Ulkosuomalaisen ammatillinen umpikuja

Eivät riitä kahden, eivätkä neljänkään käden sormet laskemaan niitä kertoja, kun minulta on Kaliforniaan muuttomme jälkeen kysytty: "No joko sulla on siellä työpaikka?" "Joko olet töihin mennyt?" Ensimmäiseen yli kahteen vuoteenhan minulla ei ollut edes työlupaa, joten työskentely Yhdysvalloissa oli ensimmäiset vuodet kohdallani poissuljettu mahdollisuus. Tuolloin keskustelun sai aika nopeasti loppumaan, kun tämän realiteetin työskentelymahdollisuuksistani kerroin. Kun sitten työlupa pysyvän asumisluvan myötä lopulta napsahti, alkoivat työutelut luonnollisesti uudestaan. Siinäkin oli erilaisia elämäntilanteita, miksi en välittömästi töihin hakeutunut. Toisinaan työkyselyt ärsyttivät. En ehkä kokenut työpaikkakyselyitä niinkään loukkaavina, vaan enemmänkin tungettelevina. Toisaalta, mitäpä se kenellekään kuuluu, mutta tässä postauksessa yritän selventää miksi reaktioni olivat tuonsuuntaisia. 

"Miksi et hakeudu koulutustasi vastaavaan työhön?"

Joo, en hakeudu. Aikaisemmin tätä blogissani esille tuomatta olen koulutukseltani erään kouluaineen opettaja. Minulla on korkeakoulututkinto ja Suomessa olen pätevä opettamaan kaikilla koulutusasteilla aina korkeakoulutasolla asti. Täällä kuitenkaan nämä opettajan tehtävät eivät nappaa minua lainkaan. Ensinnäkin, joutuisin täällä suorittamaan hiukan lisäkoulutusta, jotta olisin sertifioitunut päteväksi opettajaksi paikallisesti. Suomalainen korkeakoulututkinto ei siis sellaisenaan riitä. Toisekseen ja vieläkin suurempana esteenä, en koe amerikkalaista koulumaailmaa houkuttelevana työympäristönä. Tämä ei tarkoita, että amerikkalainen koulumaailma tai opetus olisi yhtään suomalaista sisartaan huonompaa. Päinvastoin, tunnen monia suomalaisia perheitä, jotka ovat erittäin tyytyväisiä lastensa saamaan opetukseen tässä maassa. Mutta amerikkalainen koulumaailma ei vain ole se minun juttuni. En ole siitä työympäristönä ollenkaan kiinnostunut. Näin ollen puhtaasti oman koulutukseni ja tutkintoni hyödyntäminen piilaaksolaisilla työmarkkinoilla on ja tulee olemaan käytännössä nolla. 

Opettajuuteen liittyen olen saanut vuosien varrella useampia kehoituksia liittyä Piilaaksossa olevan Suomi-koulun toimintaan. Ja nämä kehoitukset ovat tulleet nimenomaan Suomesta. No, Piilaakson Suomi-kouluhan kokoontuu lukukausien aikana vain joka toinen sunnuntai ja silloinkin vain muutaman hassun tunnin kerrallaan. En koe mielekkääksi sitoa omasta vapaa-ajastani, ja siis yhteisestä ajasta ukkokullan kanssa, viikonloppua aina kahden viikon välein. Jos oma lapsi kävisi samaa Suomi-koulua, olisi tilanne varmastikin aivan toinen.

Jos siis en pysty nykyisessä asuinmaassani hyödyntämään suorittamaani korkeakoulututkintoa, tulee seuraavaksi luonnollisesti mieleen aikaisempi työkokemus: 

"Käytä hyväksesi aikaisempaa työkokemustasi!" 

No, minun kohdalla tämäkin johtaa melko toivottomaan tilanteeseen. Ennen Kaliforniaan muuttoamme olin toiminut Suomessa yli 15 viimeisintä vuotta EU-projektien projektipäällikkönä. Kyllä, aloitin projektipäällikköhommat melko nuorena. Projektit toimivat korkeakoulujen ja yritysten rajapinnassa. Niin, mutta että mikä ihmeen EU-projekti? Jos kirjoitan EU-projektipäällikkyyden täällä resumeeni (paikallinen CV), niin eiväthän nämä tyypit täällä edes tiedä, mikä EU-projekti on! Mitä erityisosaamista sellainen vaatii? Totta kai olen pyrkinyt avaamaan tehtävänkuviani, sillä nehän käsittivät monenlaista: rahoitusneuvotteluja, budjetointia, suunnittelua, raportointia, tapahtumajärjestämisiä, kilpailuttamista, henkilöstöhallintaa, kansainvälisiä työmatkoja jne. Mutta teknologiakeskittymässä nimeltä Piilaakso kun ollaan, on tämä EU-projektipäällikkyys jo parikin kertaa rinnastettu IT-projektien päällikkyyteen, jotka ovat kuitenkin kaksi eri asiaa. Olen joutunut sanomaan parillekin työtarjoukselle ei. Toisekseen olen alunpitäen täällä Piilaakossa halunnutkin hakeutua joihinkin muunlaisiin tehtäviin. Totuushan on kuitenkin se, että Suomessa viimeisen vuoden aikana ennen vuorotteluvapaalle jääntiäni, sain mahdottomaksi paisuneesta työkuormasta johtuen burn outin. Vaihtelu työtehtävissä virkistäisi, ajattelin.

Koska en siis käytännössä pysty hyödyntämään suorittamaani tutkintoa, en koulutustani enkä työkokemustani, olen nimennyt henkilökohtaisen tilanteeni ammatilliseksi umpikujaksi. Se on mielestäni oikein kuvaava termi. Ammatillisen umpikujan myötä alan vaihtaminen on ollut väistämätön. 

Road ends. Tie päättyy kuin umpikujassa konsanaan.

Ohimennen huikattu kysymys jää vaille kattavaa vastausta

Niinpä tällainen olan yli heitetty kysymys "Joko sinulla on siellä Amerikassa työpaikka?" on saanut minulta todella usein karvat pystyyn. En minä siinä kaupan nakkihyllyllä ala selittämään tätä koko kuviotani, minkä nyt tässä postauksessani avaan. Ja harva noista nakkihyllyllä utelijoista on joutunut vaihtamaan alaa oman työuransa aikana, ainakaan pakon edessä. Sanonpahan vaan. Juurikaan kukaan tämän reilun 6,5 vuoden aikana ei ole esittänyt tätä työllistymiskysymystä muodossa: Millaiset työllistymismahdollisuudet juuri sinulla siellä Piilaaksossa on?" Ainoastaan ex-pomoni Suomessa tämäntapaisen kysymyksen taisi esittää jäädessäni ensin vuoden vuorotteluvapaalle. Vastasin siihen jotakuinkin näin: "No alkuunhan minulla ei ole edes työlupaa. Mutta jos pidemmäksi aikaa jäämme, niin jospa sieltä jotakin löytyisi."

Ja kyllähän se kolme vuotta sitten löytyi. Tuo työpaikka oli sidoksissa yllätys, yllätys, omaan harrastustaustaani. Tutkintoni ei avittanut työnhaussa pätkääkään ja aikaisemmasta työkokemuksestani Suomessa pystyin hyödyntämään tasan sen, että osasin käyttää tietokonetta ja sen eri ohjelmistoja. Kaikki muu oli uutta. Kaikki. Ala, jolla työskennellä, liuta alaan liittyviä ohjelmistoja, työympäristö, asiakaspiiri, työtehtävät ja tietenkin isoimpana muutoksena amerikkalainen työkulttuuri. Jopa työajat menivät uusiksi, sillä kyseessä oli ilta- ja viikonlopputyö. Olin töissä kaksi vuotta, kunnes juuri ennen pandemiaa tilanne työpaikalla ja työkuorma menivät niin mahdottomiksi, että irtisanouduin. Tarkoitukseni oli hakea uutta työpaikkaa loppukeväästä 2020, oletetusti jälleen kerran pakon edessä alanvaihdoksena, mutta pandemia muutti suunnitelmat. Työnhausta pandemia-aikana toisessa postauksessa lisää.

Yleinen oletus työllistymisen helppoudesta

Hyvin monella tuntuu siis olevan käsitys, että uuteen maahan vain muutetaan ja sitten mennään suitsait töihin. Ja kyllä, kyllä täälläkin töitä tekevälle löytyy, vaikka heti huomenna, mikäli työluvat ovat kunnossa. Ruokaravintolan tiskarina voisin aloittaa vaikka heti. Mutta kuinka motivoivaksi tuollaisen rutiininomaisen työn sitten itse pidemmän päälle kokisin, on eri asia. Asiat eivät siis jokaisen ulkomaille muuttajan kohdalla ole niin yksinkertaisia, kuin koto-Suomesta katsoen saattaisi olettaa. Useimmitenhan töitä haetaan nimenomaan koulutuksen tai aikaisemman työkokemuksen perusteella. Omalla kohdallani en ole pystynyt hyödyntämään niistä oikein kumpaakaan, joten olen kokenut olevani ammatillisessa umpikujassa.

Kaiken työllistymisen takana on myös totta kai aina motivaatio. Lopuksi siitä vielä pari seikkaa, jotka ovat vaikuttaneet voimakkaasti omassa ulkosuomalaisen tapauksessani:

Motivaatiosta nousujohteista uraa kohtaan USA:ssa

Moni tuntuu myös ihmetelleen, miksei minulla ole taivaita hipovia tavoitteita ja motivaatiota tehdä nousujohteista työuraa USA:ssa. No, tämäkin on vähän sellainen juttu, ettei se kaikille aukene. Meidän peruslähtökohtanahan koko Piilaaksoon muutolle oli, että olemme tulleet tietoisesti tänne ensinnäkin "vain käymään". Jonakin päivänä pakkamme kimpsut ja kampsut ja karistamme Piilaakson pölyt koivistamme. Alunpitäenkin tänne on muutettu siis ukkokullan osaamisen ja työuran ansiosta, minun työurani täällä on vain sivujuonne.

Toisekseen, sain itse kokea Suomessa jo melko pitkän, monipuolisen, vaiherikkaan ja ylöspäin suuntautuneen työuran. Yksi viimeisimpiä titteleitäni Suomessa oli Head of X. Kävinpä kerran kansainvälisessä konferenssissa oikein puhumassakin. Koen siis henkilökohtaisesti jo saavuttaneeni omalla työurallani aika paljon. Ei minun enää tarvitse näyttää koko maailmalle, eikä varsinkaan itselleni, mihin pystyn. Ainakin itselleni riitän ihan vaikka nykyisilläkin meriiteillä ja vaatimattomammissakin tehtävissä.

Kolmas ja tärkein omaan motivaatiooni vaikuttanut seikka on ollut uuden identiteetin rakentaminen. Kun siirryt kovasti töitä tekevästä (ura)naisesta pakon edessä yli kahdeksi vuodeksi kotirouvaksi, on väistämättä edessä melkoinen henkilökohtainen mankeli uuden identiteetin muodostamisessa. Kun työlupaa ei yksinkertaisesti yli kahteen ensimmäiseen vuoteen edes ole! Ja sinä aikana et siis ole tietoinen, minä kauniina päivänä sen työluvan lopulta saat. Koko tuona aikana ei enää ole sitä työminää, joka eritoten Suomessa koetaan hyvinkin tärkeäksi ja sen kautta ihmiset määrittävät (lokeroivat) sekä itseään että muita. Tästä olen kirjoittanut blogissani aiemminkin mm. täällä.

Toisille uuteen, työminättömään identiteettiin istuutuminen käy helpommin, toisille polku on kivikkoisempi. Ainakin omalla kohdallani tälläkin prosessilla on ollut omanlaisensa vaikutukset motivaatiooni havitella korkean tason työpaikkoja. Kun siihen lisätään omakohtainen ammatillinen umpikuja, on epäsuotuisa soppa niin sanotusti valmis.

Tämä postaus on yksi henkilökohtaisimpia, joita blogissani tulen koskaan kirjoittamaan. Aihe on lojunut minulla otsikkotasolla luonnoksissa jo ainakin neljä vuotta. Nyt tuntui kuitenkin oikealle hetkelle tarttua tähän teemaan. Tämän tekstin tarkoituksena onkin avata yksi tarina ulkosuomalaisen työllistymismahdollisuuksista uudessa asuinmaassaan. Kaikilla tarinat eivät etene niin kuin elokuvissa, eikä unelmien työpaikka vain odota ottajaansa, kuten lehtiartikkeleissa ulkosuomalaisten tarinoita monesti kirjoitetaan. Ei kaikille avaudu unelmien työmarkkinat ulkomaille muuton myötä. On myös minunlaisiani tapauksia, joilla ulkomaille muutto tietää ammatillista umpikujaa.

Viime viikolla sain yllätysyhteydenoton rekrytoijalta. Kuinka siinä sitten kävi, siitä toisessa postauksessa tarkemmin. Nyt sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!