Mihin osasin ja en osannut varautua amerikkalaisessa työelämässä. Osa 1

Jäin viikko sitten elämäni ensimmäiselle amerikkalaiselle kesälomalle. Viimeinen työviikko olikin aikamoinen rutistus, sillä työtunteja kertyi viidessä päivässä reippaasti yli 40. Onhan se on aika paljon ottaen huomioon, että kyseessä on kuitenkin osa-aikatyö, hah hah. Mutta joo, nyt kun on pää saanut jo hiukan tuulettua työkuvioista, on hyvä aika katsahtaa taaksepäin ja vetää yhteen tähänastisia havaintojani amerikkalaisesta työelämästä. Työurani ei toki ole täällä vielä kovin pitkä, eikä monipuolinen, mutta kirjoitankin postauksen näkökulmasta millaisiin asioihin osasin ja taas toisaalta en osannut varautua paikallisessa työmaailmassa. Amerikkalainen tet-jaksoni on siis käynnissä ja tässä siitä omia havaintojani, silvuplee.

Paitsi että uusi työpaikka uudella alalla toi uusia opeteltavia tietokoneohjelmistoja, on mukana tullut myös kulttuurisidonnaista oppimista. Heti ensimmäisenä niistä ehkä tärkein:

Nimet ja puhuttelu

Työssäni vilisee todella paljon ihmisten nimiä ja ongelmakseni on tahtonut muodostua se, että ne lähes kaikki pitäisi muistaa! Täällä kun nimittäin ihmisiä on tapana puhutella heidän nimillään myös keskusteltaessa. Tähän osasin varautua etukäteen, mutta yllätyksiäkin on sitten tullut:

Otan yhden esimerkin heti ensimmäiseltä työviikoltani. Puheeksi tuli poissaoleva henkilö nimeltään "Bryan" (/bɹaɪən). En ollut tavannut häntä vielä kasvotusten ja asiayhteydestä hiukan ihmettelin, että puhutaanko nyt todella miespuolisesta henkilöstä. En kuitenkaan ottanut asiaa loukkaamisen pelossa puheeksi, sillä täällähän on tapana olla kovin kohtelias ja korrekti tilanteessa kuin tilanteessa. Onneksi en kuitenkaan ehtinyt edetä keskustelussamme englannin pirulliseen he/she-vaiheeseen, sillä pian näin tämän henkilön nimen kirjoitettuna. Kyseessä olikin Brianne ja siis nainen! Ainakaan minun Kainuussa kasvaneet korvani eivät juurikaan huomaa eroa näiden kahden nimen lausuntatavassa englanniksi. Että yllätyksiä tuppaa tulemaan.

Toisekseen, Suomessahan ne Pekat ja Paulat menisi kuin luonnostaan oikein, mutta nyt kun Piilaaksossa ollaan, niin valtaosa asiakkaistammehan on aasialais- ja intialaistaustaisia. Ja heidän nimensähän ne vasta hepreaa tahtovat ollakin! Toisinaan tuntuu, että joidenkin aasialaisten nimi koostuu lähinnä vokaaleista y, u ja i ja ainoana konsonanttina on q ja ehkä sekaan on heitetty myös jokunen l-kirjain. Yhtenä lisähaasteena on se, että vanhemman nimi on useimmiten jotakin ihan muuta kuin saman perheen jälkikasvulla voi olla. Niinhän se toki on toisinaan Suomessakin, ettei lapsella ja vanhemmalla ole samaa sukunimeä. Täällä kuitenkin asianlaita on niinkin hullunkurinen, että vanhemmalla voi olla täysin aasialainen nimi ja lapsella täysin amerikkalainen nimi. Yhdistelepä heitä siinä sitten, kuka kenenkin tenava on. Ja kun pitäisi vielä muistaa ne nimet, argh!

Mutta se on kuitenkin tullut ihan positiivisena yllätyksenä, kuinka nopeasti ihmiset alkavat oman nimensä kirjoitusasua tavaamaan ja ihan pyytämättä. En tiedä, kuuluuko tämä amerikkalaisiin tapoihin, vai onko kyseessä kulttuurien sulatusuuni Piilaakson ominaispiirre. Ja huomaan aika usein itsekin nykyään tavaavani oman nimeni heti ensiesittelyssä, varsinkin, jos huomaan että kuulijalta meni ilmeensä perusteella nimeni noin niin kuin galaksin verran ohi. Ja aika monellahan se menee...

Joskus minulla on ollut myös hiukan naurussa pitelemistä, kun eteen tulee jos jonkinmoista nimeä. Esimerkiksi etunimi Kallista (joo, sopii hyvin tyyriiseen Piilaaksoon), Juna ja Reva (no comments), sisarukset Jing-Jing ja Mei-Mei sekä serkkunsa Yiyi. Jälkimmäiset ovat kuulemani mukaan kiinalaisia hellittelynimiä, mutta että niitä käytetään ihan virallisissa dokumenteissakin. Erikoista. Samoin on huvittanut sukunimi Pai (teletappimeininki) sekä varsin paljon sekaannuksia alkuun aiheuttanut sukunimi Parent (suomeksi vanhempi). Ja ihan näin numeerisena nippelitietona sukunimistä, että asiakkainamme on muiden muassa 33 Changia, 32 Zhangia ja 43 Leetä. Täkäläisiä Virtasia ilmeisestikin. No, oppia ikä kaikki ja asiakkaille päin vedetään tietenkin naama pokkana olipa nimensä mikä tahansa.

Ostin itselleni työlaukuksi tämän Marimekon kassin Uniqlo-vaateliikkeestä. Kuljetan laukussa päivittäin mm. eväät ja oman läppärini. Sekin on siis yllättänyt, että käytän työkoneenani omaa henkilökohtaista konettani. Työpaikalla on kyllä yksi toimiston tietokone, mutta se on niin vanha ja hidas, ettei Erkinkään hermo kestä käyttää sitä. Olen odotellut ko. koneen uusintaa alusta asti...

Kommunikointi ja kielelliset hankaluudet

Kommunikointitapa on amerikkalaiseen ja siis aivan odottamaani tapaan ylitsevuotavan kohteliasta. Tämä tulee esille myös työsähköposteja kirjoittaessa ja niinpä alan jo olla aika konkari käyttämään I really appreciate that -sanontaa. Tapa on siis jo tarttunut. Enhän ole varmaan koskaan käyttänyt Suomessa ja suomeksi moista ilmaisua!

Yksi mieleenpainuva tilanne ensimmäisiltä työpäiviltäni oli seuraava: Noin 12-vuotias tyttönen tuli luokseni ja aloitti keskustelun: "Anteeksi rouva, mutta me emme ole tainneet vielä tavata. Minun nimeni on Daniela. Mikä sinun nimesi on?" Taisi minulla siinä hiukan leuka loksahtaa auki näin suloisen ja kohteliaan esittäytymisen edessä. Mutta tuon tapauksen jälkeenpä tuo Daniela-tyttönen on ollut helppo muistaa. 

Uutta alaan kuuluvaa sanastoa on tullut tietenkin valtavasti, mutta ne toki jäävät helposti mieleenkin, enkä koe asiaa ongelmaksi. On ollut myös mielenkiintoista huomata, etten juurikaan muistanut tai edes osannut kattavaa toimistotarvikesanastoa. Kun pyysin ojentamaan rei'itintä, niin eipä vain hole punch putkahtanut kielen päälle. Siinä sitten tollona vain ojensin sormeani, että tuo masiina tuosta, antaisitko, kiitos. Just.

Ja sitten yksi merkittävä, jokapäiväiseen työskentelyyni ja kommunikointiin vaikuttava yllättävä tekijä. En luonnollisestikaan osannut varautua siihen, että pomonihan on käytännössä kuuro. Hän kuulee jonkin verran kuulolaitteellaan, mutta käytännössä hän lukee huulilta. Tämä asettaakin omat kielelliset kykyni ääntämisineen aivan uusiin sfääreihin. Kuurous vaikuttaa olennaisesti myös kaikenlaiseen kommunikointiin työpaikalla. Tästä syystä pomo ei esimerkiksi voi koskaan vastata työpuheluihin eikä kuunnella jätettyjä ääniviestejä. Itse en voi myöskään koskaan huikata hänen peräänsä, jos jokin asia unohtui, sillä hän ei kuule. Noissa tapauksissa pitää juosta perään ja sipaista pomoa olalle. Emme myöskään koskaan soittele keskenämme, vaan kaikki viestittely tapahtuu joko tekstiviestein tai sähköpostitse.

Noista toimistotarvikkeista tuli vielä mieleeni seuraavat yllättäneet outoudet. Sisältää myös "Kuinka tehdä itsestään idiootti pomon silmien edessä"-osastoa.

Mapit ja lukot

Rei'ittäjästä tuli mieleeni, ettei paikallinen paperikokokaan ole meille suomalaisille tuttu A4, vaan pienempi ns. letter-koko. Kummasti silmä on alkanut siihenkin jo kuitenkin tottua. Ei enää näytä sille, että joku on saksinut lomakkeen ala- tai yläreunasta osan pois. Amerikkalaiset paperimapitkin tuntuvat muuten toimivan ihan omalla tavallaan. Niiden lukityssysteemi on aivan erilainen. Ei täällä ole Esselten, tutulla klipsuttimella toimivia mappeja. Ja sitä kun on ikänsä napsautellut Esselten mappimekanismia, niin nytpä olenkin ollut uuden äärellä.

Amerikkalaisen mapin lukitusmekanismi. Esselteä on ikävä. Muistatkos sinä muuten suorilta, mikä on mappi englanniksi? ;-) 

Ja sitten ne hitsin lukot! Työpaikallani on kolme erillistä ulko-ovea, joihin kaikkiin toimii eri avain. Näiden ulko-ovien lukkojen aukaisu tapahtuu juuri päinvastaiseen suuntaan kuin suomalaisten lukkojen kohdalla olen tottunut toimimaan. Kuinka siis teet itsestäsi idiootin pomon silmien edessä, osa 1: Lähdimme heti ensimmäisenä työpäivänäni kiertämään talon ovet ja katsomaan jokaisen avaimen ja lukon toimivuuden. Ensimmäisen oven kohdalla käänsin avainta väärään suuntaan. Tietenkin, koska kääntöliike tuli lihasmuistista. Siis miksi ihmeessä näiden lukkojen pitää aueta juuri väärinpäin? Toisen oven kohdalla sama juttu. Yritin kääntää avainta väärään suuntaan. Kun sitten kolmannen oven kohdalla tein taas saman eli väärän kiertoliikkeen takaraivomuistista, niin kyllä siinä tunsi ihminen itsensä typeräksi. Varmaan pomonikin ajatteli, että mitäköhän tästä uudesta työntekijästä oikein tulee, kun tyyppi ei osaa edes ovia aukaista. No, teki kyllä mieleni siinä tilanteessa sanoa, että Hey, in Finland we have this thing called logiikka. Hah!

Työavaimeni. Ei ole Abloyta eikä nerokasta iLoqia.

Osan 1 loppukevennys

Enpä osannut varautua siihen, että jonakin päivänä joudun tuulettamaan työtilojamme haisunäädän vuoksi! Hah hah! Näin tosiaan pääsi yksi lauantai käymään. Oli tulossa kuuma päivä ja pidin työtilani läheistä ulko-ovea auki saadaksemme raitista ilmaa. Kohta kuitenkin sisälle levisi se tuttu ja karmea haju. Haisunäätä! Se oli hajun perusteella hiippaillut lähipusikoissa ja suihkauttanut omaa "parfyymiään". Voin kertoa, että sisätiloissa tuo haju on todellakin pis-tä-vä. Onneksi tällainen tilanne on sattunut kohdalleni vain kerran. Tähän mennessä.

Tässäpä ensimmäinen osuus havainnoistani amerikkalaisesta työelämästä. Havaintoja minulla on vielä toisen mokoman postauksen verran ja silloin luvassa on hiukan syvällisempääkin pohdintaa. Toisen postauksen aiheina ovat mm. työolot, rekrytointi-ihmettelyt sekä kehuminen. Kuka kehuu ja ketä? Se selviää ensi kerralla. Siihen asti sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!