torstai 25. helmikuuta 2016

Kalifornian vieroitusoireita

Paluumuutostani Suomeen on kulunut nyt pian kolme kuukautta. Tänä aikana olen havainnut kropassani parit ihan konkreettiset oireet, jotka olen ristinyt Kalifornian vieroitusoireiksi. Niistä kirjoittelen teille tällä kertaa. 
Tesla Road (CA) ja ihana, pilvetön taivas.

Järjetön väsymys


Kuinka ollakaan, jouduin palaamaan Suomeen juuri silloin, kun täällä on pimeintä, kylmintä ja nähtävästi myös sateisinta. Ensi viikonloppuna nimittäin selviää, tehdäänkö helmikuussa 2016 kaikkien aikojen sade-ennätys kyseiselle kuukaudelle! Olipa hassua, että just mun paluumuuton kohdalla kävi näin... Mur! 

Niinpä ilmat ovat olleet mitä ankeimmat. Menin jo laskuissanikin sekaisin, kuinka monta peräkkäistä päivää satoi räntää, vettä ja mitä lie moskaa, helmikuussa! Ei siis ole niitä kuuluisia hiljan leijailevia lumihiutaleita näkynyt! Pimeää, pimeää ja pimeää. Uskon, että tämä mieletön kaipuuni aurinkoon ja valoon on päätekijä siihen, että olen ollut viime ajat aivan järjettömän väsynyt. Väsynein ikinä! Mikään yöunimäärä ei tunnu riittävän ja sohva viekoittelee päiväunille harva se päivä. 

Ja kyllä, syön vitamiineja ja hedelmiä, ulkoilen ja liikun, mutta mikään ei tunnu tähän väsymykseeni nyt tepsivän. Toisaalta, viime postauksessa tuli kirjoitettua ensimmäistä kertaa itselleenkin auki seuraava, suorastaan läkähdyttävä listaus: "...tässä on tullut vaihdettua mannerta useammin kuin ovikranssia ulko-ovessa: kesäksi 2014 Jenkkilään, syksyksi 2014 Suomeen, loppuvuodesta 2014 Jenkkilään, vuoden 2015 aikana pari lisäkäyntiä yllättävän elämänkäänteen vuoksi Suomessa, takaisin Jenkkilään ja lopulta joulukuussa 2015 pakkopaluu Suomeen." 

Voihan se tuollainen rumbakin sitten jossakin vaiheessa vaatia veronsa. Tai se, että tulevaisuus on ollut sitä epämääräistä ja sumeaa mössöä viimeiset puoli vuotta! Kaikki tämä epätietoisuushan sai nimittäin alkunsa jo viime syyskuussa siellä pahuksen maahantulotarkastuksessa! Tai sitten paluumuutto muutamine negatiivisine lieveilmiöineen on vain imenyt energiani vähiin. 
Suomalainen lämpötolppa. Tästäkö sitä pitäisi lämpöä ja energiaa saada? Pah, itselläänkin on lumikinos päällä!

Mutta ei, kyllä tämä väsymykseni Kalifornian auringon puutteesta nyt johtuu. Siihen haluan uskoa.

Sitten lisää oireita.


Talvikenkäkään ei vain enää sovi


Kun se umpisuolikin alkoi tässä sanelemaan omia typeriä ehtojaan, olivat kävelylenkit pitkän aikaa minulle se ainoa sallittu liikkumismuoto. Talvireippailuja varten minulla on ollut kahdet vanhat ja jo erittäin mukaviksi muotoutuneet talvikengät. No, nyt sitten molemmat näistä talvikengistä ovat alkaneet ryttyilemään ja tosiaan, sanan varsinaisessa merkityksessä. Molemmissa näissä vanhoissa hyvissä palvelijoissa on ilmennyt yhtäkkiä sama vika. Kengän sisävuori on mennyt ryttyyn ja rullalle, ja rullaantunut vuorikangas hankasi sitten tietenkin mojovat rakot kahteen eri kohtaan jalkojani. Siis mikä kumma tässäkin nyt on, että yhtäkkiä kahdet talvikengätkin sanovat sopimuksensa irti!

Itse olen pitänyt tätä selvänä merkkinä tai vähintäänkin vihjeenä. Vihjeenä siitä, että talviolot alkavat meikäläiselle riittää ja olisi korkea aika vaihtaa maisemaa! 

Jos siis on tunne, ettei päivä paista risukasaan ja kenkäkin hiertää, niin pitäisikö asialle tehdä jotakin? No pitäisi! Tästä lisää lähiaikoina. Nyt sanon jälleen hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

lauantai 20. helmikuuta 2016

Tapaus paluumuuttaja, omia havaintoja

Huh huh, onpa ollut taas sellaista hulinaa ja huisketta vähän joka saralla, etten ole ehtinyt blogianikaan päivittämään. Mutta nyt, hoplaa! Lupaamallani paluumuuttoteemalla jatketaan. Viime postauksessa ruodin siis muutamia Suomeen palanneiden henkilöiden kokemia tapauksia. Tällä kertaa kirjoittelen joistakin omista havainnoistani.
Avojaloin rantahietikolla tepastelu on vaihtunut toppakengissä taapertamiseen lumihangessa.

Itselläni on nyt siis Suomessa asumista takana noin 2,5 kuukauden verran ja joitakin pieniä paluumuuttoshokkeja on tässäkin ajassa jo ehtinyt syntymään. Onneksi ei kuitenkaan aivan niin rajuja muureja ole tullut itselleni vastaan, kuin viime postauksessani kirjoitin. Mutta kieltämättä, eräänlaisen sanallisen syrjinnän kohteeksi olen jo Suomessa ollessani joutunut minäkin. Se on ollut ikävä juttu, mutta siitä ehkä myöhemmin lisää. Mielestäni paluumuuttajan on kuitenkin hyvä tiedostaa tällaiset mahdolliset muurit ja negatiiviset ennakkoasenteet etukäteen. Ehkäpä osasin minäkin pisaran verran paremmin valmistautua tulevaan isoon muutokseen, omaan paluumuuttooni ja vieläpä ilman ukkokultaa.
Onneksi on Fazerin marjapiirakat. Tässä uutuusmaku, ainakin minulle. (Piirakkapaketin päiväyksestä näkee, että postaukseni on roikkunut puolivalmiina jo jonkin aikaa.)

Aluksi yksi kuvaus, millaisesta muutoksesta näissä mantereelta toiselle muutoissa on käytännössä kyse.


Expat-puolisoiden elämää


Eräässä nettijulkaisussa kirjoitettiin expat-puolisoiden elämästä. Artikkelilla oli muuten ihan mielenkiintoinen www-osoitekin ja jätän sen siksi tähän näkyviin: http://internationalschoolparent.com/the-worst-advice-you-can-give-to-an-unhappy-expat-spouse/. Julkaisussa oli seuraava toteamus expat-puolisoiden elämästä:


"Expat spouses change continents like other families 
change tables at a restaurant."

Expat-puolisot vaihtavat siis mannerta siinä missä muut perheet vaihtavat pöytää ravintolassa. Tämä kuvaus kolahti minuun, sillä se kuvastaa tällä hetkellä niin hyvin omaa elämäntilannettani. Itsekin huomaan, että tässä on tullut vaihdettua mannerta useammin kuin ovikranssia ulko-ovessa: kesäksi 2014 Jenkkilään, syksyksi 2014 Suomeen, loppuvuodesta 2014 Jenkkilään, vuoden 2015 aikana pari lisäkäyntiä yllättävän elämänkäänteen vuoksi Suomessa, takaisin Jenkkilään ja lopulta joulukuussa 2015 pakkopaluu Suomeen. Ja vaikka kyseessä on "vain" kahden, joskin eri puolilla palloa sijaitsevan mantereen tapaus, niin eipä tässä nyt oikein ole sormia napsauttamalla selvinnyt, että millä mantereella meikäläinen, yhdenlainen "expat spouse" oikein asuisi... Ainakin se tuntuu vievän pirun kauan aikaa.

Mutta sitten muutamiin omiin paluumuuttohavaintoihini.


Yksityiselämä julkista riistaa


Se minua on sitten hämmästyttänyt, että kuinka paljon kyselyitä olen nyt Suomeen palattuani saanut osakseni. Ja etteivät utelut vähentyneetkään ensimmäisen parin viikon jälkeen. Yksityiselämäni tuntuu olevan vapaata riistaa ja kuka tahansa, puolituntematonkin voi udella, mitä, miksi, milloin, joko? Olin yhdessä vaiheessa näihin jatkuviin uteluihin todella uupunut. Jos oma elämä on ns. palasina maailmalla, henkilökohtainen tulevaisuus harmaata epämääräistä mössöä, oloa ei yhtään helpottanut se, että jatkuvasti tentataan, mitä seuraavaksi, joko suunnitelmat ovat selvillä. Välillä on tehnyt mieli huutaa, että kyllä minä sitten kerron, kun jotakin kerrottavaa on! Ja sorry nyt vaan juuri sinäkin lukijani, joka olet joskus sattunut minulta jotakin elämäni nykytolan tiimoilta kysäisemään. Teitä kyselijöitä on vaan ollut niin käsittämättömän paljon!!!!!!!!!

Kerron esimerkin. Kuvittelepa omalle kohdalle vaikka seuraavanlainen tapaus. Tilanne, joka sattui pari viikkoa sitten työpaikkani ruokalassa. Pitkien ruokajonojen yli minulle kailotettiin: "JOKO SUN VIISUMIASIAT ON KUNNOSSA?!" Nii-in, no eihän siinä ollutkaan kun taas tsiljoona ylimääräistä korvaparia kuulemassa suhteellisen henkilökohtaista asiaa. Jep. Että aikamoista julkista ja vapaata riistaa tässä on tuntenut elämänsä kanssa olevan.

Nyt varmasti jollakin pulpahti ajatuskupla pään päälle, että no mitäs olet kertonut vaiheistasi blogissasi! Niin. Blogia aloittaessani en luonnollisestikaan tiennyt, mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja toisaalta, millainenkohan kysymysten ryöppy olisikaan odottanut, jos yhtäkkiä vain olisinkin muuttanut Suomeen ukkokullan jäädessä rapakon taakse, kertomatta yhtään mitään muuttoni syistä tai taustoista? Veikkaanpa, että ihmisten kyselyikä olisi päässyt vieläkin villimpään kukoistukseen juuri silloin.


Tästäkin minulla on tuore esimerkki. Viimeksi viime viikolla yksi kollegani kysyi minulta aidosti hämmästyneenä lounaspöydässä: "No, oletkin tullut takaisin. Eikö siellä Amerikassa ollutkaan kivaa?" Argh! Hän ei siis ollut lainkaan tietoinen viisumiongelmistani tai muista käänteistä ja juuri näin, näinhän ihmiset luonnollisestikin olettavat asioiden olevan. Palattu on, koska kivaa ei ollutkaan tai joku meni mönkään. Juuri tämän vuoksi olen katsonut parhaaksi kertoa Suomeen palaamiseni syyt edes pääpiirteittäin julkisesti, täällä blogissani. Jos sen seurauksena olisi edes kaksi kysymystä vähemmän vastattavana. Ja tosiaan, vain pääpiirteet olen tuonut julki. On teidän lykky, etten ole aivan kaikesta täällä blogissani avautunut. :-D


Ensimmäiset työviikot "appelsiinitehtaassa"


Myös työpaikalle paluu oli aika, kuinka sen nyt muotoilisin, mielenkiintoista. Reilussa vuodessa siellä oli käynyt melkoinen myllerrys organisaatiomuutoksineen kaikkineen. En siis todellakaan palannut vanhaan ja tuttuun. 

Tiedätte varmaan niitä "lasten suusta" -palstoja. Kerran joltakin lapselta oli kysytty, mitä organisaatiomuutos hänen mielestään tarkoittaa. Lapsen mielestä se tarkoitti appelsiinitehdasta. Nauroin tälle makeasti jo silloin. Ja tiedättekös, sellainen tunne minulla ensimmäiset työviikot olikin, organisaatiomuutos oli kuin appelsiinitehdas! Olin tähän asti aina luullut, että appelsiinit kasvavat puissa, mutta nyt olinkin töissä appelsiinitehtaassa! Niin pihalla minä siis uudessa, myllerretyssä työorganisaatiossa ja entiset työtehtäväni lahjakkaasti nollaanneena aluksi olin. Ja ainoatakaan "appelsiinia" en pystynyt ensimmäiseen pariin viikkoon tuottamaan. ;-)
Työn hedelmiä? ;-)

Tästä päästäänkin sopivasti seuraavaan pohdintaan:


Kuinka työelämä vastaanottaa paluumuuttajan?


Jo useita vuosia sitten pääsin, tai paremminkin jouduin sivusta seuraamaan kuinka Suomeen palannut entinen ulkosuomalainen on otettu vastaan työelämässä. Ja tässä en nyt siis ota kantaa, sattuivatko tapaukset omalla työpaikallani vai jossakin muualla. Ihmetellä täytyi, etteivät työyhteisöt ainakaan näiden kahden eri ystäväni tapauksissa halunneet millään tavalla hyödyntää työntekijänsä ulkomaajakson antia! Kukaan ei kysynyt ystäviltäni, mitä uutta ja erilaista työelämä ulkomailla toi eteen. Mitä hän oli oppinut? Tai olisiko jotakin sellaista, jota suomalaisessa työpaikassa voitaisiin kokeilla toisin? Olivathan nämä molemmat tapaukset aivan käsittämätöntä uuden voimavaran hukkausta! Tiedä sitten, kuinka yleinen tapa tällainen työntekijän ulkomaajakson annin sivuuttaminen suomalaisissa työyhteisössä on. 

Itsehän en ollut nyt ulkomailla asuessani mukana työelämässä, joten en voi näihin kuvailemiini tapauksiin itseäni millään tavalla myöskään rinnastaa. Kyllähän siellä Piilaaksossa joitakin havaintoja tuli tehtyä myös työelämän puolelta, mutta niistä minulta on kysellyt ehkä vain kaksi tai kolme ihmistä. Kaikki muut kyselevät säästä. :-D Niin, ja tietenkin, että mitä aion tehdä jatkossa.


Myös Suomi on muuttunut


Viime kerralla kirjoitin, että paluumuuttajan kulttuurishokki muodostuu ainakin kahdesta tekijästä. Siitä, että henkilö itse on muuttunut ulkomailla asuessaan, sekä siitä, että myös Oy Suomi Ab on muuttunut tuona aikana. 

Itselleni tällaisia Suomessa muuttuneita asioita oman ulkomailla asumiseni aikana ovat olleet esimerkiksi muuttuneet euron setelit. Uudet setelit näyttivät minusta aluksi aivan liian pienille ja aivan liian värikkäille leikkiseteleille. Mutta osoittautuivathan ne sitten ihan oikeaksi rahaksi. 

Tänä aikana Suomen televisioon ovat tulleet myös selkokieliset uutiset. Ja kysehän ei ole pelkästään uudesta tv-ohjelmasta, vaan tällainen kertoo myös jotakin Suomen muuttuneesta väestöstä. Jos joku ulkosuomalainen ei nyt ole näistä selkokielisistä uutisista vielä tietoinen, niin kyseessä on siis uutislähetys, jossa uutiset kerrotaan hitaasti ja vaikeampaa sanastoa välttäen. Tarkoitus on saada Suomeen muuttaneet ulkomaalaiset ymmärtämään sekä itse uutisia, että oppimaan samalla suomalaista sanastoa ja suomen kieltä.

Ja kas kummaa muuten, suomen kielikin tuntuu saaneen uusia sanoja! Näistä esimerkkeinä mainittakoon vaikkapa sanat halpuutus ja suvakki.
Kaleva 2:n etusivu 5.2.2016. Niin, sanomalehti Kalevakin on tällä välin muuttunut tabloid-kokoiseksi ja siinä on nykyään kaksi osaa.

Myös kotikaupunki Oulun katukuva on muuttunut yllättävänkin paljon poissaollessani! On tullut uusia kauppoja uusille paikoille ja kaupungin kadut on revitty auki taas uusista kohtaa. (Ainahan Oulun keskustassa on jossakin kohtaa katutyö.) Ajoin toissa päivänä ensimmäistä kertaa 1,5 - 2 vuoteen Merikosken siltojen yli ja kaupunginosa Tuiran läpi. (Tai no menin minä siitä myös uuden vuoden yönä, mutta parit nautitut skumppalasilliset saivat minut ennemmin puhua pulputtamaan tutulle taksikuskille kuin katselemaan maisemia taksin ikkunasta.) Tuirakin näytti uudistaneen kasvojaan, mutta silti saan edelleen mielleyhtymiä Helsingin Töölöstä, kun Tuiran ytimen ohitan. Jotkut asiat säilyvät.

Lisäksi työmaailmassa asiat näyttävät muuttuneen, ottamatta tässä nyt kantaa ovatko asiat menneet eteen vai taaksepäin, heh heh. Ja sitten en tiedä, että onko suomalaisten ryppyotsaisuus vain pahentunut entisestään tänä aikana, vai onko "vika" minun, katsojan silmässä. Tämä on itselleni ollut se surullisin tai masentavin havainto Suomen ja suomalaisten muuttumisesta.


Mutta hei, jos olivat ruokakauppakäynnit hepreaa Kaliforniaan muuttaessa, niin sitä ne ovat olleet vähän täälläkin. Paluumuuttaja on saanut hämmästellä vaikka mitä uutuuksia kauppojen hyllyillä. Esimerkiksi suomalaisten ruokakauppojen maitovalikoimahan on näemmä räjähtänyt käsiin! Rahkoista puhumattakaan! Parin muunkin uutuustuotteen kohdalla loksautin leukani auki kuin kukkahattutäti konsanaan! 
Mitä ihmettä minun silmäni suklaahyllyllä näkivätkään? Dagen efter -suklaalevy! Mihin tämä Suomi on oikein menossa? ;-)
Siis täh? Jotain pussisiideriä? OMG.

Paikalliset kirjoittamattomat säännöt


Viime postauksessa kirjoitin myös niistä suomalaisen yhteiskunnan kirjoittamattomista säännöistä, joita vuosia ulkomailla asuneiden paluumuuttajien voi olla mahdotonta tietää. On olemassa myös paikkakuntakohtaisia kirjoittamattomia sääntöjä ja Oulullakin on omansa. 

Jos Ouluun palaava paluumuuttaja ei ole välittömästi kartalla kaupungin pitsamafiasta, se ei välttämättä sotke tai vaaranna päivittäisiä toimiasi. Pahimmillaan tietämättömyys paikkakunnan omista kirjoittamattomista säännöistä voi kuitenkin koitua kohtaloksesi. Nimittäin Oulussa on myös ainakin yksi kirjoittamaton sääntö liikennettä koskien. Vaikka liikennevalot vaihtuvat oululaisille autoille punaisiksi, niin yleensä sieltä tulee vielä yhdestä neljään autoa ja viimeiset niistä ankarasti kaasua painaen. Jos siis viimeksi ylitit suojatietä Oulussa kultaisella -60-luvulla, niin kannattaa ehdottomasti muistaa, että ajat, ja ajajat, ovat muuttuneet!
Paluumuuttaja on pohtinut, että miksi pyöräilykaupunki Oulun pyörätelineessä on auton siluetti? Miksei polkupyörän?


Tulikin taas superpitkä postaus, mutta onhan tämä niin laaja aihepiiri, huh! Ensi kerralla blogissani sitten taas jotain ihan muuta. Siihen asti sanon hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!


sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Tapaus paluumuuttaja

Muutto takaisin Suomeen, ainakin väliaikaisesti, on luonnollisesti pyörittänyt minunkin päässäni melkoista ajatusmylläkkää. Toisin kuin helposti luullaan, paluumuutto on hyvin paljon muutakin, kuin että pakataan laukku ja siirrytään paikasta A paikkaan B. Todellakin paljon muuta. Aivan kuten aikaisemmin olen jo kirjoittanutkin, ainakin omassa tapauksessani paluumuutto on vaikuttanut oikeastaan jokaiseen elämäni osa-alueeseen. 

Tämänkertaisessa postauksessani kirjoitan kuitenkin muutamista tapauksista ja havainnoista, joita muut Suomeen palanneet, ulkomailla asuneet suomalaiset ovat kohdanneet. Osa tapauksista ravisteli minua kovastikin.
Kun palmupuut vaihtuvat pysyvämmin lumisiin havupuihin, on luvassa kulttuurishokki. Kuva on otettu New Orleansista marraskuussa.

Myös paluumuuttaja kokee kulttuurishokin


Kun ulkomailla asunut suomalainen palaa takaisin Suomeen, sanotaan kulttuurishokin olevan silloin vieläkin voimakkaampi kuin aikoinaan muuttaessa Suomesta ulkomaille. Miksi näin? Tähän löytyy kaksi selittävää tekijää. Ensimmäinen on se, että henkilö itse on muuttunut erilaisen kulttuurin keskellä asuessaan. Ajattelutapansa monista asioista on muuttunut. Toinen on seikka, joka saatetaan jättää huomioimatta. Nimittäin myös se aiemmin tuttu kotimaa nimeltä Suomi on muuttunut sinä aikana, jona henkilö on ulkomailla asunut. 

Itse olen lisäksi sitä mieltä, että henkilön muuttaessa ulkomaille hän on varautunutkin kaikkeen uuteen ja erilaiseen ja on siinä mielessä luultavimmin avoimemmin mielin vastaanottamassa uuden asuinmaansa kummallisuuksia. Kun taas sitten henkilön muuttaessa takaisin Suomeen, sitä olettaa asioiden olevan sillä samalla tolallaan mille ne jäivätkin. Systeemit ovat kuitenkin muuttuneet, oli se sitten isossa tai pienessä mittakaavassa, ja eteen tupsahtaessaan uudet kuviot shokeeraavat enemmän. Vastassa ei siis olekaan sitä ns. tuttua ja turvallista.

Seuraava tapaus sai minut pohtimaan paluumuuttoa ja paluumuuttajia entistäkin syvällisemmin:


Hesarin jutun kirvoittama kiukku


Olisikohan ollut noin puoli vuotta sitten, kun Hesarissa oli juttu Yhdysvalloissa asuneesta suomalaisesta luovan alan työntekijästä. Hän oli asunut Yhdysvalloissa muutaman vuoden ja oli nyt päättänyt muuttaa perheineen takaisin Suomeen. Itse juttu ei ollut kovinkaan kattava kertoakseen ensinnäkään sitä, mitkä syyt olivat saaneet aikoinaan ulkomaille muuttamaan, eikä kuvaamaan seikkoja, jotka olivat johtaneet ratkaisuun palata Suomeen. Artikkelissa nostettiin lähinnä esiin, että paluumuuttaja halusi saada lapsensa suomalaiseen kouluun.

Tämäkös kirvoitti lukijoiden kommenttiarkut apposen auki! Apua! Ja että minä meninkin niitä kommentteja lukemaan! Lukijoiden antama ryöpytys tälle paluumuuttajalle oli jotakin aivan karmeaa luettavaa. Päällimmäisenä huokui syytös, että nyt sitten tullaan poimimaan rusinat pullasta. Kommentit olivat aivan käsittämätöntä sanallista teloitusta! Tässä tällainen "teloittaja" tekee kuitenkin yleensä sen virheen, ettei kukaan muu kuin henkilö itse tai kyseessä oleva perhe itse tiedä kaikki ne lukuisat detaljit, jotka ovat vaikuttaneet niinkin isoon päätökseen kuin muuttaa aikoinaan Suomesta pois ja nyt Suomeen takaisin. Taustalla voi olla vaikka minkälaisia asioita. Ja jo minun henkilökohtainenkin tapaukseni kertoo, etteivät päätökset todellakaan ole aina pelkästään omissa käsissä. Mm. Yhdysvaltojen maahantuloviranomaisilla on aika iso sanansa sanottavana. Heillähän on valta tehdä paluumuuttopäätös jopa puolestasi!

Mutta sitten takaisin Hesarin juttuun.

Lisäksi lukijat kokivat Hesarissa esitellyn paluumuuttajan välittömästi isona kustannuksena valtiolle ja huom., riippumatta siitä, oliko hänellä odottamassa työpaikkaa, maksaisiko veroja jne! Kukaan "palautteen" antajista ei myöskään huomioinut sitä, että ehkäpä henkilöllä oli aikoinaan ollut valittavana kaksi vaihtoehtoa: joko työttömyys Suomessa tai työpaikka ulkomailla. Kukaan ei nyt taputellut henkilöä selkään, että olipa hyvä, kun työllistit itsesi aikoinaan ulkomaille, etkä jäänyt työttömyyskortistoon suomalaisen yhteiskunnan elätettäväksi. Ei kukaan. Vain paluu Suomeen nosti porukat takajaloilleen. 

Lehtijuttu keräsi huikeat määrät näitä toinen toistaan negatiivisempia kommentteja ja tulin niistä suorastaan kiukkuiseksi. Lisäksi mietin säälien, miltä mahtoi tuosta paluumuuttajaperheestä tuntua palata Suomeen, kun lehtijuttukin jo sai aikaan sellaisen viharyöpyn. Kokivatko he itsensä lämpimästi tervetulleiksi vanhaan kotimaahansa? Epäilen.
Suomalaista talvi-idylliä junan ikkunasta kuvattuna.

Tästä pääsenkin oivaa aasinsiltaa pitkin seuraavaan aiheeseen. Että miltä se paluu tai mahdollinen paluu on sitten ihmisistä tuntunut.


Jos saisit valita...


Eräässä some-ryhmässä kumpusi ulkosuomalaisten kesken keskustelu ihmisten omista paluumuuttokokemuksista ja -aikomuksista. Sitten joku esitti ryhmässä seuraavan kysymyksen: Jos saisit vapaasti valita, palaisitko asumaan Suomeen? Kysyjä pyysi myös perusteluita valinnalle. 

Ulkosuomalaiset alkoivat kirjoittaa avoimesti ajatuksiaan ja voin sanoa, että lukemani mielipiteet räväyttivät silmäni auki. Omaksi hämmästyksekseni yllättävän moni kommentoi, että ei haluaisi palata Suomeen. Osa ei mistään hinnasta! Perusteluina he antoivat seuraavia: kateus, ahdasmielisyys, kaikesta valittaminen, jatkuva valittaminen, valittamisesta valittaminen, kannustamattomuus, yleinen negatiivisuus, työn vähyys, yrittäjyyden hankaluudet, politiikka, jne. Itselläni riitti kommenteissa paljon sulateltavaa, niin paljon ne ajatuksia herättivät. Että tällaisiako me suomalaiset todella olemme? 


Samoin ryhmässä kyseltiin ihmisten omakohtaisista paluumuuttokokemuksista. Oli se paikoin karua luettavaa, huh huh. Yksi mieleenpainuvimmista tapauksista, joka tuli esiin oli seuraava: Henkilö kertoi asuneensa ulkomailla muutaman vuoden ja palanneensa sitten takaisin Suomeen. Käsitin, että kyseessä oli melko pieni suomalainen paikkakunta, jonne palaaminen tapahtui. Henkilö kohtasi niin jyrkän ymmärtämättömyyden muurin palatessaan, että joutui käytännössä pyyhkimään nuo ulkomailla asumansa vuodet elämästään pois, aivan niin kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Olipa hän sitten löytänyt elämänsä rakkauden, mennyt naimisiin, saanut lapsen, hankkinut koiran, oppinut uuden taidon, työskennellyt mielenkiintoisessa yrityksessä, saanut vakavan sairasdiagnoosin, parantunut... Ihan mitä vaan, mistään niistä asioista hän ei voinut lähipiirilleen puhua, sillä kaikki ne hänen elämäntapahtumansa olivat tapahtuneet väärässä paikassa, ulkomailla. Kateushan se siellä siis nosti päätään. Väistämättä tuon tarinan luettuani ajatus karkasi omiin USA-tapahtumiin ja -kokemuksiini. Olisihan se kamala paikka, jos en voisi ääneen puhua mistään niistä lähipiriissäni. Ilmeisesti tämä paluumuuttaja elää edelleen tuossa tukahdutetussa ympäristössään. Voihan kurjuus, sanon minä.


Kotouttamista omassa kotimaassa


Sellaistakaan en ollut tullut aiemmin ajatelleeksi, että pitkään ulkomailla asuneet ja Suomeen paluumuuton tehneet ovat kaivanneet eräänlaista kotouttamista hekin. Kukaan ei ole heille Suomeen palattaessa kertomassa kuinka suomalainen yhteiskunta sinä päivänä toimii. Useiden ulkomailla asuttujen vuosien saatossa muutoksia on nimittäin saattanut tulla paljonkin. Yksi paluumuuttaja totesi, että kukaan ei esimerkiksi ollut kertonut etukäteen, että veroilmoitus tulee nykyään henkilölle esitäytettynä ja että sitä voi täydentää netissä. Kukaan ei myöskään ollut kertonut niistä suomalaisen yhteiskunnan kirjoittamattomista säännöistä. Ai, onko meillä Suomessa sellaisia? Kyllä on. Esimerkiksi se, että kunnallisen terveydenhuollon pitäisi olla kaikkien saatavilla. Joo-o. Kirjoittamaton sääntö kuitenkin on, että jos olet todella sairas, tarvitset nopeasti apua ja sinulla on vähänkin rahaa, niin mene yksityiselle. Surullista, mutta taitaa pitää paikkaansa. 
Jos viimeksi Suomessa asuessa katseltiin vielä tällaisia televisioita, niin moni asia on ehtinyt muuttumaan. Kuva on otettu Elvis-teemaisesta Heartbreak-hotellista Memphisistä.

Perusnegatiivinen postaus ;-)


No mutta, tulikos tästä postauksestani nyt sellainen suomalaisen perusvalittajan postaus? :-D Jottei nyt jäisi aivan turhan synkkä kuva Suomesta ja suomalaisuudesta, niin onhan meillä oikeasti todella monet asiat hyvin, ellei jopa erinomaisella tolalla. Niitäkin muuten oppii arvostamaan ihan eri tavalla, kun asuu toisenlaisessa ympäristössä jonkin aikaa. 

Ensi postauksessa ajattelin jatkaa samalla paluumuuttoteemalla ja kertoa muutamista omista paluumuuttajan havainnoistani. Siihen asti sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa! 

PS. Mielelläni kuulisin, millaisia ajatuksia postauksessa kirjoittamani asiat teissä herättivät.



maanantai 1. helmikuuta 2016

Päiväni murmelina

Useimmat varmastikin tietävät elokuvan Päiväni murmelina (Groundhog Day), jossa päänäyttelijä elää saman päivän aina uudelleen ja uudelleen. Minulla on nyt ollut samanlainen fiilis yrittäessäni saada täällä Suomessa edes jonkinlaista säännöllistä urheilua viikko-ohjelmaani. Aina se pitää aloittaa uudelleen, joten tässä tuntuisi nyt olevan pientä kaavamaisuutta ja toistoa ilmassa. 
Talvi ja murmeli liittyvät jollakin tavalla toisiinsa. Luepas postaukseni loppuun, niin tiedät miksi.


Yritykset 1, 2 ja 3


Ensimmäinen yritys säännöllisen liikunnan aloittamiseksi oli tietenkin, kun muutin joulukuun alussa Suomeen takaisin. Kunnes jetlag oli sen verran hellittänyt, ettei pulssi pompannut pilviin pelkästä urheilu-sanan sanomisesta, lähdin liikkumaan. Paikathan siinä tietenkin taas kipeytyivät, mutta pääsin jo mukavaan rytmiin. 

No, sittenpä tuli ukkokulta, häät (omat) ja joulutauko. Heti joulunpyhien jälkeen uusi yritys, yritys nro 2. Taas mukava lihasjumi päälle. Auts! Taas sitä tunsi aloittaneensa. 

Tällä kertaa liikunnan riemua kesti viikon verran. Nimittäin, kun seuraavaksi tuli se tapaus umpisuoli. Sairaalapäivien jälkeen kotiin ja luvassa aluksi pelkkää köpö-köpö-kävelyä vatsaa pidellen. Viimeiset neljä viikkoa kävely onkin ollut ainoa liikuntamuoto, jota olen pystynyt harrastamaan.
Puhelimen aktiivisuussovellus näyttää viime päivien tepastelut. 

No, eilen jälleen kerran sen urheilun aloitin. Siis kolmannen kerran Suomessa viettämieni kahden kuukauden aikana! Kolmannen! Menin kuntosalille ja vaikka menon pitää tässä vaiheessa toipumista vielä melko hillittyä ollakin, niin juu, nyt taas rääkättyjä lihasraukkoja kolottelee vähän sieltä sun täältä. 

Että montakohan kertaa tämä päiväni murmelina urheilun aloittamisen suhteen täytyy nyt sitten elääkään? Tilanteen toivottomuudesta kertonee sekin, että kun sinne kuntosalille menin, olin jotenkin onnistunut pukemaan sporttiliivit ylleni väärin päin! Siis ei nyt sentään rintakupit selkäpuolelle, mutta kiinnitysmekanismi ihoon päin. Niinpä riisumisvaiheessa sain ährätä oikein kunnolla. Miten ihmeessä sekin oli edes mahdollista? En tiedä. Mutta makeat naurut siitä sain. Tätä se liikuntatauko teettää. Unohtuu näköjään aivan perusasiat. Mutta kuten sanotaan, nuttu nurin ja onni oikein. Eli vaikka liivit nyt olivatkin vähän vinksin vonksin, niin ainakin pääsin salille, jihuu!

Mutta hei tiesitkös, että on olemassa aivan oikeakin murmelinpäivä?


Groundhog Day


Huomenna, tiistaina 2. helmikuuta Amerikassa vietetään päivää nimeltään Groundhog Day, murmelinpäivä. Kyseessä on vuosittain vietettävä juhla. Wikipedia kiteyttää juhlapäivän seuraavasti: "Juhlan tarkoituksena on joka vuoden
 2. helmikuuta ennustaa, kuinka kauan talvi kestää. Tämän selvittämiseksi ajetaan metsämurmeli (engl. groundhog) pesästään. Mikäli sää on pilvinen, eikä murmelin varjoa näy, ennustetaan talven loppuvan pian. Mikäli sää on aurinkoinen ja murmelin varjo näkyy, kestää talvi vielä vähintään kuusi viikkoa."

Itselleni oli yllätys, että tämä murmelitraditio perustuu saksalaiseen legendaan. Jos pörröinen jyrsijä näkee oman varjonsa 2. helmikuuta, ennustetaan talven jatkuvan. En tiedä saksalaisista, mutta amerikkalaiset tuntuvat ottaneen pörröisten jyrsijöiden vipeltämiset helmikuun alussa omakseen ja ainakin puoliksi tosissaan. 

Viime vuodesta muistankin, kun Amerikan "virallinen", pennsylvanialainen murmeli kolostaan ajettiin ja ennustukset tehtiin. Siitähän tuli sitten uutisjuttua televisiossa oikein maanlaajuisesti. Murmelille oli annettu nimikin, Punxsutawney Phil. Alla on kuva tästä julkkismurmelista vuodelta 2015:
Tapana on, että paikkakunnan pormestari tai muu tärkeä henkilö esittelee murmelin paikalla olevalle juhlayleisölle sekä TV-kameroille. Kuva osoitteesta: http://www.telegraph.co.uk/

Suomessa helmikuun alku moisille ennustuksille taitaa olla vielä aivan liian aikainen ajankohta. Tai ainakin murmelin tulisi joka kerta varjonsa maan pinnalle muodostaa, sillä eiköhän tämä Suomen talvi hyvinkin vielä seuraavat kuusi viikkoa eli sinne maaliskuun puoliväliin kestä. Syvä huokaus.

Olkaamme kuitenkin huomenna erityisen valppaina havainnoimaan pörröisten jyrsijöiden mahdollisia varjoja. Jospa varjoja ei näkyisikään ja Suomen talvesta tulisikin tänä vuonna poikkeuksellisen lyhyt, jee! Näihin toiveisiin päätän tällä kertaa ja sanon taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!


PS. Että minun pitikin viime postauksessani mennä avautumaan siitä suomalaisen sähköverkon heikkoudesta pakkasjaksoilla. Muutama päivä sitten sähköverkkoyhtiö Caruna nimittäin lähetti "iloisen" kirjeen, jossa se ilmoitti tekevänsä sähköverkkonsa parannustöitä ja tietenkin sähkönsiirtohintoihin on luvassa aivan järjetön korotus! Puoli Suomea haukkoo nyt henkeään näistä korotuksista, minä mukaan lukien. Enhän minä nyt tätä ajanut takaa...