Joulutunnelma kadoksissa

Joulukuu. Ei tunnu yhtään siltä. Ja joulufiilis, se on minulta täysin kadoksissa. Mistä kaikkialta olen yrittänyt joulutunnelmaa hakea ja mitkä seikat ovat voineet sen puuttumiseen vaikuttaa? Näitä pohdin tällä kertaa.

Pukilla pömpöttää ihan niin kuin pitääkin, mutta missä luuraa minun joulufiilikseni?

Panostus kiitospäivään

Marraskuun viimeiseen viikonloppuun asti Yhdysvalloissa panostetaan täysillä kiitospäivään. Vaikka tokihan ensimmäiset tekojoulukuuset ovat kimmeltäneet erivärivaloineen tukkuliike Costcossa jo elokuusta asti. Mutta muutoin monilla killuu pihakoristeinaan iloisen oranssia kurpitsateemaa vielä kiitospäivään asti. Vasta tämän juhlan jälkeen pihamaille ja kuisteille asetellaan pukit, porot, tontut ja isot karkkikepit (candy canes). Kun menin ruokakauppaan kiitospäivän jälkeisenä maanantaina, olin saada slaagin. Siellähän soi yhtäkkiä taustalla hilpeät tipe-tipe-tip-tapit. Samalla hetkellä tajusin, että todellakin, tulevana perjantaina kalenterin lehti käännettäisiin jo joulukuulle. Mihin tämä syksy oikein hujahti?

Pihoja ilman joulukoristeita vielä 9. joulukuuta. Ja kieltämättä, aika kesäisen näköistä meillä vielä on. Josta pääsenkin seuraavaan aiheeseen:

Poikkeuksellisen lämmintä

Eräänä joulukuisena päivänä söin takapihallamme auringonpaisteessa päiväkahvin kanssa jäätelöpuikkoa. Olo oli ristiriitainen. Jäätelömakuna oli Winter Edition: Peppermint, piparminttu, mutta ulkolämpötila +17.

UV-indeksi on sentään jo valahtanut, se on enää kolmosen luokkaa. Alhaisesta lukemasta huolimatta olen yrittänyt yhä kerätä näistä talvisistakin auringonsäteistä D-vitamiinia, ettei tarvitsisi purkista ottaa.

Päiväkahvia nautiskellessani huomaan, että takapihan mansikassamme on raakileita ja yksi kukkakin vielä sinnittelee. Joulukuussa!

Meillä on siis ollut tavallista joulukuuta lämpimämpiä päiviä, eikä talven sateita ole vielä juurikaan näkynyt. Viime talven poikkeuksellisen suureen sademäärään nähden ero on ollut valtava. Yöt ovat kyllä viilentyneet, autojen tuulilasit ja konepellit ovat olleet jo parina aamuna kuurassa, mutta päivälämpötilat kohoavat yhä joinakin päivinä jopa lähemmäs 20 Celsius-astetta.

Jääskrapa! Ensimmäistä kertaa 9,5 vuoden aikana näin piilaaksolaisessa kaupassa myynnissä jääskrapoja tuulilasien puhdistamiseen! Olivat vieläpä erikoisessa paikassa, ruokakaupan poistohyllyssä. Ostin. Niinpä olisin nyt kerrankin varustautunut kylmiin aamuihin. Kyllä skrapalle joka talvi Piilaaksossa voi sellaiset 2 - 3 kertaa käyttökertaa tulla, jos lähtee oikein aikaisin autoilemaan. 

Joulukalenteri

No mutta joulukalenteri. Onhan minulla sellainen hankittuna. Sen nyt viimeistään luulisi virittävän minut joulun odotukseen. Mutta mitäpä heti ensimmäisestä luukusta kurkistaakaan? Tänä vuonna hankin itselleni hemmotteluksi jälleen kauneusjoulukalenterin. Sen ensimmäisestä luukusta avautuu pieni putkilo aurinkorasvaa, suojakertoimella 40! Mitä ihmettä? Ei tunnu taaskaan joululle, ei edes joulukuulle.

Joulukalenteri, kuin aamukampa jouluaattoon. Mutta tuoko joulun tunnelmaa, jos ensimmäisestä luukusta avautuu...

...aurinkosuojavoide SPF 40!

Pikkujoulut

Päätämme pitää ystäväpariskunnan kanssa pienet pikkujoulut. Ne on sattumoisin sovittu pidettäviksi samalle lauantaille, kun kotikaupungissamme on joulukauden avaus. Keskustan kävelykadulla on luvassa tanssillista ohjelmaa, joulupukin vierailu, pormestarin tervehdys ja lopulta joulukuusen valojen sytytys. Muutamme hiukan alkuperäistä pikkujoulusuunnitelmaamme ja kokoonnummekin ensin ystäviemme kanssa kävelykadulle. Änkeämme itsemme yksiksi lisäpisaroiksi yleisömereen. Odotamme ennen kaikkea joulupukkia ja kuusen valojen sytytystä. Minä odotan leikilläni myös pormestarin puhetta. Seuraan häntä nimittäin sosiaalisessa mediassa, ja hän vaikuttaisi olevan ihan rempseä ja hauska ukko. Niinpä olisi mukava kuulla hänen tervehdyksensä ja päästä toteamaan, onko mielikuvani hauskasta ukosta todenperäinen. 

Mutta ei. Odotamme ja odotamme. Ensimmäisen puolen tunnin ajan ohjelmassa on vain ja ainoastaan paikallisen tanssikoulun ryhmien esiintymistä ja koulun esittelyä. Onhan esiintyjillä sentään joulunpunaiset paidat, mutta muuta jouluista ei esiintymisissä ole. Aikataulu seuraavan pikkujouluohjelmanumeromme kanssa alkaa painaa päälle ja luovutamme. Pitää tulla katsomaan kuuseen sytytetyt valot toiste. Pormestarin puhekin jää kuulematta. Mielikuvani hauskasta ukosta saa jatkaa hengittelyään.

Meidän "kylän" joulukuusi. Se, jonka valojen sytytys jäi näkemättä.

Maksalaatikko!

Viime viikolla sattui myös toinen "ensimmäinen kerta Piilaaksossa ikinä"-tilanne. Yksi amerikansuomalainen sanoi valmistavansa maksalaatikkoa ja myyvänsä laatikoita niitä haluaville. Kovana maksalaatikkofanina tilasin yhden laatikon. Paketti saapui, ja ai että, kuinka se olikaan hyvää! Jotkuthan mieltävät maksalaatikonkin jouluruoaksi, itse en niinkään. Mutta jos nyt ei jouluista, niin ainakin ihanaa Suomi-tunnelmaa sain nauttia maksalaatikolla herkutellessani.

Erittäin harvinaista herkkua Piilaaksossa. Täällä ei myydä maksaa yhtä yleisesti kuten Suomessa. Varmaan sitä tilaustuotteena erikoislihakauppaan saisi. Tämänkin maksalaatikon valmistaja oli jauhanut maksan itse ja sanoi sen olleen kovaa hommaa. Arvostan.

No vielä viimeinen yritys joulutunnelman haalimiseksi:

Saksalaiset joulumarkkinat

Viime lauantaina naapurikaupungissa järjestettiin saksalaiset joulumarkkinat. Sinne siis! Jospa nyt joulumieli valtaisi minutkin!

Markkinoiden suosiosta kieli jo se, että parkkipaikkaa sai etsiä hyvän aikaa. Lopulta paikka useamman korttelin päästä omakotitaloalueelta löytyi. Kun sitten lähestyimme markkina-aluetta, tungoksen aste valkeni toden teolla. Eihän sinne tahtonut sekaan mahtua!

Porukkaa oli kuin pipoa, ja kuvan perusteella ainakin neljää erilaista pipoa, hahah.

Menimme alkajaisiksi hehkuviinipisteelle ja taivastelimme, että jono kojulle eteni kuin hidastetussa elokuvassa. Mutta lopulta glühweinimme saimme. Se maistui oikein hyvältä. Mutta ulkolämpötilan ollessa +16 ei hehkuviinistä ihan jouluiseen fiilikseen päässyt oikein siitääkään. Kun mukista alkoi pohja pilkottaa, minulla virtasi hiki selkärankaa pitkin. Kuuluuko joulumarkkinoilla olla ihan näin kuuma?

Hehkuviinijonossa. Syksyiset värit taustalla.

Onneksi oli tuplamuki, ettei sormia polttanut. Kyllä tuli kuuma tätä siemaillessa. Väenpaljouden vuoksi menimme juomaan nämä myyntitelttojen taakse, ettei kuumat juomat kaatuneet omiin tai toisten syleihin.

Kun sitten etenimme (väkimäärästä johtuen vaivalloisesti) markkina-aluetta eteenpäin huomasimme, että kahdelle muulle juomamyyntipisteelle jonot olivat hurjan paljon pidemmät. Reilu kymmenkunta asiakasta jonossa ennen meitä olikin siis ollut lottovoitto muihin jonoihin verrattuna. Mutta makkarakoju, se veti pisimmän korren: sen jono kiemurteli ainakin yli sadan metrin mittaisena, joten emme jääneet sen jatkoksi. Pretzeliä olisin halunnut myös ostaa, mutta useiden kojujen edustat olivat niin täynnä ihmisiä, ettei kojujen valikoimaa päässyt edes katsomaan.

Lapsille hauskuutusta: saivat käydä poliisiauton takapenkillä kaltereiden takana istumassa. Kuvan vasemmassa laidassa kiemurtelee makkarajono.

Myynnissä oli ainakin Hygge-mukeja ja puisia Star Wars -tarjottimia, mutta ihmisvirta painoi meitä mukanaan ja pystyin vain räpsäisemään näistä nopeasti kuvan. Väenpaljouden vuoksi tuotteita ei ollut mitään mahdollisuutta jäädä hypistelemään. Oli siellä mahdoton määrä porukkaa, huh huh!

Erilainen joulu luvassa

Tänä vuonna joulutunnelman saamiseksi on myös varmastikin yksi, täysin itseaiheutettu este tai hidaste. Emme tule viettämään jouluamme millään tavalla perinteisesti, sillä olemme jouluna reissussa. Näin ollen esimerkiksi joulukoristelut kotonamme ovat olleet mitä minimaalisempia. Samoin perinteiset jouluruoatkin jäävät tänä vuonna valmistamatta. Tapa, joka yleensä on tuonut joulun odotuksen tuntua itselleni jo hyvissä ajoin.

Jotakin jouluista sentään, nam! Olimme ostaneet jo kesällä Suomesta Yhdysvaltoihin mukaamme kaksi suklaakonvehtirasiaa jouluna nautittaviksi. Mutta nyt, kun suunnitelmamme muuttuivatkin, emmekä vietä joulua kotosalla, päätimme avata ensimmäisen rasian jo Suomen itsenäisyyspäivänä. Pandan konvehdit taisivat lopulta viedä minut lähimmäksi joulun tunnelmaa kuin mikään muu postauksessani mainittu asia.

 

Mutta valintojahan nämä ovat. Tämä joulu päätettiin viettää toisin, kun siihen tarjoutui mahdollisuus. Ja odotamme matkaa innolla. Eikä tekstiäni pidä ymmärtää väärin. En todellakaan halua valittaa auringonpaisteesta ja lämmöstä, vaan päinvastoin. Haluaisin postauksellani ja sen kuvilla lähettää auringonsäteitä monille teille lukijoilleni sinne pohjoiseen. Vastapainoksi olenkin katsellut enemmän kuin mielelläni talvisia kuvianne Suomesta. Mutta vuosi vuodelta totean, etten vain itse saa 100-prosenttista joulutunnelmaa irti en sitten millään näistä aurinkoisista, likipitäen t-paitakeleistä. Ehkä joku joulu pitäisi ottaa ja yrittää sukeltaa Suomen Lappiin. Käydä poroajelulla, istahtaa joulupukin polvelle, nauttia lumesta ja pimeydestä täysin siemauksin ja takautuvasti. Kaikkien suomalaisten jouluherkkujen ja -tuoksujen kera, totta kai! Laitan tämän aatoksen unelmieni listaan.

Jouluasetelma haikkipolun varrelta. Kastelukannuineen kaikkineen.

Blogini jää nyt joulutauolle, joten toivotan kaikille teille lukijoilleni oikein hyvää joulua ja onnea ja iloa uuteen vuoteen 2024! Toivon mukaan jokaisella teistä olisi joulumieli jo koholla ja jospa sen joulufiiliksen nappaisin vielä itsekin. 

Ensi vuonna jatketaan, joten siihen asti hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!   

Robottitaksin kyydissä San Franciscossa

Muutimme Piilaaksoon vuonna 2014. Ensimmäiset kuvat robottiautojen prototyypeistä katujen varsilta tulin ottaneeksi jo heti ensimmäisten asumisvuosiemme aikana. Autot tuntuivat utopistisilta, vaikka niissä tuolloin usein ajoa tarkkaileva apukuski vielä olikin. Mutta jo vuonna 2017 sain ensimmäisen konkreettisen kosketuksen itseohjautuviin autoihin, kun pääsin kokemaan tällaisen robottiautokyydin betaversiota. Kyseinen auto oli Waymon, silloin Googlen alaisen yrityksen, nyttemmin Googlen spin-off-yrityksen kehittämä. (Blogikirjoitukseni vuoden 2017 robottiautokokemuksistani luettavissa täältä.)

Tulevaisuus on täällä. Auto ilman kuskia ja vauhtia mittarissa 26 mph (42 km/h).

Vuonna 2017 koeajomme aikana autossa kuskin paikalla istui vielä ns. hätävarakuski eli henkilö tarkkailemassa auton mahdollisia virheitä. Jos auto olisi tehtnyt jonkinlaisen ajovirheen tai vaikkapa ohjelmisto yhtäkkisesti jumittanut, olisi hätävarakuski voinut ottaa ohjat käsiinsä sillä samalla sekunnilla. Tuolloinkaan tämä henkilön ei kuitenkaan kertaakaan tarvinnut puuttua robottiauton toimintaan. Kaikki sujui moitteetta. Ja silloin hämmästelin vähän itsekin, etten ollut lainkaan peloissani tuossa kyydissä.

Vuonna 2017 auton sisältä ja ajon aikana kuvien otto ja videointi olivat vielä ankarasti kiellettyjä, mutta nyt on toisin. Nyt nämä tekniikan ihmeet, itseohjautuvat autot toimivat muun taksiliikenteen ohessa jo kahdessa Yhdysvaltain kaupungissa: Phoenixissa ja San Franciscossa. Testiajoja taksitoimintaa varten tehdään myös jo Los Angelesissa ja neljäntenä kaupunkialueena on mukaan tulossa Austin. Matkustajat ovat siis tervetulleita hyppäämään taksiin ilman ihmiskuskia. Takana on paitsi miljoonia tuotekehitys- ja testitunteja, myös runsain mitoin lainsäädäntöä ja kaupunki- ja osavaltiokohtaisia erikoislupia. Robottitaksien toiminta-alueet ovat edelleen kaupungeissa rajalliset ja siis myös todella tarkasti rajatut, missä ne saavat toimia. En siis edelleenkään voi tilata autoa kyydittämään minua Meksikoon, kuten harmittelin jo vuonna 2017.

Waymo-robottitaksien toiminta-alue San Franciscossa. Kuvakaappaus Waymo One -sovelluksesta.

Robottitaksin käyttäjäksi joutuu tällä hetkellä jonottamaan

Waymon robottitaksin tilaaminen vaatii luonnollisesti oman sovelluksensa, Waymo One, jonka kautta hoidetaan kyydin tilaus ja maksaminen, aivan kuten Uberillä ja Lyftilläkin. Mutta tällä hetkellä tuon sovelluksen käyttäjiksi on jonossa tuhansia ihmisiä. Sovelluksen voi ladata, mutta seuraavassa vaiheessa joutuu jonotuslistalle. Uudet sovelluksen lataajat eivät siis tällä hetkellä välittömästi pääse taksikyytiä tilaamaan.

Kysyntä on kovaa, eikä autoja ole riittävästi siihen vastaamaan. Tämän vuoksi sovelluksen käyttäjämäärää joudutaan vielä rajoittamaan. Elokuussa 2023 Waymon virallisessa blogissa paljastettiin, että kaupungeissa, joissa Waymo jo taksina operoi, oli jonotuslistalla yhteensä yli 100 000 henkilöä. Ja viime viikkoina jono on vain kasvanut kasvamistaan. (Niinpä sanoisin vinkkinä näissä kaupungeissa asuville ilmoittautumaan jo nyt jonotuslistalle, mikäli haluavat joskus lähitulevaisuudessa Waymon itseohjautuvaa taksia käyttää.)

Mikä aiheutti viimeisimmän piikin kysyntään?

San Franciscossa luvat robottitakseina toimimiselle annettiin kahdelle eri yritykselle. Näistä toinen toi valitettavasti markkinoille keskeneräisen tuotteen ja pääsi töppäilyjensä ansiosta uutisotsikoihin useampaan kertaan. Nämä epäonnistumiset mustamaalasivat koko robottiautobisnestä. Tänä syksynä tämä toinen firma pakotettiin laittaamaan ilman ihmiskuskeja toimivien taksikyytien tarjoaminen sen yrityksen osalta jäihin. Heidän taksilupansa hyllytettiin.

Yhtään ihmishenkeä ei menetetty tämänkään firman autojen tapauksissa, mutta enemmän ja vähemmän vakavia tilanteita San Franciscon liikenteessä heidän autojensa kohdalla silti sattui. Sanfranciscolaiset ovat luonnollisesti olleet peloissaan niin turvallisuudestaan kuin työpaikkojensa mahdollisesta menettämisestä. Tämä johti lopulta vandalismiin.

Eli kuten yleensä kaikki uusi tuppaa tyypillisesti aiheuttamaan vastustusta, ei robottiautojen esiinmarssi ole säästynyt vastarintahyökkäyksiltä San Franciscossakaan. Kaupungissa toimii jo jonkinlainen organisoitunut ihmisryhmä, joka sabotoi robottiautoja ja niiden kulkua tuon tuosta. Autoja ensinnäkin töhritään päivittäin. Lisäksi ainakin tämän toimintansa jo jäädyttäneen yrityksen autot menivät ns. tilttiin, kun niiden konepellille nostettiin tietyömailta ja liikenteenohjauksista tuttu iso, oranssimuovinen varoitustötterö. TV-uutisissa haastateltiin kasvonsa peittänyttä nuorta miestä, joka tähän vandalismiporukkaan kuului. Hän kertoi heidän sopivan vuoroista, kuka milloinkin ja missä osassa kaupungia robottiautojen toimintaa kulloinkin häiritsee. Tämän vuoksi kutsun sitä järjestäytyneeksi toiminnaksi.

Mekin saimme kokea taksissa istuessamme yhden kannanoton: Vanhempi mies käveli jalkakäytävällä ja näki robottitaksimme. Mies näytti kulkupelille kylmän rauhallisesti keskisormea. (Autojen takapenkkien ikkunalasit ovat tummennettuja. Niinpä niistä näkee hyvin ulos, mutta kadulta näkee heikommin sisään, istuuko takapenkillä asiakkaita vai ei. Sormeaan esitellyt mies siis tuskin näytti sitä meille, vaan ennemminkin autolle ja koko robottitaksitoiminnalle.)

Ympäristötutkan havainnoimat muut tienkäyttäjät näkyivät takapenkin näyttöruudulta meille matkustajille.

Ketkä robotakseja sitten käyttävät?

Waymon blogin mukaan ihmiset iältään ja perhetaustoiltaan laidasta laitaan. Niin lapsiperheiden vanhemmat kuskatessaan lapsia harrastuksiin kuin sairaanhoitajat töihin mennessään. Yhtenä mielenkiintoisena käyttäjäkuntana mainittiin iäkkäämmät ihmiset. He, jotka eivät enää itse uskaltaudu autonrattiin. Robottiauton kyydissä he kuitenkin pääsevät kätevästi paikasta toiseen ja tuntevat olonsa vieläpä turvalliseksi.

Omat tuoreet kokemukseni robottitaksista

Teimme San Franciscossa yhteensä neljä erillistä robottitaksimatkaa. Robottiauto noudatti mielestäni ehdottomasti paremmin liikennesääntöjä kuin moni ihmiskuski. Esimerkiksi risteyksissä jokaisen stop-liikennemerkin edessä myös oikeaoppisesti pysähdyttiin, eikä autoa vain liu'utettu hitaammin sillä tavalla melkein pysähtyen. Myöskään yksissäkään liikennevaloissa robottiautot eivät ajaneet päin punaisia eikä "vanhoilla vihreillä". Molemmat tapoja, joita näkee meidän kulmilla huolestuttavan paljon. Hyvä havainnollistus syntyi, kun eräissä liikennevaloissa valot vaihtuivat jo oranssiksi, joten meidän automme hidasti liikennevaloihin jääden odottamaan. Mutta viereisellä kaistalla meitä jäljempänä ajavan auton kuski vain painoi kaasun pohjaan ja ylitti risteysalueen punaisia päin ajaen.

Lisäksi itseohjautuva auto otti muut tiellä liikkujat hyvin huomioon ja kaikki auton ympärillä tapahtuva näkyi sen kahdella eri näytöllä auton sisätilassa. Autojen ajotyyli oli myös varsin rauhallinen. Ei nykiviä liikkeellelähtöjä tai äkkijarrutuksia eikä tiukkateräisiä käännöksiä. Kaistanvaihdokset tietokone ilmotti ääneen niin, että myös me matkustajat kuulimme ne etukäteen. Myös ajonopeudet on säädetty niin, ettei auto aja koskaan ylinopeutta.

Pelottiko olla kyydissä?

Ei. Ei sitten ollenkaan. Toki aiempaakin kokemusta yli kuuden vuoden takaa minulla jo oli. Ja mitä turvallisuuteen tulee, niin Waymon autot ovat kuitenkin ajaneet miljoonia ja miljoonia testimaileja jo ennen kuin autoja on otettu kaupunkiliikenteeseen, ensin varakuskin kanssa ja nyt lopulta ilman sellaista. Ja noita miljoonia testimaileja oli tehty jo vuonna 2017. (Waymon blogilinkissä myös muutamia mainintoja itseohjautuvien autojen turvallisuudesta ihmiskuskeihin verrattuna. Kannattaa lukaista, jos asia enemmän kiinnostaa.)

Auton turvatoimia, hauskojakin sellaisia

Yksi hauska ominaisuus, joka myös hoidetaan mobiilisovelluksen kautta, oli autojen ovien avaus. Ovenrivat ovat ajon aikana ikään kuin upotettuina ja ne nostetaan koholle nappia sovelluksesta painaen, kun kyyti on saapunut sovitulle noutopaikalle. Tässäkin on tietenkin taustalla turvallisuussyyt. Kun auto ajaa yksinään, siis ilman kuskia ja matkustajia, ja odottaa vaikkapa pysähdyksissä liikennevaloissa, olisi riskialtista, että kuka tahansa voisi vetäistä oven auki ja hypätä kyytiin. Tämä on estetty upottamalla ovenrivat ulkopuolisten ulottumattomiin. Tarvittaessa ne sitten saa käden ulottuville poistamalla ovenlukituksen sovelluksesta.

Toinen turvatoimi, joka autoissa oli havaittavissa sisällä, oli kuskin- (tai siis kuskittoman) penkin oletusasetus niin lähelle rattia, ettei ratin ja penkin väliin mahtunut ihmistä. On ilmeisen houkuttelevaa, että ihmiset käyttäessään robottitaksia ensimmäistä kertaa haluaisivat istahtaa ratin taakse ja joko nauttia itseajavuudesta tai sitten toisaalta yrittää hypätä puikkohin kesken ajon vaikkapa pilailumielessä. Nämä ovat kaikki tietenkin ehdottoman kiellettyjä ja "käyttäytymissäännöt" kerrotaan tietokoneelta ajon alkaessa. Otin lyhyen videon taksimatkamme starttaamisesta ja halutessaan sen voi katsoa täältä. Videolla näitä ohjeita juurikin kerrotaan.

Ovenrivat työntyneet ulos, jotta niistä saa otteen. Paljon tekniikkaa auton katolla ja kulmissa.

Verrokkikyytinä Lyft

Teimme tällä kertaa San Franciscon matkallamme yhteensä viisi taksimatkaa, joista neljä robottitaksilla. Viimeisen taksimatkan juna-asemalle teimme Lyftillä, sillä robottitaksin odotusaika oli nyt ensimmäistä kertaa pidempi, 17 minuuttia. Tuolla odotusajalla emme olisi ennättäneet junaan. Niinpä tällä viidennellä taksimatkalla Lyftissä tulin kiinnittäneeksi aiempaa enemmän huomiotani kuskin ajotapaan ja liikennesääntöjen noudattamiseen. Kaistanvaihdossa sattui vieläpä hauska ja selkeä eroavaisuus robotti- ja ihmiskuskin välillä. Melkoista sompaamista nimittäin oli, kun Lyft-kuskimme vaihtoi noin 200 metrin matkalla kaistaa peräti neljä kertaa! Yksi näistä tapahtui vahingossa: kuski ei huomannut, että kaistojen kaartuessa hän ajautui kuin huomaamattaan viereiselle kaistalle. Niinpä hän vaihtoi kaarteen jälkeen alkuperäiselle kaistalle takaisin, mutta vain huomatakseen, että se muuttui kääntyvien kaistaksi. Niinpä hän vaihtoi taas kerran kaistaa. Lisäksi parin stop-merkin kohdalla auton pysähtyminen oli vähän niin ja näin.

Entäpä hinnat? Olivatko kilpailukykyiset?

Tällä kertaa robottitaksin hinnat niinä päivänä, kun autoja käytimme, olivat aika tavalla samat kuin Uberin tai Lyftin. Yksi matka olisi maksanut Lyftillä ja Uberillä noin 13 dollaria, Waymon kyyti maksoi 13,80. Mielestäni 80 lisädollarisenttiä robottiautokokemuksesta, vaikka ei edes ensimmäisestä sellaisesta, ei ollut mielestäni paljoa. Korkeampaan hintaan on perusteluna autojen vielä rajallinen määrä ja kasvava kysyntä.

Hyvä esimerkki hinnoittelusta oli kuitenkin kaverimme kokemus Phoenixissä. Kaupungissa oli useampi isompi massatapahtuma yhtä aikaa ja taksien käyttäjiä runsain mitoin. Kaverimme harmitteli, että Waymon autojen saapumisajat noutopaikalle olivat huomattavasti pidemmät kuin muilla takseilla, ja myös hinnat olivat korkeammat, ajoittain jopa huomattavasti korkeammat. Totuus kuitenkin oli, että kaikki Phoenixissä sillä hetkellä toimivat 80 robottiautoa olivat liikenteessä ja kysyntä kovaa. Senhetkinen autokapasiteetti ei siis riittänyt vastaamaan kaikkien halukkaiden taksikutsuihin, joten hinta nousi (tasaamaan kysyntäpiikkiä) ja odotusajat pitenivät.

Taksiautoina toimivat tällä hetkellä Jaguar I-PACE sähkökäyttöiset SUV:t. 

Summa summarum

Jos jotenkin summaisin yhteen kokemuksiani sekä vuodesta 2017 että nyt 2023, niin molemmilla kerroilla mielestäni robottiauto noudatti liikennesääntöjä paremmin kuin paikalliset taksikuskit tai kuskit ylipäätään. Ajonopeudet, stop-merkkeihin pysähtyminen, jalankulkijoiden väistäminen niin riittävän välimatkan kuin ajan kera, punaiseksi vaihtuviin liikennevaloihin asiallisesti reagoiminen ja muutoinkin rauhallinen ajotapa.

Ensikäyttäjillä on varmasti etukäteisarveluita palvelun turvallisuudesta ja toimivuudesta, voi olla tietenkin jopa pelkoja, mutta muistuttaisin, ensimmäisistä itseohjautuvista autoista oli museokappaleet piilaaksolaisessa tietokonemuseossa jo vuonna 2015! Siis jo kahdeksan vuotta sitten. Tällä haluan lähinnä valottaa, että kehitystyötä robottiautojen eteen on tehty jo vuosikausia ennen kuin ne vihdoin ja viimein näkyvät loppukuluttajille. Vitsailin itsekseni, että niin, mikäs uutuus se tämä tällainen on, joka on olla möllöttänyt jo museossakin viimeiset kahdeksan vuotta, hahah. Mutta vitsi vitsinä, uutta on. (Blogipostaukseni vuoden 2015 museokäynnistä luettavissa täältä.)

Omat kokemukseni olivat siis varsin positiivisia, mutta toisaalta jo odotettuja, sillä olin matkustanut itseohjautuvan auton kyydissä ensimmäisen kerran jo 6,5 vuotta sitten. Toki nyt uutuuteena itsellenikin oli auton käyttäminen maksullisena taksina ja ilman apukuskia. Mitä nyt olen useampia ystäviä ja tuttavia käyttökokemuksistaan kuullut, niin jokainen on ollut kyydeistään positiivisesti yllättynyt. Aika usein on tullut se perusamerikkalainen, yhteenniputtava kommentti: "It was awesome!"

Mutta kyllä robottitaksit vielä sen verran uusi juttu on edelleen San Franciscossakin, että näki monien ihmisten hämmästyneinä osoittelevan ilman kuskeja huristelevia autoja ja ottavan niistä kuvia ja videoita. Aivan kuten kuvia ja videota otin itsekin, hih.

Tällaisia tulevaisuustuulia puhaltelin teille Piilaaksosta tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Amerikkalaiset ovet, ja kotikuistilla avaraa luontoa

On lauantai-ilta. Katsomme ukkokullan kanssa kotisohvaltamme trilleriä. Mutta ennen kuin jatkan tapahtumien kuvausta eteenpäin, on syytä huomioida pari seikkaa amerikkalaisista kodeista.

Kotikulmilta aamukävelyllä napsaistu kuva. On tullut mietittyä, miltä mahtaisi asua tuollaisten jyhkeiden tuplatammiovien takana. Täysin utopistinen ajatus meidän kohdalla, mutta ainahan sitä voi ajatuksen kanssa leikitellä.

Olemattomat eteiset ja amerikkalaiset ulko-ovet

Amerikkalaiskodeissa ei tyypillisesti ole eteistilaa, vaan ulko-ovesta astutaan usein suoraan olohuoneeseen. Omat kokemukseni vahvistavat tämän: Asumme nyt jo viidennessä piilaaksolaiskodissa ja ainoastaan yhdessä niistä on ollut edes jollain tapaa eteiseksi luokiteltava tila. Minkäänlaista naulakkosyvennystä ei asunnon pohjaratkaisussa ollut silloinkaan, vaan naulakon virkaa toimittivat irrallinen kenkäteline ja Ikeasta ostettu pystynaulakko. 

Toisena huomiona paikallisista kodeista, että täällä talojen ja asuntojen ulko-ovet aukeavat sisäänpäin, siis toisin kuin Suomessa. Joskin poikkeuksena Yhdysvalloissa tähän on ainakin ovet Floridassa. Perusteluina asuntojen ulko-ovien sisäänpäin kääntymiselle olen kuullut ja lukenut ainakin kaksi eri teoriaa. Niistä molemmat liittyvät turvallisuuteen. Ensinnäkin oven aukeamisen sisäänpäin katsotaan olevan paloturvallisuustekijä: tarvittaessa pelastusjoukot voivat potkaista oven sisään tulipalon sattuessa ja pelastaa asukkaat sisältä nopeammin. Vahvempana turvallisuusperusteena aukeamissuunnalle lienee kuitenkin ovien saranat. Niiden on turvallisempaa sijaita asunnon sisä- kuin ulkopuolella. Ulkopuolella sijaitsevista saranoista on murtovarkaiden helpompi nostaa saranoiden "tapit" pois ja nostaa koko ovi pois paikoiltaan.

Toiset jykevät, tammiset tuplaovet. Eikä saranoita ulkopuolella.

Julkiset rakennukset ovat asia erikseen. Niissä ulko-ovien pitää (tai ainakin pitäisi) aueta ulospäin. Yhtenä poikkeuksena ovat kuitenkin julkisten vessojen koppien ovet. Ne aukeavat tyypillisesti koppeihin sisäänpäin. Olen manannut tätä vessankoppiovien järjetöntä aukeamissuuntaa aiemminkin. Käytäntö on minusta raivostuttava. Harvoin kopissa on niin paljon ylimääräistä tilaa, että ovi mahtuisi avautumaan ilman ähräämistä. Tämä korostuu, jos käsivarsillasi on ostoskasseja tai lentokentän vessassa mukanasi matkalaukku. Sulloudupa siinä sitten! Varaudu pelaamaan matkalaukun ja oven kanssa hetken aikaa tetristä.

Ja kun ärsyttäviin oviasioihin tässä nyt pääsin, niin toinen asia amerikkalaisissa ovissa, mistä en niin tykkää, on paikalliset ovenrivat. Nehän ovat useimmiten pelkkiä nuppeja, ei kahvoja. Niin ulko-ovissa kuin huoneiden välisissä sisäovissakin. Olen yrittänyt ottaa tavaksi muistaa laittaa käsirasvaa ennen kuin lähden kotoani ulos, ja argh, kuinka monesti olenkaan koettanut avata ulko-oveamme rasvaisilla käsillä. Ei onnistu, koska nuppi vain lipsuu otteestani. On odotettava, että käsirasva kuivuu. Suomalaisittain tutun kahvan kanssa ei olisi samaa pulmaa. No, ei toki ole maailmanloppu tämäkään asia, mutta liki päivittäen toistuessaan ottaa toisinaan kupoliin. Joskus muistaessani avaan ulko-oven jo valmiiksi ja rasvaan käteni vasta sen jälkeen. Mutta tätäkin hankalampi tilanne ovennupin kanssa syntyy, jos kannat käsissäsi jotakin, sanotaanko nyt vaikkapa täytekakkua tarjottimella. Kahvallisen oven saisi avattua kyynärpäällä avittaen, mutta tällaista amerikkalaista nupillista ovea et. No, onnekseni en kantele täytekakkuja viikoittain enkä edes kuukausittain, niin hermoni eivät pääse repeilemään riekaleiksi, hahah.

Nuppi, nuppi, lipputangon nuppi... Paitsi että amerikkalaisen oven nuppi.

Mutta palataanpa meidän huusholliimme. Nykyisessä kodissamme ulko-ovemme aukeaa siis sisäänpäin ja suoraan olohuoneeseen. Lisäksi meillä on tavallaan kaksi ulko-ovea. Niistä toinen on ulospäin aukeava metallikarminen verkko-ovi. Rämisevä kapistus, jonka kanssa alkuun tuskaisena huokailin. Käytäntö on kuitenkin osoittanut sen lämpimien kuukausien aikana, eli ison osan vuodesta, todella käteväksi. Niinpä olen tätä nykyä verkko-ovemme kanssa niin sanotusti sujut. 

Ja seuraavaksi alkupostaukseni lauantai-iltaan. 

Päivä oli ollut poikkeuksellisen lämmin ja elokuvaa katsellessamme pidimme vielä ulko-oveamme auki saadaksemme huushollia viilentymään läpivedolla. Verkko-ovi oli kiinni. Olemme halunneet pitää ulko-ovea mahdollisimman usein auki myös pihakissojemme vuoksi. Milloin sattuu katsos maukujilla taasen masut kurnimaan, niin saamme laittaa buffettarjoilun heille pystyyn. Pesukarhu-nimisestä vahingosta viisastuneina emme enää pidä kissanruokia esillä öisin, mutta iltaisin niin pitkään, kun valvomme, kyllä.

Meidän suloiset pihakatit. Välillä keskenään sulassa sovussa, välillä täysi mouruaminen ja pieni tappelunpoikanen. Mutta sopuisampaan suuntaan ovat menossa.

(Hassuna sivuhuomatuksena muuten, että toinen pihakissoistamme on oppinut "soittamaan ovikelloa". Jos ovemme on kiinni, niin Masha-kissa tulee machoilemaan ja raapimaan karheaa kynnysmattoa ulko-ovemme edustalla. Tämä rahina kuuluu sisälle asti, joten olemme tosiaan ristineet sen Mashan ovikellon pimpottamiseksi. Kun sitten avaamme oven, hän siinä sitten istua nöpöttää ja katsoo silmiin: "Ruokaa ja herkkuja, please!")

Ja jälleen takaisin lauantai-iltaan

Kello oli jo 23.30 ja elokuvassa oli viimeinen jännittävä loppukliimaksi alkamaisillaan. Yhtäkkiä kuitenkin verkko-ovemme takaa kuistilta alkoi kuulua kissanruokien rouskutusta. Elokuva pysähdyksiin ja ovelle kurkistamaan. Mashahan se siinä oli vielä yöpalalla. Jatkoimme elokuvan katsomista ovea edelleen auki pitäen. Vain muutaman minuutin päästä kuistilta kuuluu jälleen rouskutusta ja nyt ruokailu tapahtuu niin ahmien, että pahvilautanenkin jo kuului raapiutuvan kuistin lattiaa vasten. No Mashako se siellä taas on rohmuamassa? Kuinka se nyt muutaman minuutin välein ja tuollaisella ahmattivauhdilla? Elokuva katkolle ja tilanteen tarkistus. Ei ollut tällä kertaa Masha, vaan kolme pesukarhua! Meidän kuistilla! Hus, nyt tuli noille karvanaamoille kyllä lähtö, ja meidän kissanruokiinhan ei kosketa! Kun avaan verkko-oven, pesukarhut luikkivat peloissaan kauemmaksi. Mutta kun kumarrun ottamaan kissojen ruokalautasta pois, lähestyy pesukarhuista ensimmäinen minua kulmahampaitaan irvistäen. Muut karhut hiipivät perässä. Alan huutamaan kuin syötävä! Käykö tuo päälle? Sykkeet nousevat tilanteessa vinhaa vauhtia. 

Ukkokulta ottaa ensimmäiset kättä pidemmät mukaansa ja lähtee maata tömistellen karkottamaan pesukarhujengiä. Kolmen kopla ryntää takapihallemme ja nousee siellä nopeasti isoon puuhun. Nuo kättä pidemmät "aseet" ovat laserpointteri ja kukkien kasteluun tarkoitettu sumutinpullo. Laserpointterille pesukarhut tuskin korviaan lotkauttavat, mutta sumutinpullolla tekee jo jotain. Ukkokulta säätää sen suihkuttamaan terävää suihkua mahdollisimman pitkälle ja hätistelee puun yläoksilla hilluvia otuksia. Yksi pesukarhuista sentään väistää vesisuihkua ja siristelee silmiään, ei selvästikään tykkää. Mutta mitä tekee seuraava? Avaa suunsa ja taitaa nauttia saamastaan juomapalvelusta. Samperi soikoon! Vesi ei siis todistettavasti ole pesukarhujen inhokkielementti. Tykkääväthän ne "pestä" sapuskaansa vesiastioissa tai luonnonvesissä noin muutenkin. 

Takapihalla on pimeää ja käymme vielä hetken tuijotuskisaa puussa moljottavien naamiokavereiden kanssa. Pumppuni hakkaa tuhatta ja sataa. Pesukarhut ovat linnoittautuneet puuhun ja pysyvät siellä. Me palaamme etuovesta takaisin sisälle. Niin, se elokuva. Karhujengi on saanut juonen seuraamisen katkeamaan, eikä elokuvan loppumetreille taida olla luvassa 100-prosenttista keskittymiskykyä. Yritämme kuitenkin jatkaa.

Seuraamme elokuvaa muutaman minuutin, kunnes minut valtaa tunne, että joku tuijottaa. Kurotun sohvalta katsoakseni ulko-ovelle. Mitä hemmettiä! Kynnysmatollamme istuu pesukarhu, nenä kiinni verkko-oven verkossa ja tuijottaa meille sisälle! Pulssini nousee jälleen sekunneissa maksimiinsa. Häädämme otuksen pois. Nyt vedämme oven kiinni. Jännitysnäytelmä saa tältä myöhäisillalta jo riittää.

En edelleenkään muista elokuvan loppukohtauksista mitään, niin ravisteleva tuo tilanne oli. Nukkumaan mennessäkin verkkokalvoillani näkyi vain virnistelevä pesukarhu. Ja täytyy sanoa, että vaikka pesukarhu kuinka söpön näköinen lehti- ja nettikuvissa olisikin, niin on se viston näköinen elukka omalla kynnysmatolla! Varsinkin, kun tietää niiden levittävän ulosteissaan ja muutenkin kaikenlaisia tauteja. 

No, viikko porhallettiin, painettiin töitä (minulla meneillään koko syksyn kiireisimmät viikot), eikä kuistilla ehditty ainakaan havaitsemaan uusia reviirille tulijoita. Kunnes koitti taas lauantai. Ukkokulta oli yön yli reissussa, joten olin kotona yksin. Katson elokuvaa ja viestittelen samalla muutamille ystävilleni ja sukulaisilleni Suomeen. Ulko-ovi on kiinni, mutta kissojen ruokalautanen kuistilla vielä tarjoiluasemissa. Oven takaa alkaa kuitenkin kuulua kuivamuonan rouskutusta. Tällä kertaa kurkkaan ensin verhojen raosta, ettei kissa pelästyisi oven avausta. Vai onko se edes kissa? Kuten arvata saatatte, ei ollut tälläkään kerralla kissa. Vaan oli tämä veijari:

Opossumi. Häntänsä kun on tuollainen jämäkkä siima, voisi opossumia verrata kissan kokoiseen rottaan. Mutta opossumit ovat siitä kivoja ja hyödyllisiä, että ne syövät kiitettävät määrät punkkeja.

Vaikka olin ottanut ruokalautasen jo pois, tuli kaveri vielä nuuskimaan ja imuroimaan mahdolliset rippeet.

Että kaikenlaista kulkijaa sitä kotikuistillamme onkin. Suorastaan Avara luonto -dokumenttia olemme saaneet seurata viime aikoina. Päätän näihin kuviin ja tunnelmiin, ja sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Viiligate ja blogi jo 9 vuotta!

Olemme asuneet Kaliforniassa nyt 9,5 vuotta. Kaikkina näinä vuosina olen kaivannut Suomesta yhtä herkkua, jota ei täältä meiltä saa: viiliä. Tällä viikolla huushollissamme alkoi kuitenkin uusi viikkoperinne: kotiviilin valmistus. Tämänkertainen postaukseni kertookin, kuinka kaikki sai alkunsa ja millaisia hiukan huvittaviakin piirteitä kuluneen viikon "viiligate" piti sisällään.

Minua hymyilytti kovasti kirjoittaessani tätä, koska kokonaiskuviossa on yllättävän paljon samankaltaisuuksia huumediilauksen kanssa. Niinpä olen tarkoituksella muotoillut osaa tekstistäni niin sanotusti kieli poskessa. Kai sitä voi vähän hassutella, vaikkapa sitten blogin synttäripäivän kunniaksi. Korostettakoon nyt kuitenkin vielä, että kyse on vain ja ainoastaan viilistä, Suomesta ihan laillisesti tuodusta hapanmaitotuotteesta.

Ehtaa, 100 %:n puhdasta, "leikkaamatonta" tavaraa suoraan, ei suonesta, vaan Suomesta.

Huhuja piilaaksolaisesta viiliringistä

Olin jo aiemmin kuullut, että joillakin onnekkailla suomalaisilla oli täällä Piilaaksossa oman kotiviilin tekoon tarvittava aihio, sanottakoon sitä nyt sitten viilijuureksi tai sen siemeneksi. Minun on ollut pitkään tarkoitus pyytää yhdeltä kaveriltani, rouva B:ltä tällaista alkusiementä myös itselleni. Kun sitten lopulta pyysin, olivat hänen ja kaverinsa juuret ottaneet ja kuukahtaneet jokin aika sitten.

Asia pääsi uudestaan tapetille, kun toisen ystäväni, rouva A:n mies lähti käymään visiitin Suomessa. Myös rouva A on kovia viilinaisia, ja hänkin innostui laittamaan oman kotituotannon pystyyn täällä ulkomailla. Niinpä rouva A:n mies laitettiin muuliksi. Hän toisi Suomesta mukanaan pari purkkia sitä aitoa 100 % tavaraa tullessaan. Me, tämän valkoisen "kaman" käyttäjät, rouvat A, B, C ja D (= minä) jäimme odottamaan muulin paluuta kuormineen.

Tavara saapuu

Eräänä kauniina syyspäivänä alkuperäinen erä kamaa lopulta rantautui Euroopasta Kaliforniaan. Vakuuttava ja erinomaisesti kuljetuksen hoitanut muuli toimitti paketin Piilaaksoon. Ei siis mitään ongelmia rajalla eikä tullissa, jes!

Mutta heti alkuun meillä käyttäjillä oli hiukan logistisia ja aikataulullisia ongelmia. Koska me, tämän valkoisen tavaran käyttäjät asumme pitkin ja poikin Piilaaksoa, kaikki eri kaupungeissa, on jokaisella ajomatkaa toistemme luo reilusta kymmenestä minuutista useisiin kymmeniin minuutteihin yhteen suuntaan. Ja kaikilla kalentereissaan yhtä sun toista menoa ja merkintää. Niinpä yritimme ensin sumplia parhaamme mukaan, kenellä olisi joka tapauksessa ajoja mihinkin suuntaan ja kaupunkiin. Tällainen ohimennen nakattu tuote-erä herättäisi tietenkin kaiken lisäksi myös vähiten ulkopuolisten epäilyksiä. 

Aikataulut eivät tahtoneet mennä millään yksiin. Kama kuitenkin poltteli ajatuksissa eli jokainen varmasti halusi upottaa lusikkansa tavaraan niin pian kuin suinkin mahdollista ja päästä sen tuomaan hurmokseen pikimmiten. Lisäksi tavaran päivämääräkin alkaisi pian paukkumaan. Ei tässä nyt olisi aikaa kuhnailla!

Lopulta tuotteen ensijakelu pääkallopaikalta saatiin rullaamaan. Olin ensimmäinen, joka sai maahantuodusta erästä oman siivunsa. Rouva A nakkasi tuotteen minulle. Mukanaan oli jälkikasvuaankin, että vaihtokauppa näyttäisi paremmin päivänvalon kestävälle toiminnalle. Ja aurinkohan sillä hetkellä toki paistoikin, hah.

Monistaminen jännitti

Rouva A oli lähdössä reissuun, joten kaman monistaminen ja jakelu eteenpäin jäi nyt minun harteilleni. Jännitti. Jos epäonnistuisin, oltaisiin enää yhden kortin, alkuperäisen käyttäjän A kaman varassa. Kuinka suoriutuisin itselleni uudessa puuhassa? Kyselin aiemmilta käyttäjiltä ohjeita, ja toimin niiden mukaisesti. Ja kas, yllätyksekseni kotifarmini koktailit muuttuivat aidoksi tavaraksi jo alle vuorokaudessa! Iltapäivällä tuotanto pystyyn ja seuraavana aamuna minulla olikin jo ihanasti jähmettyneet tuotokset kahvinkeittimen vieressä odottamassa. Lisäksi omien monistuksieni pintaan syntyi se kaunis kermakerros kuten kuuluukin. Mieletöntä, sehän näyttikin aivan aidolle! Nyt nopeasti monistetut tuotteet jääkaappiin! Seuraavaksi olisi enää mietittävä tehokas (ja huomaamaton) jakelu eteenpäin.

Monistaminen käynnissä, iiks. Pidin uhkarohkeasti verhot auki tätä puuhatessani.

Lisää asianosaisia vyyhtiin

Seuraavassa diilausvaiheessa mukaan pääsivät urhoolliset aviopuolisomme. Käyttäjän B puoliso tuli noutamaan heidän eräänsä lastista, mutta siihen aikaan minä olin tekemässä rehellistä päivätyötäni. (Jollakinhan tämä oma jatkotuotanto pitää rahoittaa.) Onnekseni ukkokullallani oli tuolloin kotitoimistopäivä, ja hän lupautui ojentamaan kaman eteenpäin. Tästä täytyy antaa miehille täydet pisteet. Mitäpä he eivät tekisi vaimojensa kotituotantoprojektien eteen! Sitä en tiedä, miltä touhu sitten mahtoi naapureista näyttää, kun kaksi raavasta ukkoa vaihtavat kädestä käteen pientä pussukkaa omakotitaloalueella, keskellä kirkasta päivää. Muutama sananen ja tiensä taas eroavat. Olisinpa ollut kärpäsenä taivaalla näkemässä naapuruston ilmeet, hahah.

Tässä pätkä viikon viestiketjustamme ukkokullan kanssa. Ukkokulta oli toimistolla ja minä taas vuorostani vasta lähdössä töihin niin, että ukkokulta ehtisi tulla kotiin ennen kuin itse palaisin. Niinpä oli annettava ennakkovaroitus monistusfarmistani. Minua nauratti vastauksensa "ok". Eipä tuo ukkokultani enää paljoa hätkähdä näistä minun pikku projekteistani. Tätä ennen hän oli lähettänyt minulle kuvan koirasta, joka nautti rapsutuksista kollegan työpisteellä. Olin kysynyt, kenen koira oli.

No miltä se sitten maistui?

Käytin alkuperäisestä satsista kaiken monistukseen, joten en maistellut tuotetta siinä vaiheessa vielä lainkaan. Maltoin mieleni ja makuhermoni. Kun monistus sitten valmistui, jäähdytin tuotteet, edelleen maltti mukana, kunnes lopultakin lohkaisin ensimmäisen lusikallisen. Ja sehän maistui siis aivan taivaalliselle! Olin suoraan sanoen yllättynyt, kuinka lähellä sitä oikeaa, kaupasta ostetun viilin makua tämä amerikkalaisella luomutäysmaidolla monistettu viilintekele olikaan! Eli kyllä tästä nyt käynnistyi uusi viikoittainen tapa, sekä pitää viilinjuuri hengissä, mutta myös nauttia itse tuotosta säännöllisesti. Sen kun tiedetään tekevän hyvää suoliston bakteerikannallekin. Parhaillaan minulla on jo toinen erä monistumassa. Kunnon Martta-meininki!

Ensimmäisen annoksen nautin ihan sellaisenaan. Toiseen laitoin jo lisukkeeksi tyrnirouhetta. Aivan mielettömän hyvää!

Mielenkiintoinen ja jännittäväkin prosessi siis kaiken kaikkiaan. Lopulta hankalin osuus diilaus- ja käyttökuviossamme taisi olla jakeluverkostomme epävarmuus, hahah. Mutta ensimmäistä kertaahan tässä oltiin pappia kyydissä tällaisen nopeaa reagointia vaativan nautintoaineen kanssa. Tai ainakin minä olin.

Jos nyt joku innostuu kokeilemaan tätä itsekin, niin tässä pari vinkkiä, kuinka kaikki tapahtuu:

Kotiviilin valmistusvinkkejä

Viiliä monistetaan ottamalla lusikallinen (kaupan) viilistä ja sekoittamalla se kannellisessa astiassa tai rasiassa maitoon. Sitten kansi kiinni ja seos huoneenlämpöön, kunnes seos jähmettyy. Tämän jälkeen viilit siirretään jääkaappiin. Sain konkareilta myös seuraavia vinkkejä: Parhaan tuloksen saa, jos "juurta" uuteen viiliin ottaa viilin yläpinnasta, valmiissa viilissä sen pinnalle syntyneen kermaisen "nahkan" alta. Lisäksi maidon kannattaa olla mahdollisimman rasvaista. Yhdellä suomenkielisellä sivustolla suositeltiin myös, että kotiviilin tekoon kannattaisi yrittää saada vanhanajan homogenisoimatonta maitoa. Myös alkuperäisen (kaupan) viilin kannattaisi olla mahdollisimman rasvaista, mutta hyvin onnistui kevytviilistäkin. Ja myös amerikkalainen homogenisoitu luomutäysmaito näytti toimivan hyvin. Lisäksi luin, että monistusvaiheessa kannattaa viilipurkeille valita paikka, missä huoneenlämpö pysyisi mahdollisimman tasaisena.

Ei ollut tarpeeksi pieniä kannellisia muovirasioita, mutta myös posliiniastia muovikelmulla toimi mainiosti.

Ymmärtääkseni kotiviiliprosessin kanssa pitäisi pysyä aktiivisena, eli pitkät tauot eivät ole viilin hengissä pysymiselle hyväksi. Eli täältä käsin jo yksikin reissu vaikkapa Suomeen tietää mitä todennäköisimmin, että sen huushollin viili kuolee. Mutta sitten pitää pyytää lohkaistua siivua toiselta viiliringin jäseneltä. Ja Suomestahan voi toki aina kuljettaa satsin uutta ja tuoretta. Lisäksi meillä on tässä ukkokullan kanssa vähän sellaisia suunnitelmia vireillä, että se tempaus saattaa olla viilinsiemenelleni liikaa. Mutta ainakin siihen asti minulla on nyt tärkeä missio: pitää viilipoloiseni hengissä. 

Että kaikkea mukavaa ja erikoista se ulkomailla asuminen näemmä teettääkin. Rouva A oli tehnyt omatekoista viiliä myös Suomessa mökkiolosuhteissa. Itse uskoisin, etten saisi koskaan itsestäni Suomessa irti tämankaltaista mahtavaa marttailua, koska onhan se uskomattoman helppoa vain noutaa valmis viilipurkki kaupasta. Isoin yllätys minulle oli, kuinka lopulta vaivatonta kotiviilin valmistaminen oli ja kuinka aidonmakuista siitä syntyi! Nam.

Blogin synttäripäivä

Ja kyllä, toinen yllätys itselleni on, että blogini täytti tänään jo yhdeksän vuotta! Tämä on järjestyksessään 433. postaus ja lukukertoja teksteilleni on näiden vuosien aikana kertynyt yli 350 000. Raja meni sopivasti rikki tänään, blogin synttäripäivän aamuna. Iso kiitos siis kaikille teille lukijoilleni, uusille ja vanhoille, ja erityiskiitos kommentoineille ja lisäkysymysten esittäjille. Tästä jatketaan. 

Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Haikkimatka Utahiin

Emme ole pitkään aikaan tehneet mitään varsinaista haikkimatkaa, mutta nyt teimme. Ja voi iiks, kuinka olikin ihanaa! Ja kun minulta säännöllisen epäsäännöllisesti kysellään sekä matkapostauksia että myös reissuvinkkejä, mikä on mukava asia, niin päätinpä kirjoittaa matkastamme vaihteeksi blogiinikin. Eivätpä jää matkan paikat ja kohokohdat niin helposti itsellänikään unohduksiin. Ja kun siellä Pohjois-Suomessa on ainakin yksi Tiina, joka varmasti janoaa nähdä kuvia Utahista. Tämä on myös sinulle.

Pala Utahia. Valitettavasti kännykkäkuva ei anna kaikkea oikeutta maiseman jylhille mittakaavoille.

Minulla on ollut jo pari vuotta haaveissa päästä käymään taas kerran Utahissa ja siellä itselleni uutena kohteena St. Georgen alue. Sen maisemat ovat näyttäneet kuvissa kerrassaan upeilta. Matkamme ei siis tällä kertaa ollut perinteinen road trip, vaan pidimme Lounais-Utahia koko ajan kiintopisteenämme, mistä sitten teimme haikkeja ja ajelimme alueen eri maisemareittejä. Olemme jo aikaisemmin käyneet Utahin "must see"-kohteet, kuten Zionin, Bryce Canyonin ja Archesin kansallispuistot, Monument Valleyn, Moabin ja Bonnevillen suolatasangon. Tällä kertaa oli tarkoitus tutkia vähemmän tunnettuja paikkoja. Yhtenä vaihtoehtoisena ajatuksena pidin kyllä tälle reissulle sitäkin, että yrittäisimme kenties käydä Zionin kansallispuiston "pahamaineisen" haikin Angels Landing. Sen on sanottu olevan USA:n pelottavimpia vaelluspolkuja, sillä reitti kulkee vuoren päälle, eikä kaikissa paikoissa ole tukiköyttä tai kaidetta molemmin puolin polkua. Niinpä harha-askel saattaa syöstä haikkaajan alas rinnettä.

Mutta hei, koska tapahtumakäänteet juontavat aina seuraavaan ja vaikuttavat myös tehtyihin päätöksiin, niin aluksi hiukan taustaa matka-ajankohtamme valikoitumisesta. Ensimmäisestä on vinkkiä myös muille:

Sää

Katselimme St. Georgen alueen majoituksia jo kesällä palattuamme Suomesta. Majoitukset olisivat loppukesästä olleet todella edullisia normaalihintoihin verrattuna, mutta totuus on, että keski- ja loppukesä ovat Utahissa haikkaamiselle melkoista tuskaa. Päivälämpötilat nousevat nimittäin silloin 35 Celsiukseen, heinäkuussa helposti jopa 40 asteeseen. Siihen hiukan kuivaa aavikkotuulta päälle, niin avot! Niinpä sää on suosiollisempi aktiiviseen liikkumiseen muina vuodenaikoina, esimerkiksi näin myöhäissyksyllä, johon me lopulta matkamme ajoitimme. Joskin meillekin sattui normaalia lämpimämmät päivälämpötilat, huh.

Myös toinen, yllättävämpi tapaus vaikutti matkamme toteutumiseen juuri nyt:

Keikkaviikonloppu Las Vegasissa vaihtuikin aktiivilomaksi Utahissa

Niin usein kuin olen tästä Lounais-Utahin haikkimatkasta ukkokullalle puhunutkin, niin tiettyä yllättävää puskua tapahtui matkamme toteuttamiseen juuri nyt. Olimme nimittäin alun perin menossa lokakuun alussa Madonnan konserttiin Las Vegasiin. Mutta kuten lehtiartikkeleista on varmaan useimmille jo tutuksi tullut, joutui Madonna perumaan ison osan syksyn 2023 kiertueestaan terveydellisistä syistä. Me olimme totta kai ehtineet jo hankkia lentoliput Las Vegasiin, eikä niistä saanut enää rahoja takaisin. Maksua vastaan niiden ajankohtaa pystyttiin kuitenkin siirtämään. Niinpä lensimme ensin Las Vegasiin ja hurautimme sieltä vuokra-autolla Utahiin. Näin Madonnan konsertti vaihtui aktiviteeteiksi Utahissa. Eikä tämä mielestäni ollut yhtään pöllömpi suunnitelmanmuutos!

Punaista utahilaista kalliota aamuauringossa.

(Mielenkiintoista muuten oli, että kun tulimme kertoneeksi Madonnan konserttikiertueen peruuntumisesta ainakin viidelle "paikalliselle", ei-suomalaiselle Piilaaksossa, niin kukaan heistä ei ollut Madonnan terveysongelmista kuullutkaan. Tapaus tuntui siis ylittäneen uutiskynnystä huomattavasti näyttävämmin Suomessa kuin täällä.)

Graftonin aavekaupungissa pääsi useimpiin rakennuksiin myös sisään.

Tällä Utahin reissulla törmäsimme useampaan "meditatiiviseen labyrinttiin". Niissä on siis tarkoitus kävellä noita kuvassakin näkyviä spiraaleja rauhallisesti ja täysin hiljaa.  

Pioneer Parkissa riitti punaista kiveä, kalliota ja hiekkaa. Kuinkakohan monta vuotta tämä alla olevan kuvan lohkare vielä kestää kallellaan, ennen kuin tuuli tuivertaa sen alaosan niin ohueksi, että se kaatuu?

Vinkki nro 1: Ennakoi, jos mahdollista

Mikä joihinkin amerikkalaisiin kansallis- ja luonnonpuistoihin on tärkeää, on ennakointi. Esimerkiksi Zioniin juuri tuolle Angels Landing -haikkipolulle pitää tehdä varaus etukäteen, sillä reitin kapeudesta johtuen sen kävijämääriä halutaan turvallisuussyistä rajoittaa. Näin lokakuussa varausjärjestelmä on auki varauksille 1. joulukuuta 2023 - 29. helmikuuta 2024. Ennakkovarausten lisäksi polulle suoritetaan muutamien lisäkävijöiden arvonta edellisenä päivänä.

Koska päätöksemme ylipäätään reissusta Utahiin tuli tehtyä melko nopealla aikataululla, olivat varauskalenterit matkamme ajankohdalta tietenkin jo umpeutuneet. Niinpä ainoksi mahdollisuudeksi olisi jäänyt osallistua arvontaan toivottua haikkia edeltävänä päivänä. Yhdeksi reissupäiväksi meillä oli kuitenkin jo toinen varaus tehtynä. Mutta arvelimme, että on hyvä, kun olemme paikan päällä myös arkipäivinä, jolloin puistoon on oletettavasti vähemmän tulijoita, ja siis mahdollisesti myös parempi arpaonni arvonnassa. Mutta kas, epäonneksemme kansallispuistossa alkoi huoltotyöt juurikin matkamme aikana, joten matkapäivästä nro 3 eteenpäin Angels Landing -polulle ei päässyt kukaan. Siis juuri sinä samana päivänä, joka olisi ollut meille se paras ja toivottu haikkipäivä. Että taas kerran oikein sellaista Korpelan tuuria, hahah. 

Eikä tämä suinkaan jäänyt reissumme ainoaksi vesiperäksi:

Kolob Canyons

Kartasta silmiini osui Kolob Canyonsin luonnonpuisto. Se on isoveljeään Zionia huomattavasti tuntemattomampi, vaikka on osa Zionin kansallispuistoa. Kolob on sen luoteisosia. Päätimme melko ex tempore mennä tutustumaan puistoon. Mutta kuinkas kävikään? Kolobissa puistoon menevä tie oli sortununut viime maaliskuussa ja sitä korjattiin edelleen. Nyt ajettavissa olisi ollut ainoastaan kolmen mailin matka, joten 35 dollarin sisäänpääsymaksu tuntui liialliselta maksaa. Ja taas haikkaaminen ei enää sille päivää tullut kyseeseen, koska olimme olleet jo aamupäivän liikenteessä. Lisäksi iltapäivän kuumimmat tunnit (31 astetta) olivat vasta alkamassa. (Huomiona, että tuolla alueella päivän kuumimmat hetket eivät osu keskipäivään eivätkä alkuiltapäivään, vaan ennemminkin loppuiltapäivään. Meidän matkallamme aurinko porotti kuumimmillaan useina päivinä vasta klo 16-18.)

Näin ollen Kolob Canyons jäi meiltä tällä kertaa välistä ja odottamaan toivottavasti vielä seuraavaa Utahin reissua. Mutta kyllähän Etelä-Utahissa riittää upeita maisemia ja haikkipolkuja muuallakin. Eli missä kaikkialla sitten kävimme?

Peek-a-boo Slot Canyon

Reissumme yksi kohokohdista oli Peek-a-boo Slot Canyon. (Näitä löytyy useita saman- tai lähes samannimisiä.) Kyseessä on tulvavesien muovaama kaunis ja kapea kanjoni, jonka värimaailma elää eri vuorokauden aikoina niin sanotusti omaa upeaa elämäänsä. Tämäkin on suhteellisen tuntematon kohde, mikä osoittautui lopulta sen valtavaksi eduksi. Kokemuksena kanjoni veti vertoja Arizonan kuuluisalle Antelope Canyonille, jota olen siis itsekin pitänyt koko USA:n henkilökohtaisten matkakohteitteni top 5 -nähtävyyksiin kuuluvana. 

Oma vahva suositukseni on ottaa tälle kanjonille opastettu kierros. Me maksoimme kolmen tunnin retkestä 70 dollaria/nuppi, ja lopuksi tietenkin hyvälle oppaalle tippi. Ammattioppaan kanssa kanjonista saa ensinnäkin niin paljon enemmän irti. Pääsee kuulemaan sen mielenkiintoista historiaa, esimerkiksi, kuinka joku tietty paksu katajanoksa on juuri sellaiseksi aikojen saatossa muovautunut jne. Me satuimme saamaan vieläpä privaattioppaan, joten saimme häneltä vinkkejä myös hienoista kuvakulmista valokuvien ottoon. 

Toinen ja mielestäni vieläkin painavampi peruste oppaan ottamiselle on kanjonille vievä tie ja reitti. Koska paikka on ikäänkuin hidden gem, ei valtatieltä ole kanjonille minkäänlaisia opaskylttejä. Ei tienristeyksessä, muttei myöskään risteävällä reitillä kanjonille asti. Ainakin minulla ne risteykset olisivat palatessa menneet ihan sekaisin. Lisäksi ajotie on isoksi osaksi syvää hiekkavelliä, tähän aikaan vuodesta sentään kuivaa sellaista, mutta sen ajaminen vaatii sekä oikeanlaisen auton korkealla maavaralla, renkaat matalilla ilmanpaineilla että myös osaavan kuskin. Oppaamme mukaan hiekkaan jää turisteja jumiin liki viikoittain, ja syynä on aina oman auton ja ajotaitojen yliarvioidut kyvyt.

Hiekkatiellä matkalla kanjonille. Näyttää ehkä helpolle, mutta ajettavuus oli jotakin muuta. Matka-aika hiekkatietä pitkin noin 30 minuuttia. Takapenkillä sai ilmaisen hieronnan auton pomppiessa epätasaisella hiekkapohjalla. Kuva on hiukan sumea, koska oppaamme Jeepin tuulilasi oli hiekkapölyn peitossa.

Tällaisia värimaailmoja kanjonissa. Ja kun taaskaan kännykkäkuva ei edes anna täyttä kunniaa kohteelle.

Kanjonin hienoudesta kertonee, että tulin ottaneeksi sieltä yli 100 kuvaa! Minulle kanjoni oli elämys.

Jos 70 dollarin maksu oppaalle hirvittää, niin en malta olla vertaamatta tätäkin Antelope Canyoniin. Se kohde on kuulemani mukaan nykyään hinnoitellut itsensä pilviin. Siellä turistinähtäyydet jouduttiin pitämään pandemian aikana kaksi vuotta kiinni, joten vierailu kanjonilla maksaa nykyään minulle kerrotun mukaan 200 dollaria henkilöltä. Ja koska Antelope Canyon sijaitsee intiaanireservaattialueella, ei sinne ole mahdollista mennä ilman opasta. Luksusta taisivat olla ne ajat vuosia sitten, kun itse maksoimme Antelope Canyonille muistimme mukaan 35 dollaria henkilöltä.

Mutta sitten toiseen mieleenpainuvaan elämykseen:

Auringonpimennys ja Turtle Wall Chuckwalla-polulla

Matkamme ajankohta oli kuitenkin yhdessä mielessä varsin onnekas: reissumme toisena päivänä, lauantaina, maapallolla oli nähtävissä auringonpimennys ja Etelä-Utahissa se oli nähtävissä vieläpä 100-prosenttisesti. Tämä tiesi alueelle melkoista kansainvaellusta. Jo edeltävällä viikolla saimme kuulla uutisista, kuinka joku kertoi ajavansa seitsemän tuntia Utahiin vain ja ainoastaan päästääkseen näkemään täydellisen auringonpimennyksen. Ja sitten tietenkin toiset seitsemän tuntia takaisin kotiin. Huh, kunnioitan. Niinpä saapuessamme Utahiin myös tuppukylät olivat tupaten täynnä auringonpimennyksen palvojia. Lisäksi St. Georgessa pidettiin samaan aikaan World Senior Games -tapahtuma, joka keräsi tuhansia senioreita ympäri maailman. Suomen lipunkin bongasimme lippurivistössä liehumassa, jee! Onneksi hoksasimme ennakoida ruuhkan ja teimme illoiksi varaukset ruokaravintoloihin, vaikka pieni paikkakunta kyseessä olikin. Varaukset tulivat todella tarpeeseen.

Lauantaina, auringonpimennyspäivän aamuna lähdimme varhain haikkaamaan Chuckwalla-polulle ja kohti Turtle Wallia. Tuolla pitäisi olla alueen parhaimmat mahdollisuudet nähdä aavikkokilpikonnia. Saimme onneksi hotellilta auringonpimennyksen katseluun tarkoitetut lasit mukaamme. Reitti kilpikonnakallioille oli upea ja nouseva aurinko värjäsi punaisia kallioita eri sävyihin. Kallioille olikin kokoontunut aika paljon väkeä odottamaan auringonpimennystä. Osalla oli viltit ja piknikit mukanaan. Tuolla kohtaa Utahia aurinko ei mennyt aivan 100 %:sti pimentoon, mutta aika lähelle, ehkä 90 - 95 % kuitenkin.

Lasit hotellin puolesta. Laseissa oli päivämäärät ja kaikki eli ne oli teetätetty ihan tätä päivää varten. Taustamaisematkaan eivät ole kuvassa kurjimmasta päästä.

Auringonpimennyksen odottelijoita.

Ilmiönä pimennys oli kuitenkin mielenkiintoinen kokemus. Ensinnäkin oma varjo meni hassuksi: jalkojen varjo oli edelleen normaaliin tapaansa tarkkarajainen, mutta pään, hartioiden ja käsien varjo olikin jo hyvin sumea. Muodostui kaksi rinnakkaista varjorajaa. Lisäksi aamun nouseva aurinko oli jo ehtinyt kovasti lämmittää hyisevää aamuilmaa, mutta pimetessään viilensikin ilman nopeasti niin, että olisi ollut syytä vetää pitkähihainen takaisin päälle. Myös ympärillä olevat upeat punakivikalliot menettivät pimennyksen aikana hienon hohtonsa. Pimennys oli täydellisimmillään hiukan ennen klo 10.30. Tuolloin maailma meni sanalla sanoen kylmäksi ja harmaaksi.

Tämäkin upea kallio menetti värinsä auringonpimennyksen aikaan.

No, entäpä ne kilpikonnat? Onnistuimmeko näkemään? Valitettavasti emme. Paria päivää myöhemmin Snow Canyon State Parkissa opimme, että aavikkokilpikonnat viettävät jopa 95 % ajasta maanalaisissa tunneleissa. Niinpä niiden bongaamiseen tarvitaan aimo annos tuuria. Harmittelimme epäonneamme myös paikalliselle taksikuskille. Hän kertoi asuneensa ikänsä alueella ja nähneensä kilpikonnia tasan kaksi kertaa. Ja tämä, vaikka olikin liikkunut luonnossa paljon.

Matkalla kilpikonnakalliolle tuli vastaan kyltti "More difficult". Nice! Hahah!

Lopuksi vielä yksi nosto vierailupaikoistamme:

Snow Canyon State Park

Myös Zioniin ja Bryce Canyoniin verrattuna vähemmän tunnettu puisto Snow Canyon State Park tarjosi upeita maisemia ja monipuolisia haikkireittejä. Sielläkin meillä tosin meinasi aluksi käydä se kuuluisa ohraleipä, sillä juuri sinä aamuna puistossa kisattiin Senior Gamesin juoksukilpailu ja ajoreitti puiston läpi oli suljettu. Mutta nyt matkassamme oli kerrankin myötätuuli: olimme ensimmäinen autokunta, joka sinä aamuna pääsi puistoon ajamaan. Vietimme puistossa aikaa iltapäivään asti. Puisto ei todellakaan ollut massojen tiedossa, sillä poluilla ja nähtävyyspisteillä oli kaikkialla ihanan vähän ihmisiä. Lisäksi monissa paikoissa oli täysin hiljaista, ei kuulunut kuin tuulen huminaa. Antoisa kokemus myös siinä mielessä. Ja tässä muutamia maisemakuvia. Ne puhukoot puolestaan:

Etualalla kivettynyttä hiekkadyyniä.

Jenny's Canyon.

Kanjonin syvvyksissä. Linnuilla oli pesiä kallioiden yläosissa ja oli hauska, kun pulujen pulputus jäi hetkeksi kaikumaan kanjonin seinistä.

Myös Snow Canyonissa asuu aavikkokilpikonnia. Yritimme bongata niitä sielläkin, mutta ei konnahavaintoja. Ristiriitaista oli, että Snow Canyonissa ohjeistettiin siirtämään kilpikonna pois ajotieltä menosuuntaansa, jos konna sattuu olemaan ylittämässä ajorataa. Mutta kilpikonnista jututtamamme taksikuski sanoi siirtelemisen koituvan helposti kilpikonnien kuolemaksi. Ne nimittäin saattavat siirrossa päästää hätäpissat, minkä jälkeen kilpikonna hyvin todennäköisesti kuolee nestehukkaan. En siis osaa sanoa, mikä olisi se oikeaoppinen tapa toimia.

Muutamia lisävinkkejä

Jos on tarkoitus koluta samoja polkuja, joita me käyskentelimme, niin ehdottomasti jalkaan kunnon vaelluskengät. Monet reitit ovat vuoron perään kivikkoista ja hiekkapohjaisia polkuja. Lisäksi tuo hiekka oli paikoin jopa tosi hienojakoista, joten lenkkareihin pääsee helposti muodostumaan kunnon hiekkasäkit poluilla tepastellessa.

Lisäksi varoittaisin vielä tuosta kuumuudesta, vähähappisemmasta vuoristoilmasta ja kovasta UV-indeksistä. Esimerkiksi Snow Canyon State Parkin alimmat tasot sijaitsevat kilometrin korkeudessa ja ylimmät puolentoista. Ja yhä näin lokakuussa UV-indeksit nousivat päivittäin 6 - 7 tasolle. Me tulimme täältä Pohjois-Kaliforniasta, jolloin pohjarusketus auringon varalle oli vielä kunnossa. Mutta jos matkustaisin Utahiin lokakuussa vaikkapa Suomesta, ja jos kesän rusketukset olisivat jo ottaneet iholtani hatkat, varautuisin haikeille korkeilla aurinkosuojilla. Snow Canyonissa oli kiitettävästi juomapullojen täyttöpisteitä, mutta muutoin riittävästi nestettä mukaan. Ja perusmuistutus: erämaassa harvoin toimii matkapuhelinverkko eli offline-karttojen lataus etukäteen, jos on karttoja tarkoitus hyödyntää.

Lopuksi vielä yksi huomio Utahista osavaltiona. Eri lähteiden mukaan Utahin väestöstä 55 - 61 % on mormoneja, St.Georgessa heitä on jopa 65 %. Tämä tuo mukanaan tiettyjä rajoitteita esimerkiksi liikkeiden aukioloaikoihin ja ravintoloiden alkoholitarjoiluihin. Viime vuosien aikana tässä asiassa on kokemukseni mukaan kuitenkin tapahtunut selkeää höllentymistä. Tämä olisi kuitenkin jo ihan oman blogipostauksensa paikka, joten päätän matkakertomukseni tältä erää. 

Toivottavasti viihdyitte nojatuolimatkallanne. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Jos Utah kiinnostaa enemmänkin, niin voit käydä kurkkaamassa aikaisempia road trip -postauksiani vuodelta 2015 täältä ja täältä. Lisäksi vuoden 2019 road tripistämme, jossa myös Utah mukana, postaus luettavissa täältä. Minullahan olisi hinku mennä sinne jo vaikka heti uudestaan, kun siellä olisi vielä niin valtavasti upeita luontokohteita nähtävänä.