestä liian edullisesti myyty alkoholi saisi koko Suomen juomaan itsensä hengiltä.

Lisäksi kauppojen alkoholivalikoimat tietenkin vaihtuvat ja niinpä poistuvat artikkelit saatetaan myydä sillä kuuluisalla uloskantohinnalla. Tässä yksi heräteostos, jonka tein:

Neljä tölkkiä Pride-teemaista valkoviini-spritziä viidellä dollarilla. Osoittautui ihan hyväksi ja raikkaaksi juomaksi. Harmi, etten uskaltanut ostaa tätä itselleni entuudestaan tuntematonta juomaa toistakin pakkausta. Halvalla olisi saanut. ;-) 

Tällaisia ajatuksia ja infoa tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa.

Joko nämä ovat rantautuneet Suomeen? Osa 3.

Nostanpas blogissani vaihteeksi esiin taas vähän kevyempää settiä. Olen tässä matkan varrella kerännyt itselleni kuvia asioista tai esineistä, joiden olemassaolosta ainakaan minulla ei ole ollut aikaisempaa tietoa. Harmillisesti tämä postaus hautautui minulla muiden postausluonnosten joukkoon, mikä tarkoittaa sitä, ettei mikään näistä esittelemistäni asioista ole enää niinkään uutuus. En kuitenkaan ole törmännyt samanlaisiin tuotteisiin Suomessa, joten nyt on tarkoitus jatkaa Joko nämä ovat rantautuneet Suomeen -postausten sarjaa. Sarjan aiemmat kaksi osaa ovat luettavissa täältä ja täältä. (Kääk, nuo postauksethan olen kirjoittanut jo viime vuoden lokakuussa! Mihin tämä aika oikein menee?)

Mutta sitten näiden pientä ensikummastusta aiheuttaneiden tuotteiden pariin:

Auton tankkauspalvelu vaikka kotipihassasi

Jo viime talvena huomasin, että joku taloyhtiömme asukkaista käytti auton tankkauspalvelua. Samoihin aikoihin meille jaettiin palvelusta myös esite kotiovellemme. Homma toimii niin, että tankkausauto, joka ei yleensä ole lava-autoa suurempi, tulee tankkaamaan autosi pyytämänäsi ajankohtana ja haluamassasi paikassa. Voit siis tilata tankkauksen vaikka keskellä yötä kotipihaasi tai työpäivän aikana työpaikkasi parkkipaikalle. Tankkauksen aikana auton omistajan ei tarvitse olla paikalla lainkaan. 

Minut tämä palvelu sai hiukan hämmästymään ja miettimään, onko joku todella niin kiireinen, ettei itse ehdi autoaan tankkaamaan. Ehkäpä joku Piilaaksossa voi ollakin, koska palvelulle tuntuu olevan kysyntää. Vai mikä on tämän palvelun valttikortti? Tuskin se voi ainakaan kilpailla edukseen bensan hinnoilla, koska jonkunhan täytyy maksaa palkka sillekin tankkaajalle, joka iltaisin kotipihasta toiseen ajelee. Ehkä valttikorttina on yksinkertaisesti vain vaivattomuus. Tilataanhan täällä kotiovelle paljon muitakin palveluita, kuten esimerkiksi juomavettä, ruokakauppaostoksia tai koirien ulkoilutus- ja trimmauspalveluita. Sitten keksin, että onhan tällainen auton tankkauspalvelu toki hyvinkin kätevä vaikkapa liikuntarajoitteisille ihmisille. Eli kyllä tällekin siis taitaa markkinarakoa löytyä.

Filld-tankkausfirman mainos. Nettisivuilla firma mainosti nimenomaan ajansäästöä miksi palvelu kannattaisi ottaa. Yhteistyökumppaneina heillä näytti olevan tietyt autofirmat kuten Bentley, Daimler, Audi ja Volvo. Kyseinen firma tarjoaa tällä hetkellä yksityisasiakkaille palvelua vain San Francisco/Bay Arealla sekä Seattlessa. Kalustofirmoille he tarjoavat tankkauspalveluaan myös Portlandissa ja Vancouverissa Kanadassa. Mutta onko vastaavia yrityksiä muuallakin? Sitä en tiedä.

Seuraavaksi käväistään makumaailmojen puolella:

Avokadokahvi ja macaron-jäätelö

Rakastan sekä avokadoja että kahvia, mutta niiden yhdistelmää minun on vaikea kuvitella omaan suuhuni. No nytpä tiedän, että sellaistakin on tarjolla. Kyllä minulla taisi leuka loksahtaa alas, kun näin paikallisen kahvilan ikkunassa tämän mainoksen: Avo-coffee, avokadosmoothie, jonka joukkoon kaadetaan tujaus kahvia. 

Houkuttelisiko?

Olin myös taltioinut kuvan macaron-jäätelöistä, mutta koska kuva on otettu jo viime joulukuussa, niin uskoisin tämän herkun levinneen jo moneen muuhunkin maahan tässä ajassa. 

Yksittäispakattuja macaron-jäätelöitä itsepalvelutiskissä.

Sitten viimeisenä, muttei vähäisimpänä ihmeteltävänä:

Hiustenkasvatuslippis

"On kuin lähettäisit hiuksesi kuntosalille!" Muun muassa näillä sanoilla mainostettiin paikallisen lentoyhtiön lentokonelehdessä hiustenkasvatuslippalakkia. Lippalakin sisällä olevat laserdiodit stimuloivat päänahan soluja ja tämän kerrotaan auttavan hiustenlähtöön, ohueen hiuslaatuun ja huonokuntoisiin hiuksiin. Vain kuusi minuuttia lippiksen pitämistä päivässä riittää. Ja hintaa "vaivaiset" 800 dollaria! Huh, huh. Nyt en kyllä osaa sanoa, meneekö tämä totaalisesti foliohattuosastolle, vai onko moisessa lippishoidossa oikeasti jotakin perää. Kyllähän tuossa mainoksen yläkulmassa jotakin takuitakin luvataan... Mene ja tiedä, mutta outo on. 

Lähteeköhän noista laserdiodeista oikeasti tuollainen valokin niin kuin kuva antaisi ymmärtää? Jos näin, lakkia ei kannattane pitää pimeässä. :-D 

Tällaisia tällä kertaa. Nyt sanon taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Likasuihke kasvoille ja ehkä hulluinta pekonia ikinä

Tapasin Suomessa ollessani erään blogini lukijoista ja hän totesi tykkäävänsä erityisesti, kun kirjoitan erilaisista amerikkalaisista, kalifornialaisista tai piilaaksolaisista ilmiöistä. Tällä kertaa esittelenkin pitkästä aikaa blogissani kaksi tällaista ilmiötä, joista ainakin ensimmäisen uskoisin tulevaisuudessa olevan suosionsa suhteen nousussa.

Virittäytymiskuvaa.

Jokos sinä olet kuullut seuraavasta?

Likasuihke kasvoille

Luin viime viikolla suomenkielisen artikkelin, jossa kerrottiin kasvoille suihkutettavasta, bakteereja sisältävästä sumutteesta. Sumutteen tuotekehittelyn taustalla on ollut havainto, että nykyihmiset voivat alkaa vieraantua luonnon omista bakteereista. Ihmiset, jotka eivät ole esimerkiksi eläissään tai pitkiin aikoihin harrastaneet puutarha- tai ulkotöitä, eivät liiku luonnossa, eivätkä omista esimerkiksi lemmikkieläintä, eivät välttämättä saa kosketusta luonnossa esiintyviin, vaikkapa nyt mullan bakteereihin. Ja mikäli tällaista kosketusta luonnon omien bakteerien kanssa ei tule, on todettu ihmisen ihon immuniteettisuojan alkavan kärsiä ja iho voi alkaa voimaan huonosti. Kyseessä on siis sama juju kuin suolistobakteerien tuomassa hyvinvoinnissa. Artikkelissa kerrottiin tällaisia "likasuihkeita" olevan myynnissä jo USA:ssa, mutta Euroopassa vastaaville tuotteille ei ainakaan vielä ole myyntilupia. No, jätin aiheen sikseen. Kunnes...

Piilaaksoa kurittaa tällä hetkellä oikein kunnon helleaalto. Sunnuntaina lämpötilat nousivat täällä paikoin jopa +40 Celsius-asteeseen. Lähdimme ukkokullan kanssa viikonlopuksi hellettä karkuun meren äärelle. Kävimme haikkaamassa ja erään polun loppuosa kulki multapellon vierustaa. Auringon kuivaksi paahtama multa pöllysi joka askeleella, joten saimme todellakin kosketusta luonnon omien bakteerien kanssa. Hihii! Silloin lukemani artikkeli palautui mieleeni. Niinpä minun oli kotiin palattuamme tarkistettava moinen likasuihke. Myydäänkö sitä täällä siis oikeasti? Mitä se pitää sisällään ja mitkä ovat suihkeen saatavuus ja hinta? Mistäpä muualtakaan kuin Amazonin verkkokaupasta lähdin asian tolaa tarkistamaan. Ja sieltähän sitä löytyi. Tässäpä siis Äiti Maan bakteereja nätisti 100 millilitran suihkepullossa hintaan 50 dollaria!

Tuotteen otsikkotekstissä puhutaan hienostuneemmin probiooteista, mutta tuotteen nimessä esiintyvä sana dirt tarkoittaa likaa, multaa, maaperää, maata. Tuotekuvauksesta poimittu ainesosalista näyttää tältä: SIMPLE INGREDIENTS, ONE POWERFUL PROBIOTIC - Made from water, live-cultured Ammonia-Oxidizing Bacteria (AOB), disodium phosphate (inorganic salt used to control pH), magnesium chloride (inorganic salt used to buffer the AOB). Kuvakaappaus Amazonin sivulta. 

Tuote näyttää tähän mennessä saaneen 68 arviointia ja arvosanan 4/5. Ihmiset ovat palautteiden perusteella saaneet tuotteesta todellista apua erilaisiin iho-ongelmiinsa ja osa on käyttänyt sumutetta jopa deodorantin korvikkeena. Suihke voi siis hyvinkin olla nouseva trendi. Sellainen tässä vaan tuli väistämättä mieleeni, että jos 100 millilitran pullosta ollaan valmiita pulittamaan 50 dollaria, niin nyt kannattaisi kyllä kainuulaiset turvesuot valjastaa moisen suihkeen valmistukseen ja vähän äkkiä! Siinähän olisi miljardibisnes! :-D

Kun siis seuraavan kerran upotat näppisi multaan tai ulkona temmeltänyt koira tai kissa sipaisee poskeasi, saat mitä parhainta immuniteettisuojaa hankituksi! Tai jos lasten potkupallopelin jälkeen ovat vaatteet ja kroppa mudassa, niin hyvä vain! Iho ja vastustuskyky kiittävät!

No, sitten loppukevennyksenä jotakin suolaisen makeaa. Kait.

Ehkä hulluinta pekonia ikinä!

Amerikassa kun ollaan, niin pekonihan on täällä myös omanlaisensa ilmiö. Mitä kaikkea pekonin ympärille ollaankaan kehitetty! On pekonifestivaaleja ja ostos-TV:ssä olen nähnyt myynnissä mm. paistettujen pekonisiivujen kuivatustelineitä! Nyt viikonloppuna Amerikka pääsi kuitenkin jälleen yllättämään ja loksautti leukani auki: lasivitriinin takana oli suklaakuorrutteisia pekoniviipaleita! OMG!

Ja kun ilmiöistä tässä puhutaan, niin veikkaan että näiden nauttimisesta seuraa lieveilmiö nimeltään painonnousu! :-D

Nämä "herkut" saivat kyllä puolestani jäädä sinne vitriiniin. Ehkä sitten ensi kerralla... (Lue: Ei ikinä!)

Tällaisia juttuja tällä kertaa. Nyt toivotan kaikille oikein hyvää juhannusta, pekonilla tai ilman, ja sanon hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!
  

Amerikkalaisia kummajaisia, osa 9

Voi hyvät hyssykät sentään! Siis edellinen amerikkalaisten kummajaisten postaus on tullut kirjoitettua 17.11.2015 eli melkein vuosi sitten! Miten aika onkaan vierähtänyt ja kummajaiset jääneet postauksissani aivan taka-alalle. Piti ihan itsekin käydä lunttaamassa, mitä asioita sitä on tullut ihmeteltyä vuosi sitten. Silloin äimistelin mm. takaisin pissaavia seiniä sekä vuoristoleipomista. Nyt on korkea aika ihmetellä jälleen uusia aiheita:

Karavaanarien järjettömät viritelmät

Onhan sitä tullut nähtyä karavaanareita ties missä, mutta en missään muualla ole nähnyt vastaavaa yhdistelmää kuin täällä Yhdysvalloissa. Siis täällä näkee hyvin usein tien päällä kokoonpanoja, joissa asuntoautolla vedetään henkilöautoa! Kyllä, minä kirjoitin ja sinä luit oikein. Sillä asunto-osahärpäkkeellä vedetään autoa, eikä toisinpäin. Lisäksi yhtenä tunnusomaisena piirteenä näille kulkueille on, että yli 90 % tapauksista tuo perässä vedettävä on jeeppi.

Siinä menee taas yksi! Katsokaa nyt tuota asuntoauton kokoakin!

Ensin Amerikassa siis mennään ja ostetaan pienen loistoristeilijän kokoinen asuntoauto. Sitten kun sillä järjettömän kokoisella möhkäleellä ei voida siellä retkeilykohteessa liikkua minnekään, ainakaan mitenkään vaivattomasti, ostetaan jeeppi, jolla sitten voidaan kruisailla kauppareissut ja muut. Ja sitten, kun matkaan on sattunut lähtemään sporttisempi perhe, niin tuon jeepin perään on vielä kiinnitelty mukaan perheen maastopyörät. Huh huh. Enää odotan sitä päivää, kun näen jonkun liittäneen jeepin jatkeeksi vielä ison venetrailerin veneineen...

Minusta tämä on vaan niin naurettava kokoonpano ja viritelmä, mutta enhän minä karavaanarimeiningin päälle varmaan mitään ymmärräkään. Ainakaan amerikkalaisen. Minulla vaan ei mene jakeluun, miksi sen asuntoauton pitää olla niin val-ta-va. Niin valtava, että se on selvästikin jo hankala. Miksi ei ostaisi asuntovaunua, jolloin vaunua vetävällä autolla voisi sitten tehdä ne kruisingit paikan päällä, ja ajella tietenkin kotioloissakin. En vaan tajua, en. 

Tällainen kiinnityssysteemi tässä "junassa". Ovat muuten tosi kivoja ohiteltavia vuoristoteillä, mur. Voin kertoa, että ei siitä ilman ohituskaistaa mitään tule.

Mutta sitten katsaus ruokakauppaan:

Keksitaikina syötäväksi

Olihan minulla kuulkaas pullahtaa silmämunat kuopistaan, kun tämän kaupassa näin. Sellaisenaan syötäväksi tarkoitettu keksitaikina! Kaikkea ne amerikkalaiset herkutteluun keksivätkin! Älkääkä nyt vaan kertoko minulle poloiselle, että Suomessakin olisi jo jotain samanlaista. 

En voinut olla kaupassa lukaisematta taikinarasian kylkeä hiukan tarkemmin ja ihmetykseni vain vahvistui. Taikina oli todellakin tehty syötäväksi, vain ja ainoastaan syötäväksi. Jos nimittäin tulisikin äkkiseltään toisiin ajatuksiin ja haluaisi tuosta taikinasta parit jätti-cookiet paistaa, niin eipä se onnistuisikaan. Taikinasta oli poistettu ainesosat, joita paistamisessa tarvittaisiin. Olettaisin, että kohotusaineet ainakin. Sooda ja leivinjauhe kun eivät varmaankaan ole niitä parhaimpia sellaisenaan, ilman kypsentämistä nautittavaksi. Taikinasta oli myös näemmä jätetty kananmunat pois, millä pystyttiin takaamaan rasian taikinaklöntille aivan huippupitkä päiväys. Muistaakseni tuo rasiallinen maksoi viisi dollaria, mutta eipä vaan lähtenyt minun ostoskoriini mukaan, vaikka hetkellisesti moinen pöljäily mielessä käväisikin. Josko sitä söisi keksit paistettuina vastaisuudessakin...

Ostapa siitä rasiallinen keksimöhnää.

No mikäs se sopii keksin kanssa mukavasti yhteen? No kahvipa hyvinkin. Seuraava kummajainen liittyy kahviin. Tästäkin tapauksesta on muuten jo tuhottomasti aikaa, mutta onneksi olen kirjannut tämänkin kummajaisen aikanaan muistiin.

Unohtunut kahvin väri?

Kävin erään Suomi-vieraamme kanssa edellisen kotimme lähellä sijaitsevassa kahvilassa. Kiirettä ei ollut, joten päätimme nauttia kupilliset cappuccinoa paikan päällä. Saimme juomat hiukan poikkeuksellisesti lasisiin läpinäkyviin mukeihin, sillä täällähän on hyvin monissa paikoissa tapana tarjota kahvi pahvimukista, vaikka sen paikan päällä nauttisikin. Eikä siis periamerikkalaiseen tyyliin ota sitä (autoon) mukaan. No ei tässä vielä mitään niin kummallista, mutta kun kannoimme lasisia kahvimukejamme pöytään, niin paikan päälle tullut teinityttö oikein kiljaisi, että OMG, miten upeanväriset kahvit teillä onkaan! Mikä erikoiskahvi tuo on? Siinä sitten aivan äimänä vastaamaan, että no ihan normicappuccino on kyseessä. Jotain vau'ta se tytteli jäi siihen huokailemaan.

Mietin sitten jälkeenpäin, että alkaako täällä ihmiset jo unohtamaan, millainen kahvin väri oikeastaan on! Selityksenähän tälle voi tosiaan olla se, että kahvi juodaan melkeinpä aina kannellisesta pahvimukista, jolloin ei itse juomaa näe. Ja onhan täällä vielä sitten se mieletön määrä eri makukahveja, kausimaut ja kaikki. Alla olevassa kuvassa näkyy tämä "erikoisen värinen" cappuccino. Sehän piti sitten oikein ikuistaa. Joo-o, on tosi erikoinen, heh heh. Sattumalta kuvassa taustalla myös nuo tsiljoona siirappipumppua, joista truuttaamalla makukahveja valmistetaan.  

Mun mielestä tässä cappuccinon värissä ei ole yhtään mitään ihmeellistä.

En malta muuten olla ihmettelemättä tähän samaan syssyyn vähän suomalaistakin kahvia. Jaoin somessa jo jokin aika sitten alla olevan kuvan. Vasemmalla on suomalaista "tummapaahtoista" kahvia ja oikealla amerikkalaista. Väriero on aikamoinen! Lisäksi jauhatuksessakin on näyttäisi olevan ihan merkittävä ero. 

Vasemmalla suomalaista, oikealla amerikkalaista tummapaahtoa.

Tällaisia kummajaisia tällä kertaa. Vieläkin minua hiukan huvittaa, kuinka edellisestä kummajaislistauksesta on voinut mennä vuosi! Ettei kukaan ole hienovaraisesti aiheesta minua muistutellutkaan. Tässähän on olo, kuin olisi jotenkin juurilleen blogissa palannut. No, onpa tätä jorinaa riittänyt muustakin, tämä oli nimittäin jo 154. postaukseni. Mutta hei, ensi kerralla luvassa taas jotain ihan muuta. Nyt sanon hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Jos joku lukijoistani on hypännyt kyytiin vasta tämän kuluvan vuoden aikana, niin edelliset amerikkalaiset kummajaiset on luettavissa täältä, sitä edeltävät täältä. Jälkimmäisestä löytyy myös linkit kummajaisten osiin 1 - 6. 

Amerikkalaisia kummajaisia, osa 8

Nyt on aika ottaa taas esiin muutamia amerikkalaisia kummajaisia. Edellisten listauksesta onkin kulunut jo pitkä tovi. Aivan ensinnä mukava alkulämmittelykuva:

Ruokakauppa se vain jaksaa aina yllättää. Hevi-osastolla oli myynnissä kaktuksen lehtiä, piikkeineen päivineen. Kuulin road tripillämme, kun mummeli selitti toiselle, kuinka kaktuksesta saa NIIN hyvää... jotakin. En kuullut lausetta loppuun, mitä se hyvä sitten oli.

Mutta sitten niihin kummajaisiin.

Vuoristoleipominen

Paikallisessa kaurahiutalepurkissa pitää tietenkin olla ohjeet kuinka taikoa terveellisistä kaurahiutaleista ihanan rasvaisia ja sokerisia cookieseja, kaurakeksejä. Tein leivontaohjeesta huomion, että korkeille paikoille annetaan ekstraohje jauhojen lisäämiseksi taikinaan. O-ou. Ei tällaista vaan Oulun kamaralla tullut koskaan vastaan. Kyllä se on tiikerikakku kohonnut Oulussa Pokkisen törmällä ihan yhtä lailla kuin Heinäpäässäkin. Ja kohoaa varmasti jatkossakin. Sama jauhomäärä on riittänyt, leipoi sitten lättänässä maastossa tai hitusen korkeammalla kukkulalla. Tai vaikka Lapin tuntureilla.

Täällä kuitenkin jo yhden ja saman osavaltion sisältä löytyy huimia korkeuseroja, Kaliforniassakin aina liki kolmeen kilometriin asti. Lisäksi näitä samoja kaurahiutalepurnukoita myydään varmasti muissakin osavaltioissa, samalla cookies-reseptillä varustettuna. Vuoristossa on toden totta ohuempi ja kuivempi ilma, ja siis myös eri ilmanpaine. Näemmä nämä seikat sitten todella vaikuttavat keksienkin kohoamiseen ja koostumukseen. Äkkiseltään en kyllä hoksaa fysikaalista selitystä sille, miksi jauhoja pitää nimenomaan lisätä. Luulisi, että kuivassa ilmanalassa niitä pitäisi vähentää...

Cookies-ohje kaurahiutalepurkin kannessa. High altitude -olosuhteissa on reseptiä muokattava.

Kierrettävät kruunukorkit

Ai että minä olen päässyt pariin kertaan mokaamaan itseni aivan täysin! Olen tilannut ravintolassa pullossa olevan juoman, viimeksi omenamehun, jossa oli kruunukorkki. Tarjoilija jättää juoman eteeni avaamatta sitä, jolloin minä pyydän, että anteeksi, aukaisisitko tuon pullon myös, kiitos. Sillä samalla sekunnilla, kun näen tarjoilijan ilmeen, tajuan tilanteen itsekin. Kyseessä on kierrettävä kruunukorkki eli saisin sen oikein vaivattomasti auki itsekin, ilman korkinavaajaa. Kun sitten tarjoilija kiertää minulle korkin auki, näkyy hänen päänsä päällä mustanpuhuva ajatuskupla tekstillä: "Ei-i, taas näitä idiootteja!" No, siinä vaiheessa minun kannaltani on jo myöhäistä, moka tuli jo tehtyä. 

Eli kierteillä oleva kruunukorkki! Tämä nyt vain on jotakin sellaista, mikä ei suomalaisen kalloon tahdo mahtua.

Osassa amerikkalaisia kruunukorkkeja olen sitten jälkikäteen tarkastellessa nähnyt korkin kannessa pienen nuolen osoittamassa, että kyseessä on kierrekorkki. Kaikista korkeista tätä aukaisutapaa ei kuitenkaan päälle päin mielestäni huomaa millään tavalla. Pitäisi vain tietää. Ja kun suomalaisella se näyttää olevan takaraivossa aika vankasti, että kierrekorkin aukaisuun tarvitaan aina se aukaisija, niin mokaileehan sitä sitten.

Arvatkaapas, lähtikö ukkokulta kirmaten kauppaan, kun sanoin että tarvitsisin muuten kuvan kierrettävästä kruunukorkista? :-D Osti sitten 6-packin Budia, ihan vaan kuvausmateraaliksi...

Jahas, no nyt kun oikein tarkasti tihrustan, niin kyllähän korkin sivussa näyttäisi lukevan "twist off".  Muuten ihan kiva, mutta suurennuslasin tuon lukeakseen kyllä tarvitsee.

Sitten yksi kummajainen on tullut eteen muutamilla huoltoasemilla.

Tankkaus-TV:t

Täällä joillakin huoltoasemilla on bensamittareissaan omat TV-ruudut. Kun tankkaaja nostaa bensapistoolin ja aloittaa tankkaamisen, hyrähtää TV:ssa ohjelma päälle. Sus' siunakkoon, kun minä ensimmäisellä kerralla säikähdin sitä äänineen kaikkineen! Minun tankkauskerroilla noissa TV-ruuduissa on pyörinyt aina uutiskanava, joten hyvällä tuurilla täällä pääsee tankatessaan seuraamaan vaikka Donald Trumpin vaalidebattia. ;-)  

Tankkaus-TV. Kun tankkaaminen loppuu, myös TV-ruutu pimenee eli pummilla ei televisiota töllistellä.

Takaisin pissaavat seinät

Jo jokin aika sitten täällä uutisoitiin uudesta kokeilusta San Franciscossa. Eräällä vilkkaalla iltaelämän alueella oli kyllästytty hajuun, joka syntyy juhlijoiden virtsaamisesta alueen nurkkiin ja seinien alaosiin. Asialle haluttiin tehdä jotakin. Nyt tuon alueen talojen seiniä on maalattu uudella erikoismaalilla. Maalin ansiosta tietyssä kulmassa seinään osuva nestesuihku roiskahtaakin takaisin! Voi siinä öinen lorottelija hämmentyä, kun omat lahkeet kastuvatkin, vaikka kuinka tähtäisi itsestä poispäin. Hi hii!

Kuvituskuvaa Las Vegasista. Tässäkin neste valuu pitkin seinää, mutta ihan luvan kanssa. ;-) Ja neste on onneksi vain puhdasta vettä.

Loppuun vielä yksi tuore kummajaistapaus.

Pankin ohje sirukortin PIN-koodia koskien

Kenties muistattekin, kuinka vastikään kirjoitin amerikkalaisista pankkikorteista ja kuinka täällä juuri ja juuri alkaa sirukortteja ylipäätään näkymään. (Postaus luettavissa täältä.) Nyt sai ukkokulta postitse ensimmäisen amerikkalaisen sirukorttinsa, mutta voi hyvät hyssykät sentään! Kyllä sai nauraa, mitkä ohjeet pankki sirukortin PIN-koodia koskien oli mukaan laittanut. Ohje oli, että jos jossakin maksupisteessä nelinumeroista koodia kysytään, niin kierrä kysely! Toisin sanoen, vaikka sirukorttiominaisuus nyt on, niin pankkikin ohjeistaa olla käyttämättä sitä! Mitään PIN-koodia ei koskaan ole kyseiselle kortille annettu, eikä taideta antaakaan. Hohhoijjaa! Onhan tämä nyt perin kummallista! Väistämättäkin herää kysymys, että miksi ihmeessä sirukortti sitten on valmistettu ja asiakkaalle postitse lähetetty! Niin, ja en muuten edes halua ajatella etukäteen, mikä sotku siellä VR:n junassa Suomessa sitten tämän kortin kanssa joku päivä mahdollisesti tulee... Sirukortti ilman PIN-koodia. Pah, tuumaa varmaan konduktöörikin.

Ooh, Ämeörikan siru! In Finland we call this toimiva maksutapa.

Tällaisia kummajaisia tällä kertaa. Nyt sanon jälleen hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa. 

Road tripin aikaisia hämmästelyjä

Edellisessä postauksessani kerroin teille road tripimme alkuhaasteista. Tällä kertaa kerron matkallamme melkeinpä heti perään tulleesta seuraavasta pikku yllätyksestä sekä muutamista matkamme aikana tekemistäni hämmästelyistä. Matkailu todellakin avartaa, hi hii.

Pieni pala upeaa Bryce Canyonia.

Seuraava haaste: lumi- ja räntäsade!

Olimme totta kai katsoneet ennen reissuamme jo hiukan niiden alueiden säätietoja, minne aikoisimme matkata. Luvassa oli todellakin myös yöpakkasia. Tämä ei kuitenkaan meitä kesärenkailla matkaavia kovasti säikäyttänyt, sillä tietenkin oletuksenamme oli, että mikäpäs siinä on pakkasenpuremia, mutta kuivia ajoteitä ajellessa. Toisin sanoen rutikuivassa Kaliforniassa asuneena sitä ei pitänyt edes kauhean todennäköisenä, että voisi oikeasti sataa! No, yhtenä aamuna herätessämme ikkunasta odotti alla olevan kuvan mukainen näky. Siinäpä meillä oli kesärenkailla tekemistä, iiks! 

Ennalta arvaamattomaan tilanteeseen vaikutti tietenkin myös se, että majapaikkamme sijaitsi liki 8000 feetin eli yli 2,4 kilometrin korkeudessa. Niinpä sade tuli todellakin rakeina, räntänä ja lumena. Onneksi sää pysyi kuitenkin juuri ja juuri nollassa tai plussan puolella jatkaessamme kyseisenä aamuna matkaa. Vauhtia toki piti tuolloin kovasti hidastaa.

Kyllä siinä silmät rävähtivät kerrasta auki, kun herätessä tämä näky odotti. Ja kyllä, keskellä kuvaa on uima-allas. :-D

Jos aiheutti lumisade hämmästystä, niin tulipa eteen muitakin mielenkiintoisia havaintoja. Niistä seuraavaksi.

Pakkasenkestävät kaktukset!

Olen aina pitänyt kaktuksia kuivien ja kuumien erämaiden kasveina. Suomessa olenkin ollut taitava tappamaan sisäkaktukseni ilmeisestikin joka kerta liiallisella kastelulla. Tällä reissulla sain omin silmin todeta, että nämä piikkikasvithan näyttävät kestävän pakkasta hämmästyttävän hyvin! Saimme nimittäin ihastella kaktuksia myös kahdella sellaisella eri luonnonpuistoalueella, jossa esiintyi yöpakkasia, meidän aikanamme jopa - 11 Celsius-astetta. Toisessa luonnonpuistossa oli myös lunta! Hyvin näyttivät kaktukset kuitenkin pärjäävän noissakin olosuhteissa. Wau!

Kukinnot ja kaikki, vaikka pakkasöitä!

Tässä toinen söpöliini, joka ei ollut pakkasen pauketta pahemmin säikähtänyt.

Tarantellan järkyttävä koko!

Tällä reissulla onnistuin näkemään elämäni ensimmäisen tarantellan luonnossa, vapaana! Kääk! Ajoimme tuolloin yhtä erämaapätkää Nevadassa. Jotakin tuon karvajalan koosta kertoo se, että vaikka vauhtimme oli noin 100 km/h, niin ukkokulta huomasi tietä ylittävän hämähäkin ajaessaan! O. M. G. Jarru pohjaan ja elukkaa hiljaiselle maantielle äimistelemään! Olihan se valtavan kokoinen, karvakoipineen kaikkineen isompi kuin oma kämmeneni! Mieti! Ja voin muuten sanoa, että tarantellaa on ihan eri juttu katsoa terraarion lasin takaa tai televisiosta kuin livenä omien jalkojen juuresta! Hrr!

Tässä alla ottamani kuva tuosta tien ylittäjästä. Ei ollut Sampo-tulitikkurasiaa mukana antamaan mittakaavaa, mutta tuskin sitä olisin uskaltanut kovin lähelle otusta tiputtaakaan.

Tarantella. Kuva on huono, mutta en parempaankaan niillä jännittävillä hetkillä pystynyt. ;-)

Aika kultaa muistot - viikossa!

Voi hyvät hyssykät sentään! Nippa nappa oli viikko kulunut mutaan päiväksi juuttumisestamme Kuolemanlaakson erämaapätkällä, kun valitsimme jälleen kuoppaisen soratien! Muutimme nimittäin Utahissa hiukan reissusuunnittelmaamme sattumoisin eteen tupsahtaneen nähtävyyden ansiosta. Tämän kyseisen soratien alkupäässä oli vieläpä iso varoituskyltti: "When wet the road is impossible!" Märällä kelillä sen kerrottiin siis olevan mahdoton ajaa! Kuvastaa hyvin, mikä tien kunto oli. Joidenkin ylitettävien purojen pohjilla hiukan vettä olikin, mutta tällä kertaa olimme onnekkaita, emmekä jääneet jumiin, vaan pääsimme näkemään näitä mahtavia maisemia. 

Valley of Gods, Utah. Tienpientareella näkyy juuri sitä punaista maaperää, joka kastuessaan muuttuu liukkaaksi kuin saippua! Petolliseksi, kuten Kuolemanlaakson hinausukot kertoivat.

Sitä minä sitten nauroin ja hämmästelin, että ainoastaan viikkoko riitti kultaamaan muistot kauhutapauksestamme Kuolemanlaaksossa. Eli ei kun taas vain soratielle huristelemaan. No, puolustuksena kerrottakoon, että tällä tiellä näimme myös muita turisteja eli emme olisi olleet soratiepätkällä suinkaan yksin ja oman onnemme varassa, jos jotakin olisi harmillisesti sattunutkin. 

Ainakin vielä yksi postaus luvassa

Road tripimme alkaa olla valitettavasti pian loppusuoralla. Aika on hurahtanut valtavan nopeasti, sillä olemme nähneet matkamme aikana niin paljon ja kerrassaan huikaisevia juttuja. Olenkin nimennyt tämän reissun "En kestä!" -osastoon kuuluvaksi, sillä niin monta monituista kertaa olen tuon lauseen ääneen haukkonut. On tiedättekö jopa tuntunut, että Kalifornian nähtävyydet suorastaan kalpenevat näiden rinnalla! Tai ainakin näkymät ovat olleet niin erilaisia! Kenties sen vuoksi ne ovat tehneet niin suuren vaikutuksen.

Mutta hei, ainakin yhden postauksen aion matkastamme teille vielä kirjoittaa, reissun topeista ja flopeista. Mutta se taitaa jäädä sitten kotoa käsin kirjoitettavaksi. Nyt minun nimittäin pitää vielä keskittyä näihin hengästyttävän kauniisiin maisemiin. Siihen asti sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Tiedäthän miltä tuntuu, kun haavan rupi irtoaa? Kutisee, kihelmöi, tekisi mieli raapia ja puoliksi irrallaan oleva rupi tarttuu joka paikkaan. No, kerro tuo tuntemus luvulla 50, niin saat minun tämän hetkiset fiilikset. Ne kaikki noin 50 mutaoperaatiossamme hankkimaani isompaa ja pienempää haavaa yrittää nyt nimittäin parantua samanaikaisesti. Olo on suorastaan kutkuttava, argh!

Piilaaksolaisella parkkipaikalla

Paria asiaa minä olen jaksanut täällä Piilaaksossa hämmästellä. Nimittäin yleisiä parkkipaikkoja sekä ihmisten parkkeerauskäyttäytymistä niillä. Näitä äimistelen teille tällä kertaa.

Parkkiruutustoppari

Ensinnäkin parkkipaikoilla ihmetystä ovat aiheuttaneet ns. parkkiruutustopparit. En tiedä mikä näiden virallinen nimi on, mutta alla oleva kuva kertokoon puolestaan.

Parkkiruutustoppareita 2 kpl.

Miksi ihmeessä pitää olla näitä stoppareita? Se nyt on joten kuten ymmärrettävää, jos ja kun stoppari on asetettu parkkiruutuun tapauksessa, että sen edessä on esimerkiksi jalkakäytävä tai ovi. Aivan kuten yllä olevassa kuvassa. Tällöin stoppari estää ajamasta autoa liian pitkälle ja jalkakäytävä tai muu tila jää vapaaksi oikeaa käyttötarkoitustaan varten. Tämä ok.

Mutta sitten. Kun näitä stoppareita asetetaan parkkialueilla myös sellaisiin parkkiruutuihin, joissa pysäköidään autojen keulat vastakkain! Käsittämätöntä! En voi tajuta!

Alla oleva kuva havainnolistaa tällaisen tilanteen. Stoppareiden väliin jäävä alue ei ole jalkakäytävä, eikä sitä pitkin ole kulkua mihinkään. Kerrassaan outo ratkaisu!




Jos näillä stoppareilla halutaan nipottaa 'kaikki autot samaan riviin tip ja top', niin ainakaan kuvan tilanteessa auto ei ole edes ajanut stoppariin asti kiinni. Pitäisikö ajaa, en edes tiedä! Toisekseen ja vieläkin olennaisempaa on, että nämä stopparit estävät ns. akkaparkkiin ajamisen. Niin, että mikä akkaparkki? No, tässä alla on kotirouvan kuulakärkikynällä ja termiin sopien huulipunalla tekemä mallinnus:

Akkaparkkiin ajaminen. Auton keula jää huulipunalla vedetyn vaakaviivan kohdalle.

Näissä keulat vastakkain -parkkiruuduissa minä en voi näitä parkkiruutustoppareita käsittää. En sitten ollenkaan. Miksi akkaparkkiin ajaminen halutaan estää? Eikö piilaaksolainen ratinkääntäjä, joka melko suurella todennäköisyydellä on mamu, tunnista oman autonsa ulkomittoja parkkeeratessaan ja on pakko laittaa stoppari? Vai mistä kummasta tämä johtuu? Asiat tehdään taas suotta liian vaikeaksi.

Näkymätön lasiaita

Toinen ilmiö, jota jaksan paikallisilla parkkialueilla ihmetellä on sitten näiden ihmisten parkkeerauskäytäntö. Oletetaan tilanne, että parkkipaikalla on parkkipaikkojen ruudutus niin, että autot on mahdollista pysäköidä keulat vastakkain, mutta nyt niiden välissä ei ole sitä parkkiruutustopparia.

Olen pannut merkille, että 98 % parkkeeraajista jättää autonsa keula edellä parkkiruutuun, vaikka olisi mahdollisuus ja tilaa ajaa edellä mainitsemaani akkaparkkiin! Miksi ihmeessä? Mikseivät he päräytä helppoon akkaparkkiin? Ja mikä pahinta, kun he poistuvat parkkiruudusta, silloinkin he peruuttavat ruudusta! Vaikka taas edessä olisi tilaa ajaa keula edellä pois, akkaparkin kautta. Mutta ei. On pakko vääntää vaikeamman kautta! Liekö tämä juuri niiden typerien parkkiruutustoppareiden ansiota? Eli akkaparkkiin ei osata ajaa, vaikkei estettä edessä olisikaan. Alla vielä kuva, joka havainnollistaa tämän tyypillisen tapauksen elävästä elämästä. Näitä näkee paljon!

Kas noin on auto jätetty keula edellä parkkiruutuun, vaikka olisi ollut mahdollisuus ajaa vaivattomaan akkaparkkiin. Olen 100 % varma, että kyseinen kuski myös poistuu ruudustaan peruuttamalla, vaikka ympärillä olevat kolme parkkiruutua olisivat tyhjiä.

Suomessakin joidenkin asioiden yhteydessä puhutaan ns. lasikatosta. Olenkin tullut siihen tulokseen, että Piilaaksossa parkkipaikoilla parkkiruutujen välissä on joku mystinen, näkymätön lasiaita, jota autoilijat eivät kertakaikkiaan pysty autollaan ylittämään. On tämä vaan niin kummallista!

Jalankulkijana parkkipaikalla

Kuvailemani parkkipaikkatilanteet tekee entistäkin turvattomammiksi se seikka, etteivät täällä kaikki autoilijat juuri päätään kääntele. Erityisesti eräs kansallisuus on tässä kunnostautunut, mutta öhöm, jätän sen tässä nyt mainitsematta. Päitä ei siis paljon pyöräytellä myöskään peruutettaessa parkkipaikoilla, joten kyllä jalankulkijana saa olla aika lailla hereillä ja aistit valppaina. Ei siis kannata kaupan ovelle suunnatessa autopilotilla paljon käppäillä.

Piilaaksolainen parkkipaikka à la Tesla

Ja kun kerran parkkipaikoista puhuttiin, niin tässä vielä eräs piilaaksolainen parkkipaikka. En tiedä, löytyykö maapallolta vielä muualta samanlaista: 12 Teslan latauspistein varustettua parkkiruutua vierekkäin! Sain niistä samaan kuvaan viisi. Kuva on otettu toimistoalueelta Piilaaksosta, ei edes Teslan pääkonttorilta.

Kuvanottohetkellä oli latautumassa neljä Teslaa, mutta en kehdannut olla niin turisti, että olisin räpsäissyt kuvan juuri niistä. Ainakin kahdessa autossa näytti kuskikin hyörivän paikalla.

Näihin kuviin ja tunnelmiin sanon taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!