"Mitä sä niinku teet päivät?" eli kuvaus kotirouvan arkipäivästä

Eipä ollut yksi, eikä kaksi kertaa, kun sain tänne muutettuamme kuulla kotirouville varmaankin aika tyypillisen kysymyksen: "Mitä sä niinku teet päivät?" Nyttemmin kyselyt ovat rauhoittuneet, mutta asia askarruttanee edelleen monia. Niin, kun eihän meillä ole edes lapsia. Kuinka siis saan oikein päiväni "kulumaan"? No, minäpä kerron.

Perusarkipäiväni

Ukkokullan herätyskello soi tätä nykyä aamuisin klo 6.15. Herään usein samaan aikaan, mutta jään vielä loikoilemaan sänkyyn. Joskus nukun vielä pätkän lisää, joskus en. Ja tämä loikoilun ihanuus, koska mä voin. Tämä onkin sitä ihanaa arjen luksusta, josta voin juuri tällä hetkellä elämässäni nauttia. Muu glamour arkipäivissäni sitten jääkin aika vähälle.

Tässäpä se minun "arkiskumppani" palvelee. Kotirouvan kikka kolmonen: täysi skumppapullo toimii mainiona ovistopparina läpivetotuuletuksessa. :-)

Nousen sängystä tyypillisesti viimeistään klo 8 - 8.30, jonka jälkeen syön aamupalan. Aamupalahetkeä siivittää sosiaalisen median selailu, koska kaikki Suomen kaverithan ovat laittaneet päivityksensä tyypillisesti meidän nukkuessa. Lisäksi tutkin verkkouutisista mitä maailmalla ja Suomessa on tapahtunut. Täällähän ei TV-uutisista saa minkäänlaista kattavaa maailmankuvaa uutisten keskittyessä paikallistapahtumiin. Jotta siis tietäisi, mitä oman kuplan ulkopuolella tapahtuu, siihen pitää nähdä hitusen enemmän vaivaa.

Tämän jälkeen alkaa sportti- tai muu, sanotaanko näin hienosti, itsensä kehittämisen osuus. Se voi olla erilaisia kursseja tai paikallisiin työmarkkinoihin tutustumista (ei muuten ole ihan pikku juttu) ja sporttipuolella esimerkiksi kävelyä, erilaisia ryhmäliikuntatunteja tai puhinaa kuntosalilla. Sitten suihkuun ja lounas. Kaiholla muuten muistelen tätä nykyä suomalaista työpaikkaruokalaani. En niinkään makumaailmojensa puolesta, vaan sillä, että siellä edullinen ja monipuolinen lounas tuli jonkun toisen valmistamana eteesi, kuin Manulle illallinen. Nyt saan väkertää lounaan itse, syödä edellisen päivän jämiä tai silloin tällöin tulee sovittua jonkun kanssa lounastreffit. Käyn myös kerran tai pari kuussa lounaalla ukkokullan työpaikalla. Siellä on hyvät sapuskat!

Mutta sitten takaisin arkipäivääni. Lounaan jälkeen alkaa tyypillisesti ruokakauppa- ja vedenhakurumba. Tästä jäljempänä lisää. Sitten kotiin, mahdollisesti pyykinpesua, pientä siivousta ja ruoanlaittoa. Ja sittenpä jo kohta ukkokulta kolkutteleekin ovella ja palaa töistä kotiin. Niin ja ainahan minä jossakin välissä yritän kirjoitella tätä blogiakin. Niinä päivinä, kun urheiluja tai kauppakäyntejä ei ole, saatan piipahtaa uima-altaalla, lueskella, kirjoitella ja kysellä kuulumisia ystäviltäni Suomesta. Lisäksi nyt viime aikoina olen kovasti suunnitellut tulevaa syksyä ja penkonut jos jonkinlaista tietoa.

Mutta hei, tulihan se sieltä, monien odottama:

Uima-allas mainittu!

Nykyään käyn uima-altaalla hyvä jos kerran viikossa ja tästäkin sain oikeastaan vastikään muistutuksen, että näin olisi hyvä tehdä. Viimeisimmässä vuositarkastuksessa lääkärin pakeilla nimittäin kävi verikokeiden tuloksista ilmi, etteivät omat D-vitamiiniarvoni olleet edes mitenkään korkeat, vaikka täällä juuri tällä hetkellä lähes jatkuvan auringonpaisteen alla kylvetäänkin. Olin yllättynyt. Olen nyt siis yrittänyt ottaa viikko-ohjelmaani edes yhtenä päivänä rehellistä auringossa paistattelua. Purkki-D saa tulla vasta sitten talvella kuvioihin.

Nykyinen perusperiaatteeni

Nyt kun viimeiset kolme vuotta elämäntilanteeni on ollut enimmäkseen tämä, kotirouvailu, olen ottanut periaatteen, että viikonloput ja suurimmaksi osaksi myös illat ovat kotitöistä vapaata aikaa. Siis toki viikonloppujen mahdollisia ruoanlaittoja lukuunottamatta. Useimmiten käymme kuitenkin viikonloppuisin ulkona syömässä, kuten täällä paikalliseen kulttuuriin Suomen kulttuuria useammin kuuluu. Näin ollen hella- ja tiskivuorot jäävät viikonloppuisin aika vähälle. Nyt kun tällaiseen periaatteeseen tai elämäntyyliin on ollut mahdollisuus, ovat viikonloputkin tuntuneet usein pienille minilomille. Olemmekin tehneet viikonloppuisin pieniä päiväreissuja tai vaikka vain yhdenkin yön yli kestäviä minimatkoja ympäri Kaliforniaa. Täällä tuota näkemistä riittää. 

Olenkin ajatellut, että tämän periaatteen mukaisesti minun nykyiset arkipäiväni muistuttavat kovasti kiireisen työelämässä olevan henkilön viikonloppupäiviä. Silloin pyykätään, siivotaan, tehdään ruokaa, harrastetaan ja toki vähän levätäänkin.

Sitten myös yksi ulkopuolisen tekemä huomio perusarjestani:

Yksi meillä käynyt Suomi-vieras halusi elää pari päivää minun arkeani, mennä minun arkipäivärytmini mukaan. Niinpä otin hänet mukaan kaikkialle näihin arkipäiväni rientoihin. Jossakin vaiheessa päivää hän totesi, että hei, meillähän on tässä ihan kiire, että ehditään saamaan ruoka valmiiksi ennen kuin ukkokulta tulee töistä. Tokihan siinä varmaan tuli lörpöteltyä mukavia vaikkapa lounaan yhteydessä pidempään, mutta silti. Tällainen havainto. 

Niin, nyt mainittiin arkipäiviini liittyen jopa sana kiire. Ainahan se ei sitä toki ole. Ei suinkaan. Seuraavaksi luettelen kuitenkin muutamia arjen toimia hidastavia piilaaksolaisia aikasyöppöjä, joita kotirouva-arkipäivieni ihmettelijät eivät välttämättä osaa ottaa huomioon. Kaikki asiat kun eivät hoidu täällä aina suitsaitsukkelaan, kuten Suomessa on voinut tottua. Seuraavaksi siis viisi seikkaa, jotka eroavat suomalaisesta arjesta:

1) Välimatkat ovat pidempiä

Matkat arkipäivien kohteisiin, esimerkiksi ruokakauppaan ja jumppasaleille ovat pidempiä. Lisäksi, jos joutuu ajamaan ruuhka-aikaan, ajoaika pidentyy entisestään. Ylipäätään Piilaaksossa tulee siis istuttua autossa enemmän. Oulussa minulla oli kävelymatkaa jumppatunneille noin 10 min. Täällä käytän saman saliketjun kahta eri salia, joista toinen, kauempana oleva sijaitsee 20 min, joskus jopa 25 min ajomatkan päässä. Niinpä jumppatunnilla käydessäni pelkkiin matkoihin voi hurahtaa vajaa tunti. Samoin viime talvena, kun kävin siellä yhdessä "kerhossa". Ajomatka tapaamispaikalle ei ollut pitkä, mutta osui ajallisesti aamuruuhkaan ja sain varata menomatkaan aina 50 minuuttia. Eli Piilaakson pidemmät ajomatkat ja mahdolliset ruuhkat. Lopputulos: Tämä vie aikaa.

2) Populaa ylipäätään enemmän, ruuhkaa muuallakin kuin liikenteessä

Niin, Piilaaksossa kuhisee populaakin aika lailla enemmän kuin Suomessa, joten ruuhkaa on muuallakin kuin liikenteessä. Tämä näkyy jonoina erinäisissä paikoissa. Jopa joillekin jumppatunneille pitää mennä todella hyvissä ajoin etukäteen, että saa ylipäätään paikan salista. Ja huomiona, että tämäkin kyseinen tunti on aamupäivän tunti, eli päivätyössä käyvät eivät sille pysty edes osallistumaan. Sitten olemme me kotia hoitavat mummot, mammat ja rouvat, joiden on mahdollista päivisinkin jumppatunneille osallistua ja jo meistä syntyy moinen ryntäys ja ruuhka jumppatunnille. Ihmismäärän paljous aiheuttaa siis jonotteluja. Lopputulos: Tämä vie aikaa.

Kun menin suositulle jumppatunnille 25 min etuajassa, sain vuoronumeron 66. Saliin otetaan 80 jumppaajaa. Seuraavalla viikolla menin 45 min etuajassa. Silloin sain vuoronumeron 43. Aikamoista tunkua.

3) Ruokaostokset tulee tehtyä useasta eri kaupasta

Myös ruokaostoksien tekeminen voi olla ja usein onkin täällä enemmän aikaa vievää. Eri kaupoista nimittäin ostetaan eri asioita. Hedelmät ja vihannekset kannattaa ostaa toisesta, liha ja kala toisesta. Ja kuten olen moneen kertaan jo kirjoittanutkin, sitä Suomessa kulman takana sijaitsevaa, pinteessä pelastavaa laajavalikoimaista lähikauppaa ei täällä tuppaa olemaan. Olemme asuneet täällä jo kolmessa eri kaupungissa ja kertaakaan tällaista pientä lähikauppaa ei ole nurkan takana ollut. On siis asioitava isoissa marketeissa, autolla. 

Yhtenä hyvänä lisäesimerkkinä tästä eri kaupoissa ravaamisesta on myös vaikkapa vaniljasokeri, jota ostin hiljattain lisää. Sitä ei myydä niissä perusruokamarketeissa, joissa viikoittain käyn, vaan vaatii erillisen käynnin etnisempään kauppaan. Sieltä vaniljasokeria löytää ei mauste-, vaan pannukakkuvalmisteiden hyllystä. Että näin. Eli ruokahankintojen tekeminen tapahtuu useasta eri kaupasta. Lopputulos: Tämä vie aikaa. 

4) Juomaveden hankinta

Juon itse päivittäin paljon vettä, joten mielestäni veden pitää myös maistua raikkaalle! Hanavesi Piilaaksossa on täysin juomakelpoista, mutta minusta siinä on liikaa makuhaittoja. Raikkauden kriteeri ei täyty. Varsinkaan, kun hanasta ei saa kylmää vettä. Lisäksi paikallisessa vedessä sanotaan olevan lääkejäämiä ja muuta "mukavaa". Niinpä minä hankin meille juomaveden vesiautomaateista, joita löytyy yleensä ruokakauppojen yhteydestä. Ja tiedän, osa käyttää täällä erikseen ostettavaa suodatinkannua, jonka suodattimen läpi hanavesi lasketaan, mutta jotenkin en oikein osaa luottaa siihen. Tämän kolme vuotta olen jo viitsinyt juomaveden sisälle kotiin kantaa ja ainakin toistaiseksi aion samalla linjalla myös jatkaa. Toki ukkokultakin tässä aina auttelee.

Kun siis Suomessa asuva suomalainen tuntee janoa, ottaa hän lasin kaapista, aukaisee vesihanan ja valuttaa siihen raikasta vettä. Minä puolestani pakkaan vesikanisterit autoon, otan kolikkosäilöstä vesiautomaattiin sopivat kolikot ja ajan vesiautomaatille täyttämään kanisterit. Sitten pakkaan kanisterit autoon ja ajan takaisin kotiin ja näin on taas juomavettä muutamaksi päiväksi. Vaikka tapa voi kuulostaa vaivalloiselle, on siinä hyviäkin puolia. Samalla pääsee lompakon pohjalle jäävistä pienistä kolikoista eroon ja tämän tavan myötä meillä on useimmiten se yksi kanisteri kotosalla vettä vielä täynnä, mikä on suositeltava varotoimenpide tällaisella maanjäristysherkällä alueella.

Toimin siis ainakin kaksi, joskus jopa kolme kertaa viikossa vesikamelina. Lopputulos: Tämä vie aikaa.

Vesiautomaatilla. Gallona maksaa tyypillisesti 0,30 - 0,35 USD.

5) Uuden opettelua ulkosuomalaiselle vielä kolmen vuoden jälkeenkin

Suomessa totutut ja helpot päivittäiset, viikoittaiset tai vuosittaiset rutiinit käyttävät nopeasti. Hyvänä esimerkkinä parissakin postauksessa mainitsemani näöntarkastusruljanssi. Suomessa tiedät sen tutun ja turvallisen paikan, jossa olet käynyt jo vuosia. Tai ehkäpä kokeilet jotakin uutta paikkaa. Uskallat kokeilla, koska kaverisi on sitä sinulle suositellut. Täällä sen sijaan sain ulkosuomalaisena ensin opiskella mitä meidän amerikkalainen vakuutus kattaa, mitkä silmälääkärit ja silmälasien ostopaikat kuuluvat vakuutuksemme piiriin ja sainpa vielä pikaopiskella englanniksi vähän alan sanastoakin: likinäkö, kaukonäkö, yksiteholasit, ohennettu linssi, heijastuksenestopinnoite, silmänpohjakuvaus, hajataitto, eri silmäsairaudet jne. Eli vaikka täällä on hilluttu jo yli kolme vuotta, niin silti aivan arkiset asiat voivat teetättää etukäteisselvitystyötä huomattavasti enemmän kuin saman asian hoito veisi Suomessa. Lopputulos: Tämä vie aikaa.

Ja yksinhän minun ei tarvitse päiviäni aina viettää. Naapurin Gordo-kissa, alias Pullukka, käy meillä nykyään melkeinpä joka päivä kylässä. Viimeisin visiitti viiksiniekalla venyi 7-tuntiseksi. Siitä 6,5 tuntia Hän nukkui tässä lempipaikallaan. On se ihana! Että tavallaan meillä on jo kissa. :-)))

Summa summarum

Jokuhan voi yhä edelleen ajatella, että siinä se laiska nyt töitään luettelee. No, siinäpä ajattelee. Harvan arkipäivän jälkeen minulla on kuitenkaan ollut laiska olo. Ja toki monet näistä, esim. ravaaminen eri ruokakaupoissa ja juomaveden hankkiminen melkeinpä sen vaikeimman kautta, ovat olleet mahdollisia toteuttaa, koska aikaahan minulla on ollut. Nyt syksyllä päiväohjelmaani taitaa napsahtaa parit pikku opinnot päälle, joten saapa nähdä vieläkö pystyn jatkamaan vesikamelina ja pitämään viikonloput kotitöistä täysin vapaana aikana.

Välillä on tuntunut, että kotirouvailuni on vaivannut joitakin perheemme ulkopuolisia ihmeenkin paljon. Tähän mennessä se ei ole kuitenkaan häirinnyt minua tai ukkokultaani lainkaan. Olen myös pohtinut, jos viettäisin samanlaista arkea Suomessa. Kääk, kuolisin tylsyyteen! Ja jälleen puntaroinut, mistä moinen ero sitten johtuu. Täällähän en ole kuollut tylsyyteen, todellakaan. Ehkä ne ovat nuo arjesta irroittavat viikonloput, jotka tuntuvat pienille minilomille. Täällä on niin paljon nähtävää ja koettavaa, joten luulen näiden kokemusten antavan eri tavalla puhtia siihen perusarjen pyörittämiseen. Tai sitten ne ovat nuo Piilaakson omat aikasyöpöt, jotka täyttävät päiväni sillä lailla sopivasti. Toisaalta Suomessa kotirouvaillessani tuskin kirjoittaisin blogianikaan. Se antaa kivasti ajatustyötä arkipäivieni kuluksi. Muita syitä mahdolliseen tylsistymiseroon en ole oikein löytänyt.

Eli hei, tämä elohan Piilaaksossa on oikeastaan vähän niin kuin suomalaisella kesämökillä olisi. Kauppa on kauempana ja juomavesi haetaan "kaivosta". Lämmintäkin piisaa ja ison osan ajasta voi rillutella kesävaatteissa. ;-)

Huh, tästähän tulikin pitkä postaus! Loppuun vielä kuitenkin kevennys, joka kertoo kehittelemästäni pyykinpesufilosofiasta.

Loppukevennys

Yksi tuttavani, jo iäkkäämpi nainen valitteli kerran, kuinka hänen elämästään oli tullut pelkkää (ukkonsa) kalsareiden pesua. Minua niin huvitti tapaus jo silloin, mutta ei siinä passannut tirskua, kun toinen niin tohkeissaan asiaa selvitti. No, sitä kalsarien pesuahan tämä meikäläisenkin arki tahtoo toisinaan olla, mutta olenkin ajatellut asian niin päin, että hyvä vaan, että niitä kalsareita siellä pyykkikopassa ylipäätään on! Sehän on merkki siitä, että niitä on sentään vaihdettu! :-D :-D

Tällaista arkikuvausta tällä kertaa. Seuraavaksi käännänkin kuononi pikku hiljaa kohti Suomea, joten seuraava postaus onkin luvassa sitten sieltä, jos ja kun aikaa kirjoittamiselle jää. Nyt sanon taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Tillitöntä menoa

Yksi asia se on kuulkaas täällä Kaliforniassa nyppinyt! Nimittäin se, ettei täällä ymmärretä yhtään mitään tuoreen tillin päälle! Ei tillipätkän vertaa. Ou-to-a! Siis sitä ei ole ollut myynnissä ruokakaupoissa, vaikka kaiken maailman muita rehuja ja yrttejä on tarjolla pilvin pimein. Mutta ei tilliä! En käsitä. Tilliä löytyy kyllä kuivattuna maustehyllyistä, mutta se tuore versio hevi-osastoilta puuttuu. Ja nyt kun oikein kaivelin muistini sopukoita, niin ei tuoretta tilliä kyllä ole näkynyt ravintoloidenkaan kala-annoksissa, joita olen täällä syönyt. 

Tätä Suomi-herkkua olen voinut täällä vain kaihoisasti muistella. Tilliä, tuoretta tilliä, graavilohta ja sitruunaa paahdetun ruisleivän päällä!

Aluksi pidin täällä aina katseen valppaana eri ruokakaupoissa, josko sillä kertaa yllätykseksi tuoretta tilliä löytyisikin, mutta ei. Ei sitä koskaan ollut. Yhdessä salaattisekoituspussissa sitä on ollut toisinaan mukana, höytyvä siellä, toinen täällä. Lopulta ainainen pettymys hevi-osastoilla sai unohtamaan koko tämän tillipälyilyn. Ei sitä kuitenkaan löytyisi. Tillitön meno jatkui.

Kotirouvan vastaisku

No nyt kun tuo meidän oma ihana sitruunapuummekin pukkaa tuota satoa, on odotettavissa, että tulee tehtyä vaikkapa uunilohta tai muita kalaruokia kotona hiukan useammin. Ja niihinkös sitä olisi niin maistuvaa lisätä pari riukua tuoretta tilliäkin. Mutta jälleen paluu ongelman alkulähteille, sitä tuoretta tilliä kun ei ole. Ja kuivattu tilli nyt vaan on... kuivaa.

No, kätevänä emäntänä minä sitten menin ja ostin paikallisesta puutarhakaupasta tillin siemeniä ja laitoin ne tällä viikolla multaan. Jes! Jospa Kalifornian aurinko antaisi kasvulle heti oikein kunnon buustin ja pääsisin sitten piakkoin oman sadon sitruunoilla ja tillillä herkuttelemaan. Satoa odotellessa.

Tillin siemeniä hetki ennen kylvöä. Ja huomaattekos, tillin käyttövinkeissä ei mainita mitään kalasta! Sellainenhan pitäisi lukea ensimmäisenä! Ne ei siis vaan tajua tätä tilli-kala-juttua täällä!

Ivaako?

No ettepä sitten arvaa, kuinka kävi! Kun tillin siemenet olivat mullassa ja minä satoa odottelen, niin eiköhän meidän ruokakauppaan, jossa useimmiten käymme, ollut tullut tuoretta tilliä tarjolle! Ja oikein kahdelta eri farmarilta! Anna mun kaikki kestää! Mitä ihmeen ivailua tämä nyt sitten on? Ensin sitä ei ole yli vuoteen, mutta nyt sitä sitten muka myydään, kun on omat siemenet jo mullassa. Pah, pidä kuule kauppa tillitunkkisi, minä kasvatan omat! Paitsi, jos omat eivät lähde kasvamaan, niin onhan se sitten pakko mennä maksullisten tilliapajien äärelle, heh heh.

Siinä sitä nyt on tyrkyllä. Molemmat kaupan tillit olivat tätä valmiiksi leikattua mallia. Ruukussa myytävää tilliä en ole vielä kertaakaan nähnyt ja nämäkin leikatut tillit olivat siis minulle ensimmäiset koko Amerikka-historiassani! 

Ja joo, tiedetään, onhan tämä tällainen "first world problem", mutta sainpahan avautua teillekin tästä minua nyppineestä tilanteesta. Sitä kun on joitakin asioita oppinut Suomessa pitämään itsestäänselvinä, kuten että ruokakaupasta saa tuoretta tilliä totta kai, niin eipä se sitten maailman toisessa kolkassa olekaan aina niin. 

Nyt jää nähtäväksi, muuttuuko elo Kaliforniassa lähiaikoina tillittömästä suorastaan hillittömäksi, joko oman tillisadon tai kaupan tarjonnan kautta. Jääkäämme jännäämään ja tätä myötä sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Blogisi tarina: Miten Ribs & Coke syntyi?

Blogeissa onkin jo jonkin aikaa kiertänyt haaste nimeltään Blogisi tarina. Minulle haaste räpsähti Kotirouvailua ja kulttuurishokkeja -blogin kirjoittajalta Hannael. Kiitos vaan.

Miten blogisi syntyi?

Pilke silmäkulmassani vastaan: "Yleisön painostuksesta." Kun muuttomme Piilaaksoon lähestyi ja lähestyi, sain yhä useammin kuulla toiveen, että alapas kirjoittamaan sieltä kaukaa meren takaa blogia, jotta tiedämme mitä sinulle kuuluu. Ajatus blogista kyti jo kesällä 2014, kun asuin ensimmäiset liki kuusi viikkoa silloisessa Kalifornian kodissamme, mutta postausten aloittaminen vielä jäi. Ensimmäinen postaus paukahti ilmoille marraskuussa 2014.

Nimeähän en tahtonut keksiä blogilleni millään ja pyysin siihen apua some-kavereiltani. Yksi ehdotus kolahti. Ukkokullan serkkutytön ilmoille heittämä: Ribs & Coke! Siihen vielä oma kainuulaisvahvistus Ripsiä ja kollaa päälle, ja se oli siinä! Se sopi mielestäni blogilleni hyvin, koska tiesin tulevani kirjoittamaan myös erilaisista makuelämyksistä. Ylipäätään kaikin aistein havainnoimistani ihmeellisyyksistä, joita Amerikan maalla kohtaisin. 

Kotirouvailuun on mahtunut paljon muutakin kuin vapaakelluntaa ja "kattoon syleksimistä". :-)

Kuinka blogisi on kehittynyt?

Heti aluksi sain bloggaajakonkareilta vihiä, että nykyään blogeissa on trendikästä julkaista mahdollisimman isoja kuvia. Vaikken niin trendien perässä juoksija olekaan, tuo oli hyvä vinkki, kiitos vaan Ulla! Itsehän nimittäin pidän paljon kuvien ottamisesta ja minulla onkin melkein aina kännykkäkamera ns. hollilla kuvien ottoa varten. Yksi ystäväni täällä nauroikin, että menimmepä minne menimmekin, niin Kaisa ottaa kuvan. :-)

Ei kai tässä blogissani juurikaan muuta kehitystä ole tapahtunut. Jämähtänyt mikä jämähtänyt. 

Mitkä ovat olleet merkittävimmät taitekohdat?

Kyllä ne hetket ovat jääneet omaan mieleeni erityisen mukavina, kun Ribs & Coke on päässyt pari kertaa mainintana mukaan Suomi-Amerikka yhdistyksen lehteen. Myös se, kun esimerkiksi 10 000 sivunäytön raja rikkoontui, antoi taas kivaa puhtia kirjoittamiseen. Että joku sitten tosiaankin lukee näitä minun löpinöitäni. :-) Lisäksi toki mukavaa palautetta, kommentteja ja esimerkiksi noiden amerikkalaisten kummajaisten oikaisuja on ollut aina kiva saada. Siinähän sitä oppii itsekin aina uutta.

Nuori tulokashan tämä blogini vielä on. Sellainen pikku kutina minulla on, että isoin taitekohta voi olla vasta edessä. Katsotaan, mitä tuleman pitää.

Halloween on jo ovella. Tässä erään putiikin kadulle asettelemaa Halloween-rekvisiittaa.

Jouduin nyt kirjoittamaan tämän haastepostauksen aika pikapikaa. Paitsi että olen tällä viikolla ahkeroinut useampia postauksia julki kuin yleensä, minut on pitänyt kiireisenä myös jokin muu. Ja siitä kuulette seuraavassa postauksessani aivan näillä näppäimillä. 

Vaikka kyseessä on haaste, en tällä kertaa haasta ketään eteenpäin. Haaste on osunut jo varmastikin useimpien kohdalle. Olisin kenties haastanut mukaan ne samat bloggaajat kuin viimeksikin, mutta eipä heistä tainnut kukaan innostua haasteeseen mukaan viimeksikään. :-D Ja mikäpä siinä, aina ei vain nappaa. Niinpä heitän pallon ilmaan kaikille halukkaille bloggareille: saa osallistua jos haluaa! Postauksen päätteeksi vielä säännöt haasteeseen mukaanlähtijöille. 

Nyt sanon taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Säännöt:
1. Haaste on avoin kaikille bloggareille (teema voi olla mikä tahansa). Saat osallistua vasta saatuasi haasteen (ja niitähän voi toki myös pyytää, jos tiedät jonkun saaneen sen.) Ja minun luvalla tämän postauksen lukijat saavat myös osallistua haasteeseen.
2. Kirjoita ja julkaise oma tarinasi blogissasi: miten blogisi sai alkunsa, kuinka se on kehittynyt ajan saatossa ja mitkä ovat olleet merkittävimpiä taitekohtia.       
3. Haasta mukaan neljä blogia kirjoittamaan oma tarinansa. Mikäli joku kieltäytyy suoriltakäsin, voit haastaa jonkun toisen. 
4. Muista ilmaista tarinasi yhteydessä linkkeineen päivineen, miltä blogilta sait haasteesi ja kenet haastat mukaan.   
5. Mikäli olet Instagramissa, käy halutessasi lisäämässä jonkin kuvasi yhteyteen tagi #blogisitarina. Näin kaikki Instagramissa olevat bloggarit näkevät, kenen kaikkien blogeissa nuo tarinat ovat nähtävillä. #Blogisitarina -haasteen käynnisti: kototeko-blogi.

Paluu piilaaksolaiselle zumbatunnille

Tällä viikolla se sitten vihdoin tapahtui! Pääsin piiiitkän tauon jälkeen taas tutuille ja jo kaipaamilleni zumbatunneille. Ja kylläpä se tauko kropassa tuntuikin. Zumbauskuntonihan oli laskenut kuin lehmän häntä! Puuh!

Vastassa oli kuitenkin tuttuun tapaan ihana ja iloinen ohjaajamme, joten siitäpä se zumban syke taas mukaansa tempaisi. Ohjaajakin muuten kysyi hetimmiten, minne ihmeeseen oikein hävisin. Miksi minua ei ole tunneilla näkynyt? Kerroin kootut selitykset, tosin tällä kertaahan ne pitivät täysin paikkansa. Taukoa tuli, sillä olin ensinnäkin melkein kolme viikkoa Suomessa ja siihen matkasta tokenemiset vielä päälle. Toisekseen ennen ja jälkeen Suomi-reissuani meillä oli vieraita, jotka majoittuivat meillä yhteensä liki kuukauden verran. Siitäpä se nopeasti parin kuukauden zumbatauko sitten jo muodostuikin.

Tulin muuten hankkineeksi tässä välin sen verran sähäkänväriset zumbatossut, että oikein omiakin silmiä kirvelee. Mutta kun niin halavalla sain, niin olihan ne otettava. Sulo Vilenit! Myöhemmin postauksessa selviääkin, miksi uusien tossujen hankinta tuli tarpeeseen.

Energiset zumbatossuni. Huom. Kuvan väriä EI ole käsitelty.

Mikä zumbatunnista sitten tekee erityisen piilaaksolaisen?

Niin, mitkä piirteet tekevät zumbatunnista juuri piilaaksolaisen? Kun ensinnäkin astuin tanssisaliin ja menin hoitamaan ilmoittautumiskuvion ja maksun ohjaajalle, hän toivotti minut tervetulleeksi halaamalla! Wau! Voin kertoa, että olen Oulussa käynyt vuosien ja vuosien ajan, en edes ilkeä kirjoittaa tähän kuinka monen vuoden ajan, tietyn tahon ryhmäliikuntatunneilla ja kertaakaan minua ei ole toivotettu tauon jälkeen takaisin halauksin! E-hei, ei Suomessa halailla moisissa tilanteissa. Mutta olipa siis erityisen mukava tunne palata täällä taas ryhmään.

Toinen ja vielä se olennaisempi piilaaksolainen juttu oli, että oltuani tunneilta pois sen reilut pari kuukautta, olivat naamat ryhmässä melkeinpä täysin vaihtuneet! No tietenkin mukana olivat ne kolme vakikasvoa, himozumbaajaa, mutta kaikki muut, tällä kertaa noin 15 osallistujan ryhmässä, olivat uusia kasvoja minulle. 

Tässä piilaaksolaisuus näkyy siis erityisesti. Ihmiset tulevat ja menevät, muuttavat tänne ja pois. Tai muuttavat Piilaaksossa toiseen kaupunkiin, niin kauaksi, ettei samoille zumbatunneille ole enää mielekästä tulla pitkien etäisyyksien ja ruuhkien vuoksi. Näin ollen pitkäkestoisia suhteita harrastuspiireissäkään pääsee harvemmin syntymään. Ja ihan vertailukohtana voin sanoa, että niillä oululaisilla ryhmäliikuntatunneilla puolestaan pyöri samat naamat vuodesta, ellei jopa vuosikymmenestä toiseen! Itse kuuluin niihin samoihin naamoihin ihan yhtä lailla ja olihan siinäkin toki omat mukavat puolensa. Siltikään minua ei kertaakaan siellä niiden vuosien aikana halattu. ;-)

Niin, miksei tanssisalin nimi voisi olla tällainenkin? Vai meneekö jo amerikkalaisen lepertelyn puolelle? ;-)

Vielä yksi ero suomalaisen ja paikallisen zumbatunnin välillä

Zumbahan rantautui Suomeenkin jo useampi vuosi sitten ja tulin käyneeksi zumbaamassa siellä minäkin. Vasta täällä minulle on kuitenkin valistettu, mikä on zumbaamiseen tarkoitettujen kenkien tarkoitus. Zumbakengissä tulisi pohjassa päkiän kohdalla olla "pyörylä", joka helpottaa ns. twistaus-liikkeiden tekoa. Tätä minulle ei koskaan yhdelläkään zumbatunnilla Suomessa kerrottu. Jos zumbaamassa käy pitkään kengillä, joissa ei tätä pyörylää ole, niin on suuri vaara vahingoittaa polvia pidemmän päälle. Oppia ikä kaikki. Ostin siis ne kirkuvanväriset uudet tossut.

Niinpä minusta tuntuu, että täällä pidetään ryhmäläisistä paljon paremmin huolta. Toki ryhmä on pienehkö, maksimissaan 24 henkilön kokoinen, mutta silti. Tuon tossuvalistuksen lisäksi toinen hyvä esimerkki ovat jokaisen tunnin päätteeksi tehtävät 10 - 15 minuutin monipuoliset venyttelyt. Niistä pidän erityisesti. Eli ensin on täysi tunti zumbaamista, sitten kattava huolto- ja rauhoitteluosuus perään. Suomessa useilla tunneillahan venyttelyt jäävät vain parin minuutin mittaisiksi, tai tyystin hikoilijan omalle kontolle kotiin.

Pyörylä pohjassa olla pitää!

Se zumbatunnin Suomi-biisi

Kenties muistatte postaukseni, jossa kaipasin teiltä lukijoiltani apua pulmaan, minkä suomalaisen musiikkikipaleen voisi ajatella zumbatunneillamme täällä soitettavaksi. Jotkut ohjaajan tekemää kappalevalintaa minulta jo tässä välin kyselivätkin. 

No, ennen kuin jäin tauolle, kysäisin itsekin väliaikatietoja tästä musiikkivalinnasta ohjaajalta. Ohjaaja vastasi, ettei ole löytänyt sopivia askelia YouTubesta suomalaisiin kappaleisiin, mutta piti suurena löytönä, kun oli törmännyt suomalaiseen tikkutanssiin (stick dance)! Siis mitä ihmettä?! Mikä hemmetin tikkutanssi?! En pystynyt vastaamaan ohjaajan viestiin sen koommin mitään, sillä minulla ei ollut hajuakaan mistä kumman tikkutanssista hän puhui. :-D Sitten asia unohtui. Vasta nyt tätä postausta kirjoittaessani lähdin kalastelemaan YouTubesta ratkaisua ja sieltähän se lopulta löytyi. Ei pelkästään hakusanalla 'stick dance', vaan 'Finnish stick dance'. Ei meillä vaan ala-asteen tanhukerhossa vedetty tikkutanssia...

Loppupohdinta

Kun tunnin alussa mainitsin kasvotusten zumbaohjaajalle useista vieraistamme, hän totesi, että ok, olet siis viihdyttänyt vieraitanne, mutta nyt pääset pitämään huolta itsestäsi. Tunnin jälkeen matkalla kotiin mietin hänen toteamustaan. Ehkä se sitten menee niin, että vieraiden kanssa hoidetaan enemmän sielua ja zumbatunnilla ruumista. Tosin myös jälkimmäinen, ainakin meikäläisen kohdalla vaikuttaa loppupeleissä myöskin siihen sieluun.

Näihin ajatuksiin päätän tällä erää ja sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Slaavikaupan ruoka-aarteet

Huh huh. Suomi-vieras on pitänyt kotirouvan viime päivät suorastaan hektisinä, mikä on kiva, mutta nyt tuli sopiva väli istahtaa jälleen koneen ääreen ja kirjoittaa hiukan kuulumisia. 

Olettekin varmaan saaneet postauksistani jo tähän mennessä käsityksen, kuinka me ulkosuomalaiset täällä Amerikassa kärsimme suoranaisista puutostiloista. 

Puutostiloja aiheuttaa se, ettei saatavilla ole esimerkiksi maksalaatikkoa, HK Blöötä, HK:n nakkeja, punaleimaista Emmentalia, Auraa, uusia perunoita (sellaisia pieniä ja sieviä), tomaattisilliä, paistettuja muikkuja, lanttukukkoa, karjalanpiirakoita, puhumattakaan perunapiirakoista! Mistäköhän ne nuo paistetut muikutkin muuten nykyään ovat alkaneet kummittelemaan? Sellaiset ruisjauhoissa pyöräytetyt ja voissa paistetut, aah! Ennen riitti, kun niitä söi kerran kesässä Oulun torilla, mutta nyt niitä voisi syödä vaikka joka viikko!

Jos äskeisistä syntyy puutostiloja, niin äärimmäisen vakavia puutostiloja on tuonut irtokarkkien puuttuminen. Mutta nythän olemme sentään tähän saaneet lääkkeen, ne Ikean irtokarkit. Jee!

Mutta kuulkaas! Nyt on jälleen ulkosuomalaisen taivas auennut! Uusi lääke on löytynyt. Nimittäin aika täydellinen HK:n Blöön korvike! Fanfaarien paikka. 

Sain täällä Piilaaksossa asuvalta ystävältämme vinkin piipahtaa San Josen slaavikaupassa (Slavic Shop). Hän laittoi vinkissään kuvan paloitellusta makkarasta, joka näyttikin aivan HK:n Blöölle! Ystävä usuttikin minua uunimakkaran valmistukseen. Oih!

Heti seuraavana päivänä starttasi meidän pihasta auto ja suuntasimme kuonot kohti San Josea. Matkaa oli ainoastaan n. 20 minuuttia suuntaansa ja kyllähän nyt suomalainen ajaa 40 minuutin lenkin saadaakseen kunnon lenkkiä!

The Aarre

Ja sieltähän se aarre sitten löytyi. Kyseessä on bolognanmakkara, jonka maku on hämmästyttävän lähellä HK Blöötä. Ja voin kertoa, että tämä makkara myös käyttäytyy kuten HK Blöö eli turpoaa ja paisuu keitettäessä, aivan kuten kunnon jauhomakkaran kuuluukin. Heh heh.

Vaikka ystävä vinkkasi, että nyt Kaisa sitä uunimakkaraa tekemään, niin päädyin pitkällisen pohdinnan jälkeen kuitenkin perinteisen supisuomalaisen makkarakeiton valmistukseen minäkin, aivan kuten ystäväkin teki. Se hänen kuvansakin kun näytti niin herkulliselle! Ja onnistuneeseen uunimakkaraan kun pitäisi vielä löytää se toinen olennainen ainesosa eli Emmental-juustoa, mieluiten punaleimaisena. Niin, ja kai te jo tiesitte, että HK:n Blöötä valmistettaessa makkaraa kuuluu näykkiä jo valmistusvaiheessa raakana. Paras tapa on siivuttaa makkaraa ja levittää päälle sinappia. Oi ihanuutta! Tosin Turun Sinappihan tämän elämyksen olisi kruunannut, nyt jouduin tyytymään amerikkalaiseen Classic Yellow -sinappiin. Mutta makkara oli mahtavaa!

Tässä se ihanuus nyt on! Mikä kiilto ja mitkä muodot!

Muitakin aarteita

Slaavikaupan kätköistä löytyi muitakin huippujuttuja. Niistä tärkeimpänä mainittakoon täällä rapakon takana ensimmäinen eteeni tullut Valion tuote! Hyllystä löytyi suomalaista, Valion Viola-sulatejuustoa! Jee! Ostin. Tosin hintansa pienelle rasialle oli suolaiset 3 dollaria, mutta voi pojat, minä sen niin mielelläni maksoin!

Suomalaista herkkua.

Raejuustotkin ovat täällä maultaan melko vaihtelevia ja useat suomalaiset kaipaavatkin suomalaisen raejuuston perään niin maun kuin koostumuksenkin vuoksi. Otin kokeeksi kanadalaista raejuustoa ja makunsa oli aivan ok. En kyllä tiedä, mistä lähtien Kanada on kuulunut slaavikulttuuriin, mutta eipä sen niin väliä, juustoa olivat osanneet valmistaa. Tosin tämän juuston kohdalla ei kyllä pitäisi puhua raejuustosta, sillä rakeita juusto ei ollut nähnytkään. Ihme mössöä tai tahnaa se oli, mutta maultaan ihan hyvää.

Ja kun slaavihenkeen kerran pääsi, niin en malttanut olla ostamatta myös piimää, kefiiriä, vaikka sitä toki saa useammasta muustakin ruokakaupasta. 

Näin ollen ostoksia tuli tehtyä HK Blöön lisäksi muitakin. Jälkeenpäin vain harmitti, että bolognanmakkaraa tuli ostettua vain se yksi paketti. Toinenkin mokoma olisi mennyt varmasti viikossa.

Piimä myydään täällä muovipulloissa.

Kosmetiikkaa, karkkeja, tyrnimarjoja, vodkaa

Kaupassa oli myös yksi kokonainen hyllyseinämä kosmetiikkaa, mutta tekstit olivat lähes kaikissa purnukoissa kyrillisillä kirjaimilla, joten en jäänyt niitä siellä tavaamaan. Lisäksi kaupasta löytyi paljon erilaisia karkkeja, keksejä, ruisvuokaleipää sekä muhkeat itäeurooppalaiset vodkavalikoimat. Pakastealtaassa oli myös lohta sekä liettualaista tyrnimarjaa, marjaa, jota en ole muualla nähnyt myynnissä. Muistelen jonkun maininneen kauan kauan sitten, että kaupasta löytyisi myös apteekin salmiakkia, mutta sellaista ei kyllä ainakaan omiin silmiini tällä ensimmäisellä käyntikerralla osunut. Ja voin kertoa, että salmiakin kohdalla vainuni on tätä nykyä aika kehittynyt. ;-)

Piste i:n päälle

Kuin suolaa olisi haavoihin ripoteltu, kun yhden hyllyn päädystä löytyi myös saunavasta! Eli nyt puuttuisi enää se sauna. No, saunavastan hintakin oli kyllä aika kuumottavat 16 dollaria. Kai tuolla hinnalla tulisi hiki pintaan ilman kiuastakin!

Kuumottavan hintainen saunavasta, joka muuten oli tehty jostakin muusta kuin koivusta.

Kovin kiitollinen saan siis olla ystävälle, joka tästä slaavikaupasta vinkin antoi, ja mikäpä tässä on ilosanomaa eteenpäin jakaessa. Ja vaikka se saunavasta hiukan mieltä kaupassa kirvoittikin, niin voin kuitenkin teille näin lopuksi iloisin mielin ilmoittaa, että nyt meillä on täällä rapakon takana päästy syömään makkarakeittoa, melkein HK Blööstä tehtyä!

Näihin makkaraunelmiin päätän tällä kertaa ja sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Kun Amerikan lääkäri karkkikuurille määräsi...

On tämä Amerikka kyllä kummallinen maa. Ei kai sitä tarvitse ihmetellä, miksi sen kansa on ylipainoista, jos lääkärikin määrää potilaansa karkkikuurille! No, ehkä tämä ei nyt ihan näin suoraviivaista ole, joten kerronpa lisää.

Nythän tässä kaikessa tiimellyksessä on ehtinyt nimittäin käydä jo niin, että yhdessä mutkassa piti ensimmäistä kertaa kääntyä paikallisen terveydenhuollon palveluiden puoleen. Tämän kertaisessa postauksessani muutamia huomioita tästä ensikäynnistäni lääkärillä, sekä siitä lääkärin määräämästä karkkikuurista! Ja tämä tarina on tosi.

Punainen auringonkukka. Seuraavaksi nimittäin puhetta viidakosta.

Sairasvakuutusviidakko

Amerikkalaisten sairasvakuutusvalikoima on kuulemani mukaan järkyttävä viidakko, mutta onneksi en ole joutunut siihen syvällisesti perehtymään. Meidän sairasvakuutuksemme antaa mahdollisuuden valikoida useamman terveysaseman välillä, jota käytät. Ei siis ole mitään tiukkaa asuinalueeseen sidottua terveysasemaa, jonka piiriin vain ja ainoastaan kuulut. Netistä pystyy tarkistamaan jokaisen terveysaseman reaaliaikaisen jonotusajan sekä aikuisille, että lapsille ja koska tilanteeni ei ollut vielä aivan "pää kainalossa" -vaiheessa, ehdimme oikeastikin valikoida terveysaseman, jonne lähdimme lopulta ns. urgent care -tapauksena jonottamaan.

Vaivani

Yhtenä aamuna herätessäni oli kaulani toinen puoli ikäänkuin krampissa ja hirvittävän kipeä. Noin 20 minuutissa kaulaani muodostui pingispallon kokoinen patti, joka sai säikähtämään pahemman kerran. Mitään vastaavaa ei koskaan aiemmin ollut ilmennyt. Mikä ihme saattoi patin noin nopeasti paisuttaa? Alkoi huolestuttaa, oliko kyseessä jokin kovin vakavakin juttu. Henki vielä kulki, mutta nielaisut tekivät jo tiukkaa. Tähän vaivaani jouduimme sitten lähtemään ammattilaisilta apua hakemaan.

Ja näin homma eteni

Ensin ilmoittautuminen infotiskille, ensikertalaisen lomakkeen täyttö ja aulaan odottamaan. Odotusaulasta nimelläni minut huusi sisään sairaanhoitaja. Hän teki esihaastattelun ja isoin huolenaiheensa oli, saanko henkeä ja pystynkö nielemään. Vastaanottotiskillä koneelle naputellut tiedot eivät nimittäin kertoneet, miten vakavasta kaulan turpoamisesta oikein oli kyse. Onneksi ei aivan noin vakavasta, mutta olihan se turvallisen tuntuista, että ottivat asian varmistaakseen.

Sairaanhoitaja kyseli melko kattavan arsenaalin kysymyksiä ja yksi kysymyksistä koski viimeisen kolmen kuukauden aikana tehtyjä ulkomaanmatkoja. Mainitsin Japanin ja Havaijin matkamme. Niinpä, myös Havaijin, sillä osa paikallisista pankeistakinhan luokittelee Havaijin ulkomaaksi, vaikka se on Yhdysvaltain oma osavaltio. Matkustuskohteet merkittiin tietoihini. Vasta pari kysymystä myöhemmin tajusin täsmentää, että hei, olenhan minä käynyt myös Suomessa! Sillä tosiaan, Suomihan on täältä päin katsottuna ulkomaa!

Tässä vaiheessa pääsi myös vaikuttamaan itse siihen, mihin apteekkiin mahdollisen reseptin sähköisenä haluaa. Lisäksi mitattiin kuume. Ja mikä raivostuttavaa, näytölle tuli kuumemittarin lukema tietenkin Fahrenheit-asteissa, jotka eivät siinä äkkiseltään, huolestuneena ja uudessa tilanteessa sanoneet itselleni yhtään mitään, oliko sitä lämpöä vai ei. (Olemme tuoneet Suomesta Celsius-kuumemittarin. Tietenkin.) Hoitaja totesi: "Not bad." Eli kuumetta ei sitten kai ollut. Lopulta hoitaja totesi kysymysrepertuaarinsa päätteeksi, ettei välitöntä hengenvaaraa ole ja sain luvan mennä takaisin odotusaulaan odottamaan.

Se mikä tässä koko tapahtumaketjussa oli lopulta parasta, oli se, että löysimme ensimmäiset amerikkalaiset karkit, jotka maistuvat hyviltä! Ei siis ollenkaan turha reissu käydä lääkärissä. :-)

Lääkärin pakeille 

Seuraavaksi nimeäni huusi henkilö, jonka titteliä en kyllä tähän keksi mikä se voisi olla. Hänen tehtävänä oli johdattaa potilas tutkimushuoneeseen odottamaan lääkäriä ja that's it. Kappas vain, täällä ei tosiaan huoneessa ollutkaan lääkäri käsi ojossa odottamassa, vaan potilas oli se, joka odotti tyhjässä huoneessa, kunnes lääkäri edelliseltä potilaaltaan ehti. Lääkäri siis vaihtoi huonetta jokaisen potilaan jälkeen.

Toinen selkeä ero suomalaiseen käytäntöön oli se, ettei lääkäri käyttänyt kertaakaan tietokonetta! Hänellä oli mukanaan printattuna ainoastaan esitietolomakkeeni, yksi A4-arkki. Aikaa ei mennyt tietokoneen ruudun tuijottamiseen, jumittuvan tulostimen kanssa tappeluun, eikä hitaisiin potilastietojärjestelmiin. Mentiin itse asiaan eli potilaaseen ja hänen oireisiinsa välittömästi. Tästä tyylistä tykkäsin kovasti.

OMG, Amerikassa lääkärillä ei ole valkoista takkia!

Vielä yksi asia, johon tulin käynnillä kiinnittäneeksi huomiota. Sekä sairaanhoitajalla, että potilaan tutkimushuoneeseen johdattelijalla molemmilla oli omanvärisensä virka-asu. Lääkärillä sen sijaan ei ollut! Hän oli toki siisteissä vaatteissa, kauluspaita jne., mutta Suomessa totuttua, ja ehkä tiettyä uskottavuuttakin potilaalle antavaa valkoista takkia lääkärillä ei ollut. Kun tätä ääneen poislähtiessämme hiukan hämmästelin, totesi ukkokulta, että eihän tohtori Housellakaan ole valkoista lääkärintakkia. Ja tosiaan, ei ole. :-)

Lääkäri määräsi karkkikuurille

Lääkäri teki kaulalleni muutamia tutkimuksia, myös suun sisäpintojen kautta. Diagnoosiksi hän antoi sylkitiehyen tukkeutumisen ja/tai sylkirauhasen tulehtumisen. Mikä teki minuun myös vaikutuksen oli se, että lääkäri kävi vielä konsultoimassa nopeasti alan spesialistia, kunnes antoi lopullisen "tuomionsa". Spesialisti oli ollut minun lekurini kanssa samaa mieltä. "Reseptiksi" lääkäri määräsi minulle todellakin karkkikuurin! Jotta syljen eritystä saisi kotikonstein lisätyksi, hän käski ostaa kaupasta happamia sitruunakarkkeja ja syödä niitä. Tämän lisäksi turvonnutta kohtaa oli hyvä hieroa muutamia kertoja päivässä. 

Nämä olivat ne lääkärin eritoten suosittelemat happamat karkit. Isoja mollukoita, jotka kestivät suussa hirvittävän pitkään.

Lopuksi hän teki vielä suullisen yhteenvedon, jossa oli sekä lyhyen, että pitkän tähtäimen hoito-ohje, jos oireet eivät menisikään viikon aikana ohi. Olin hoitoon ja kohteluun erittäin tyytyväinen, mutta täytyy sanoa, että tuo on ehkä kummallisin "resepti", jonka olen koskaan saanut. :-D Mutta pakkohan sitä oli noudattaa, kun oli oikein lääkäri määrännyt. Ei siis valittamista senkään suhteen.

Netissä luvattu jonotusaika aikuispotilaille oli 30-45 minuuttia ja itse asiassa olimme 45 minuutissa hoitaneet koko ruljanssin, ensikertalaisen lomakkeiden täytöstä lähtien. Terveyskeskuskäynnin omavastuuosuus 15 dollaria maksettiin infotiskille jo ilmoittautumisen yhteydessä. 

Hymynaama Sour Patch -karkeista. Näitä namuja syödään meillä tänäkin päivänä, ihan vaan ennaltaehkäisevänä toimenpiteenä. ;-)

No tepsikö kuuri?

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Oireet todella hävisivät namujen ja hieronnan avulla viikossa. Eikä minulle jäänyt tästä terveysaseman ensivisiitistäkään pahaa makua suuhuni, joskin sellainen hapan sitruunanmaku jäi vielä pitkäksi aikaa. ;-)

Nyt sanon taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Kalifornian kuumin juttu jo hiilloksella!

Hyvät lukijani, tulin teille jo luvanneeksi seuraavan postaukseni aiheen, mutta nyt on pikaraportin paikka. Pikaraportti Piilaaksosta.

Nimittäin. Kenties muistattekin kesäkuun alun postaukseni Kalifornian kuumimmasta jutusta, Ikean tuomasta irtokarkkimyynnistä Kalifornian ja Amerikan Ikeoihin. Nyt tämä kuumin juttu on jo ns. hiilloksella! 

Mutta tsot-tsot, älkääpä ymmärtäkö väärin. Grillaustermeillähän tämä nimenomaan tarkoittaa, että nyt on päästy nauttimaan itse herkuista. Paitsi jos oikein supisuomalaisia, vesisateisia kesiä mietin, niin aika useinhan grilliruoat ovat jo olleet kiireen vilkkaa syötyinä siinä vaiheessa, kun grillissä todella olisi vasta se paras hiillos. ;-)

Mutta siis, Ingvar Kamprad on vastannut kutsuhuutoihini ja nyt meidänkin lähi-Ikeasta eli East Palo Alton Ikeasta näitä suomalaiseen suuhun sopivia herkkuja saa! Jee! 

On valikoimaakin!

Karkithan tulivat siis tyrkylle sinne jo melkein viikko sitten, mutta oma aikani hurahti vieraidemme kanssa kruisaillessa, joten ehdin vasta tänään itse kurvata näille apajille. :-) Voi tätä ilon ja onnen päivää! Katsokaa nyt näitä herkullisia kuviakin!

Herkkua on siinä monenlaista! Ja kyllä, tuo musta möykky tuossa on...

suomalaista lakritsaa. :-)

Ensiostokseni painoivat 1,74 paunaa eli liki 800 g.

Tämän merkkipäivän kunniaksi otin ja nautin paikan päällä Ikeassa vielä ruåttalaiset lihapullat. Niin ja juurihan minulta muuten toivottiin niitä ruokakuviakin, joten tässä tulee. Heh, heh. Tosin toive taisi olla esitettynä enemmän sellaisten autenttisen amerikkalaisen ruoan kuvien perään.

Mitä ihmettä?! Muodostavatko nuo lihapullat tuossa lautasellani sydämen? Rakkaudesta Ikeaan. Siitähän ne siinä vain vihjailevat. ;-)

Kyllähän minä olen tästä nyt niin sekaisin, etten tiedä minkä karkin seuraavaksi suuhuni laittaisin. Tämän kauan odotetun sokerihuuman keskeltä päätän kuitenkin pikaraporttini tähän ja huikkaan teille nyt hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!


PS. Jos joku toinenkin Amerikassa asuva suomalainen vielä kaipailee karkkeja omaan lähi-Ikeaansa, niin aikataulu karkkien saapumiselle löytyy täältä.

Vuokraneuvottelut Piilaakson tyyliin

Huh huh, olipas se melkoinen jännitysnäytelmä! Nimittäin vuokraneuvottelut Piilaakson tyyliin. Asuntomme vuokraneuvottelut saatiin kuin saatiinkin lopulta päätökseen ja voin ilokseni ilmoittaa, että meillä on katto pään päällä vielä jatkossakin. Ja vieläpä sama katto. Olen helpottunut.

Kesäkuun postauksessani Se Piilaakson kurja puoli kerroin, että asuntomme nykyinen vuokrasopimus päättyy elokuussa ja taloyhtiömme antoi meille "tarjouksen" uudesta vuokrasta. Siinä vuokramme olisi noussut yli 12 % verran. Neuvottelujemme tuloksena vuokramme tulee korottumaan nyt ainoastaan 5 %, mikä on Piilaakson vuokramarkkinoilla ja tämän meidän kaupunkimme alueella varsin kohtuullinen korotus. Uskaltaisin jopa arvata, että hyvinkin alle keskimääräisten korotusten. Mutta mitenkään mutkattomasti tai ilman kiukun pihinää tämä episodi ei mennyt, joten näistä juonenkäänteistä kerron teille tällä kertaa.

Tällainen on nyt allekirjoitettu.

Juuri ennen neuvottelua

Taloyhtiö lähetti siis noin kaksi kuukautta ennen vuokrasopimuksen päättymistä asiasta muistutuskirjeen "tarjouksineen". Päätös suuntaan tai toiseen tulisi tehdä 30 päivää ennen sopimuksen päättymistä, joten peliaikaa, joko irtisanoa jatko kirjallisesti tai allekirjoittaa uusi sopimus, oli kuukausi. Niinpä otimme yhteyttä vuokrausmanageriimme melko pian muistutuskirjeen saatuamme.

Parin erillisen yhteydenoton jälkeen saimme vihdoin ja viimein neuvotteluajan vuokrausmanagerin kanssa sovituksi. Menimme neuvotteluun suomalaiseen tyyliin hiukan etuajassa paikalle. Managerilla oli toisen työntekijän kanssa joitakin paperiasioita kesken ja jouduimme odottamaan. Tapaaminen pääsi alkamaan noin 10 minuuttia myöhässä, toki manageri sitä meille kovasti pahoitteli.

Jo ennen tapaamista, sekä itse tapaamisen aikana manageri halusi antaa itsestään todella kiireisen kuvan. Odotellessamme managerin vapautumista tein myös toisen huomion, kuinka toimiston toinen työntekijä käyttäytyi. Sihteeri huikkasi tälle toiselle työntekijälle toimiston läpi, että hänelle olisi puhelu odottamassa. Työntekijä kysyi sihteeriltä ensin, että kuka soittaja oli ja kun sai kuulla, kenestä oli kyse, vastasi, että sano hänelle olevani vapaa viiden minuutin kuluttua. Tämän jälkeen työntekijä kipsutteli korkokengissään postihuoneeseen, kääntyi siellä ympäri, palasi takaisin ja sanoi sihteerille: "Tai no, voin sittenkin ottaa hänen puhelunsa jo nyt vastaan." Kyllä minulla varmaan korvenlehdet heiluivat siinä vaiheessa. Kuulinko todella oikein? Toisin sanoen, esittävätkö he tahallaan vaikeasti tavoiteltavia, muka kiireisiä, ja lopulta se, ketä palvellaan ja millä nopeudella onkin pärstäkertoimesta kiinni. Tämähän sai minut vain teroittamaan peistäni ennen kuin istuimme managerin kanssa neuvottelupöytään.

Olin ns. teroittanut kynteni ennen vuokraneuvotteluamme.

Neuvottelussa managerin kanssa

Toimme heti neuvottelujen alussa esiin, ettemme aio todellakaan maksaa sellaista vuokraa, jota taloyhtiö oli tarjouksessaan meille esittänyt. Manageri alkoi puolustella hinnoittelua markkinahinnoilla (market price). Tässä vaiheessa täsmennän vielä, että Piilaaksossahan vuokrahinnat vaihtelevat siis viikottain, kovimpina kysyntäviikkoina ehkä jopa päivittäin. Eli jos katsot asunnon vuokrahintaa sunnuntai-iltana ja seuraavan kerran maanantaiaamuna, voi vuokran suuruus olla muuttunut, jompaan kumpaan suuntaan. Ja seuraavana torstaina hinnat ovat voineet taas "elää".

Sanoimme managerille napakasti, että tällä hetkellähän teidän markkinahintanne on nimenomaan edullisempi kuin meidän tarjouksessamme esitetty hinta! Manageri selvästikin hiukan hölmistyi väitteestämme ja alkoi tarkistamaan asiaa netistä. Ja näinhän asia oli. Tässä vaiheessa manageri alkoi myönnellä, ettei asia voi tosiaankaan aivan näin mennä, mutta korosti koko ajan, että hänen täytyy varmistaa meille uusi hinnoittelu ylemmältä pomoltaan. Hän itse ei voi luvata mitään ja yleensähän näistä vuokrista ei ole onnistunut alennuksia enää saamaan.

Kun tämä isoin peruste saada uusi ja edullisempi tarjous oli käsitelty, otin vielä esiin kokoamani valituslistan taloyhtiön palveluista ja yleistiloista. Sen listan niistä naurettavan pienistä asioista, mutta ajattelin, että nyt pelataan jo melkein kaikki kortit pöytään. Yhden kortin olimme päättäneet jättää vielä viimeisille neuvottelumetreille, ellei meille suotuisaa lopputulosta alkaisi kuulua. Manageri kuunteli esittämäni valituslistan kaikessa rauhassa ja ottipa joistakin epäkohdista onkeensakin. Jes! Jotkut asiat olivat kuulema työn alla lähitulevaisuudessa joka tapauksessa. Valituslistan läpikäynti siis kannatti.

Pönttö olo

Neuvottelumme kesti noin 30 - 40 minuuttia. Kun lähdimme kävelemään kotiin, en suoraan sanoen tiennyt miten se meni. Tiedäthän, kun yleensä itselläsi on joko se tunne, että jes, tämä meni hyvin ja niin kuin pitikin, tai sitten se toinen, että just joo, eipä mennyt oikein putkeen. Tämän neuvottelun päätteeksi en tiennyt mitä ajatella. Oltiinko tässä nyt lähennytty toisiamme vuokrahinnoittelussa vai ei? 

Manageri lupasi palata parin kolmen päivän jälkeen asiaan, kun on ensin keskustellut ylemmän johtajansa kanssa asiastamme. Sanoin ukkokullalle, etten tiedä yhtään mitä sieltä on tulossa. Voimmeko odottaa edullisempaa tarjousta vai emme? Kun managerihan suolsi meille sitäkin, ettei alennuksia tyypillisesti ole annettu. Pah, sehän ei pidä paikkaansa, koska olivathan ne kissansa kera poismuuttaneet naapurimmekin saaneet neuvoteltua parin sadan dollarin alennuksen omaan korotukseensa. Tosin olihan heillä aika päätähuimaava se alkuperäinen korotuskin...

Piinaava odotus

Sitten se alkoi. Odottaminen. Odotimme tietenkin suomalaisina uutta tarjousta jo heti seuraavalla viikolla, kuten meille oli luvattu. Vuokratoimisto ja manageri pysyivät kuitenkin vaiti. Minulla alkoi kierrokset nousta, mutta ukkokulta toppuutteli, että odotetaan vielä ensi viikon alkuun. Kun mitään ei taaskaan ollut kuulunut, otti ukkokulta lopulta yhteyttä manageriin. Managerin vastaus oli: "Joo, hänellä on vielä yksi konsti käytettävissään. Asia on vielä kesken." Mikä ihmeen yksi konsti? Meidän kohdallammehan oli tasan se yksi vahva peruste, millä vuokraa tuli saada alemmaksi! Eli ainoa konsti oli kysyä sitä siltä isommalta pomolta. Haiskahti siis sille, ettei asiallemme oltu kahteen viikkoon tehty vielä yhtään mitään. Tässä vaiheessa allekirjoittaneen kiukkupussi alkoi nitistä liitoksistaan. Nehän pirut pelasivat vain aikaa! Päivämäärä, jolloin ratkaisu tulisi tehdä lähestyi kovaa vauhtia. Jos kirjallista irtisanomista tai vastaavasti uutta vuokrasopimusta ei tee meidän taloyhtiössämme 30 vuorokautta ennen vuokrasopimuksen päättymistä, on taloyhtiöllä automaattisesti oikeus alkaa periä kuukausi kerrallaan vuokraa yhden kuukauden hinnoittelulla, joka näiden pitkitettyjen neuvottelujen aikana meidän asuntomme kokoisista asunnoista oli noussut 7000 - 9000 dollariin kuussa!

Sitten tulikin jo viimeinen viikko, jonka aikana meidän oli ratkaisu johonkin suuntaan tehtävä. Menimme heti maanantaina vuokratoimistoon taas kerran kyselemään uutta tarjoustamme. Hitto soikoon, toimisto oli poikkeuksellisesti kiinni! Ei mitään ennakkoilmoitusta asukkaille asiasta. Sappeni kiehahti jälleen kerran hellalle. Onneksi ei ollut vielä se viimeinen päivä ratkaisulle käsillä, mutta kyllä tiimalasi valutteli jo viimeisiä hiekanjyviään. Voin sanoa, että tässä vaiheessa kävi kuulkaas netti kuumana, kun muiden vuokra-asuntoyhtiöiden asuntotarjontaa ja hintoja käytiin läpi. Seuraavana yönä kotirouva ei juurikaan nukkunut. Hermostutti.

Elokuu sen kuin lähestyi...

Seuraavana päivänä ukkokulta soitti heti aamusta toimistoon ja kuinka ollakaan! Vastauksena oli, että meille on hyviä uutisia odottamassa. Saamme vuokrakorotukseen tuntuvan alennuksen. Nyt korotusta vuokraan tulisi tosiaan ainoastaan se 5 %, joka meillä oli ollut itseasiassa ns. salaisissa haaveissa. Korotusta kun tulisi joka tapauksessa jonkin verran, mutta elätimme toivoa vain 5 % korotuksesta ja nyt sen saimme. Jes! Ei muuttoruljanssia, ei osoitteenmuutoksia miljoonaan eri paikkaan, ei Suomen Postin kanssa tappelua, että mihinkäs osoitteeseen niitä supermyöhässä tulevia kirjeita nyt seuraavaksi lähetellään. Ja uusi osoitehan pitää täällä ilmoittaa nopeasti myös ajokorttien myöntäjälle ja ylläpitäjälle DMV:lle, joten minun kohdallani olisi ollut taas uusi soppa setvittävänä, kun edellinenkin on vielä kesken. Huoh, nyt vältyimme kaikelta tältä ja voimme jatkaa asumista samoilla neliöillä. Ja kai meillä on vielä varaa siihen internetiinkin ja voin ainakin sen osalta jatkaa postauksiani. 

Jepu jee, matto pestään!

Kun edullisempi vuokratarjous tuli, allekirjoitimme uuden vuokrasopimuksen seuraavana päivänä. Amerikkalaiseen tapaan halutaan täällä tietenkin lopuksi jotenkin kiittää, kun ns. kaupat tuli tehdyksi. Kädenojennuksena vuokrasopimuksen jatkamisesta taloyhtiö tarjoaa meille ilmaisen kokolattiamaton pesun, jippiaijee... No, amerikkalaisilla itselläänhän on tapana rontostella kodeissa sisällä ulkokengät jaloissaan, joten heille matonpesu voisi ollakin vuoden käytön jälkeen ihan tarpeen. Meillä sen sijaan käyttäydytään suomalaisittain ja jätetään ulkokengät oven pieleen. (En voi sanoa, että eteiseen, kun ei näissä asunnoissa ole eteistä!) No, otamme matonpesun vastaan, kun kerta samaan (kalliiseen) hintaan sekin saadaan.

Melko stressaava tämä vuokrasopimuksen uusimiskuvio täällä siis kaiken kaikkiaan oli, mutta nyt meillä on elokuussa siis luvassa sama tuttu koti ja putipuhdas matto. Nyt sanon teille jälleen hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!