3,5 vuoden kirjoitusprojektini on päättynyt!

Kolme ja puoli vuotta sitten päätin kurottaa kohti unelmaani ja aloitin kirjan kirjoittamisen. Tai eihän kukaan vielä silloin tiennyt, tuleeko siitä lopulta edes kirjaa, mutta ainakin kirjan käsikirjoitusta ryhdyin raapustamaan. Tällä viikolla tämä 3,5-vuotinen kirjoitusprojektini pääsi päätökseensä, kun käsikirjoitukseni lähti vihdoin ja viimein painoon! Jee! Ja esikoisteokseni tulee ulos nyt lokakuun lopussa. Jihuu!

Minulla on ollut pitkään pieni samppanjapullo kylmässä odottamassa tätä hetkeä. Ja huomenna perjantaina ajattelin sen ilolla poksauttaa.

Koko tätä kolmea ja puolta vuotta en siis ole suinkaan kököttänyt koneen ääressä, vaan käsikirjoitus makasi jopa 1,5 vuotta välillä pöytälaatikossakin. Ja luonnollisesti välillä on ollut kirjoittamisessa taukoja noin muutenkin. Mutta viime maaliskuun jälkeen projektissani onkin tapahtunut yhtä sun toista, eikä yllättäviäkään käänteitä ole puuttunut.

Touko-kesäkuussa oli se yksi intensiivinen muokkausvaihe, mutta eipä siinä vielä kaikki. Kesällä käsikirjoitukseeni päätettiin nimittäin tehdä vielä iso suunnanmuutos: siitä ei nyt tullutkaan tarinallista tietokirjaa, kuten teille blogissanikin aiemmin kerroin, vaan enemmän kaunokirjallinen teos. Kirja on edelleen hyvin omakohtainen, mutta nyt siinä on hyödynnetty myös fiktion keinoja. Tämä muutos oli toinen hyvin intensiivinen työvaihe, joka ajoittui elo-syyskuuhun. Kirjani nimi sen sijaan pysyi alusta loppuun samana, joskin sai pienen tarkennuksen. Esikoiseni nimi on siis "Uunipelti-identiteetti — Piilaakson oppivuodet".

Viimeiset viikot ovat siis olleet kovin työntäyteisiä ja tuntuu, että olen tuijottanut tietokoneruutua niin paljon ja tarkasti, että iiriksenikin ovat jo aivan neliskanttiset, hahah!

Ja tiedättehän mutku- ja sitku-elämät. Huomasin, että olen jo pidemmän aikaa elänyt itse tuota sitku-elämää. Eli sitten, kun kirjoitushommat tulevat maaliinsa, teen sitä ja tätä ja sitten, kun teksti lähtee painoon, niin teen kyllä vielä tuotakin. Jopa kodinhoito ja omat liikkumiseni ovat tahtoneet jäädä tässä hommassa jalkoihin. Samoin blogi. Ei yksinkertaisesti ole ollut aikaa.

Nauroinkin hyvälle ystävälleni, että kunhan vihdoin ja viimein alkaa vapautua aikaa muuhunkin kuin kirjoittamiseen ja editointiin, niin mitä kaikkea sitten teenkään. Haaveilin hänelle niin leipomisesta, haikkaamisesta kuin ylipäätään ulkoilustakin. Yhdessä vaiheessa tilanne oli niinkin "paha", että unelmoin jopa siivoamisesta ja ikkunoiden pesemisestä, haha! Ne tuntuivat maailman kiinnostavimmilta hommilta juuri silloin.

Mutta hei, nyt minä paljastan teille tulevan kirjani kansikuvan. Osa on sen voinut jo somessa nähdäkin, mutta ei varmasti kaikki. Tältä se tulee näyttämään:

Tämä on Iiris Kallungin taitavista käsistä.

Sen sijaan te blogilukijani olette ensimmäiset, jotka pääsette lukemaan myös kirjani takakansitekstin. Sen lopullista muotoa ei ole ollut julkisesti vielä missään.

Ja sittenhän minulla on tulossa oikein kirjakiertue. Sana kiertue huvittaa vähän itseänikin, mutta jos käy ainakin neljällä paikkakunnalla, niin eikö se silloin ole jo kiertue, hihih. Kiertueaikatauluni tulee tässä:

Helsingin tilaisuus on viralliset julkkarit ja ainoa, missä tila on hiukan rajoitetumpi. Mutta olen ajatellut, että jos joku teistä blogilukijoistani haluaa sinne mukaan, niin lupaan raivata vielä paikan tai pari. Eli otahan rohkeasti vain yhteyttä, jos olet kiinnostunut osallistumaan. 

Sen sijaan Oulun, Kajaanin ja Piilaakson tilaisuudet ovat yleisölle avoimempia. Piilaakson tapahtumatiedot tarkentuvat myöhemmin, mutta Oulun tilaisuus pidetään Oulun kirjallisuuden talolla klo 16-18.30 ja Kajaanin tilaisuus Kajaanin pääkirjastolla Maria-salissa klo 12.30-15.00. Näissä kaikissa on aluksi pientä ohjelmaa ja sen jälkeen vapaata seurustelua, joten mukaan voi liittyä myös viiveellä. Ja kaikissa tilaisuuksissa myös myyn ja signeeraan kirjaani halukkaille. Tervetuloa.

Ja kunhan tässä tullaan lähemmäksi h-hetkeä, niin ilmoittelen vielä muitakin myyntikanavia. Ja toki kirjastani voi aina tehdä hankintaesityksen ihan siihen omaan lähikirjastoonsa (Suomessa). Jos kirjastani herää tässä vaiheessa joitakin lisäkysymyksiä, niin saa esittää. Voisin vastata niihin sitten, kun seuraavan kerran blogissani on aiheena tämä kirja. Ja älkää huolestuko, jatkossa on tarkoitus kirjoittaa blogissani muustakin kuin kirjastani. Nyt kun tätä aikaakin taas paremmin on.

Mutta nyt minä jatkan tämän pitkän projektini päättymisen sulattelua. Että se tuli sittenkin tehtyä, kirja! Tunteiden kirjo on tällä hetkellä lievästi ilmaistuna monipuolinen: olo on yhtä aikaa helpottunut, stressikäyrän laskua odotteleva, jännittynyt, kauhistunut, odottava ja mitä kaikkea vielä!

Mutta teille sanon nyt hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa! 

Haipakkaa

Edellisestä blogipostauksestani on hujahtanut jo lähes kaksi kuukautta. En voi kuin pyöritellä päätäni tälle ajan siipien havinalle! Niinpä teen teille nyt muutamia nostoja parin viime kuukauden ajalta, toisin sanoen seuraa ne "kootut selitykset", hahah, miksi blogini on pysynyt vaiti.

Tapaamisten toukokuu

Jos toukokuuta pitäisi jotenkin niputtaa yhden otsikon alle, niin se oli meillä yllätyksellisten tapaamisten aikaa. Niitä kaikkia nimittäin yhdisti tosiseikka, että olimme tavanneet näiden ystäviemme kanssa edellisen kerran jotakin 8,5 ja 13 vuoden väliltä. Treffeistä ainoastaan ensimmäinen oli hiukan etukäteen suunniteltu, muut tapahtuivat enemmän tai vähemmän ex tempore. 

Toukokuun alussa matkustimme Miamiin, sillä Espanjassa asuva ystävämme tuli sinne työmatkalle. Hän on se sama, jonka matka Piilaaksoon peruuntui äkillisistä perhesyistä johtuen reilu vuosi aiemmin. Tämän ystävän kanssa olimme nähneet viimeksi kasvotusten 13 vuotta sitten! Mutta miten ihanasti juttu jatkui siitä, mihin se viimeksi jäi, ja olihan niissä 13 vuoden elämäntapahtumissa jonkin verran juteltavaa. Oli meillä hauskaa! 

Mieleenkiintoisena yhteensattumana muuten matkamme ajankohta. Kun ryhdyimme varaamaan lentoja Miamiin, olimme pyllähtää takalistoillemme, kuinka kalliita lentoliput sinne olivat. Samoin hotellien hinnat olivat pompsahtaneet pilviin. Ja kas, selvisi että samana viikonloppuna kaupungissa kisattiin F1 Formula Grand Prix. Ilmankos olivat hinnoissaan! Mutta ukkokulta löysi näppärän kiertotien välttää nämä ryöstöhinnat. Lensimme ensinnäkin viereiseen Fort Lauderdaleen, nappasimme sieltä ystävämme vuokra-auton kyytiin ja ajoimme Miamiin. Lisäksi AirBnB:n kautta löytyi tosi kiva ja ihmeen edullinen majoitus meille kaikille. Asunto sijaitsi vieläpä onnekkaasti niin eri puolella kaupunkia, ja ihanan Little Havannan kupeessa, etteivät F1-kisan hulabaloo ja väkimassat meidän ajanviettoamme häirinneet. Muutamia formulatallien henkilöstöä saatoimme illallispaikoissa nähdä, mikäli vaatteidensa logojen perusteella oli jotakin pääteltävissä.

Little Havannan taiteessa näkyvät vahvasti tietenkin Kuuba ja sikarit. Tarttuipa matkalta yksi pieni taulu omallekin seinälle. Joskin taulu odottaa yhä ripustajaansa, hihih.

No sittenpä yllättäen yhteyttä otti ukkokullan Alabamassa asuva serkku. Hän kertoi tulevansa vaimonsa työmatkalle mukaan Kaliforniaan Carmel-by-the-Sean kaupunkiin ja esitti kutsun tulla heitä sinne tapaamaan. Tätä sukulaista olimme nähneet viimeksi yhdeksän vuotta sitten, joten ei käynyt mielessäkään kieltäytyä kutsusta. Ex tempore jokin majoitus varaukseen ja menoksi. Vietimme oikein mukavat 1,5 päivää hyvästä ruoasta ja seurasta nauttien. 

Ja arvatkaapa vaan, autotapahtuma pääsi sekoittamaan tässäkin pyrähdyksessä kuvioitamme. Meiltä ajomatkaa Carmeliin on vain 1,5 tuntia, mutta sinä viikonloppuna järjestettiin autotapahtuma Laguna Secan radalla. Ruuhkat olivat sen mukaiset. Lopulta ajo perille vei kolmisen tuntia.

Kolmas tapaaminen tupsahti myös melko tavalla puskista. Ehkäpä osa teistä muistaa ensimmäisen USA -road tripimme, kun jäimme Kuolemanlaakson mutaan kiinni. Tuolloin tapahtumapaikalle saapui lopulta joukko kiinalaisnuoria ja yksi heistä, valokuvaaja, jäi yhteystietojen vaihtamisen jälkeen kaveriksi. Ukkokultani on tavannut tämän nuoren miehen tyttöystävineen kertaalleen tässä välissä, minä en, koska olin silloin Suomessa. Kunnes sitten nyt eräänä toukokuisena perjantaiaamuna vuonna 2024 ukkokulta sai häneltä viestin. Kaveri oli tullut kuvausmatkalle Piilaaksoon ja halusi tavata. Muutamien viestivaihtojen jälkeen mies tuli meille kylään parin tunnin varoajalla. Olin nähnyt hänet siis viimeksi 8,5 vuotta sitten mutakuopan laidalla Kuolemanlaaksossa, mutta kun nyt näin hänen kasvonsa voimakkaat piirteet, näytti hän heti tutulle. Oli mukava vaihtaa kuulumisia ja keskustella maailmanmenosta. Tarjosimme hänelle muuten suomalaista lonkeroa takapihamme auringossa ja hän piti juomasta kovasti. Mainitsi, että se muistutti maultaan jotakin kiinalaista suosittua juomaa, mutta en valitettavasti enää muista mitä. 

Kirjoituskiireiden kesäkuu

No sittenhän tässä taustalla ovat pyörineet koko ajan esikoiskirjani kirjoituskiireet. Homma käynnistyi toden teolla huhtikuun viimeisellä viikolla ja siitä asti olen istunut koneella kiitettäviä tuntimääriä. Vastoinkäymisiltä ja stressin aiheuttamilta unettomilta öiltäkään ei ole vältytty. Tarkoituksenani oli joka tapauksessa pusertaa kustannustoimittajani kanssa projektia eteenpäin nimenomaan toukokuussa, sillä kesäkuussa matkustimme Suomeen. Mutta aikataulut menivätkin uusiksi minusta riippumattomista syistä ja kirjoituskiireet jäivät painamaan päälle myös Suomi-visiittimme ajaksi. Ensimmäiset kaksi viikkoa Suomessa menivät siis parhaimmillaan kahdeksan tai yhdeksän tuntia konetta naputellen. Niinpä kaveri- ja sukulaistapaamisia piti jättää vähemmälle. Lisäksi oli jälleen asioita hoidettavina ja teinpä jo alustavia toimenpiteitä tulevia kirjajulkkareitanikin varten. Iiks, julkkarisuunnittelut olivat kutkuttavaa puuhaa!

Suomi-visiittimme viimeiset päivät olemme viettäneet perinteisesti Helsingissä, mutta tänä vuonna jäi sinnekin hiukan rajoitetummin aikaa. Lisäksi minulla oli tapaaminen kustantamoni kanssa. Jotenkin kummasti päivät luiskahtivat loppureissuamme kohden jälleen kerran niin Oulussa kuin Helsingissäkin minuuttiaikataulun puolelle. Perinteitä kunnioittaen, hahah!

Helsingin siluettia ilta-auringossa.

Mutta mikä nyt tämän visiitin aikana varmistui, niin kirjani tullaan julkaisemaan lokakuun loppupuolella, eli alkuperäisen aikataulun mukaan. Silloin tulen jälleen Suomeen ja on mahdollista jatkaa ihania kaveritapaamisia. En olekaan käynyt loka-marraskuussa Suomessa kuin viimeksi kolme vuotta sitten, joten pimeys ja räntäsateet tuovat niin sanotusti mukavaa eksotiikkaa matkalleni. 

Kesäkuussa ohitettiin muuten vielä yksi merkkipaalu: tuli täyteen kymmenen vuotta, kun saavuimme ukkokullan kanssa matkalaukkuinemme Kaliforniaan. Kymmenen vuotta, ei uskoisi!

Tällainen pikaraportti tällä kertaa. Toivottavasti te blogilukijat pysytte yhä kelkassa, vaikka vähän taukoa teksteihin tulikin. Nyt sanon tällä erää teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa! 

Kohti unelmaa

Ehkäpä useampikin teistä lukijoistani vielä muistaa yhden tietyn postaukseni aika tarkalleen kolmen vuoden takaa. Sen otsikkona oli "Olen päättänyt kirjoittaa kirjan!". Tuolloin pitkäaikainen unelmani kirkastui ja päätin ryhtyä toimeen: kirjoittamaan esikoiskirjani käsikirjoitusta. 

Kolmessa vuodessa on tapahtunut paljon. Käsikirjoitukseni ennätti saavuttamaan jo isoja muodonmuutoksia, kunnes kesken kiivaimpien kirjoitushetkien peliin puuttui elämä. Ja sen syvät vedet. Kun lamauttava suru alkoi lopultakin helpottaa, ampaisivat kalenteriini allekirjoittaneenkin yllättäneet työkiireet. Niiden ansiosta käsikirjoitukseni lojui pöytälaatikossa koskemattomana viimeiset 1,5 vuotta. (Mutta voin sanoa, että tuo pöytälaatikkojakso teki sille vain hyvää.)

Seuraavaksi elettiinkin jo vuoden 2023 viimeisiä hetkiä, kun tapahtui jotakin odottamatonta. Yksi kustantamo, johon olin ollut yhteydessä käsikirjoitukseni alkuaikojen raakileella, otti yhteyttä. Olivat kiinnostuneita. Ja nyt, maaliskuussa 2024 voin onnesta soikeana todeta allekirjoittaneeni elämäni ensimmäisen kustannussopimuksen, jihuu!

Jos kaikki menee jotakuinkin suunnitelmien mukaan, esikoiskirjani ilmestyy lokakuun lopussa. Iiks, tämä on huisin jännää!

Pihamme persikkapuun tämän kevään ensimmäiset kukinnot. Paljon on vielä nupullaan, aivan kuten esikoiskirjanikin, vielä nupussa ja suu supussa.

Pää pilvissä, jalat maassa

Jouduin aluksi vähän sulattelemaan tätä tapahtunutta ennen kuin paljastin uutisestani mitään edes sometileilläni. Olihan tämä itsellenikin suorastaan shokkikäänne, hahah. Tällä hetkellä elän vielä vaihetta, jossa pääni liihottelee pilvilinnoissa. Lähinnä haaveilen ja suunnittelen kirjajulkkareitani. Viralliset julkkarit pidetään kustantamon tiloissa Helsingissä, mutta uskoisin pitäväni varjojulkkarit myös Oulussa. Ja ystäväni Piilaaksossa, he "vaativat" toisia varjojulkkareita vielä Piilaaksoonkin. Ja mikä ettei, onhan silloin syytä juhlaan! 

Mutta ennen noita juhlia minulla on vielä monta hikistä, koneen ääressä istuttua tuntia edessäni. Eli pitäisi saada valmiiksi se kirja.

Tähän mennessä minulle on jo nimetty kustannustoimittaja, joka parhaillaan perehtyy käsikirjoitukseni nykytilaan. Niinpä olen vielä sellaisessa odotustilassa, milloin ja millä tavalla pääsen vihdoin käärimään hihani tekstini kanssa. Ja tämä odottelu on varmasti edesauttanut minua pysymään siellä pilvilinnassa. Eli kaikki ne kenties tuskaisetkin tositoimet odottavat vielä edessäni, huh huh.

Tunteiden sekamelskaa

Ilmassa väreilee nyt yhtä aikaa valtavaa iloa ja jännitystä, mutta myös vähän kauhua ja jopa pelonsekaisia tunteita. 

Ilo ja onnellisuus kumpuavat tietenkin siitä, että olen haaveillut kirjan kirjoittamisesta ja julkaisemisesta jo useita vuosia. Kirjani työnimikin syntyi jo kahdeksan vuotta sitten. Haave on kuitenkin näiden vuosien aikana ollut ailahtelevainen: välillä olen unelmoinut kirjastani intohimoisemmin, välillä olen kuopannut koko ajatuksen. 

Jännitys puolestaan syntyy siitä, kuinka tämä kaikki nyt etenee. Tuleeko matkan varrella yllätyksiä, tai paremminkin, kuinka monta niitä tulee? Ja kuinka isoja? Eli kun on koko tällaisessa prosessissa mukana nyt ensimmäistä kertaa, niin jännittäähän se toki. Kauhu ja pelonsekaisuus sen sijaan vaanivat nurkan takana varmasti sitä enemmän, mitä lähemmäksi kirjan julkaisuajankohtaa tullaan.

Uuden edessä.

Ja lopuksi vielä sananen siitä postaukseni tärkeimmästä:

Kirjastani

Kyseessä on tarinallinen tietokirja, jonka tapahtumat sijoittuvat yllätys, yllätys Piilaaksoon, mutta hetkittäin myös Ouluun ja sen IT-maailmaan. Kirjani työnimenä on Uunipelti-identiteetti. En tässä vaiheessa paljasta kirjan sisällöstä vielä enempää, koska totuus on, että osa aiheista jouduttaneen tiputtamaan vielä lopullisesta julkaisuversiosta pois käsikirjoitukseni laajuuden vuoksi. 

Vaikka olen pystynyt tässä vaiheessa jakamaan esikoisteoksestani tietoja vielä näinkin niukasti, ovat muutamat ystäväni jo tehneet ennakkotilauksia. Mikä luottamus! Kiitos, te ihanat! Samoin olen saanut paljon tsemppiviestejä. Kiitos myös niistä, ne ilahduttavat kovasti tässä vaiheessa urakkaa.

Niinpä tässä on nyt eletty jännittäviä aikoja, ja niitä on taatusti vielä edessäkin kirjaprojektini parissa. Kun kysyin yhdeltä tutulta ammattikirjailijalta pari vuotta sitten vähän ammattiapua, hän toppuutteli minua: 

"Kaisa, blogin kirjoittaminen voi olla pikasprintti, mutta kun kyseessä on kirja, puhutaan maratonista." 

Ja tämä on tullut koettua kantapään kautta. Kertoohan sen jo tapahtumien aikajännekin. Sitä maratonia minä tässä nyt puuskutan, ja toivottavasti pääsen matkallani vielä maaliin asti.

Tällaisia iloisia uutisia tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Jos joku on kiinnostunut e-kirjaversiosta, niin sellainen julkaistaneen keväällä 2025.

Johan pomppas!

Tässäpä lyhyesti kuulumisia viimeiseltä viikolta. On ollut vähän ärripurrimeininki. Viikko on koetellut allekirjoittaneen kipukynnystä, kärsivällisyyttä ja hermoja.

Kirsikkako se siinä aukoo jo nuppujaan?

Kärsivällisyys

Juuri kun esikoiskirjani kirjoittaminen alkoi vihdoin ja viimein taas rullaamaan ja aloin saada uuttakin tekstiä aikaiseksi, niin arvatkaapa mitä tapahtui? Vanha olkapäävammani otti ja uusiutui. Argh! Olka meni nopeasti niin kipeäksi, että jouduin menemään sen vuoksi päivystykseen. En voinut nostaa käsivarttani ollenkaan, eikä Suomesta tuodut vahvat Buranatkaan enää auttaneet. Päivystyksessä otettiin varmuuden vuoksi röntgenkuvatkin, mutta lääkärin lopputoteamana, että joo, se vanha vammahan se. Annettiin myös lähete pikana urheilulääketieteen osastolle, jonne sainkin yllätyksekseni ajan heti tälle viikolle. Siellä otettiin röntgenkuvat vielä uudesta kulmasta ja nyt seuraavaksi odotan pääsyä magneettikuviin. Kipu on onneksi vihdoin alkanut helpottaa, mutta tämä on tarkoittanut viikon totaalista kirjoitustaukoa. Melkeinpä taukoa kaikesta muustakin, kun alkuun en onnistunut saamaan edes paitaa päälleni. Ja tämä kaikki, kun se kirjoitussuonenikin alkoi pitkän tauon ja odotuksen jälkeen vihdoin taas sykkimään. Tilanne on siis koetellut niin kipukynnystä kuin kärsivällisyyttäkin. Ensimmäisen kohdalla olen aika sitkeä sissi, mutta kärsivällisyys ei ole vahvuuksiani...

Ja sitten pomppasi hermo

Tänään minulla oli myös vuosittainen silmälääkärin vastaanottoaika ja näöntarkastus. Ja voih, aina sama juttu. Uusien kehyksien valikointi alkaa aina vasta sen jälkeen, kun silmiin on ensin laitettu pupillit laajentavat tipat! Argh! Että mulla ottaa tämä käytäntö aivoon. Nyt sattui vielä sellainen kehystensovittelija, jota asia ei oikeastaan kiinnostanut pätkän vertaa. (Kehyksiin hyllyssä ei siis asiakas itse saanut koskea, koska pandemia. Samoin kasvomaski oli oltava sisätiloissa koko ajan. Jos halusi sovittaa kehyksiä ilman maskia, piti mennä ulos. Ja ulkona tietenkin pilvetön taivas, joten laajennustipat silmissä ei nähnyt senkään vertaa.)

Kehystensovittelija oli päättänyt myydä minulle vain ja ainoastaan yhden kehyksen. Minusta kehys näytti aivan miesten malliston kehykselle, enkä lämmennyt naisen kanssa samalle ajatukselle ollenkaan. Lasketutin hänellä lopuksi hinta-arvion kehyksestä ja tuon hinta-arvionkin hän laski vain siitä kehyksestä, johon oli omat silmänsä iskenyt. Naisen pettymykseksi en kuitenkaan päätynyt minkäänlaiseen ostosratkaisuun. Enhän minä lautasen kokoisilta pupilleiltani edes nähnyt mitään! Optikko- ja silmälääkärireissun jälkeen oli lähdettävä moikkaamaan taas kulmakuntamme kissaystävät, jotta sain kohonneen verenpaineeni laskemaan.

Kissaterapiaa!

Vuoden ensimmäinen helle

Mutta tänään sitten jotakin kivaakin. Piilaaksossa nimittäin pompsahti myös lämpötila, ensimmäisen kerran tänä vuonna hellerajan yläpuolelle. Myös viikonlopuksi näyttäisi olevan luvassa oikein lämpimiä päiviä, joten tässähän joutuu varmaan virittämään takapihan grillinkin tulille. Jospa siinä olkapää ja hermokin viimeistään leppyy.

Ei mutta hei, olihan minulla kyllä eilen toinenkin kiva asia tälle viikolle. Poimin meidän minimandariinipuusta ensimmäisen hedelmän. Tämän pienen söpöliinin. Vielä olisi peräti kuusi lisää poimittavana, hihih. Tämä saattaisi tosin olla myös kumkvatti. Maku on todella makea, mutta muoto aivan kuin pienellä mandariinilla eli ei niinkään niin kumkvattimainen.

On täällä pompsahtanut kyllä vielä moni muukin asia, kuten ruoan ja autojen hinnat, mutta olkapäätä säästääkseni pidän postauksen tällä kertaa lyhyenä. Näissä tunnelmissa sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Wannabe-kirjankirjoittajan vapaapäivä

Wannabe = hakija, kandidaatti, kokelas, anoja, pyrkijä, tavoittelija, toiveikas, havittelija.

On kulunut tasan kahdeksan viikkoa siitä, kun sain idean kirjoittaa kirjan. Ja 7,5 viikkoa siitä, kun näppäilin siihen ensimmäiset kirjaimet näppäimistöltä. Tänään minulla on kirjani kirjoittamisesta vapaapäivä ja suuntaan katsettani noihin viikkoihin. Nuo kahdeksan viikkoa eivät ihmisen elämässä ole paljon, mutta niiden aikana on ehtinyt tapahtua kirjani osalta kaikenlaista. Olen ehtinyt jo kertaalleen nakata hanskat nurkkaankin, hahah. Mutta vielä minä sieltä ahdingosta nousin ja palasin naputtelemaan.

Alkuinnostus oli yhtä huumaa! Ajatuksia ja ideoita sinkoili niin valtavasti ja syösten, että jouduin kirjoittamaan niitä muistiin jopa keskellä yötä. Ideat eivät antaneet unelle sijaa. Sain nauttia tuollaisesta idea-aallosta myös toisessa kohtaa näitä kirjoitusviikkoja, en vain alkumetreillä. Oi, ne olivat lennokkaita hetkiä. Pää pursuili ajatuksia, eivätkä niitä sormet ehtineet näytölle asti sitä mukaa kirjaamaan.

Ensimmäiset 20 liuskaa (A4-arkkia tai tarkemmin ottaen letter-arkkia kuten täällä meillä päin) valmistuivat nopeasti, mutta tietenkään se ei ole valmista ja lopullista tekstiä. Ymmärtääkseni kustantamoilla on aika iso sanansa siihen, mitä heidän kustantamaan kirjaan sisällöllisesti lopulta tulee. Minä voin kirjoittaa vaikka 100 liuskaa, mutta vain osa siitä päätyy lopulta kansien väliin. Osallistuin huhtikuussa myös yhteen kirjoituskilpailuun, mutta senkin tuloksia vielä odotellaan.

Nämä viikot ovat myös olleet valtavaa oppimista! Liityin somessa kirjailijoiden ryhmään, kiitos vain arvokkaasta vinkistä Kirsi R., ja olen oppinut sieltä aivan hurjasti uutta. Pari kysymystäkin minulla olisi, mutta vielä en ole rohjennut niitä siellä esittää. Olen myös oppinut itsestäni. Minulle kirjoittajana aamut ovat sitä luovinta ja tuotteliainta aikaa. Homma pitää saada ns. tulille viimeistään siinä vaiheessa, kun siemailen viimeiset kulaukset aamukahvista. Näppis eteen ja joutuin, muuten ei valmista sille päivää synny! Kyllä siinä on välillä pitkääkin päivää sitten tahkottu. Jos joitakin blogiteksteistäni olen voinut joskus kirjoittaa tunnin silloin, toisen tällöin, kirjan kohdalla sama ei minulta onnistu. Kirja vaatii paljon syvempää sukeltamista. Kun road tripin ja muiden kiireiden ansiosta kirjoituksiini tuli lopulta kahden viikon tauko, meni tekstien ääreen palatessa ensimmäinen päivä vasta mieliin palauttamisessa. Mitä olin jo kirjoittanut ja mihin jäinkään? Aamujen ja aamupäivien varaaminen kirjan työstämiselle on valitettavasti pakottanut minut jättäytymään meidän mukavista aamuhaikeistakin nyt pois. Tänään, pitäessäni kirjasta vapaapäivää, pääsin jälleen haikkaamaan ja tekipä hyvää. Mutta olen nyt halunnut puskea ideoita, ajatuksia ja ennen kaikkea tekstejä eteenpäin paperille asti, kun puhtia on ollut. Vielä tulee sekin päivä, ettei paperille synny yhtikäs mitään, ja lyön taas kerran rukkaset tiskiin.

Aikaa on mennyt hurjasti myös kaikenlaisen taustatiedon kaiveluun sekä mahdollisten samaa teemoja käsittelevien kirjojen etsintään ja lukemiseen. Pariin kertaan olen pitänyt myös jo palaverin videoyhteyksin sparrauskaverini kanssa. On jumpattu vähän kirjan rakennetta ja sen sellaista. Kiitos jumppa-avustasi jo tässä vaiheessa, Satu!

Yhden tenniskyynärpääoireenkin tässä jo ehdin kehittelemään. Vastikään täälläkin Yhdysvalloissa vapautui vihdoin käsikauppalääkkeenä myyntiin Voltaren-geeli, joka on onneksi auttanut. Ja toisen koronarokotteen kaataessa minut pariksi päiväksi petiin, sai käsikin tarvitsemaansa lepoa. Nyt sillä on taas naputtellut jonkin matkaa, huh.

Jo näiden viikkojen aikana olen havainnut tiettyä trendiä UKK- eli usein kysyttyjen kysymysten osastolla, kiitos vaan kysymyksistä, joten vastaanpa niihin teille kaikille nyt yhteisesti:

"Mistä kirjasi kertoo?"

Kyllähän kirjani tapahtumat sijoittuvat pääosin Piilaaksoon. Sitä minä olen viimeiset liki seitsemän vuotta jo opiskellut, usein kantapään kautta, ja oppinut kaverin jo aika hyvin tuntemaan. Luvassa on eräänlainen nojatuolimatka omakohtaisten kokemuksieni ja havaintojeni kautta kerrottuna. Tämän tarkemmin ja enempää en tässä vaiheessa aiheita ja teemoja avaa, koska kuten jo yllä kirjoitin, sisällöt voivat vielä hyvinkin muuttua mahdollisen kustantamon toiveesta. Tämä kirjani kuvaus on tällä hetkellä.

"Joko sinulla on kustantamo?"

Tämä kysymyksen sain kuulla ensimmäisen kerran vain muutama päivä sen jälkeen, kun idea kirjasta ylipäätään päähäni pompsahti. Ei, asiat eivät etene aivan noin joutuisasti, ystävät hyvät. Pienillä kustantamoilla menee tyypillisesti aikaa vastata kiinnostuksestaan 1- 3 kk, isoilla kustantamoilla siihen voi mennä helposti puoli vuotta! Ja sitten pitää tietenkin olla aika harkiten mietitty idea, ajatus tai jo kokonaisuus, mitä ylipäätään kustantamolle lähtee esikoisteoksenaan esittelemään. Lisäksi pandemia on tuonut tähänkin omat kuorrutuksensa. Pandemia ja sen myötä tolkuttomat määrät kotona vietettyjä tunteja on saanut monet pöytälaatikkokirjailijat kaivelemaan kaappejaan. Näin ollen kustantamoille on kuulemma ennätyksellisen paljon tarjontaa juuri nyt. Jos ennen pandemiaa yhdestä viiteen kirjaehdotusta sadasta johti kustannussopimukseen, nyt pandemian myötä yhdestä viiteen ehdotusta tuhannesta saa kustannusopimuksen. Näin ovat kokeneemmat ja viisaammat someryhmässä tämänhetkistä tilannetta valaisseet. 

Nämähän ovat olleet aivan aiheellisia ja luonnollisesti ihmisiä kiinnostavia kysymyksiä. Seuraava kysymys sen sijaan hämmensi minut aika tavalla. Sain tämän tällä viikolla: 

"Jaatko kirjaasi sitten ilmaiseksi?"

Tuota noin... Ööö. Niinku miksi? Kyllä sen muutama harva tulee saamaan ilmaiseksi, mutta ei kovinkaan moni. Olen tehnyt tätä kirjoitusurakkaani nyt arkipäivät aika tavalla kokopäivätoimisesti, ilman palkkaa, ilman apurahoja, ja omasta pussistani kustannuksia maksaen. Kulut eivät toki vielä ole olleet kuin kymmenissä dollareissa, mutta sparrauskaverini lasku on vasta tulossa. Sen jälkeen puhutaan kustannuksina isommista summista kuin kymmenistä dollareista. Kustannukset totta kai kasvavat lisää siinä vaiheessa, jos kirjastani tulee omakustanne. Jos siis kirjani jonakin päivänä kustantamon uunista ulos putkahtaa, niin kyllä minä haluaisin saada mielelläni omani pois, ehkä jopa vaivanpalkkaa kiitokseksi, eikä kirjan jakaminen ilmaiseksi oikein tue tätä tavoitetta. Että anteeksi nyt vaan, mutta minusta tällainen kysymys on vähän loukkaava. Minulle se kielii, ettei tällaista kirjan kirjoittamista oikein arvosteta. Ilmaisen (ämpärin) perässä kyselijät saavat siis jatkossakin tyytyä vain ilmaisiin blogiteksteihini. 

Toisekseen, olen ehtinyt unelmoida (lue: jossitella) asiaa jo niinkin pitkälle, että jos ja kun kirjani näkee päivänvalon, niin saatanpa itse olla niitä viimeisiä, joka sen käsiinsä saa! Kirja tulee ulos Suomessa ja minä asun ulkomailla, toisella puolella maapalloa, ja postinkulku Atlantin yli on tunnetusti mitä on. Niinpä minulla tuskin tulee siis olemaan "sataa ylimääräistä" kirjaa Piilaakson autotallissani kirjan julkaisuhetkellä.

Summa summarum

Itselleni oli nyt tärkeää tehdä tämä välikatsaus, kirjoittaa näin "vapaapäivän" kunniaksi vähän peruutuspeilin näkymiä auki. En tiedä, kiinnostiko se teitä, haha, mutta kirjoitin kuitenkin. Ajattelin nimittäin, että minun voi olla kiva palata tähän tekstiini vaikkapa puolen vuoden päästä ja tajuta, kuinka vähän tajusin tässä vaiheessa koko hommasta mitään! Tai että olinpa saanut kahdessa kuukaudessa paljon aikaan! Eli opin polulla tässä vielä ollaan ja kovasti. Asetin itse ensimmäisen välietapin ja määräajan tulevaksi sunnuntaiksi ja näppiksen paukutus on nyt tuottanut sen verran tulosta, että ensimmäiset raakatekeleet, 55+ liuskaa tekstiä ovat nyt "valmiina". Merkkimäärän mukaan arvioituna se voisi olla 100 - 120 sivua valmiissa kirjassa. Nyt huilaan kirjan tiimoilta, kunnes palaan taas tekstieni ääreen. Blogi on tahtonut jäädä kaikessa kirjatohinassa vähän jalkoihin, mutta ymmärtänette tämän. Nyt sanon teille taas tuttuun tyyliin hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Postauksen kauniit kukkaset olen kuvannut road tripiltämme, eikä minulla valitettavasti ole harmainta hajua mitä ne voisivat olla nimiltään. Mutta nättejä ovat!

Olen päättänyt kirjoittaa kirjan!

Viime postauksessa pohdin ilmiötä nimeltään ulkosuomalaisen ammatillinen umpikuja. Teksti herätti lukijoissa paljon ajatuksia. Sain mielenkiintoisia kommentteja ja palautettakin tuli. Yksi palautteista kuitenkin kolahti minuun erityisesti. Pidempään Italiassa asunut suomalaisnainen kirjoitti sanasta sanaan näin (ääkköset olen hänen tekstissään korjannut):

"Yhdessä asiassa olet edistynyt aivan valtavasti: blogin pitäjänä, ja siinä "alla" ihmisenä. En seuraa kovin montaa blogia, joidenkin suomalaisten blogit on jääneet seurantaan. Muistan että alkuaikoina minua, vanhaa akkaa, ärsytti tietynlainen pinnallinen ylimielisyys, jonka tietty luin itse rivien välistä. Taidettiin siinä päästä ihan sanaharkankin tasolle, jollei nyt muisti petä. Päätin että: "toi menee nyt pois seurannasta!" Jostain se taas pulpahti esille, pinnallisuutta ei ole ollut enää pitkään aikaan, vaan tilalle on tullut aito ihminen, jonka tilannetarkat ja rehelliset silmät avaavat kaunista suomenkieltä käyttäen mahdollisuuden tirkistellä hyvinkin erilaista elämänmuotoa monen tuhannen kilometrin päästä, harvinaisella tarkkuudella, josta huumorikaan ei puutu. Tämäkin on erityisosaamista. En tiedä kuinka kauan hiot tekstejäsi, nyppien pois "turhan". Jos ne sujuvat melkein "tosta vaan lonkalta" - niin miettisin myös kirjoittamista ihan työnäkin. Tai ainakin antaisin sen kehittyä ja syntyä sitten kun on sen aika."

Tämä palaute oli aivan mahtava saada, kiitos vielä. Se sai minut myös ajattelemaan, että ehkäpä blogini lukijakuntaa hiukan laajempikin yleisö voisi olla kiinnostunut tällaisesta "tirkistelystä" Piilaakson arkielämään. Siitä se ajatusmylläkkä sitten lähti. Päässäni surrasi ajatuksia ristiin ja rastiin, kunnes heti samana aamupäivänä minulla syttyi lamppu: päätin kirjoittaa kirjan!

Oman kirjan kirjoittaminen on ollut minulla salaisissa haaveissani jo siitä lähtien, kun tänne muutimme. En kuitenkaan ole rohjennut, vaikka useampikin kavereistani on kirjan kirjoittamiseen aina silloin tällöin usuttanut. Minä taulapää en vain ole antanut ajatukselle sijaa! Vai liekö ollut todellisen rohkeuden puutetta? Myös armas serkkuni Helsingistä muisteli viime postauksen tiimoilta lapsena käymäämme kirjeenvaihtoa. Hän kertoi kynäilyni olleen taitavaa jo tuolloin, vau! Niin useita muitakin rohkaisevia kommentteja tuli! Uskaltaisinko siis sittenkin kirjan kirjoittaa? Näiden Piilaakso-vuosien aikana en ole oikein saanut kirjan juonesta minkäänlaista otetta, mutta nyt kirjan sisältörunko jotenkin vain loksahteli mielessäni paikoilleen. En oikein edes tiedä mitä tapahtui. Ajatuksia sinkoili ja niitä oli pakko ryhtyä kirjoittamaan välittömästi ylös. Voihan olla, että runko vielä kovasti muuttuukin, mutta onpa nyt jotakin mistä aloittaa.

Olen ollut tästä rohkeasta päätöksestäni todella innoissani. Ja jännittääkin jo aivan valtavasti, että kuinka tämä mahtaa onnistua, iiks! Olenhan ottamassa ensimmäistä akselta aivan uudella polulla. Jos sinulla on siis nyt jokin kultainen vinkki esikoiskirjaansa aloittelevalle, niin kerro ihmeessä! Kokemukset omakustanteisesta kirjasta ja äänikirjasta, itse kirjoitusprosessista ja ihan kaikesta kiinnostavat. Mikä esimerkiksi sitten avuksi, kun kirjoittaminen jonakin päivänä vain tökkää? Nyt minulla on ollut draivi päällä, mutta tuonkin tökkivän päivän tiedän vielä tulevan. Kaikki tuki ja vinkit ovat siis tarpeen. Tiedän, että blogiani lukee ainakin viisi henkilöä, jotka ovat itse kirjoittaneet kirjan tai jo useamman. Heilläkin varmasti jokin konkarin ohje olisi untuvikolle antaa. Olen myös ennättänyt kääntyä asiassani jo ammattilaisen puoleen. Entinen koulukaverini sattuu työskentelemään kirja-alalla freelancerina ja tulen varmastikin tilaamaan joitakin palveluita häneltä. Lapsuusvuosinamme vaihdoimme ahkerasti kiiltokuvia, nyt pääsemme mitä todennäköisimmin tekemään yhdessä muuta kivaa.

Minä olen kirjan kirjoittajana vasta aivan nupulla, aivan kuten nämä sitruunan kukinnotkin ovat!

Mitään vuoden best seller -kirjaa tai rahasampoa en sentään odota tulevasta kirjastani syntyvän. Jos lopputulos on omakustanne, niin toivoisin saavani omat painatukseen, taittotyöhön ja kannen suunnitteluun satsaamani rahat takaisin. Jos vielä kirstunpohjalle jäisi vähän kahvi- ja pullarahaa, niin toki mukavampi niin. Ja arvatkaapas! Kun ilmoitin tästä päätöksestäni henkilökohtaisessa somessani, niin olenkin saanut jo mukavan määrän ennakkotilauksia! Wow! Kysyntä kirjalleni on siis hurrrja, hahah. No, tämä toi tietenkin ihan omanlaistaan puhtia ja mahtavaa kannustusta aloittaa kirjan kirjoittaminen heti ja näin olen tehnytkin! Kiitos vain ennakkotilauksen jo tehneille! Olen suorastaan otettu.

Että tällainen uutinen tällä kertaa. Jännittää, ja pelottaakin, mutta se jää nähtäväksi mitä tästä syntyy. Ajattelin tulla tämän ideani kanssa nopeasti bloginkin puolella ns. ulos kaapista, niin en voi päätöksestäni enää helposti perääntyä. Enhän? Nyt sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!