Suomessa on vietetty naisten viikkoa ja tänään Jaakko heittää uimavesiin kylmän kiven. Syksyn ensimmäisiä merkkejä, sanoisi vanha kansa. Myös tämä alla oleva pihlajapuun lehti on tervehtinyt minua pihamaalla jo yli viikon verran. Sehän on pukeutunut jo syksyn väreihin, heinäkuussa! Kysynkin itseltäni: "Mihin mun kesä meni?"
Olen ollut Suomessa nyt 5,5 viikkoa. Nuo viikot olen kulkenut kuin sumussa. Tilanne lähipiirissäni on vakava, kuolemanvakava. Suomen kesä on näyttänyt parastaan, säät ovat hellineet lämpimästä tykkääviä. Se on kuitenkin ollut minulle sivuseikka kaiken tämän painajaisen keskellä. Viimeiset viikot ovat olleet kuin pahinta mahdollista unta, mutta tästä unesta ei valitettavasti herää. Kaikki on totta. Jos olen yrittänyt hetkeksi irtauttaa ajatuksiani ja katsella sosiaalisesta mediasta ystävien ja tuttavien kuvia, ne ovat tuntuneet kuin toiselle todellisuudelle. Suomalaiset raskaan työn raatajat viettävät ansaittuja kesälomiaan. Tehdään kaikkea kivaa. Tavataan tuttuja, osallistutaan tapahtumiin, tehdään mukavia matkoja perheen kesken koto-Suomessa, uidaan Suomen puhtoisissa vesissä. Ihania välähdyksiä. Minun kesäni on kuitenkin ollut täysin toisenlainen. Tämä on elämäni raskain kesä. Minä en ole ehtinyt uimaan, ellei pulikointia meressä nimeltään Huoli lasketa. Jos todella haluat tietää kuinka kesäni on mennyt, ajattele minua omaishoitajana. Se kertoo kesästäni parhaiten. Viiteen viikkoon on mahtunut paitsi hartiat lysäyttävä määrä huolta, myös miljoonia hoidettavia asioita. Tuntuu, että olen opiskellut vähintäänkin lyhyen oppimäärän verran lääketiedettä ja farmakologiaa sekä pitkän oppimäärän verran suomalaista byrokratiaviidakkoa. Siitähän minulla lyhyt oppimäärä olikin jo entuudestaan hanskassa, mutta uusimmat kuviot kaikkine byrokratiakukkasineen ovat olleet liki tajunnanräjäyttäviä, sen varsinaisessa merkityksessään. Otsasuoneni on sykkinyt pulleana ja tiuhaan tahtiin. Työn alla on ollut myös painajainen nimeltä kodin muutostyöt esteettömään liikkumiseen. Hämmästyisitte, jos kuulisitte kaikki ne koukerot! Kuinka vaikeaksi asiat voidaankaan nyky-Suomessa tehdä!
Harmikseni ja järkytyksekseni olen nähnyt myöskin sen huonomman puolen suomalaisesta terveydenhuollosta. Välillä asiat ovat edenneet kuin unelma, mutta liian monta hetkeä on kauhistuttanut ja pitänyt taistella oikeanlaisen hoidon ja tutkimusten saamiseksi. Tuntuu käsittämättömälle, että hyvinvointivaltio Suomessa potilaan pitäisi jaksaa taistella oikeuksistaan saada hoitoa tai tietty yksittäinen, pienikin tutkimus. Potilaat Suomessa ovat todellakin erittäin eriarvoisessa asemassa maantieteellisen sijaintinsa määrääminä! Ja että olen saanut todistaa sellaisia hoitovirheitä, välinpitämättömyyttä, tutkimusten laistamisia, se on lyönyt ällikällä. Lisäksi puutteita on ollut ihan välineissäkin ja jopa hygieniassa! Tuntuu käsittämättömälle, että kirjoitan näin Suomesta ja sen paljon kehutusta terveydenhuollosta. Ystäväni, jolle jaksoin avata tapahtumia ja käänteitä enemmän, kauhistui hänkin. Että meidänkö Suomessa on todellakin tällaista? Oman lisänsä soppaan tekee luonnollisesti hoitajapula. Ei ehditä, ja virheitä ja unohduksia sattuu. Kyllähän tässä olisi potilasasiamiehelle pitkän kirjelmän paikka, mutta omat voimavarani eivät yksinkertaisesti riitä sellaisen valituskirjelmän laatimiseen. Ja siis kyllä, pyöritän tätä kaikkea yksin. Se apu, mikä virallisilta tahoilta on saatu, on otettu vastaan, mutta esimerkiksi kotihoidon saamiseksi ensimmäinen vapaa aika on syyskuussa. Hyvinvointivaltio Suomi kukoistaa jälleen.
Viisi ja puoli viikkoa sitten jouduin siis myrskynsilmään, mutta pakko on ollut yrittää löytää niitä positiivisia puolia tästäkin. On ollut onni, että ylipäätään pystyin tällaisena aikana matkustamaan ja pääsin Suomeen näitä tuhansia asioita ja läheistäni hoitamaan. Onni on, että elämäntilanteeni oli sellainen, että tällainen totaali irtiotto, suoranainen repäisy omista elämänkuvioista oli mahdollista. Toki oman, juuri tämänhetkisen unelmani työstäminen on pitänyt nakata nurkkaan ja kävipä niinkin, että vain paria päivää ennen Suomeen lähtöäni minua pyydettiin työhaastatteluun! Hassua, kun sanotaan, ettei kukaan tule sinua kotoa töihin hakemaan, mutta nyt oli kyllä kohdallani käydä juuri niin. Työn aloitus olisi ollut se kuuluisa as soon as possible, joten jouduin totta kai vastaamaan, että kiitos, mutta ei kiitos juuri nyt.
Viikon päästä myös ukkokulta pääsee matkaamaan Suomeen. Tiemme eivät kuitenkaan pääse kohtaamaan vielä moneen hetkeen, sillä hänelläkin on omat velvoitteensa ja vastuunsa ja ne vievät meitä alkuun eri puolille Suomea. Jossakin vaiheessa pääsemme kuitenkin taas niin sanotusti kimppoihin ja olenkin tuumannut, että kivahan se on omaa ukkokultaakin kerran kesässä nähdä! Sitä hetkeä odotan siis kovasti.
Ja mitä positiiviisiin puoliin tulee, niin ei kai kesä sentään vielä ole ohi? Ei, ei se ole. Vielä on kesää jäljellä. Ensi viikolle on luvattu jälleen helteitä myös tänne Pohjois-Suomeen. Omat poskeni taitavat kuitenkin pysyä kalpeina jatkossakin, sillä loikoilua auringossa ei taida olla tiedossa jatkossakaan. Päivä kerrallaan tässä nyt voidaan vain edetä. Olen saanut monilta ystäviltä, tuttavilta ja puolituntemattomilta kyselyitä tilanteesta, mutta en ole kaikille kyselijöille yksinkertaisesti jaksanut vastata. Ja kun kaikki sattuvat kysymään yhtä aikaa, niin liika on liikaa. Iso kiitos kaikille, jotka olette jo vertaistukea tarjonneet, Senkin aika koittaa, kunhan pahimmat myrskytuulet saadaan tässä laantumaan.
Ei ollut kepeää kesälukemista tämä, valitettavasti, ja siitä vähän etukäteen varoittelinkin. Annetaan kuitenkin kesän jatkua ja yrittäkäämme nauttia siitä tavalla toisella. Nyt sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!
