Puolitoista viikkoa yksityisopettajan matkassa

Syksyn opetustyöni on käynnistynyt vauhdikkaasti. Opetan jälleen kahta eri oppiainetta. Toisessa edetään Suomen lukion kolmannen vuosikurssin opetussuunnitelman mukaisesti ja myöhemmin syksyllä tässä aineessa pureudutaan jo syventävän kurssin saloihin. Toisen oppiaineen tunnit sen sijaan räätälöin oppilaan tarpeiden ja toiveiden mukaisesti. Näille tunneille koostan materiaalit itse.

Syksy on usein uusien alkujen aikaa. Tänä syksynä opella uudet kurssit. Myös keittiön apupöydällä syöntivuoroaan odottanut tomaattimme päätti uusiutua.

Tutun oppilaan kanssa tunnit ovat sujuneet mukavasti, opettaminen on ollut kivaa. Meillä on ollut tunneillamme jopa ihan hauskaa. Tässä postauksessa ote reilun viikon ajalta, millaisia käänteitä ja myös haasteita on yksityisopettajan työarkeen sattunut. Ja koskapa tapahtumapaikkana on Piilaakso, aloitan tästä:

Työmatkat laakson liikenteessä

Viime lukuvuonna kävin opettamassa perheen kotona. Lyhin reitti oli pituudeltaan noin yhdeksän mailia eli 14,5 kilometriä. Alkusyksystä ajoaika kahden kaupungin päähän pysyi siedettävänä, mutta talvikuukausien lähestyessä Piilaakson liikenne alkoi räjähtää omiin tuttuihin ruuhkaisiin mittoihinsa. Tämä juontui siitä, että yhä useammat (IT-alan) firmat vaativat henkilöstöään palaamaan pandemian jälkeen toimistoille. 100 % etätöiden aikakausi oli monissa yrityksissä ohi, siirryttiin vähintäänkin hybridimalliin. Toimistopäivät osuvat täällä valtaosalla tiistaista torstaihin, jolloin liikenne on selvästi vilkkaampaa, mutta myös maanantain ja perjantain liikennemäärät alkoivat selvästi kasvaa. Niinpä viime talven aikana työmatka-aikani venyi usein tuntiin tai jopa hiukan sitäkin pidemmäksi. Jos siis kävin opettamassa vaikkapa vain 1,5-2 tuntia päivässä, niin siihen käyttämäni (palkaton) työmatka-aika oli verrattain iso. 

Täpärä aloitus

Tänä syksynä Piilaakson ajoaikojen arvaamattomuus pääsi yllättämään. Heti ensimmäisenä opetuspäivänä olin myöhästyä. Kuinka noloa! Google Maps ilmoitti ajoajaksi 21 minuuttia, mutta todellisuudessa matka yhteen suuntaan veikin tuona iltapäivänä 35 minuuttia! Ja vaikkei ollut edes ruuhka-aika. 

Tässä siis jälleen kerran hyvä esimerkki siitä, miksi täällä puhutaan ajomatkoista ajassa, ei maileissa. Mailit pysyvät samana, mutta niihin käytetty ajoaika ei. Ajoaika kuvastaa etäisyyksiä paremmin kuin ajetut mailit. Silloin aikoinaan Oulussa työmatkani oli pisimmillään seitsemän kilometriä. En muista, että sen ajaminen olisi koskaan vaihdellut ajallisesti näin paljon, kuin Piilaaksossa ajamani matkat voivat vaihdella. 

Miksi näin? Ainakin huomattavasti suuremmat liikennemäärät sitä selittävät. Lisäksi, vaikka työmatkani Piilaaksossa on pituudeltaan vain sen yhdeksän mailia, ei matkalle tarvitse osua kuin yksi kolari, yksi poliisin tiensivuun pysäyttämä ajoneuvo tai yhdet huollossa olevat liikennevalot, niin liikenne sakkaa. Tai kun yks' kaks' yllättäen kahdesta samansuuntaisesta ajokaistasta on jälleen kerran toinen suljettu. Tätä tapahtuu työmatkallani käsittämättömän usein! Lisäksi tuolle matkalle osuu sekä juna- että ratikkaraiteiden tasoristeysylitys. Jos satun noiden tuplaraiteiden kohdalle junien kanssa samaan aikaan, on luvassa lisäodotusta puomien takana useita minuutteja. Usein töistäpaluuruuhkissa odotetaan ensin San Franciscosta tuleva juna ja sitten sinne menevä, joten puomit pysyvät alhaalla toisinaan pitkään. Hermostuttavan pitkään silloin, kun sinulla on tarkka aikataulu. Juuri tällä viikolla minulla kävi taas "arpaonni" ja saavuin tasoristeykseen juuri, kun puomit olivat laskeutumassa. Katsoin kellosta aikaa. Puomit pysyivät alhaalla neljä minuuttia, mutta puomien noustessa vapautettiinkin ensin muuta liikennettä. Minun kulkusuuntaani vihreä valo vaihtui vasta yli minuutin lisäodotuksen jälkeen. Eli viiden minuutin viive kokonaisuudessaan. (Edit: Ja siis tarkennuksena, että jos oikein "päävoitto" työmatkalle osuu, niin saan ensin odottaa ratikkapuomien takana ja siitä mailin päässä junapuomien takana.)

Tänä syksynä oppituntieni pitopaikkaan on kuitenkin tullut osittainen muutos. Käyn pari kertaa viikossa opettamassa erään ison yrityksen toimistotiloissa. Yksi viikon opetuskerroista pidetään edelleen perheen kotona. Ajomatkani toimistolle on huomattavasti lyhyempi, vain pari mailia, mikä on oikein kiva. Tässä kuviossa haastavinta lieneekin, että muistan mennä oikeina päivinä oikeisiin lokaatioihin, hahah.

Torstai

On ensimmäinen opetuskertani yrityksen tiloissa. Ajoaika toimistolle on alle kymmenen minuuttia. Lähden silti matkaan ajoissa, sillä oman stressinsä aiheuttaa parkkipaikan löytäminen. Tiedän toimiston edessä olevan vain muutamia vieraspaikkoja. Mutta jos ne olisivat jo varattuja, pitäisi parkkipaikka etsiä kadunvarsilta. P-paikka kuitenkin löytyy ja olen hyvissä ajoin ala-aulassa odottamassa oppilastani.

Tunnit pidetään kolmannen kerroksen neuvotteluhuoneessa. Valkotaulua on käytössä koko seinällinen, mahtavaa, mutta taulutussit ovat kuivahtaneet. Haen viereisestä vapaasta neuvotteluhuoneesta pari tussia tilalle. Isompi ongelma kuitenkin on, ettemme kumpikaan pääse yrityksen vieras-wifiin, vaikka sen pitäisi toimia ilman salasanoja. Verkon vahvuus on hyvä, mutta ei, en saa sähköistä opetusmateriaaliani auki. Onneksi mukanani on myös paperikirja, mutta tunnin kulkua pitää joka tapauksessa vähän muuttaa. Perinteinen kirja, kynä ja paperi -menetelmä on siis pettämätön. 

Tuntien kuluessa teen hauskan huomion: Valkotaulua vastapäätä oleva seinä on kokonaan lasia. Seinän takana on käytävä peremmälle toimistotiloihin. Neuvotteluhuoneen ohitse kulkevat vilkaisevat raapustuksiani valkotaululle ensin kerran. Ja sitten 95 % heistä vielä toisen kerran. Kuviot, käppyrät tai ainakin heille vieras kieli saa insinöörit mietteliäiksi tai ainakin havahtumaan, että mitä ihmettä meidän neuvotteluhuoneessamme oikein tapahtuu.

Perjantai

Perjantai on yleensä opetuksesta vapaa päivä, mutta käytän sen useimmiten seuraavan viikon opetustuntien valmisteluun. Toiseen oppiaineeseen tuntisuunnitelmat ja kotitehtävien listaus kuntoon ja toiseen tuntimateriaalin työstäminen. Se vie luonnollisesti aikaa. Tuona perjantai-iltapäivänä keskittymiseni kuitenkin herpaantuu, sillä ystäväni laittaa ryhmächättiin kuvan tukkukauppa Costcossa myynnissä olevasta viinipaketista. Neljän viinipullon setti maksaisi nyt vain 49 999,99 dollaria. Nauramme chättiryhmässä setin "edullisuutta", sillä alkuviikosta sama setti oli kuulemma maksanut 55 000 dollaria. Nyt jos ostaisi, niin säästäisi viisi tonnia. Halvalla saisi! Piilaakso ja sen hintatason järjettömyys saavat ajatukseni harhautumaan. Ajatus lähtee laukalle. Hyvä hetki päättää työt tältä päivältä.

Maanantai

Yhdysvalloissa vietetään Labor Day'ta ja iso osa maan työntekijöistä, myös ukkokultani, saa viettää vapaapäivää. Olen kuitenkin itse sopinut pitää opetustuntini, jos oppilaani on paikkakunnalla. Ja hän on. Minulla on siis työpäivä, arkipyhän nimen mukaisesti. Ajatus tuntien pitämisestä on mielestäni hyvä, sillä toisen oppiaineen kurssien tenttimisaikataulu "sanellaan" meille Helsingistä. Jos nyt jättäisin tunnit pitämättä, ne olisi joka tapauksessa kirittävä ennen vikkelästi lähestyvää kurssikoetta.

Arkipyhän vuoksi yrityksen toimistotilat ovat kiinni, joten pidämme oppitunnit perheen kotona. Ensimmäinen tunti alkaa. Käytössämme oleva opetustila tuntuu heti aluksi kuumalle ja menen säätämään ilmastoinnin termostaattia. Laite seinässä herjaa: ei wifiyhteyttä. Ja kyllä, jopa ilmastointilaite voi näinä päivinä tarvita wifiyhteyden, hahah. Eli mitäs ihmettä nyt taas? Ja kun ryhdyn avaamaan koneeltani opetusmateriaaleja, niin totta se on. Wifi on alhaalla, ei pääsyä materiaaliin. Jälleen kerran pidän tunnit hiukan soveltaen. 

Tuntien välissä pidetyllä tauolla wifin puuttuminen selviää. Kyseisessä kaupungissa on erittäin laajalla alueella sähkökatkos! Sähköjen ennakoidaan palautuvan vasta usean tunnin kuluttua. Ilmankos ei siis wifikään pelannut. Ah, tätä tekniikan ihanuutta. Jo toiset tuplatunnit ilman kaikkea tarvitsemaani sähköistä materiaalia. Ei kiva, mutta minkäpäs teet.

Keskiviikko

Aamupäivällä saan yllättävän viestin. Oppilas viestittää olevansa yllättäen todella kipeä. Ehdottaa, että voisimme pitää etätunnit. Päätän kuitenkin perua iltapäivän tunnit siltä päivältä, että oppilas saisi nyt vain lepoa ja paranneltua itseään rauhassa. Päätämme palata torstain tuntien pitoon seuraavana aamuna. Teemme päätöksen opetuksen pitämisestä oppilaan voinnin mukaan. 

Illalla viritän koneelleni Zoomin valmiiksi, jos huomenna pidämme tunnit etänä. Ja etätunnit olisivat tietenkin lähiopetusta paremmat. Jos oppilaan pöpö tarttuu seuraavaksi minuun, olisi edessä jälleen kerran oppituntien peruminen ja tiukassa kurssiaikataulussa jälkeenjääminen, sillä sijaistahan minulla ei ole. Testailen Zoomissa kuuluvuuden ja materiaalin jakamista näytöllä. Nyt ei kaikki toimi kunnolla. Kun jaan ruudulle materiaalia eri välilehdiltä, se katkaisee minulta ääniyhteyden. En siis pystyisi puhumaan ja näyttämään materiaalia samanaikaisesti. Katson kaikki mahdolliset asetukset ohjelmasta kuntoon, mutta tilanne ei parane. Stressi. Kylläpä menisi opetus teknisesti hankalaksi, jos en voi yhtä aikaa selittää näyttämästäni materiaalista. Koska sitähän se teoriaosion opetus nimenomaan on! Mitäköhän tästäkin taas tulee... 

Torstai

Oppilas on edelleen sairaana, mutta haluaisi pitää edes normaaleja tunteja lyhyemmän opetussession etänä. Sovimme, että näin tehdään. Normiaika, mutta tavataankin Zoomissa. Värkkään vielä aamupäivällä Zoomin asetuksia, mutta audion saaminen materiaalinjakohetkellä ei edelleenkään onnistu.

Ukkokullalla on toimistopäivä ja huhuilen jo häntäkin chätin kautta apuun. Ukkokulta löytää netistä Zoomin bugiraportin viime toukokuulta. Ohjelmassa, tai ainakin sen ilmaisversiossa, todella on (yhä korjaamaton) virhe, joka estää audion ja materiaalin jakamisen samaan aikaan. Mielenkiintoista on, että tämän kerrotaan ilmenevän vain osassa Zoom-kokouksia ja vain osalle käyttäjistä. Viimeisenä vaihtoehtona ehdotetaan koko Zoomin asennusta uudelleen. No, nyt ei enää ehdi uudelleen asennuksia, sillä tunnit jo alkavat. Otsaan pukkaa tuskanhikeä, kuinka saan etätunnin onnistumaan.

Avaamme Zoom-yhteyden. Kyselen ensinnä oppilaan vointia. Ja kerron, että voimme lopettaa, jos hänen kuntonsa ei anna rahkeita enää jatkaa. Kerron oppilaalle myös mahdollisesta audio-ongelmasta. Ja sehän opetuksen aikana realisoituu. Kun yritän ensimmäisen kerran näyttää materiaalia omalta koneeltani, Zoom katkaisee ääneni kokonaan. Oppilaan puhe sen sijaan kuuluu minulle. Kun oppilas vuorostaan näyttää ruudulla kotitehtäviään, audio toimii molempiin suuntiin moitteetta. 

Vaikka tekniikka ontuu, jälleen kerran, jatkamme tuntia. Kunnes yhtäkkiä kesken opetuksen ruutuun tulee ilmoitus: sessio katkaistaan kymmenen minuutin kuluttua. Argh, näitä ilmaisen version riemuja. Ja tottahan toki yhteyden katkeaminen pääsee yllättämään nimenomaan h-hetkellä. Olemme juuri katsomassa yhtä harjoitustehtävää yhdessä, kun linjat mykistyvät. Kaput, poikki, halipatsuippa. Avaan meille uuden yhteyden ja pääsemme lopulta jatkamaan siitä mihin jäimme.

Teknisesti tunnin pito oli siis haastava, mutta pienellä kikkailulla, lähinnä, että minä jätän suurimmaksi osaksi materiaalit näyttämättä, pääsemme maaliin. Tekniset takkuamiset tulevat yllätyksinä, sillä viime talvena mitään tällaisia ei esiintynyt. Koska oppitunti oli nyt normaalia lyhyempi, sovimme yhdessä, että pitäisimme samanlaisen lyhyemmän eli reilun tunnin mittaisen etäopetussession myös poikkeuksellisesti perjantaina.

Illalla asennan ukkokullan avustuksella Zoomin koneelleni uudestaan ja ongelma näyttäisi häviävän. Paitsi, että nyt joka kerta materiaalia jakaessani, minun pitää muistaa erikseen klikata, että haluan myös samaan aikaan audion. Hitsit, mitä säätämistä. Tämä saa henkilökohtaisen mieltymykseni vain vahvistumaan: että minä sitten rakastan lähiopetusta! Ei tarvitse erikseen klikkailla, että ääneni kuuluu ja nassukin näkyy.

Perjantai

Etätunti oppilaan voinnin mukaan. Tekniikka pelaa, kunhan muistan joka kerta valita, että haluan puhua samaan aikaan, kun näytän materiaaliani. Kunnes jälleen kesken kaiken ilmoitus ruudulle, että kymmenen minuutin päästä yhteys katkaistaan. Tällä kertaa ennakoimme katkoksen muutamaa minuuttia aikaisemmin. Päätän nykyisen Zoom-kokouksen ja avaan uuden, ennen kuin ryhdymme pohtimaan hiukan pidempää tehtävää. Tällä kertaa ei siis kompastumista aikarajoituksen kanssa. 

Perjantai-iltapäivän etätunnin jälkeen tuntuu, että viikonloppu on tervetullut. Pistän kirjan ja läppärin kannet kiinni ja päätän tehdä maanantain oppituntien esivalmistelun sunnuntaina. Viikonlopputöitä siis luvassa. Viikonloppuna olisi myös sopivaa aikaa muokata laskutuspohja kuntoon. Olemme sopineet laskuttavani kerran kuussa ja syksyn ensimmäinen laskutusajankohta lähestyy.

Maanantai

Ennen maanantain tunteja nukun huonosti. Stressi. Viimeiset neljä opetuskertaa ovat olleet haastavia tekniikan vuoksi. Milloin ei ole wifiä ja pitää soveltaa. Milloin taas Zoom tökkii ja taas pitää vähän soveltaa. Heikompi olisi ehkä jo luovuttanut tuntien pidon joiltakin noilta opetuskerroilta, mutta suomalainen sisu ei anna periksi. Ei tässä auta jäädä kurssiaikataulussa kupeksimaan!

Uusi viikko alkaa. Lähiopetustunnit pidetään jälleen yrityksen toimistotiloissa. Parkkipaikka löytyy oven edestä. Saamme tilaksi eri neuvotteluhuoneen. Se on valtava. Wifi pelaa kuin unelma ja taulutussit liitävät onnistuneesti neuvotteluhuoneen lasiseinässä. Tästä täytyy tulla hyvä viikko.

Myöhemmin viikolla opetusaikatauluni kuitenkin muuttuvat oppilaan toiveesta vielä kerran. Jos jokin on pysyvää, niin muutos. Mutta hah, enpä pääse minäkään sammaloitumaan. 

Rusinoita pullasta?

Se, mitä tässä yksityisopettajan työssä kaipaa, on tietenkin työkaverit. Eli vaikka yksityisopettajana toimiminen antaa tiettyjä vapauksia, joskin minun tapauksessani niitä on normaalia vähemmän, niin kollegathan tästä kuviosta puuttuvat kokonaan. Ja vaikkei minulla oppilaani kanssa mitään vaikeita tilanteita onneksi olekaan ollut yhdessä kenenkään kanssa pohdittavaksi, niin olisihan se kiva toisinaan jonkun kanssa vaihtaa työkuulumisia. Miten sinulla oppilaasi tai oppilaittesi kanssa menee? Olla mahdollisesti tukena puolin ja toisin. Tässä mielessä yksityisopettajuus on hyvin itsenäistä puurtamista.

Toisaalta taas, saanko nautiskella niin sanotusti rusinat pullasta? Hyvä ystäväni toimii vararehtorina pohjoissuomalaisessa lukiossa. Hän tuumasi jo vuosi sitten kuullessaan yksityisopettajan pestistäni, että pääsen noukkimaan siinä opettajatyön mukavimmat osuudet. Puhtaan opetustyön ilman hallinnollisia tehtäviä ja vain yhden oppilaan tarpeisiin keskittyen. No, tässä on tullut todistettua, että muutama mätä rusina mahtuu myös yksityisopettajan hommiin. Sellainen hapan tekniikkarusina, hahah.

Mutta aina pitää yrittää etsiä niitä positiivisia puolia. Onni edellä mainituissa tekniikkaontumisissa tietenkin oli, ettei yllätttävä sähkökatko osunut etätuntien aikaan. Silloinhan opetuksesta ei olisi tullut yhtään mitään. Ja ennen kaikkea, kaikista muutoksista ja  poikkeusjärjestelyistä huolimatta, opettaminen on ollut huippukivaa. On aina ilo seurata oppilaan onnistumisia ja syntyneitä ahaa-elämyksiä. 

Tällaista työhurlumheitä tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa! 

Amerikkalaista työelämää tämäkin

Minulla on ollut tapana kirjoitella kokemuksiani amerikkalaisesta työelämästä ja nyt on vuorossa sitä settiä lisää. Listaan postauksen loppuun aikaisempia työelämäaiheisia kirjoituksiani, jos joku on hypännyt blogini kelkkaan aivan viime metreillä. Mutta ennen asiaan sukeltamista jälleen muistutus heti alkuun. Ei, nämä eivät todellakaan koske jokaista amerikkalaista tai piilaaksolaista työpaikkaa. Kyseessä on omakohtaisia kokemuksiani eli kuten postauksen otsikkokin jo sanoo, tällaistakin voi amerikkalainen työelämä olla.

Kuvituskuvaa. Erään piilaaksolaisen taloyhtiön uima-allas. Juuri kyseinen allas ei liity tämän postauksen tapahtumiin. 

Pool partyt pomojen kotona

Viime syyskuussa pomoni täytti perinteiseen tapaan vuosia. Kyseessä ei ollut mikään isompi merkkipylväs, mutta hän halusi juhlistaa syntymäpäiväänsä kutsumalla uima-allasbileisiin vanhempiensa eli työpaikkani omistajien kotiin. Kutsu esitettiin kollegalleni, minulle sekä ukkokullalleni. Myös kollegan poika ja perheensä olivat kutsuttuina, mutta he eivät päässeet paikalle. Ukkokulta oli kuulemma saatava paikalle ehdottomasti, sillä niin pomoni kuin yrityksen omistajatkin olivat olleet siihen asti melkeinpä kauhuissaan, etteivät olleet vieläkään päässeet tutustumaan ukkokultaani, vaikka olin ollut heillä töissä jo 1,5 vuotta! Tämäkin oli ollut heille sellaisen perinteisen OMG-päivittelyn paikka. Jos vertaan tätä Suomen työkulttuuriin, niin aika harvoin pomot Suomessa ovat aivan näin kiinnostuneita työntekijöidensä perheenjäsenistä ja perhe-elämästä ylipäätään.

No, pool partyt pidettiin aurinkoisena syyskuisena sunnuntai-iltapäivänä yrityksen omistajien omakotitalossa, teeman mukaisesti heidän uima-altaallaan. Ei juhlat mitään bikini-iloittelua ja vesileikkejä olleet, vaan lähinnä nautimme lounaan pitkän kaavan mukaan uima-altaan äärellä. Tai no, kyllähän 65-vuotias kollegani pulahti uimaan pääruoan ja jälkiruoan välissä. Ihan hauska iltapäivähän siitä muodostui. Mukana juhlissa oli myös pomoni veli, joka toimii paikallisissa poliisivoimissa. Saimme kuulla monta mielenkiintoista tarinaa hänen työpäivistään. 

Kun allasbileet oli pidetty, minulle esitettiin myöhemmin vielä useaan kertaan kutsu tulla pomojeni luokse uimaan ja vilvoittelemaan kuumina päivinä, sillä pomonikin tiesivät, ettei meillä nykyisessä kodissamme ole enää uima-allasta käytössämme. Kutsua toisti useimmiten yrityksen iäkäs omistajaherra.

Väistämättä olen verrannut, jos samanlainen tilanne olisi tapahtunut kohdalleni joskus Suomessa. Useimmat esimieheni Suomen työhistoriassani ovat olleet vanhempia miehiä. Miettiessäni, että jos ihan kuka tahansa heistä olisi heittänyt minulle esimiehenäni samanlaista kutsua, niin kyllähän siinä olisi ukko kuin ukko pervon maineen itselleen niittänyt. Muttä täällä, kutsu oli aivan viaton. Niinpä minulle on siis nykyään ollut ihan uusi normaali, jos vanhempi setämies, joka sattuu olemaan myös pomoni, kutsuu uima-altaalleen kotiinsa. Hahah!

Seuraavaksi hieman loma-asiaa:

Määrättömät lomat

Minulla ei ole ollut työpaikassani tiettyjä, lukumääräisesti ennalta määrättyjä lomapäiviä. Lomien pitäminen on siis työpaikallani ollut aina pelkkä sopimuskysymys.

No, tämähän voi kuulostaa suomalaisen korvaan mahtavalta. Lomia voisi siis periaatteessa pitää niin paljon kuin haluaa, mutta kolikolla on toki toinenkin puoli. Koska olemme ensinnäkin kollegani kanssa olleet tuntityöläisiä, emme ansaitse lomamme aikana lainkaan palkkaa. Suomessa tutuksi tulleita palkallisia lomia tai lomarahoja ei siis ole. Toisekseen, ennen lomia ja heti lomien jälkeen, työkuormani on ollut joka kerta suurempi. Olen siis saattanut tehdä käytännössä koko kuukauden työtunnit, vaikka olisin ollut kaksikin viikkoa kyseisestä kuukaudesta lomalla! Eli aika ennen ja jälkeen loman on ollut tosi kuormittavaa. 

Ja sitten tämä kolmas: Koska lomia ei myöskään ole mitenkään pakko pitää, niin tämä onkin sitten kohdallani aiheuttanut mielenkiintoisia tilanteita. Pieneksi ongelmaksi on nimittäin muodostunut se, että kollegani vuorostaan ei oikein ole tahtonut pitää lomia lainkaan. Ainakaan alkuun hänen muutettuaan asuinkustannuksiltaan kalliiseen Piilaaksoon, hänellä ei ollut lomien pitämiseen suoraan sanottuna varaakaan. Mutta siis asetelma, että minä olen pitänyt lomia, mutta kollegani ei, on tuntunut aiheuttavan vähän pitkiä katseita ja ehkäpä hiukan paheksuntaakin kollegani taholta. Minulle taas on ollut itsestäänselvyys, että työstä pidetään myös välillä lomaa ja tuuletetaan nuppia, vaikka loma olisi lyhytkin ja meidän tapauksessamme palkaton. Kollegani ei lomaillut ensimmäisen työvuotensa aikana kertaakaan, mutta piti sen jälkeen lomaa heti kaksi viikkoa putkeen, koska oli työvuodestaan aivan puhki. Kertaakaan kollegani ei ole lomistani mitään sanonut, mutta kyllä siinä on saanut jonkin verran aina huonoa omatuntoa potea, kun olen lomilleni lompsinut. Niinpä Suomessa ja niissä työpaikoissa täällä, joissa lomapäiviä on annettu se tietty lukumäärä vuotta kohden, voidaan tällaisiltakin sosiaalisen paineen lieveilmiöiltä välttyä. Pomoni on kuitenkin ollut melko joustava lomien myöntämisen suhteen ja itse olen vastavuoroisesti joustanut hyvin paljon työajoissani ja näin tämän loma-asian kanssa on kuitenkin pärjätty.

Mutta aivan kaikkien näiden paikallisten työelämän piirteiden kanssa ei olisi niin väliksikään pärjätä:

Röyhkeys, epätasa-arvo ja jopa suoranainen valehtelu

Jo aiemmissa työelämäaiheisissa postauksissani olen muistini mukaan kirjoittanut, kuinka helposti täällä tunnutaan ottavan kunniaa toisten tekemistä töistä. Jokin aikaansaannos, hyvä sellainen, voidaan esittää omana pomolle ja vieläpä sen henkilön silmien edessä, joka työn on oikeasti tehnyt! Tätä ilmiötä tuntuu tapahtuvan myös paikallisissa IT-alan firmoissa mitä olen kavereidenkin tapauksia kuunnellut. En siis ole ollut tämän kokemukseni kanssa yksin.

Lisäksi meillä Suomessahan on työelämässä sellaisiakin arvoja kuin palkkatasa-arvo, samasta työstä sama palkka, yhdenvertaisuus ja mitä näitä ihanuuksia nyt onkaan. Osaa arvoista on ohjattu jopa erilaisilla pykälillä. Ja totta, ei tilanteet ole aina ideaaleja jokaisessa suomalaisessakaan työpaikassa, mutta täällä näyttäisi olevan vallalla enemmän villin lännen meininki. On kuulkaas välillä ollut suomalaisia palkkataulukoita ja pykäliä ikävä. Muistan, kun eräs täällä työskentelevä suomalainen totesi, että Yhdysvalloissa saa olla koko ajan tarkkana, että saa samat edut ja korvaavuudet kuin kollegansa. Ja tämän kyllä voin omaltakin kohdaltani allekirjoittaa. Jopa alleviivata ja lisätä vielä huutomerkin perään!

Ja mitä epärehellisyyteen tulee, niin tuossa joulun allahan jouduin ilmiantamaan työkaverini taloudellisesta vilpistä! Otin siinä tietenkin aivan valtavan riskin, mutta suomalainen oikeustajuni ei kerta kaikkiaan enää kestänyt katsoa sormien läpi sitä toimintaa. Minulla oli ollut epäilykseni jo aiemmin, mutta marraskuun lopussa tilanne meni jo niin räikeäksi, ja nyt minulla oli myös todisteet, että pystyin asian osoittamaan pomoille. Päätin tarttua härkää sarvista. No, senhän tietää, että s****nanmoinen kaplakkahan siitä syntyi! Tätä paskamyrskyä on sitten riittänyt aina tänne tammikuulle ja heh, uudelle vuosikymmenelle asti. Ja arvatkaapas, kuinka tämä kyseinen tilanne sitten päättyi. Kollegani puhui pomoillemme ns. mustan valkoiseksi ja pääsi kuin koira veräjästä. Mutta kahdenkeskisessä keskustelussamme minulle hän myönsi, että joo, on tehnyt vilpin, muttei sitä tule koskaan pomoillemme tietenkään myöntämään! Että semmoista kuraa.

Olisi mielenkiintoista kuulla, millaisia ajatuksia nämä kokemukseni paikallisesta työelämästä mahdollisesti herättivät. Miltä kuulostaisi pool partyt pomosi luona tai tuo paikallinen lomakäytäntö? Saada potea lomasta huonoa omatuntoa ja kerätä mulkoiluja kollegaltasi, joka ei syystä tai toisesta voi tai halua itse pitää omia lomiaan.

Mutta hei, monet teistä lukijoistani jo tietävätkin, että olen tällä viikolla irtisanoutunut työtehtävistäni ja siitä olisi tarkoitukseni kirjoittaa teille ensi postauksessa. Toivottavasti maltatte odottaa. Siihen asti hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Lupaamani linkit aikaisempiin työelämäaiheisiin postauksiini:

Ensifiiliksiä työpaikastani kirjoittelin maaliskuussa 2018 täällä ja amerikkalaista palkkakuittiani tarkastelin täällä.

Lisäksi olen kirjoittanut kaksiosaisen postauksen asioista, joihin osasin tai en osannut varautua amerikkalaisessa työelämässä. Osa 1 on luettavissa täältä ja osa 2 täältä. Sairasloma-asioista, käsitteestä pitämättömät sairaslomat ja ruokatauoista tai paremminkin niiden puutteesta kirjoitin yli vuosi sitten täällä.

Edellisen työelämäaiheisen postauksen olin kirjoittanut viime maaliskuussa aiheesta, missä minulla on vielä opittavaa.

Kesä löyhässä hirressä

Eletään syyskuun ensimmäisiä päiviä ja syksy tekee ainakin kalenterin mukaan tuloaan. Piilaaksossa tosin on ollut parina kolmena viimeisenä viikkona ihan kiitettävä helleaalto päivälämpötilojen hipoessa jopa liki +40 Celsius-asteessa. Mutta ilmassa ovat varmat syksyn merkit. Koulut ovat alkaneet, Suomessa ystävät ja tuttavat ovat palanneet kesälomiltaan töihin. Somessa kuvansa ovat vaihtuneet perinteisen syksyisiksi. Piilaakson suomalaisperheet ovat jokavuotisen Suomi-kesälomansa viettäneet ja palanneet laaksoon. Ihmiset puhkuvat intoa syksyn töiden aloituksien ja muiden aherruksien parissa. Syksy on minulle ollut aina uusien alkujen aikaa, mutta nyt tuntuu olevan toisin. Minun kesäni oli hiukan erilainen. Roikuin yli puolet kesästä löyhässä hirressä ja nyt on puhti pois.

Lomaahan minulla oli kesän aikana yksi viikko, 4th of Julyn eli USA:n itsenäisyyspäivän aikaan. Tarkoituksenamme oli lähteä tuolloin pienelle road tripille, mutta muuttotohinat ja uuden kodin sisältä löytyneestä tupakanhajusta irtipääseminen olivat tuolloin vielä akuuteimmillaan ja stressasivat siinä määrin, ettei suunniteltuun viikon lomamatkaan kertakaikkiaan irronnut paukkuja.

Pidin siis oman "kesälomani" toukokuun lopussa, jolloin pääsin käymään Suomessakin. Kun Suomessa vaihdoin kuulumisia tulevasta kesästä yhden ystäväni kanssa, hän totesi, että onpa sinulla kiireinen työkesä luvassa. Ja niinhän sen piti ollakin. Kunnes sitten tilanne muuttui... 

Taustaa

Työnantajallani on ollut viiden vuoden vuokrasopimus omiin isohkoihin tiloihinsa ja alkukesästä tuli aika uusia tuo sopimus. Tilojen vuokraajapa yllätti ja nosti vuokraa peräti 30 prosentilla! Tämä oli pomoilleni suorastaan shokki, onhan kyseessä kuitenkin pieni perheyritys. Edes vuosi sitten työnantajani omaan piikkiinsä toteuttama parkkipaikkaremontti, joka tuli maksamaan 25 000 dollaria, ei vuokranantajaa hellyttänyt. Neuvotteluvaraa ei ollut, vuokra otti ja kimposi 30 prosenttia ylöspäin. Kohoavat vuokrat eivät siis ole Piilaaksossa riesana ainoastaan sen asukkaille, vaan myös siellä toimiville yrityksille.

Vuokrankorotus sai omistajat eli työnantajani takajaloilleen, jopa pieneen shokkitilaan. Heidän huolenaan oli, saavatko he näin suuren kustannusnousun ilmaannuttua yrityksensä edelleen kannattavaksi. Toisaalta vuokrasopimuksen jatkaminen oli heille helpotus, sillä työpaikkani sijaitsee hyvin lähellä Googlen pääkonttoria ja viimeisimmät vuodet omistajat ovat pelänneet, milloin tuo kovaa vauhtia kasvava teknologiajätti haluaa vuokrata tai kenties jopa ostaa kyseisen tontin itselleen ja alkaa rakentaa sille uusia toimistotilojaan. Nyt työpaikkani pystyi kuitenkin vielä jatkamaan samoissa tiloissa, eikä stressiä uusien, sopivien tilojen löytämisestä syntynyt. Stressiä sen sijaan tuottaisivat uudet ja isommat vuokralaskut.

Kuinka vuokrankorotus vaikutti minuun?

Uusi korkeampi vuokra realisoitui heinäkuussa. Heinäkuun toisen viikon sain paiskia töitä 9-10 tuntia päivässä, sillä kollegani oli lomalla. Tämä oli hänen ensimmäinen lomansa, sillä hänellä ei ole ollut varaa pitää lomaa tätä aiemmin, siis liki vuoteen. Ja se olikin töissä tosi kiire viikko, mutta sittenpä oma työtilanteeni muuttui radikaalisti. Pomoni ilmoitti, että hän pyrkisi työskentelemään puolestani koko loppukesän mahdollisimman paljon. Säästösyistä. Toisaalta ymmärsin, toisaalta olin vähän ällikällä lyöty. Suomessahan moiseen työmäärän rajuun vähentämiseen olisi tarvittu ainakin isommissa yrityksissä YT-neuvottelut, jotka olisivat antaneet työntekijällekin varoaikaa. Toimintatapa ei minua juurikaan säikäyttänyt, vaan ällikällä olin lähinnä kahdesta syystä: Olin ensinnäkin varautunut työskentelemään koko kesän ja samalla romuttanut haaveeni viettää tänä kesänä pidemmän ajan Suomessa. Toisekseen minun tarpeeni tulevina viikkoina työrintamalla jäi nyt hyvin epämääräiseksi. Pomoni kuitenkin sanoi, että voisin hoitaa sähköposteja ja puheluita kotoa käsin hänen "päivystäessä" ja hoitaessa hommat töissä paikan päällä. Pomonihan ei siis edes voi hoitaa puheluita hänen ollessa kuuro. Ja niitä sähköposteja ja puheluitahan minä sitten hoidin. Joinakin päivinä töitä oli kaksi tuntia, joinakin kahdeksan.

Tämä epätietoisuus söi kyllä energioitani aika tavalla. Alkuperäinen suunnitelmahan oli, että töitä olisi vakiomäärä koko kesän. Sitten sanottiin, ettei minua juurikaan tarvita, mutta sitten kuitenkin näemmä tarvittiin, jokaisena päivänä ennalta-arvaamattoman tuntimäärän verran. Moni voi ihmetellä miksi sitten suostuin moiseen ja ahersin? No tottahan minäkin halusin kantaa oman korteni kekoon, jotta yritys todella saataisiin kannattavaksi vielä vuokrankorotuksen jälkeenkin. Kehittelin uusia ideoita syksyksi ja panostin markkinointiin. Lisäksi tehtäväkenttääni kuuluu sellaisia osa-alueita, joita kukaan muu ei osaa tai viitsi opetella. 

Takaisin normirytmiin

Nyt työpaikallani on jo kuitenkin palattu niin sanottuun normaaliin työrytmiin ja viikottaiset työtuntimääräni ovat vakiot. Marraskuussa meillä on tulossa perinteinen vuosittainen iso produktio, ja ehkäpä sen jälkeen yritys alkaa saamaan paremmin suuntaa mihin sen talous on kallistumassa, plussalle vaiko miinukselle. 

Nyt, kun syksykausi töissä on käynnistynyt toden teolla, huomaan kuitenkin olevani jotenkin aivan puhki. Tuollainen löyhässä hirressä roikkuminen liki puolentoista kuukauden verran oli kyllä kuluttava kokemus. Kaivoin toki vielä kuoppaa itselleni sadattelemalla melkeinpä jokainen päivä, että olisinko voinut viettää senkin ajan Suomessa. Järjen häiväähän niissä ajatuksissa ei ollut, sillä äkkipikaa otetut lennot Suomeen kuumimman kesäsesongin aikaan ei todellakaan olisi ollut halpaa lystiä. Minulla kun oli tosiaan vielä alkukeväästä haaveena saada viettää pidemmästi aikaa Suomessa tänä vuonna keskikesällä. Nyt pelkkä ajatuskin toteutumatta jääneestä haaveesta söi naista.

Kaiholla ja kadehtien olen katsonut suomalaisystävieni ensimmäisiä sienestyskuvia ja sienisaaliita. Samoilu syksyisessä, suomalaisessa metsässä on nimittäin aina ladannut minun akkujani. Nyt samanlainen latautuminen puuttuu ja tuntuu, että lähden syksyn työuurastuksiin Piilaaksossa aika lailla puolitehoilla. Tokihan omat vaikutuksena voi olla sillä alhaisella D-vitamiiniarvollakin. No, ei tässä auta kuin rimpuilla eteenpäin, lomaa on onneksi myöhemmin syksyllä luvassa.

Jos jääkin suomalainen sienisaalis tänä vuonna saamatta, niin kompensaationa olen päässyt jo nautiskelemaan omien viikunoiden ja omenoiden lisäksi myös omia persikoita. Tässä heitä. Näiden poiminta ja nauttiminen onkin osoittautunut omanlaiseksi taitolajiksi. Maku on parhaimmillaan, kun hedelmässä on vielä hiukan vihreää. Jos persikka on täysin kypsä, se alkaa nopeasti maistua käyneelle. Osansa voi tietenkin tehdä sekin, jos ulkona on sillä hetkellä +38 C. Mutta oikeaan aikaan nautittuina, erittäin maukkaita ovat!

Tällaisia tunnelmia tällä kertaa. Nyt sanon hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa.

PS. Eräässä ulkosuomalaisten sosiaalisen median ryhmässä kävi ilmi, ettei suomalainen sanonta 'olla löysässä hirressä' ollutkaan kaikille tuttu. Koska otsikkoni mukailee tuota sanontaa, varmistan kaikille sanonnan merkityksen Urbaanin sanakirjan määritelmän mukaisesti:

Olla löysässä hirressä = olla epätietoisuuden tilassa, jossa on mahdollisuus joutua vakaviin vaikeuksiin.

Syksyn työt starttaavat tänään

Kesälomani toinenkin osa on nyt takanapäin, tosin puolilomailuahan se vain olikin. Tulin tehneeksi 15 tuntia töitä kotona ja näiden lisäksi työpaikallamme pidettiin tärkeä kokous. Mutta se siitä, tiedossahan olikin, ettei se puhdasta lomaa tulisikaan olemaan. Mutta hei, varsinainen syksyn työrupeamani alkaa toden teolla tänään! Luvassa onkin heti menoa eikä nykytystä. Tiedossa on kiirettä ja lisäksi ensimmäinen työviikkoni tulee olemaan taas 6-päiväinen. Ja miksi ihmeessä näin?

Rekrytointiprosessimme uuden kollegani etsimiseksi vei oman aikansa, mutta uusi tuleva työkaverini muuttaa maahan ja Bay Arealle viikon päästä. Heti tämän jälkeen pääsen häntä opastamaan tuleviin tehtäviinsä. Niinpä tässä on nyt hyvinkin toivonkipinää ilmassa, että vihdoin ja viimein pääsen tekemään sitä osa-aikatyötä niin kuin olin alunpitäen suunnittellut ja niin kuin viime maaliskuussa papereihin tuli kirjattua. 

On muuten vielä jälkeenpäinkin huvittanut, kun ihana ex-kollegani Suomesta kommentoi minulle tyyliin: "Älä hyvä nainen kokeile siellä Piilaaksossa kokoaikatyötä, jos osa-aikatyössäkin viikkotunnit hipovat 45 tuntia!" Mainio kommentti. 

Kauhuissaan ei kuitenkaan tarvitse siinä mielessä olla, että olenhan tuntipalkalla, en kuukausipalkalla, joten jokaisesta tunnista minulle maksetaan. Ilmaiseksi ei tarvitse tehdä. Ja se pitää muistaa, että joustoa on löytynyt ja löytyy paljon myös työnantajani puolelta. Olen pystynyt pitämään lomaa kesäajan ulkopuolellakin ja tulevalle syyskuulle sain jälleen pienen loman järjestymään. Siihen aikaan pitäisi onneksi olla jo sen uuden työkaverinkin hyvinkin ruodussa.

Uudesta kollegastani tiedän vielä varsin vähän. Hänen hakupaperinsa olen toki lukenut ja hän mätsäsikin osaamiseltaan ja kokemukseltaan meidän tehtäviin aivan loistavasti. Mutta en ole häntä vielä tavannut eli pientä jännityksen väreilyä on ilmassa. Hän muuttaa Piilaaksoon Vancouverista ja pääsyynsä muuttoon on päästä lapsenlapsiaan lähelle. Pääsen siis tekemään töitä mummon kanssa, hi hii. Toivottavasti en itse mummoudu täysin tässä työpaikkani astetta varttuneemmassa seurassa, muutamat mummojen vaivathan minulla jo toki onkin, ha hah.  

Uutta pukkaa niin sitruunassa kuin työrintamallakin.

Blogipostausten harveneminen

Tämä alkuperäistä suunnitelmaani tiukempi työtahti on vaikuttanut luonnollisesti myös bloggaamiseeni. Postauksia on tullut julkaistua harvemmin. Sainkin hiljattain lempeän huomautuksen harventuneista kirjoituksistani. Ja tottahan se on. Toisaalta ei ole ollut niin paljon aikaa, toisaalta myös staattinen asento tietokoneen ääressä on ollut ergonomisesti pahinta mahdollista myrkkyä tuolle olkapäälleni. Niinpä senkään vuoksi ei näppis ole ollut sormieni alla yhtä usein. 

Mutta jospa blogini taas tästä virkoaisi. Tämä oli tällainen pikapäivitys ja seuraavaksi alankin valmistautumaan työiltaan. Teille sanon hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!