Hui, mikä lomakokemus Miami Beachilla!

Niin kuin tässä ei olisi ollut jo tarpeeksi muutosta, hässäkkää, säätämistä, epätietoisuutta ja mielen myllerrystä, niin sitten piti tapahtua vielä jotakin tällaista, odottamatonta ja vähän puistattavaakin. Täsmälleen samana päivänä, kun paluumuutin Suomeen, piti sitten kokea vielä varsin eriskummallinen lomakokemus. Sellainen, jonka olisi voinut jättää mieluummin väliin. 

Poliisiasiahan siitä taisi tulla.

Nyt olen siis jo Suomessa kärvistelemässä jet lagini kanssa, mutta ennen kuin tänne saavuin, pidimme vielä pienen hengähdysloman ukkokullan kanssa eteläisessä Floridassa. Halusin imeä itseeni hiukan aurinkoenergiaa jaksaakseni paluumuuttoa paremmin ja toisaalta yhteinen irroittautuminen arjesta tuntui nyt erityisen tärkeälle, koska luvassa olisi jälleen etäsuhdetta epämääräisen ajan verran. Lisäksi yhtenä kimmokkeena loman ja välistopin pitämiseen Floridassa oli se, että jatkaisin itse sieltä matkaani edelleen Suomeen ja tämä katkaisisi Kalifornian ja Suomen välillä olevaa 10 tunnin kokonaisaikaeroa ja sen hoitoa kahteen eri osaan. Nyt minulla täällä Suomessa on siis kirittävänä enää "vain" seitsemän aikaerotuntia.

Tämän johdannon kautta sitten siihen lomakokemukseen:

Kun meikäläisille sattuu kohdalle aina näitä kummallisia tapauksia, niin eipä tälläkään reissulla sellaiselta vältytty. Olimme loman viimeiset yöt majoittuneena Miami Beachin saarella. Täsmennyksenä, että Miami Beach on oma erillinen kaupunkinsa Floridassa eli kyseessä ei ole Miami. Viimeisenä loma-aamuna menimme vielä pienen palmupuiston läpi johtavaa polkua merenrantaan, aivan kuten muinakin aamuina. Rannalla oli vielä tosi hiljaista.

Joinakin aamuina ranta oli lanattu ennen auringonpalvojien saapumista.

Istahdimme rantahietikolle katselemaan meren pauhuja ja ehdimme istuksia rauhassa hyvän aikaa, kunnes alkoi tapahtua. Rantavahti ajoi "mönkijällään" rannan hiekkaa pitkin kaasu pohjassa ja punaiset hätävalot vilkkuen. Pysäytti mönkijänsä juuri sen meidän käyttämän palmupuistopolun kohdalle, otti lääkelaukun mukaansa ja kaikkosi polun uumeniin. Paria minuuttia myöhemmin eri suunnista rantaa samalle paikalle ajaa kaksi Ocean rescue -tiimin maasturia. Jälleen molemmilla hätävalot vilkkuen, mutta ilman hälytysääntä. Taas ukot niistä hyppäävät kyydistä, ottavat lääkelaukut ja menevät polun suuntaan. Tässä vaiheessa taisin vielä vitsailla ukkokullalle, että nyt taitaa olla tilanne päällä. (Kaliforniassa nimittäin tahtoo usein olla tapauksia, että vaikkei olisi mistään isommasta onnettomuudesta edes kyse, vaikkapa vain pienen peltikolarin sattuessa, voi tapahtumapaikalle silti tulla todella monta poliisiautoa koppalakkeineen selvittämään tapahtunutta.)

No siinä vaiheessa kyllä vitsailu loppui, kun yksi pelastushenkilöstöstä palasi ja haki juoksujalkaa maasturin peräkontista keltaista eristysnauhaa. Juuri sellaista, jota aina elokuvissakin rikospaikoille laitetaan aluetta suojelemaan. Seuraavaksi kaupungin kadulta kuuluikin jo ambulanssin tai paloauton sireenit. Sireenit lakkasivat huutamasta juuri samalla, palmureunusteisen polun kohdalla. 

Tässä vaiheessa meidän pitikin jo lähteä rannalta takaisin hotellille luovuttamaan huonettamme, mutta pääsymme tosiaan oli kuin olikin estetty juuri sen lyhyimmän reitin, palmureunusteisen polun kohdalta niillä keltaisilla teipeillä. Ennen kiertotien etsimistä jäimme hetkeksi seuraamaan tilannetta. Paikalla kuhisi ainakin kymmenen ukkoa tahi akkaa tutkimassa aluetta, käsissään taskulamput ja kumikäsineet, kasvoillaan suojamaskit ja olipa yksi pukeutununut kokovartalosuojapukuunkin. Tutkijoiden varustus kertoi, ettei kyseessä ollutkaan mikään ihan pikku juttu. 

Osittain puurakenteinen rantabulevardi. Liittyy olennaisesti tapaukseen.

Jalankulkijoille ja pyöräilijöille varatulla rantabulevardilla alkoi olla yhä enemmän aamureippailijoita ja jotkut pysähtyivät kysymään pelastushenkilöstöltä tilanteesta. Kukaan ei antanut vastauksia, mutta kuulimme kuinka yksi heistä totesi muulle ryhmälle, että nyt pitää soittaa CSI- eli rikospaikkatutkintaryhmä paikalle. Koska tutkijoilla oli aika järeä suojautuminen itsellään, tuli tunne, että parempi nyt vain lähteä pois pällistelemästä. Tiedä, jos ilmassa leijuisi vaikka jotakin myrkkyä. Mutta sitten. Olin jo kääntynyt pois, mutta ukkokulta kurotti kaiteen yli ja kurkkasi vielä sinne puurakenteisen bulevardin alle, jonne tutkijatkin lampuillaan vähän väliä osoittivat. Ja mitä siellä näkyikään? "Joku" oli peitelty valkoisella lakanalla eli ruumishan siellä sitten oli. Kyllä puistatti ja olo tuntui varsin sekavalle, kun kokonaistilanne lopulta valkeni. Porhalsimme kuitenkin eteenpäin, koska oli viimeinen lomapäivä ja muutimme vielä extempore päivän suunnitelmatkin. 

Mutta sekavalle taisi tuntua tuo viimeinen lomapäiväkin. Paitsi että kyseessä oli ihanan loman loppu, oli myös minun paluumuuttopäiväni Suomeen. Ukkokulta palasi Floridasta Piilaaksoon ja minä vuorostani lähdin toiselta lentokentältä aivan eri suuntaan, tänne Pohjolaan. Tunteita ja mielen myllerrystä oli ilmassa. 

Jotakin tästä mielen myllerryksestä ja tämänhetkisen elämänmuutoksen käsittelystä (tai käsittelemättömyydestä) kertonee se, että vasta nyt Suomessa on mieleni prosessoinut tämänkin ruumislöytötapauksen ns. loppuun. Olen nähnyt tapahtumasta onnettoman lyhyiden jet lag -nukkumisteni aikana pari kertaa unta. Siis en onneksi mitään painajaisia, vaan unessa vain kävelen uudestaan sitä palmupuiden reunustamaa polkua sille samalle uimarannalle ja unessa tiedostan rauhallisesti, mitä lankkujen alla on. Eli ei mitään sen rankempaa kuitenkaan. Väistämättä näin jälkikäteen on käynyt mielessä, että olihan ruumis voinut lojua rantabulevardin lankkujen alla jo pidemmän aikaa, suojaisa paikka kun oli. Ja mekin siis kävelleet tavallaan tämän ruumiin yli jo useampana aamuna. Noh, enpä lähde jossittelemaan yhtään enempää. Ihan tarpeeksi karmea kokemus oli jo ilmankin. Ukkokulta yritti vielä matkan jälkeen googlailla Miami Beachin uutisista tästä tapauksesta, mutta mitään ei syystä tai toisesta löytynyt.

Että tällainen loman päättyminen tällä kertaa. Mutta nyt jatkan totuttautumista tähän Suomi-rytmiin ja -eloon, ehkä ensi postaukseen saan joitakin tuntoja irti siitä. Siihen asti sanon taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa.

Suomi häämöttää

Elämä nakkelee. Välillä se nakkelee polullesi ruusun terälehtiä, välillä kapuloita rattaisiisi. Ja välillä se ottaa ja laittaa suunnitelmasi uusiksi. Ja silloin, kun muuttuneet suunnitelmat vaikuttavat siihen missä maanosassa ja millä aikavyöhykkeellä pistät pääsi tyynyyn, ei voitane puhua aivan minimaalisista suunnitelmanmuutoksista. 

Näin kävi nyt minulle. Olinhan joka tapauksessa suunnitellut meneväni Suomeen nyt kevättalvella, mutta aikataulutkin heittivät kuperkeikkaa ja nyt minulla on hankittuna Suomeen vain menolippu. Niinpä jälleen on tilanne, että vain kristallipallo tietää milloin saamme olla taas ukkokullan kanssa saman katon alla seuraavan kerran. Mistään kuolemanvakavasta ei onneksi ole kyse, mutta tapaus on kuitenkin laatuaan "eipä paljon naurata". En halua lähteä tilannetta blogini puolella avaamaan nyt kuitenkaan tämän enempää tässä vaiheessa. Myöhemmin voi tulla sille sopivampi hetki.

Miksi sitten kerron Suomeen lähdöstäni täällä blogini puolella? Siksi, että tilanne tullee varmaankin vaikuttamaan tulevien postausteni julkaisutiheyteen. Katsotaan, mihin rahkeet riittävät. Lisäksi kirjoittanen nuo seuraavat postaukset Suomesta. Luonnoksia Amerikka-aiheisista postauksista on toki odottamassa ja olen muutamiin niistä ottanut kuviakin valmiiksi.

Nyt minun on kuitenkin aika nauttia viimeisistä päivistäni Kaliforniassa tällä erää. Viime viikonloppuna pitikin käydä sanomassa leikkimieliset heipat niin San Franciscolle kuin Tyynenmeren auringonlaskullekin. Alla parit tunnelmapalat niistä:

Ja vain pari postausta takaperin kerroin teille kevään saapuneen Piilaaksoon. Nyt näyttäisikin sitten olevan jo kesä! Alla tämän viikon lämpötilaennusteet:

Nyt kun tuo sääkin näytti lämpenevän mukavasti, niin ehkäpä tässä ehtii vielä avaamaan grillikaudenkin joku ilta. Slurps! Näihin tunnelmiin päätän tällä kertaa ja sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Itseajavan auton kyydissä!

Iiks! Eilen koitti hetki, kun pääsin itseajavan auton kyytiin. Olipa aika jännittävä kokemus!

Mallikappale Waymon aulassa.

Ukkokullan kaveri on töissä Waymolla, Googlen alaisessa yrityksessä, joka näitä itseajavia autoja on kehittänyt ja kehittää edelleen. Niinpä ukkokulta kerran kysäisi, onko noiden Waymo-autojen kyytiin mahdollista päästä tämän kaverin kanssa. Ja sehän onnistui! Jippii! Minähän änkesin totta kai mukaan!

Kaveri oli varannut auton meidän testiajoon etukäteen. Tapasimme kaverin Waymon aulassa ja hän tilasi etukäteisvaratun auton työpuhelimensa kautta aulan eteen niin kuin Uberin konsanaan. Koska meitä lähti koeajoon kyytiin kolme henkilöä, oli allamme tilavampi, Lexus-merkkinen hybridiauto. Ei siis noita yllä olevan kuvan mallisia "muna-autoja", kuten minä niitä paikallisessa liikenteessä aina nimitän. Niihinhän näytti nimittäin mahtuvan vain kaksi henkilöä sisään istumaan! 

Waymon "muna-auto" sisältä. Kyseessä varhaisen vaiheen prototyyppi. Vain kaksi istuinpaikkaa. Auton etutuulilasia näkyy vasemmassa yläkulmassa. Sen alapuolella ei olekaan minkäänlaista kojetaulua mittaristoineen, vaan tuollainen pieni tavaroiden säilytyskouru. Eikä rattia! OMG!

Linkistä lisätietoa sitä haluaville.

Kun sitten istahdimme itseajavan auton kyytiin, piti meidän sitoutua salassapitoon kokemastamme sekä kaikesta tekniikasta, mitä ajon aikana saattoi esiin tulla. Kuvia auton sisältä ei ajon aikana, eikä myöskään sen jälkeen saanut ottaa. Salassapitosopimus hoitui QR-koodin avulla. Kun "vannon, kautta kiven ja kannon"-osuus oli hoidettu ja turvavyöt kiinnitetty, lähti auto vasta sen jälkeen liikkeelle. Koeajo ajettiin oikean liikenteen seassa normaaleilla tieliikennenopeuksilla.

Niin, salassapitosopimus. Oli tietenkin tuon firman onni, että sai kyytiinsä tällaisen tavallisen tallukan kuten minä, eikä röntgenkatseella varustettua supernörttiä, joka olisi voinut analysoida autosta kaiken mitä se sisällään piti. Hi hii!

Meidän koeajoautomme. Aika rutkastihan tuossa tuota tekniikkaa näyttäisi ulkopuolellakin olevan, jos kiinnittää katseen auton kattoon, sekä etu- ja takakulmiin. 

Ajo oli kyllä varsin vakuuttavaa ja tasaista menoa, suorastaan mallikelpoista. Hyvin auto näytti havainnoivan muun liikenteen, autot ja jalankulkijat, suojatiet ja tietyöalueet. Vilkkuakin auto näytti aina oikeaoppisesti, meiltä ihmiskuskeilta kun se tuppaa joskus unohtumaan. 

Noiden "muna-autojen" maksiminopeudeksi on säädetty 25 mph eli noin 40 km/h. Niiden vauhti on siis verrattavissa melkeinpä golfkärryyn ja muna-autoilla ei siis ole mitään asiaa esimerkiksi moottoriteille. Tällä hetkellä kuitenkin esimerkiksi Japanissa testataan Lexusta moottoritieajossa ja tämän ajoassistentin (Automated Highway Driving Assist) arvellaan olevan markkinoilla jo vuonna 2020 tai jopa aiemmin. Autojen nopeudet on myös säädetty niin, etteivät ne missään tilanteessa ylitä sallittuja nopeusrajoituksia. Lisäksi kaikilla näillä itseajavilla autoilla on vielä tarkoin rajatut maantietelliset alueet, joilla niillä saa ajaa. Edes kaikki Piilaakson tiet eivät kuulu niiden testiajojen piiriin. Niinpä näille itseohjautuville autoille ei vielä pysty antamaan käskyä, että ajapas meidät Meksikoon, kiitos! :-)

Tässä vielä prototyyppiauton sivupeili. Aika vähän sitä varsinaista peiliosuutta. Ei onnistuisi tarkka huulipunan lisäys tuon avulla. ;-)

Waymo tarjosi siis mielenkiintoiset ja tasaiset kyydit! Ei pelottanut. Hämmästelin vähän itsekin jälkikäteen, että eihän minua tosiaan pelottanut kyydissä ollenkaan. Näitä itseajavia autoja on kuitenkin nähnyt Piilaakson liikenteessä jo useamman vuoden ajan jos nyt ei päivittäin, niin ainakin useita kertoja viikossa. Ehkä niihin on siis jo muodostunut aika luottavainen ennakkokäsitys, eikä pelon hetkiä sen vuoksi koeajollakaan tullut. Voisin siis mennä itseajavan auton kyytiin toistekin, ehdottomasti!

Postauksen kuvamateriaali ja kuvaus itse koeajosta ovat pakotetusti hyvin rajallisia, harmi kyllä, mutta jospa saitte tästä jotakin uutta ja kivaa irti kuitenkin. Nyt sanon taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Etana jääkaapissa ja muuta mukavaa

Tämänkertainen postaukseni on sekalaista sillisalaattia viime päivien sattumuksista eli luvassa on hiukan kepeämpää menoa. Kerron teille kolme toisistaan irrallista tarinaa, joten suurta, koko postauksen mittaista punaista lankaa ei tällä kertaa ole.

Etana jääkaapissa

Pari päivää sitten tapahtui taas jotakin odottamatonta. Löysin elävän etanan jääkaapistamme! Voi pojat, sitä minun huutoa!

Ehkä on tarpeen selittää kuinka tilanteeseen oikein päädyttiin, ettei vain jäisi kuvaa, että tässä on kotirouvalla päässyt keittiön hygieniataso repsahtamaan toden teolla. Ja toisaalta, että eivät nämä piilaaksolaiset kodit ihan niin hataria ja reikäisiä ole, että lattioilla ja kaapeissa ryömisi nilviäisiä päivät pääksytysten. 

Olin kokkaillut meille kerralla isomman satsin ruokaa. Kun sitä yhtenä iltana söimme ja koko iso kattila hehkui kuumuuttaan, ajattelin kätevänä emäntänä laittaa kattilan ensin ulos parvekkeelle jäähtymään. Yöksi kattila pitäisi kuitenkin saada jääkaappiin, etteivät oravat ja opossumit löydä samalle kulholle. 

Kun sitten illemmalla muistin kattilan olevan edelleen ulkona, oli jo hämärää. Nostin kattilan jääkaappiimme. Ehkä noin puoli tuntia myöhemmin menin vielä hakemaan jääkaapista jotakin. Aukaisin oven ja kääk, sain sätkyn. Kattilan kannella lösötti iso etana selkäpanssarinsa kera. En voinut muuta kuin karjua ukkokullalle, että apua, meillä on jääkaapissa etana, tule nyt auttamaan! En tiedä mikä minuun meni, mutta en siis kyennyt tekemään tilanteessa mitään muuta kuin huutamaan. Ulkona lime- ja sitruunapuumme lehdiltä olen kyllä pystynyt etanoita tiputtelemaan pois, mutta nyt, kun tuo löllykkä köllöttelikin sisällä jääkaapissamme, en voinut koskea siihen. Ehkä se oli se täysi yllätys, joka sai minut lamaantumaan. Ukkokulta ei tainnut aluksi edes uskoa koko tapausta, mutta tuli lopulta keittiöön ja pelasti minut pinteestä. Ukkokultaa nauratti. Minua vasta myöhemmin. 

Onneksi ukkokulta oli kuitenkin paikalla! Mietin vielä jälkeenpäin, että jos en olisi illalla enää jääkaapinovea aukaissut ja aamulla etana olisikin kiipeillyt vaikkapa maitopurkin kylkeen äimistelemään. Kyllä minulla olisi jäänyt aamukahvit juomatta! Tai ainakin kahvimaito olisi jäänyt sinä aamuna lisäämättä.

Viime aikojen sateet ja kosteus ovat siis villiinnyttäneet piilaaksolaiset etanat ja niitä on majaillut useita tuossa meidänkin parvekkeella olevissa kasveissa. Niinpä yksi yksilö oli kivunnut kiinni kattilaan ja vapaamatkusti ryökäle kattilan mukana sisälle asti. Luonnossa liikkuessa etanoita on viime aikoina voinut nähdä isoissa rykelmissä:

Ukkokulta julkaisi tämän kuvan somessa kysyen, että oletko koskaan pohtinut mitä etanat tekevät vapaa-aikanaan. Käväisi mielessäni vastata, että minä ainakin tiedän mitä amerikkalaiset etanat tekevät virka-aikana: ovat töissä DMV:llä! Heh, heh.

Tätä postausta varten piti muuten tarkistaa, että oliko sittenkin kyseessä kotilo vai etana. Eksyin jonkun luonnontieteilijän blogiin ja selvisi, että kaikki etanat ovat kotiloita, mutta kaikki kotilot eivät ole etanoita. Kotilopa se sitten taisi olla siinä meidän kattilankannellakin. Postaukseni sivistyksellinen osuus taisi tulla tässä. ;-)

Sorsat uima-altaissa

Kevät on jollakin tapaa villiinnyttänyt myös piilaaksolaiset sorsat. Jo lähes kuukauden verran olemme seuranneet naapuritaloyhtiön uima-allasta, jossa on polskinut kolme sorsaa. Nyt kävimme meidänkin taloyhtiön altaalla ja sielläkin oli kaksi. Kovin arkoja ja säikkyjä olivat, kun yritin hiipiä lähemmäksi kuvaa ottaakseni. Varmaan joutuvat sorsarukat lopulta ottamaan kuitenkin hatkat, kunhan ilmat vielä lämpenevät ja ihmiset ottavat taas uima-altaat aktiivikäyttöönsä.

Onhan tämäkin aika erikoinen ilmiö. Nyt jos koskaan olisi Pohjois-Kaliforniankin luonnonvesissä vettä sorsillekin uida asti, mutta niin vain ovat sorsat tykästyneet kaakelipohjaisiin uima-altaisiin. Citysorsia taitavat olla.

Molskis ja loiskis!

Huvittavin ravintolasuositus ikinä

Olin pakahtua muutama päivä sitten nauruun, kun kuulin ukkokullan antavan ravintolasuositusta San Franciscoon. Mutta oikeassapa ukkokulta oli, ihan asiallinen suositus. Työkaverinsa oli tekemässä pöytävarausta illalliselle San Franciscossa ja pari hyväksi havaittua paikkaa olivat olleet jo täyteen buukattuja. Työkaveri kysyi ukkokullalta, sattuisiko tulemaan joku hyvä ravintola mieleen. Ukkokulta muisti yhden, jossa kävimme noin 1,5 vuotta sitten syömässä. Silloin oli merkkipäivä ja menimme vähän hienompaan ravintolaan hetkeä juhlistamaan. Kun ukkokulta oli jo maininnut ravintolan työkaverilleen, hän vielä lisäsi saatesanoiksi, että kyseisestä ravintolasta saa muuten maailman parasta voita! Kyllä minua nauratti. Mutta sitten muistin itsekin, että niinhän asian laita kyllä oli. Ruokailun alkajaisiksi pöytään tuotiin jotakin leipää ja sitten oikeasti niin hyvää voita, että se oli kyllä viedä kielen mennessään! Että voikin voi maistua taivaalliselle! Ja kun menin kaivelemaan kuva-arkistojani, niin olinhan minä ottanut siitä maailman parhaasta voista tietenkin kuvankin.

Maailman parasta voita kuvan alareunassa. Voin päälle oli siroteltu ruskeita suolakiteitä. Liekö se ollut se taika, mutta mahtavan makuista voita se oli.

Kun työkaveri oli sitten illastanut paikassa, kysyi ukkokulta, että eikös ollutkin hyvää voita. Vastauksena tuli: "Jep!" Jos siis haluat syödä maailman parasta voita, mene Farallon-ravintolaan San Franciscossa. Ja ei ravintolan varsinaisissa ruoka-annoksissakaan kyllä ole mitään moitittavaa. 

Farallon-ravintolan sisustus on teemaltaan merellinen. Paikan kattolamput ovat meduusoja tai muuta vedenalaista.

Tällaisia tarinoita tällä kertaa. Nyt sanon jälleen hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Läksiäiset - taas!

Viime viikonloppuna Piilaakso muistutti jälleen eräästä raadollisesta piirteestään. Vietettiin läksiäisiä, taas kerran. Jälleen yksi suomalainen perhe on palaamassa Suomeen. Perheen alkuperäinen suunnitelma oli viettää Piilaaksossa yksi vuosi ja nyt tuo vuosi on tulossa päätökseensä.

Kevään sanotaan olevan uusien alkujen aikaa. Nyt kevät on saapunut Piilaaksoonkin. Auringonpaiste on palannut ja tällä viikolla huomasin, että puihin on tullut lehtien silmuja. Myös kirsikkapuiden kukinnot levittävät nyt huumaavaa tuoksuaan.

Laskin nopeasti, että enää eivät yhden käden sormet riitä laskemaan niitä kertoja, kun itse olen täällä sanonut Suomeen paluumuuttaville ystäville heipat ja antanut lähtöhalaukset. Ja seuraavakin lähtijä on jo tiedossa, voi, voi. Noina hetkinä mielessä pyörivät pikakelauksella kaikki ne yhteiset hauskat ja arvokkaat hetket, illanistujaiset, suomalaisittain vietetyt juhannusjuhlat, päivägrillaukset, yhteiset retket rannalle tai vuoristopoluille, jopa yhteiset matkat eri puolille Kaliforniaa tai sen ulkopuolelle. Haikeus. Se kuvaa tuntojani parhaiten. Onneksi nippu mukavia muistoja ja kuvat noista hetkistä säilyvät. Mieli virittyy "kunnes jälleen kohtaamme"-moodiin.

Piilaakson ainutlaatuisuus?

Olen pohtinut, onkohan missään muualla maailmassa vastaavaa, näin runsaslukuista ulkosuomalaisten alueellista keskittymää, minne niin moni muuttaa kuitenkin vain määräaikaisesti. Ei siis lähtökohtana muutto toistaiseksi tai pysyvästi. Espanjan Aurinkorannikolla lienee melko suuri ulkosuomalaisten rykelmä, mutta sinne kai mennään enemmän mentaliteetilla toistaiseksi. Samankaltainen tilanne lienee vallitsevana Floridassa. Piilaaksoon sen sijaan harva, tuskin kukaan muuttaa esimerkiksi eläkepäiviä viettääkseen. Osalla Piilaaksoon muuttaneista voi olla vuoden työkomennus jossakin alueen yrityksessä, osalla vuoden tai kahden tutkimusprojekti paikallisessa huippuyliopistossa. Nämä aiheuttavat muuttoliikettä molempiin suuntiin ja siis myös lukuisia poismuuttoja, kun määräaikainen komennus tai projekti tulee päätökseensä. Näitä poismuuttoja olen saanut nyt olla todistamassa omasta ystävä- ja tuttavapiiristäni jo harmillisen monta kertaa. 

Useiden satojen suomalaisten verkosto Piilaaksossa ja Bay Arealla on aika aktiivinen, joten jo vuodessa on mahdollista saada uusia ihania ystäviä tai tutustua paremmin jo vanhoihin tuttuihin. Osalla viikko-ohjelmaan tulevat tietyt tutut rutiinit, kun lapset ja heidän vanhempansa tapaavat vaikkapa Suomi-koulussa. Sitten tulee paluumuutto ja yksi perhe onkin yhtäkkiä poissa kuvioista. Jää aukko. Ainakin hetkeksi. Ehkä sen aukon täyttää aikanaan joku uusi, alueelle muuttava perhe, ehkä ei.

Onko Piilaakso tässä mielessä siis ainutlaatuinen? Että suomalaisia on näinkin paljon, mutta myös poismuuttoja tapahtuu näin tiuhaan tahtiin. Kuinkakohan usein muissa ulkosuomalaisten keskittymissä vietetään läksiäisiä?

Aukko sosiaalisessa verkostossa

Joka kerta, kun ystävä tai tuttava muuttaa pois, jää sosiaaliseen kanssakäymiseen ja verkostoon aukko. Joskus isompi, joskus pienempi, johtuen siitä kuinka aktiivisesti on yhdessä hengailtu. Niinpä olen pohtinut myös tuota poismuuttavan ulkosuomalaisen jättämää aukkoa. Ja onko tässäkin suhteessa Piilaakso jotenkin poikkeava? Onko aukko helpompi korvata, kun uusia muuttajia saapuu alueelle tämän tästä? (Sana korvata on tässä yhteydessä tietenkin vähän kehno. Työmaailmassa ehkä, mutta ei ketään voi ihmissuhteissa suoranaisesti korvata, tilalle tulee ennemminkin jotakin uutta ja erilaista.)

Otetaanpa vertailukohdaksi muutaman ulkosuomalaisen rypäs vaikkapa Saksassa. Oletetaan siellä asuneen samalla paikkakunnalla vaikkapa kolme ulkosuomalaista tai ulkosuomalaista perhettä, joista yksi muuttaakin pois. Jääkö poismuuttaneesta silloin suhteessa isompi aukko, kun ulkosuomalaisia on ollut alunpitäenkin vähemmän? Onko tuota aukkoa hankalampi korvata, jos uusia tulijoita ei ole tullissa jonoksi asti? Vai onko niin, että kun ulkosuomalaisia samalla alueella on vähän, myös yhteyttä pidetään vähemmän? Hankala sanoa. Muistothan toki onneksi jäävät kaikissa paluumuuttotapauksissa, eikä niitä voi, eikä usein haluakaan korvata. 

Muutto ulkomaille tai takaisin Suomeen avaa aina uusia ovia.

Poismuuton syitä

Moni muuttaa Piilaksostakin pois omasta tahdostaan, omien päätöstensä ja ennakkosuunnitelmiensa pohjalta, mutta joillekin Yhdysvalloista poismuutto voi tulla eteen myös muiden päättämänä pakkona ja melko yllättäenkin. Nimittäin ne viisumit. Itsekin olen tästä elävä esimerkki, kuinka oma ensimmäinen Yhdysvaltain viisumini, luokaltaan B, pakotti minut muuttamaan tietyn maassaoloajan jälkeen takaisin Suomeen. Yhdysvaltoihin muuttoon tarvittavat viisumit ovat muutoinkin aina määräaikaisia. Yksittäinen viisumi ei siis todellakaan takaa maassaololupaa vuosikymmeniksi eteenpäin.

Joskus myös yrityskaupat voivat yllättää USA:ssa asuvan. Jos henkilöllä on työviisumi L, se on aina sidoksissa juuri tiettyyn työnantajayritykseen. Jos kyseinen yritys (yllättäen) myydäänkin, sulautetaan toisen yritykseen, mitätöityy työntekijän viisumi, koska kyseistä yritystä, johon viisumi on ollut sidoksissa, ei käytännössä enää ole. Samoin tämän työviisumin voimassaolo lakkaa sillä samalla hetkellä, jos joku kaunis päivä työntekijä irtisanotaan. Edellä mainituissa tapauksissa aikaa poistua maasta on käsittääkseni päivistä muutamiin viikkoihin. Näitäkin tapauksia on tullut vastaan ja se on raakaa peliä se. Onneksi suomalaisille kuitenkin edelleen melko jouhevasti uusia Yhdysvaltain viisumeita myönnetään perusteluiden ollessa kunnossa, eikä Trumpin päälliköimä maahanmuuttopolitiikka ole sitä ainakaan tietääkseni vaikeuttanut.

Olipa niin tai näin, paluumuuton syyt mitkä tahansa, niin aina se silti rintakehästä riipaisee, kun kyseessä on omia ystäviä. Ja nyt olen saanut olla seuraamassa näitä paluumuuttoja jo harmillisen monta kertaa, mutta jatkuva muuttotrafiikki näyttää olevan arkea Piilaaksossa. Kun muuton jälkeen välimatkaa on puoli maapalloa, eivät jälleennäkemiset tapahdu kovinkaan usein. Onneksi yhteydenpitoa helpottavat nämä sähköiset välineet ja mielen voi virittää jälleennäkemisen ihanaan toivoon.

Tällaisia ulkosuomalaisen vähän haikeitakin pohdintoja tällä kertaa. On aika sanoa jälleen hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!